Rysäkari

Rakkaalla lapsella – ja linnakesaarella – on monta eri nimeä. Tämä on totta etenkin Rysäkarin kohdalla. Saaren nimenä on ollut muun muassa Rysskär, Ryskiär, Ryssänkari ja Rysäkari. Tässä tekstissä Rysäkarista käytetään nimeä Rysäkari aikakaudesta riippumatta.

1800-luvun lopulla Rysäkari oli liitetty osaksi Viaporin linnoitusesplanadiin, mutta saarella oli ajoittain lähinnä vain merihätään joutuneita henkilöitä, ei sotilaita. Rysäkariin ryhdyttiin rakentamaan pattereita vuonna 1914. Ensimmäisenä saarelle rakennettiin laituri ja silta sekä mukulakivitie ja kapearaiteinen rata. Samana vuonna saarelle valmistui ensimmäiset rakennukset, jotka tehtiin Vallisaaresta peräisin olevista hirsistä.  Rysäkariin rakennettiin muun muassa sadan miehen kasarmi, upseeritalo, ruokala- ja keittiörakennus, puhelinasema, komppanian kanslian ja insinöörikonttorin talo, sauna sekä monia tukirakennuksia.

Kymmenen tuuman tykit asennettiin perustoilleen alkuvuodesta 1916. Ammuskellareihin asennettiin käsikäyttöiset ammushissit ja sähköiset ammustennostolaitteet. Keskussähköasema ja puhelinkeskus sijoitettiin patterin länsipäähän. Keväällä 1916 patterin taakse ryhdyttiin rakentamaan viisimetristä panssarikomentotornia, josta maan päälle näkyy vain puoli metriä. Tornista neljä ja puoli metriä piiloutuu maan alle. Saarelle asennettiin myös kaksi valonheitintä, 200 ja 150 cm:n heittimet. Pienempi valonheittimistä siirrettiin kiskoja pitkin länsirannalle ja 200 cm valonheitin nostettiin suojakasematistaan hissillä ja siirrettiin noin 20 metrin pituisten kiskojen avulla itärannan valaisuasemalle.

Rysäkarin tulevaisuutta ensiaskeliaan ottavan rannikkotykistön osana pohdittiin jo keväällä 1918. Tuolloisten pohdintojen seurauksena Rysäkarin todettiin kuuluvan ensimmäisen luokan linnakkeisiin, jotka tuli jättää täyteen valmiuteensa. Saaren omistuksesta käytiin neuvotteluja pitkään ja lopulta monien eri vaihtoehtojen jälkeen Rysäkari pakkolunastettiin joulukuussa 1922.

Keväällä 1918 Rysäkarissa toimi monien muiden linnakesaarten tavoin punavankien leiri. Rysäkarin vankivahvuus alkusyksystä 1918 oli 29 vankia, marraskuuhun mennessä vangit oli siirretty jo muualle. Linnake sai ensimmäisen päällikkönsä elokuussa 1918, kun kapteeni Väinö Svanström määrättiin Rysäkarin linnakkeen päälliköksi. Hän vastaanotti linnakkeen tykit ja muun omaisuuden Sotasaaliskeskusosastolta ja ryhtyi muodostamaan patterin komennuskuntaa. Syyskuussa kapteeni Gustav Norberg sai siirron Rysäkariin ja yhdessä Svanströmin kanssa he aloittivat linnakkeen tykkikoulutuksen. Haastetta oli siinä, että ohjeet olivat vain venäjäksi eikä Norbergillä ollut aiempaa kokemusta kymmenen tuuman tykeistä. Koulutus onnistui kuvallisen ohjesäännön ja Svanströmin venäjän kielen taidon avulla. Kovin suurta komennuskuntaa ei Norberg alkuun johtanut; syyskuun 1918 alussa linnakkeella oli vain 11 miestä.

Miehistön varustus oli ajan hengen mukaan varsin sekalaista. Yhtenäistä oli vyö ja pitkällä pistimellä varustettu kivääri. Vaatetuksen suhteen kirjavuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus: päässä miehillä saattoi olla knalli, lippalakki tai huopahattu, päällystakki ja housut saattoivat olla siviilimallisia. Osalla vaatetus oli peräisin vapaussodan ajalta. Samaa linjaa sekalaisuuden ja kunnon kanssa noudatteli myös linnakkeen rakennukset: kasarmista löytyi laverit muttei sänkyjä, tuoleja tai kaappeja. Kasarmi ja talousrakennus olivat puutteiden ohella myös alkeellisia. Osa saaren heikkokuntoisista, keskeneräisistä varastoista ja parakeista odotti enää tuulta, joka kumoaisi ne. Patteri rakenteineen oli sen sijaan kunnossa. Muonitus oli melko yksipuolista, ruokana oli lähinnä saksalaistyyppistä perunakeittoa, suolasilakoita ja ajoittain keitto, jossa oli lihapala. Heikkoa muonaa täydennettiin teessä pehmennettävällä kovalla leivällä. Juomaveden suhteen oli ongelmia, sillä vesi tuotiin kaupungista silloin kun säät sen sallivat. Toisinaan vettä jouduttiin keräämään kallionkoloista.

Lokakuun 1918 lopulla linnake sai lopulta hieman miehistötäydennystä, kun Kuivasaaresta siirrettiin kahdeksan saksalaisten kouluttamaa miestä Rysäkarin linnakkeelle. Marraskuun puolessa välissä vahvuus Rysäkarissa oli jo 175 miestä. Alkuaikoina koulutus koostui sulkeisharjoituksista, jalkaväkikoulutuksesta sekä lataus- ja suuntausharjoituksista tykeillä. Kouluttajina toimi linnakkeella palveleva luutnantti sekä saksalaisilta Kuivasaaressa koulutuksensa saaneita aliupseereita ja korpraaleja. Komentokielenä oli suomi ja opetus tapahtui ”preussilaisessa hengessä”.

1920-1930-luvuilla linnakkeella toiminta kehittyi ja varusmieskoulutuksen ohella Rysäkarissa järjestettiin myös mm. kertausharjoituksia. Rysäkari päätyi useiden tarkastusten kohteeksi. Muun muassa kenraaliluutnantti Hugo Österman suoritti vuonna 1931 tarkastuksen Rysäkarilla, vuonna 1935 puolestaan jalkaväen tarkastaja kenraalimajuri Aarne Heikinheimo suoritti jalkaväkikoulutustarkastuksen vieraillen Rysäkarilla sekä myös muun muassa Miessaaressa, Isosaaressa, Villingissä ja Toimituskomppaniassa. Linnakkeilla tarkastusohjelmaan kuului taisteluharjoitus, jonka aiheena Rysäkarilla oli maihin nousseen vihollisen karkottaminen. Tarkastaja antoi kertomuksessaan Rannikkotykistörykmentti 1:stä varsin myönteisen arvostelun.

1930-luvulla Rysäkarille rakennettiin kuusikerroksinen tulenjohtotorni. Rakentamisen taustalla oli uusi aselajin tekninen kehittäminen, jonka seurauksena tykkien kantaman takia tähystysetäisyyden piti olla aiempaa suurempi. Tähän ratkaisuna oli korkea tulenjohtotorni.

Syksyllä 1938 Tšekkoslovakian kriisin seurauksena reserviläisiä kutsuttiin harjoituksiin. Rysäkarille saapui muutama suojeluskuntaupseeri, joiden johdolla reserviläiset vastaanotettiin linnakkeelle. Kaikkiaan Rysäkarille tuli 109 reserviläistä ja linnakkeen vahvuus kohosi 214 henkilöön. Reserviläiset kotiutettiin lokakuun alussa. Harjoituksen merkitys korostui seuraavana syksynä, jolloin joukot kutsuttiin jälleen palvelukseen.  Tuolloin aiempi Rannikkorykmentti 1 muuttui Helsingin Lohkoksi ja yhdeksi sen alalohkoksi tuli Ryssänkarin alalohko, jonka komentajaksi määrättiin majuri Norberg. Alalohkoon kuului esikunta, Katajaluodon, Miessaaren ja Rysäkarin linnake sekä Kytön mittausasema. Linnakkeen päällikkönä toimi kapteeni Lars Henriksson. Rysäkarin vahvuus oli syyskuun alkupuolella yli 200 miestä. Linnakkeella käynnistettiin koulutus ja henkilöstön perehdyttäminen tehtäviinsä sekä jatkettiin jo käynnistyneitä puolustusvalmisteluita. Vanhoissa venäläisissä kasemateissa olevien tykkien taistelunkestävyyttä pyrittiin parantamaan tykeille selkäsuojat.

Talvisodan sytyttyä Helsinki joutui lukuisien ilmahyökkäysten kohteeksi ja Rysäkarilla se merkitsi ilmahälytyksiä miltei joka päivä. Talvi oli yksi vuosisadan kylmimmistä. Linnakkeen yhteysvene nostettiin ylös jouluna, jolloin meri oli jäässä kaupungista linnakkeelle asti. Varsinaista taistelutoimintaa linnakkeella ei ollut, mutta se osallistui lukuisia kertoja ilmatorjuntaan yhdessä muiden alalohkon pattereiden kanssa.

Välirauhan aikana ja jatkosodan syttyessä joukko-osaston nimi muuttui jokusen kerran, kunnes se vakiintui 1. Rannikkoprikaatiksi. Ryssänkarin alalohkosta tuli nyt II Linnakkeisto. Se käsitti Kytön, Miessaaren, Rysäkarin ja Katajaluodon linnakkeet. Linnakkeiston komentajana toimi majuri Emil Liusvaara. Rysäkarin linnakkeen henkilöstö alkoi saapua palvelukseen 16. kesäkuuta ha samalla alkoi järeä patteri taistelukuntoon laitto. Linnakkeelle saapui palvelukseen myös noin 15 lottaa.

Seesteinen elämä linnakkeella ei jatkunut pitkään. Pari päivää häiden jälkeen, 22. heinäkuuta, kaksi vihollisen SB-konetta pommitti Miessaaren linnaketta. Rysäkarilta Miessaaressa olleet kolme reserviläistä haavoittuivat, heistä korpraali Heistman niin vakavasti että menehtyi myöhemmin Tilkan sotilassairaalassa.

Itse linnake ei joutunut suoranaisten hyökkäysten kohteeksi, mutta sen lähivesiltä tavattiin uupuneista desantteja, saarelle rantautui virolaisia pakolaisia, merestä löytyi venäläinen hukkunut laivastoluutnantti ja tulipa Virosta maaliskuussa virolainen aliupseeri hiihtäen Rysäkarille. Linnake osallistui Harminkiven (Halliluodon) merivalvonta-aseman miehittämiseen yhdessä Kuivasaaren kanssa.

Vuonna 1941 pidettyjen kesähäiden ohella linnakkeella oli paljon muutakin vapaampaa toimintaa, muun muassa monia viihdytystilaisuuksia ja juhlia. Näistä vastasi usein Uudenmaan Rannikkoprikaati tai Rannikkosotilaiden huoltoyhdistys. Virallisempia tilaisuuksia sota-aikana edustivat muun muassa valatilaisuudet: sodasta huolimatta alokaskoulutus jatkui linnakkeella.

Tilanne pääkaupunkiseudun merialueella oli melko rauhaisaa, joten joukkoja siirrettiin Itäiselle Suomenlahdelle ja Kannakselle sekä Karjalaan. Miesten ohella siirtoja tehtiin myös kaluston osalta, ja Rysäkarilta siirrettiin kesällä 1942 yksi 10 tuuman Durlacher Kellomäelle. Tykin purkutyöt käynnistyivät Rysäkarilla heinäkuun puolessa välissä ja tykki oli rautatievaunussa lastattuna 1.8.1942.

Jatkosodan päätyttyä Rysäkarin toimintaa tulitauon jälkeen leimasi kaksi asiaa: epätietoisuus tulevasta sekä Porkkalan evakuointi  ja uuden rajan mahdollinen suojaaminen jopa rannikkotykistöllä. Porkkalan alueelta tuotiin Rysäkarille monta tavarakuormaa, muun muassa Mäkiluodosta. Linnakkeen miehistöä ryhdyttiin kotiuttamaan lokakuun alussa. Kotiuttamisen ohella linnakkeelle tuli uusia miehiä. Linnake siirtyi rauhan ajan toimintaan marraskuun lopulla.

Liittoutuneiden valvontakomission määräykset aiheuttivat pääkaupunkiseudun linnakkeilla isoja muutoksia. Muun muassa henkilöstöä jouduttiin siirtämään linnakkeelta toiselle ja tämän seurauksena Miessaaren henkilöstö siirtyi Rysäkariin. Samoin Kytön miehistö siirtyi kesällä 1945 Rysäkariin. Rysäkari nimettiin vartiopatteriksi, mutta siitä käytettiin nimeä vartiolinnakkeena. Linnakkeen valvonnasta vastasi Miessaaren päällikkö. Henkilöstön ohella myös tykkejä tuli siirtää ja niinpä Rysäkarin kolme 10-tuumaista tykkiä siirrettiin toukokuussa 1945 Parolaan merivoimien varikolle. Myös kevyempiä tykkejä siirrettiin Parolaan. Rysäkariin asennettiin kaksitykkinen 120 m Vickers-patteri.

Ensimmäiset sotien jälkeiset saapumiserät astuivat palvelukseen 10.8.1945, jolloin vuorossa oli ikäluokka 1926. Isosaareen ja Rysäkarille saapui 160 miestä. Jo aiemmin oli pohdittu Rysäkarin tilannetta tulevaisuudessa: se koettiin vaivalloiseksi kohteeksi ylläpitää miehitettynä. Niinpä syksyllä 1945 koulutus keskitettiin Rysäkarin sijasta Miessaareen ja vuoden 1946 ensimmäinen saapumiserä aloitti taipaleensa Miessaarella. Hiljentyneellä Rysäkarilla toiminut sotilaskoti lopetettiin vuonna 1947 sen toimittua 21 vuotta. Ajoittain Rysäkarilla toimi tämän jälkeen vielä leirisotilaskoti.

Sotien jälkeen Rysäkarin nimi vilahteli lukuisissa suunnitelmissa ja sodan ajan ryhmitysehdotuksissa. Linnakkeen vartioinnista huolehti vähimmillään yksi mies. Linnake toimi monien yksiköiden harjoitusalueena: siellä kävi muun muassa Rannikkopataljoonan tukijoukkue ja samoin siellä toteutettiin pikakivääri- ja konekivääriammuntoja. Rysäkari tarjosi harjoitusammunnoille paremman maaston kuin Miessaari. Rysäkari toimi myös Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin Aliupseerikoulun sekä rannikkotykistön reserviupseerikurssien kesäleirien yhtenä pitopaikkana. Samoin Merisotakoulun tykistöharjoituksia järjestettiin Rysäkarissa. Järeää tykistöä saarelle ei enää asennettu vaikkakin linnake vilahteli useissa järeiden tykkien sijoitussuunnitelmissa. Saaren kevyempi tykkikalusto vaihtui melko tiiviiseen tahtiin.

1960-luvulla Rysäkarista tuli varastoalue, kun sinne siirrettiin aiemmin Melkissä varastoituna olleet merimiinat. Rysäkarilla miinat varastoitiin mineriittirakenteisiin varastoihin. Miinojen varastointi alueella hiljensi alueen käyttöä entisestään suojaetäisyysvaatimusten myötä. Miinojen varastointi edesauttoi Rysäkarin laiturin kunnostusta: sen tuli kestää miinalaivojen kiinnittyminen.

Rysäkarin vartioinnista viimeiset vuosikymmenet vastasi vartiopäällikkö, jonka tehtävänä oli estää sivullisten tulo saareen. Päiväohjelmassa oli kaksi vartiokierrosta saaressa ja tarvittaessa yksi veneellä saaren ympäri. Viimeisinä vuosina vartiointi hoidettiin Miessaaresta käsin. 2000-luvun alussa miinavarastot tyhjennettiin ja saari jäi odottamaan uutta elämää. Sellainen käynnistyi vuonna 2011, kun saari myytiin yksityishenkilölle.

Teksti on lyhennetty ja toimitettu Ove Enqvistin kirjasesta ”Rysäkari – Ryssänkari -Rysskär, Suomenlinnan Rannikkotykistökilta ry, Otavan Kirjapaino, Keuruu 2013”.