Muistelmia armeija-ajalta vv. 1943-1945
VEIJO ERAVUO
Olin lyseon seitsemännellä luokalla, kun sain 17-vuotiaana käskyn kutsuntoihin maaliskuussa v. 1943. Siinä tilaisuudessa esitin toivomukseni saada palvella rannikkotykistössä. Perusteluna esitin jokakesäisen saaristossa oleskelun. Tämä tuottikin tulosta, sillä palvelukseenastumismääräyksessä esiintyi sana rannikkotykistö. Huhtikuun lopulla moittauduin sitten Hämäläisten talolla. Sieltä meidän joukkomme noin 70 —80 nuorukaista marssitettiin Kauppatorille ja laivalla edelleen Suomenlinnaan. Siellä meidät majoitettiin yhdeksi yöksi rantakasarmiin. Iltayöstä joku kysyi ääneen: ”Kumpi haisee pahemmalta kessu vai alikessu?” Siellä saimme myös harmaat asumme. Seuraavana päivänä taas laivaan, joka vei meidät alokaskoulutukseen.
VUOSI 1943 KOULUTUSTA
Rysäkaria lähestyessämme näkyi laiturin tyvessä kaksi rakennusta, vasemmalla ruokala ja oikealla sotilaskoti. Meidät majoitettiin keskemmällä saaressa sijaitsevaan venäläiseen puukasarmiin, jossa oli kaksi tupaa. Koulutus alkoi jv-sulkeisella 10″ Durlacher tykkien takana olevalla kentällä, joka nykyisin on metsittynyt. Koulutukseen kuului jv-sulkeista, luonnollisesti taistelukoulutusta ja erilaisten ohjesääntöjen oppimista. Myös tykkijumppaa oli. Preussilaisen sotilaskasvatuksen mukaista santsiakin oli, mutta tuskin liikaa. Esimerkkinä voin mainita kyykkyhypyn, petien hajotuksen ja uunin ympäri juoksun. Viimeksi mainittu tarkoitti kasarmin ympäri juoksua. Matka ei ollut pitkä sillä kasarmissa oli vain kaksi tupaa. Meidän ryhmämme johtaja Pylkkänen oli muita ryhmänjohtajia vanhempi ja toimissaan hyvin johdonmukainen. Kouluttajien joukossa oli eräs, jolla santsitilanteissa oli suupielissään pirullinen ilme. Liekö se ollut alkua hänen urakehitykselleen, sillä hän kohosi virkaurallaan suurlähettilääksi. Oli siellä toinenkin ryhmänjohtaja, jolle aukeni mahtava sotilasura. Eläkkeelle jäädessään hänen sotilasarvonsa oli kenraaliluutnantti. Hänen, Alpo Kantolan ansiota on Rannikkotykistösäätiön r.s. perustaminen. Eräässä säätiön hallituksen kokouksessa mainitsin hänen olleen alokaspatterimme ryhmänjohtajana. Tähän hän tokaisi: ”Taisin olla aika pirullinen”. Siihen vastasin: ”Et muistaakseni ollut muita pahempi. Etteköhän te ryhmyrit suunnitelleet enemmän tai vähemmän yhdessä ne simputukset”
Aamuohjelmassa oli patterin ympäri juoksu. Joskus viimeiseksi jäänyt joutui juoksemaan toisen kierroksen. Saarella oli myös eräs erikoisuus. Se oli Merikeinuna tunnettu noin 10-reikäinen käymälä, josta ulosteet tippuivat suoraan mereen. Se samoin kuin kasarmikin ovat nykyisin puretut. Kolmatta kuukautta kestäneen alokaskoulutuksen jälkeen oli edessä sotilasvalan vannominen. Tilaisuutta varten saapui saarelle RTR l:n komentaja eversti Niilo Sario, joka otti vastaan valamme. Olimme nyt tykkimiehiä.
Seuraavana päivänä joukkomme jaettiin kahtia. Se osa, johon minäkin kuuluin, lähti vänrikki Löytövaaran ja kahden korpraalin johdolla rautateitse Haminaan. Haminassa meidät majoitettiin tyhjään kasarmiin, todella tyhjään, sillä siellä ei ollut edes sänkyjä. Saimme siis nukkua pelkällä lattialla. Korpraalimme olivat käyneet AUK:n Haminassa, joten he häipyivät heti tilaisuuden tullen kaupungille. Koska kasarmialueen portilla ei ollut vartiomiestä, häipyi myös suurin osa meikäläisistä vähitellen kaupungille. Kun vänrikki Löytövaara illalla tuli kasarmille ja havaitsi tilanteen, määräsi hän minut vanhimmaksi ja kokoamaan kaupungilla olevat miehemme kasarmille. Otin yhden tykkimiehistämme mukaani ja lähdimme kiertämään outoa kaupunkia. Löysimme suurimman osan bundiksella olijoista. Aamulla olivat kuitenkin kaikki paikalla lukuun ottamatta yhtä. Prikaatin esikunnan edessä olevalla kentällä ilmoitin rivistömme vänrikki Löytövaaralle. Ilmoitus päättyi sanoihin ”yksi puuttuu”. ISuom.RPr:n komentaja Eversti Kesämaa otti sitten vastaan vänrikki Löytövaaran ilmoituksen. RTR I oli siis jäänyt taakse. Olimme nyt ISuom.RPr:n miesvahvuudessa. Puuttuvan miehen arvoitus ratkesi myöhemmin. Hän oli yöllä juovuspäissään murtautunut omakotitalon ulkorakennukseen ja lahdannut sian. Hänestä tuli sittemmin keittiömies patterillemme Suursaareen.
Haminasta jatkui matkamme itään Mustamaa-nimiselle linnakesaarelle. Se sijaitsee aivan nykyisen rajalinjan tuntumassa. Siellä saimme perehtyä meille uusiin aselajimme aseisiin. Maastokoulutuskin jatkui. Harjoituspaikalle mentiin aina suljettuna rivistönä. Kerran linnakkeen päällikkö, silloinen kapteeni, Veikko Vuorela tuli tiellä vastaan ja komensi: ”Seis”. Sitä seurasi valistava puhe, jonka johtolankana oli, että miesten tuli laulaa eikä rääkyä. Tämän jälkeen hän antoi äänen ja me jatkoimme matkaa yrittäen laulaa parhaan taitomme mukaan. Pari muutakin tapausta on jäänyt mieleen. Polttoainetäydennys saarelle tuotiin tynnyreissä, joita laivasta purettaessa erään tykkimiehen käsi jäi tynnyrien väliin ja vaurioitui. Seurauksena oli matka sairaalalaivalle, joka oli ankkuroitu Virolahdelle. Minut määrättiin saattajaksi. Sairaalalaiva oli Rettigin huvipursi, jonka kannella oli mukava kävellä sillä aikaa, kun toveriani paikattiin laivan uumenissa.
Linnakesaaren pohjoispäässä asusti kalastajaperhe, jolta kävimme ostamassa savusilakoita. Saaren perunamaalta saimme kaivaa perunoita, joita sitten joskus iltaisin keittelimme rannalla ja söimme savukalan kera. Oli meillä kerran siellä valmiushälytys, joka kesti pari tuntia. Syynä oli venäläisten lähestymisyritys Somerin saarta kohti. Asekoulutuksemme aikana suoritti kaksi linnaketta, joista toinen sijaitsee nykyisen rajan itäpuolella, yhteisen ampumaharjoituksen. Olin maalia hinaavan laivan kannella mittaamassa maalilautan ja ammuksen putoamispaikan välistä kulmaa. Harjoitusammunnat päättyivät siihen, että yksi ammuksista putosi noin 50:n metrin päähän laivastamme. Asekoulutuskausi päättyi ammuntaan 57 mm:n Hotchkiss-tykillä, jonka laukauksen ääni oli korkea ja erittäin paha. Siitä taitaa olla seurauksena huono kuuloni. Niin tämä kausi loppui ja osa meistä komennettiin Vanhankylänmaahan aliupseerikouluun, eli RTR 12:n alueelle.
AUK VANHANKYLÄNMAASSA
Vanhankylänmaa-niminen saari sijaitsee Haapasaaren naapurina. Kouluun oli tullut oppilaita myös rykmentin itäalueilta. Kurssin mielenkiintoisin aine lienee ollut eri ampumamenetelmät. Tykkiharjoituksissa perehdyimme perusteellisesti 6″ Canet-tykkiin.
Tässä meitä koulutti kantahenkilökuntaan kuuluva vänrikki Virkki, joka löysi joukostamme suojatin. Tätä oppilastoveriamme ruvettiin sitten kutsumaan ”Pikku Virkiksi”. Luonnollisesti palvelusohjesäännöt kerrattiin. Jv-sulkeisessa ja maastoharjoituksissa toimi siis joku meistä ryhmän johtajana. Tässä saimme kuulla usein arvostelua huonosta komentotaidosta, mutta parantuihan sekin puoli vähitellen. Kerran maastoharjoitusten tauolla ollessamme näimme Kotkaan saapuvan saksalaisen sotalaivan. Sen perään ilmestyi kaksi venäläistä lentokonetta aikomuksenaan pommittaa saksalaista. Ensimmäinen kone syöksyi kohti laivaa, mutta sai osuman laivan it-tulesta ja syttyi palamaan. Me hurrasimme. Toinen kone kaarsi kesken syöksyn oikealle ja katosi itään.
Kurssin loppupuolella meillä oli kovapanosammunnat edellä mainitulla Canet-tykillä. Maalilautta oli ulkona ja ensimmäisen laukauksen piti lähteä, kun laukaisija veti narusta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vänrikki Virkki komensi meidät suojaan. Puolen tunnin kuluttua hän ja ”Pikku Virkki” avasivat tykin lukon ja vetivät panoshylsyn ulos. Hylsyn sisältä he vetivät ruudit esille, jolloin Virkki totesi, että kiekon muotoinen virikepanos oli ladattu väärin päin. Virikepanoksessa on toisella puolella harsomainen kangas ja toisella puolella jäykkä ja paksu kangas. Pääsimme katsomaan tilannetta, jolloin totesimme, että nallin tulisuihku oli tukehtunut paksuun kankaaseen. Kaikki panokset avattiin ja virikepanokset käännettiin. Nyt ammunta jatkui normaalina. Lataamo oli tehnyt suuren virheen.
Kurssin päätyttyä meidät nimitettiin korpraaleiksi Seurasi kurssiloma sopivasti jouluksi v. 1943.Lomalta paluu oli varsin myrskyisä. Kookkaan hinaajan kapteeni harkitsi puolisen tuntia ennen kuin päätti lähteä liikkeelle kohti Vanhankylänmaata. Päästyämme merelle, laiva keikkui voimakkaasti sekä pituus- että varsinkin poikkisuunnassa. Vesi roiskui yli kannen. Itse olin sijoittunut keulakannen alla sijaitsevaan hyttiin viiden toverini kanssa. Matkan aikana heistä neljä tuli pahoin voiviksi. He ryntäsivät kannelle. Perille päästyämme kannella olleet toverimme olivat läpimärkiä ja enemmän tai vähemmän merisairaita. Päivälliselle ilmestyi meitä vain kourallinen. Parin päivän kuluessa vaatteet kuivattiin ja komennuspaperit selvitettiin. Taas Kotkaan, jossa joukkomme hajosi eri palveluspaikkoihinsa. Äyräpään Paavo ja minä jouduimme Suursaareen. Nyt olimme I/RTR 12:n alaisia, tarkemmin sanottuna Kev.Ptri 202:n miehiä.
VUOSI 1944 JA SUURSAARI
Kun sitten tammikuussa v. 1944 Suurkylän laiturilla tiedustelimme, missä 202 KevPtri mahtoi sijaita, saimme kuulla, että se oli saaren länsirannalla ja matkaa sinne oli noin 6 km. Huh huh. Pääsimme perille ja ilmoittauduimme patterin päällikölle luutnantti Piutulalle, joka määräsi minut lähetikseen ja Paavon tykin johtajaksi. Asuimme venäläisten rakentamissa hirsisissä korsuissa, jotka sijaitsivat kallion halkeamassa Selkäapajanniemen tyvessä. Yöllinen vartiopaikka sijaitsi lähellä niemen kärkeä. Korsuissa oli valaistuksena karbidilamput. Niiden alaosaan ladattiin kalsiumkarbidia ja yläosaan vettä, jota tippui vähitellen karbidin päälle. Syntyi asetyleenikaasua, joka paloi iloisesti valaisten lampun suuttimessa. Olihan meillä korsussa tavanomainen rintamakorsujen vaiva eli luteet. Eräänä päivänä ilmestyi paikalle kaksimiehinen partio, jolla oli varusteinaan valurautainen pata, rikkiä ja liimapaperirulla. Petit avattiin ja patjat nostettiin koholle. Ikkunat tiivistettiin liimapaperilla. Korsun lattialle asetettiin muutamia kiviä, niiden päälle pata, jonka sisälle pantiin rikkiä. Rikki sytytettiin palamaan. Ovi suljettiin ja tiivistettiin liimapaperilla. Parin tunnin kuluttua luteet olivat kuolleet, jolloin korsu tuuletettiin. Saimme sitten elää jonkin aikaa näistä kiusaajista vapaana. Täisaunakin Haukkavuoren lähellä kuului ohjelmaan.
Aseistuksena meillä oli 3″:n vanhanmalliset kenttätykit. Tykkiasemassa oli noin puoli metriä korkea betoninen sylinteri, jonka halkaisija oli parikymmentä senttiä suurempi kuin tykin pyörien raideväli. Sen keskellä oli tukeva keskustappi, johon ylösnostetun tykin pyörien akseli kiinnittyi. Alhaalla tykkipihalla oli laudoista tehty piirukehä. Tämä rakennelma mahdollisti suuremman korotuksen ja epäsuoran ammunnan. En tiedä, oliko tämä viritys suomalaisten vai venäläisten keksimä.
Edellisen vuoden joulukuussa oli myrsky heittänyt saksalaisen kuljetusaluksen patterimme viereisen lahden pohjukkaan, jossa se lepäsi tukevasti kivien päällä. Vartiomiehistönä oli aliupseeri ja kaksi matruusia. Heidän kanssaan pelasimme sileällä rantajäällä jääpalloa ilman luistimia. Kuukauden alkupäivinä oli vilkas liikenne saksalaiseen laivaan. Syy oli selvä, saksalaiset olivat saaneet muonaviinansa. Kevään tultua saksalaiset pioneerit ja kaksi suurta hinaajaa pelastivat haaksirikkoutuneen merelle. Näin päättyi hyvä aseveljeytemme. Helmikuussa sain lukulomaa kahdeksannen luokan suorittamista varten. Lomalle lähtöä edellisenä yönä olin vartiossa. Kuulin lentokoneiden ääniä saaren pohjois- ja eteläpuolelta ja taivas Helsingin suunnassa punoitti. Oli Helsingin toinen suurpommitus.
Kuukauden pituisen lomani loppupuolella oli saaren ympärille muodostunut ahtojäävyöhyke, joten jouduimme yöpymään siviileistä evakuoidussa Haapasaaressa, kunnes sopiva ajoreitti Suursaareen löytyi. Emme kuitenkaan päässeet ahtojäävyöhykkeen läpi, vaan laiva jätti meidät vyöhykkeen ulkopuolelle. Sieltä saimme kömpiä jäälohkareiden ja Suursomerikon yli maantielle. Matkaa patterilleni oli jäljellä viisi kilometriä. Sillä hetkellä tuo matka tuntui aika rankalta.
Kevään tullen järjestettiin patterilla eräänlainen koeammunta. Siinä ammuttiin makuulla tuelta. Maalina oli syöksykuvio noin 300:n metrin päässä. Ammunta suoritettiin 6,5 mm Mauser-kivääreillä, jotka kuuluivat rannikkotykistön vakioaseistukseen. Maalitauluja oli kaksi, joten yhteen maaliin ampui kymmenkunta miestä. Aseita ei ollut tarkkuutettu, joten tulos oli surkea. Vain muutama osuma näkyi. Patterin päällikkö totesikin: ”Olisin aivan hyvin voinut juosta kentän poikki”
Pari kertaa jouduimme desanttijahtiin. Siinä kuljettiin harvassa rivissä noin kolmen kilometrin matka, joka oli meidän osuutemme. Mitään saalista ei kuitenkaan löytynyt. Urheilupuolta edusti rykmentin yksiköiden välinen joukkuesuunnistuskilpailu. Minäkin olin edustamassa patteriamme, mutta sijoitusta en muista. Kesäkuussa v. 1944, kun olin lomalla Helsingissä, venäläiset aloittivat suurhyökkäyksensä. Kaikki lomat peruttiin ja sotilaiden oli välittömästi ilmoittauduttava yksiköissään. Rautatieliikenne oli pääradoilla sekaisin, jolloin isäni päätti, että otamme polkupyörän ja menemme junalla Porvooseen. Sieltä oli lyhyempi matka polkea. Meillä oli onnea Porvoossa, Mannerheiminkadulla seisoi pitkä jono kuorma-autoja, jotka olivat menossa evakuoimaan Karjalaa. Sain kyydin Kyminlinnaan, josta toisella autolla Kotkaan. Pääsin siis yksikkööni hyväksytyssä ajassa. Heinäkuun lopulla sain komennuksen Merisotakouluun reserviupseerikurssille MSK:n kurssille 16.
MERISOTAKOULU
Kurssimme alkupuoli sujui Miessaaressa. Minä olin luonnollisesti Tykkilinjalla. Tykkilinja ja Laivalinja majoittuivat parakkeihinsa Torjunta- ja Viestilinjojen majoittuessa huvilamaiseen vanhaan kasarmiin. Samassa rakennuksessa olivat myös keittiö ja ruokala. Ensimmäisiä toimenpiteitä saarelle tultaessa oli henkilökohtaisten poterojen kaivaminen. Koulutus oli muistaakseni fyysisen kunnon kohottamista, tykkiharjoituksia ja erilaisiin jv:n aseisiin perehtymistä. Mielenkiintoiseksi tämä aseisiin tutustuminen tuli, kun meille opetettiin salaisten saksalaisten panssariaseiden käyttöä. Kyseessä olivat panssarinyrkki ja panssarikauhu. Lopuksi ammuimme kauhulla yhden laukauksen kallioon. Riensimme tutustumaan aseen tehoon ja totesimme, että ammus oli tehnyt kallioon noin 30 cm:n syvyisen reiän. Kurssiohjelmaan kuului myös ”kuntomarssi”, jonka reitti selostettiin meille. Lähtöpaikka oli Nokkala ja kääntöpiste jossakin Mankkaalla tai sen takana paikassa, jonka tarkkaa sijaintia en enää muista. Kun saavuimme selostettuun kääntöpisteeseen, ei siellä ollutkaan koulutusaliupseeriamme, jonka piti olla valvojana. Hetken mietittyämme päätimme palata Nokkalaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että mainittu aliupseeri oli ollut toista kilometriä kauempana selostetusta kääntöpisteestä. Olisikohan hän osannut suunnistaa paremmin merellä kuin maalla. Olihan siellä kerran yöllinen herätys ja jalkojen pesu meressä järjestäjinä kaksi Tykkilinjan ja Laivalinjan kantapeikkoa. Tapahtuipa Miessaaressa yksi ”ylentäminenkin”. Intsi oli jotenkin töpännyt ja kurssimme vääpeli sotilasmestari Valtonen ylensi hänet käskynjaossa katonlakaisijaksi.
Sitten kuulimme, että Suomi oli tehnyt välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Porkkala oli luovutettava. Seuraavana yönä virolainen oppilastoverimme herätettiin ja kouraan annettiin littera Tornioon. Hänestä emme ole kuulleet sen jälkeen. Meidän linjamme komennettiin kahdeksi päiväksi auttamaan Abrahamsby Gård-nimisen tilan kauran puintia. Kaura oli seipäillä ja puimakone pellolla. Kauroja ajoi vain yksi tilan henkilökuntaan kuuluva. Lounaalla isäntä tiedusteli, osasiko kukaan meistä ajaa hevosta. Tuli hiljaisuus. Lopuksi päätin pelastaa kurssin maineen ja kerroin olleeni yhden kesän maatalon töissä. Isännän seuraava lause sai minut kohta katumaan, sillä hän käski ottaa kirkkohevosen ja ajaa sillä kauroja. Kun lounaan jälkeen menin tallille, oli renki jo valjastanut hevosen heinähäkin eteen ja luovutti ohjakset minulle. Kun sain jalkani aisalle, lähti hevonen heti juoksuun. Samoin se juoksi jokaisen kauraseipään välin. Onneksi se totteli hyvin ohjausta, joten kunnialla selvittiin siitäkin tehtävästä.
Kurssin loppuosa suoritettiin Suomenlinnassa, joten siitä tuli teoreettisesti painottunut. Koulun ruokala oli Länsi-Mustalla kentän oikealla puolella olevan rakennuksen länsipäässä pohjakerroksessa. Muu osa rakennuksesta oli It-patterin käytössä. Ruokailu tapahtui yksitoistamiehisissä pöydissä, joissa kadetti piti komentoa pöydän päässä. Ennen iltalomalle pääsyä piti päivystävä kadetti asujemme tarkastuksen, jota jatkui, kunnes kadetin suusta kuuluivat sanat: ”Laivan lähtöön viisi minuuttia”. Tulipa kiire! Eräältä iltalomalta palatessamme näin todellisen urotyön. Laiva oli jo puolentoista metrin päässä rannasta, kun kovaa vauhtia juokseva kadetti loikkasi laivan reelingin ulkopuolelle. Hän sai onneksi otteen laivan kaiteesta ja hilasi itsensä laivaan. Pioneerikoulutuksen saimme Pirttisaaressa, jossa rakensimme saaren poikki menevää estelinjaa. Muistiini on jäänyt myös koulun ampumaharjoitus Söderskärillä, jossa kurssitoverini toimivat tykkimiehistönä ja kadetit tulen johtajina. Minä olin etäisyyden mittaajana. Tässä oli hyvä mahdollisuus havaita ammusten iskemät maalilautan läheisyydessä. Välirauhan sopimuksen mukaan vanhemmat ikäluokat piti kotiuttaa armeijasta marraskuun loppuun v. 1944 mennessä. Siksi kurssimmekin päättyi tuohon aikaan ja meidät ylennettiin kokelaiksi. Iäkkäämmät kurssitoverimme pääsivät kotiin, mutta me v. 1925 syntyneet jatkoimme vielä opintoja jouluun saakka, jolloin pääsimme kurssilomalle.
VUOSI 1945. BARÖSUND JA HÄSTÖ-BUSÖ
Vuoden 1945 alussa ilmoittauduin sitten Turun Rannikkotykistörykmentin esikunnassa ”Pikku Berlinissä”. Täältä sain komennuksen Inkoon Barösundin rannalle Åkerholm-nimiselle saarelle, jossa sijaitsi merivartioasema. Suomenlahti oli vielä vahvasti miinoitettu, joten laivaliikenne kulki saaristoväylää pitkin. Oli mielenkiintoista katsella venäläisiä sukellusveneitä, kun ne pintakulussa matkalla Itämerelle ohittivat vartiopaikkamme. Tehtävämme oli etupäässä merivartiointi, mutta jouduin kerran erikoiseen tehtävään. Joulukuun alussa v. 1944 oli saksalainen hävittäjälaivue ajanut miinakenttään Viron saarien edustalla ja tuhoutunut. Osa miehistöstä selvisi hengissä etelätuulen kuljettamana Suomen saaristoon, josta heidät koottiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon sotavankeina. Heistä vain pieni osa palasi Saksaan. Eräänä alkukevään päivänä tuli VMV-moottorivene saaremme laituriin mukanaan saaristosta löytyneet kymmenkunta hukkunutta saksalaista. Sain määräyksen lähteä valvomaan näiden hautaamista joukkohautaan Inkoon seurakunnan omistamalle Fagerö-nimiselle saarelle. Käydessäni hautapaikalla kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin oli paikalla vain loiva syvennys. Myöhemmin sain tietää, että vainajat oli siirretty Saksalaiselle Sotilashautausmaalle, joka sijaitsee Honkanummen hautausmaan kohdalla, mutta Lahdentien itäpuolella. Kymmenkunta vuotta sitten sain puhelinsoiton, jossa soittaja kysyi saksalaisen ystävänsä puolesta, oliko miinakenttään ajaneen laivueen komentaja haudattu Fagerön saarelle. Vastasin, että haudattujen joukossa oli isokokoinen roteva mies arvoltaan esiupseeri, mutta tarkkaa sotilasarvoa en enää muistanut. Soittaja kiitti ja sanoi vastaukseni vahvistavan ystävällään olevat tiedot omaisestaan. Toivottavasti he saivat mielelleen rauhan. Inkoon komennukseni loppupuolella sain vielä tehtäväksi perustaa merivartioasema Själön saarelle, sillä suunnitelmiin kuului raivata Suomenlahden pohjoisosa miinoista merenkulkua varten.
Seuraava palveluspaikkani oli Hästö-Busön linnake. Päästäkseni sinne minun oli kierrettävä Karjaan kautta Hankoon. Huonojen kulkuyhteyksien vuoksi saavuin Hankoon vasta illalla, jolloin esikunnassa oli vain päivystäjä. Samassa talossa Bulevardin alussa oli Upseerikerho, jossa vietin lopun iltaa. Siellä olleella sohvalla nukuin ensimmäisen yöni Hangossa. Parin päivän kuluttua oli sitten laivayhteys Hästö-Busön linnakkeelle. Siellä minut otti vastaan linnakkeen päällikkö silloinen kapteeni Heikki Seppälä, joka majoitti minut seurakseen linnakkeen päällikön asuntoon. Siellä sitten asuin, kunnes hänen perheensä tuli kesän alussa saarelle. Miesvahvuus oli saapuessani vain muutama mies, mutta kasvoi pian noin joukkueen suuruiseksi. Minun piti kouluttaa heitä, mutta vaikeuksia tuotti se seikka, että osa heistä oli saariston ruotsinkielisiä, joiden suomenkielen taito oli huono.
Suurin osa koulutuksesta oli vanhan kertausta. Uusina aineina miehille olivat laivatyyppien ja merivalvonnan opetukset. Merivalvonnan opetus tapahtui saaren länsipäässä, jossa koulutettavat pitivät valvontapöytäkirjaa todellisista ja kuvitteellisista tapahtumista. Linnakkeen posti saatiin Skogbystä, siis suhteellisen kaukaa. Postimieheksi oli valittu paikallisen saariston poika. Talvella hän suoritti postimatkat joko suksilla tai omalla potkukelkallaan. Avoveden aikaan hän toimi yhteysveneen kuljettajana. Kerran talvella hän lähti postimatkalle potkukelkallaan, mutta palasi melko pian takaisin linnakkeelle läpimärkänä. Hän oli yrittänyt ylittää jäänmurtaja SISUn yöllä avaamaa laivaväylää, mutta pudonnut kelkkoineen jäihin. Lääkintäaliupseeri pani hänet heti petiin ja juotti kuumaa jaloviinaa ym. rohtoja. Seuraavana päivänä tämä mies pyysi lupaa mennä naaraamaan potkukelkkansa ylös. Myönsin luvan ja parin tunnin kuluttua mies tuli tosiaan potkukelkallaan takaisin. Eräänä yönä jäänmurtaja Sisu toi linnakkeelle muonatäydennystä, mutta jätti sen jäälle noin puolen kilometrin päähän saaresta. Kun menimme aamukahville, kierteli kettu repolainen muoniamme niihin kuitenkaan koskematta. Taisi haistaa hyvät hajut, niin kuin koiraihmiset sanovat. Vaikka oli sunnuntaiaamu, haettiin muonat välittömästi aamukahvin jälkeen pois. Kettu väistyi siististi noin 30:n metrin päähän. Kun kaikki muona oli korjattu parempaan talteen, jolkutti kettu läheiseen saareen pois näkyvistä.
Avoveden aikaan sain tehtäväksi käydä Jussarön merivartioasemalla, aikaa iltapäivä. Lähdin yhteysveneen kuljettajan kanssa matkaan ja suoritin tehtävän Jussarössä. Paluumatkalla veneen kuljettaja tiedusteli, voisimmeko käväistä hänen kotonaan, joka sijaitsi noin kilometrin päässä käyttämästämme reitistä. Katsoin kelloa ja totesin aikaa riittävän noin puolen tunnin pistäytymiseen. Tullessamme hänen kotilaituriinsa tulivat äiti ja isä iloisina vastaan. Kuulumisia vaihdettiin ja lopuksi äiti tarjosi pullakahvit.
Kokelaana sain kunnian kantahenkilökunnan kanssa yhteiseen Vapun viettoon Hästö-Busössä. Perheiden naiset olivat laittaneet simaa ja miehet hankkineet viinaa. Juhlatunnelma nousi ja minut komennettiin juomanlaskijaksi. Tanssiminen teki läsnäolijat janoisiksi ja tein pienen kepposen. Lisäsin siman joukkoon vähän viinaa. Ja tunnelma vain parani entisestään.
Armeijassa oloni erikoisin tehtävä lankesi osakseni täällä Hästö-Busössä, sillä eräänä aamuna käskynjaossa linnakkeen päällikkö sanoi minulle: ”Ottakaa 10 miestä ja siirtäkää laiturilla osina oleva 6 tuuman Canet-tykki ylös kalliolle tykkiaseman viereen.” Avuksi saimme rakennusvintturin ja hevosen sekä rullia ja pitkittäispuita. Putken ja kilven päätimme kuljettaa suorinta tietä metsän läpi. Muut osat kuljetettiin kiertoteitse hevos- ja miesvoimin. Kun puoli päivää tiistaina oli siirtoa tehty, ehdottivat tykkimiehet työstä urakkaa ensi lauantaihin saakka. Esitin ehdotuksen kapteeni Seppälälle, joka hyväksyi sen. Kun ilmoitin tämän miehille, tuli siirtoon vipinää. Kaikki osat olivat ylhäällä jo perjantain aamutunteina. Miehet nauttivat sitten vajaan kahden päivän vapaastaan normaalia palvelua suorittavien kiusaksi.
RUSSARÖ JA KOTIUTTAMINEN
Seuraava palveluspaikkani oli Russarön linnake, jonka päällikkönä oli majuri Aarva. Asuin erään kapteenin ja toisen kokelaan kanssa saaren pohjoisrannalla sijainneessa mustepulloksi kutsutussa talossa, Tehtävänäni oli miehistön koulutus mm. tulenjohtokeskuksen eri tehtäviin. Ellei minulle sattunut päivystävän upseerin tehtävää viikonlopuksi, vietin ne tavallisesti Hangossa tai Helsingissä. Eräänä sunnuntai aamuna, kun olin palaamassa Hangon keskustaan pitkin Appelgrenin tietä, tuli vastaan paikallisen valvontakomission päällikkö 1 lk:n kapteeni (vastaa everstin arvoa ja everstiksi kai häntä yleensä kutsuttiinkin). Tervehdin häntä ja hänen seurassaan ollutta aliluutnanttia. Päästyäni muutaman askeleen heidän ohitseen kuului huuto ”sotilas”. Arvasin sen tarkoittavan minua, joten käännyin ja menin heidän luokseen. Aliluutnantti kysyi minulta sotilasarvoani, sillä sitä he eivät
tunteneet arvomerkkien perusteella. Selitin olevani kokelas eli reserviupseerikurssin hyväksytysti suorittanut. Kun aliluutnantti oli kääntänyt vastaukseni esimiehelleen, seurasi hetken äreän tuntuista venäjänkielistä puhetta, jonka aliluutnantti käänsi minulle suomeksi. Sanatulvan sisältö oli suunnilleen seuraava: ”Miksi ei Teitä ole ylennetty vänrikiksi kurssin päättyessä, näin tehdään Neuvostoliitossa.” En keksinyt siihen vastausta ja niin pääsin heistä eroon.
Olisiko majuri Aarva kuullut tykin siirrostani Hästö-Busössä, sillä eräänä päivänä sain määräyksen huolehtia laiturilla olleen venäläisen 76 mm:n It-tykin siirron majakan viereen. Siihen aikaan käytössä oli kapearaitainen rata tälle välille. Kun tykki sitten oli valmiina asemassaan, oli koeammunnan aika. Koeammuntaa seuraamaan tuli Hangon valvontakomission päällikkö, joka seisoi majuri Aarvan vieressä. Koska kyseessä oli It-tykki, käytimme aikakranaatteja. Minut oli määrätty tulenjohtajaksi. Käytin P3-ampumamenetelmää. Neljäs laukaus hajotti maalilautan. Ilmoitin majuri Aarvalle: ”Maali tuhottu.” Tällöin valvontakomission päällikkö tarttui käteeni ja ilmeisesti kiitti suorituksesta. Russarössä ollessani oli myös melkein täydellinen auringon pimennys, jota seuraamaan olimme varustautuneet nokeamalla ikkunalasin kappaleita. Oli todella mielenkiintoista seurata, kun kuu peitti vähitellen aurinkoa ja linnut hiljenivät. Tuli aavemainen tunne. Auringon tullessa esiin kuun takaa elämä saarella normalisoitui.
Saarella sain miellyttävän komennuksen, kun linnakkeen päällikön sisarentytär tuli viikoksi saarelle. Olin hänen seuralaisenaan kolmena iltapäivänä. Samoilin hänen kanssaan saaren länsipäässä, joka oli mukavampaa kuin normaali palvelus.
Saaressa oli myös tanssilava. Kotiuttamispäivän lähestyessä elokuussa v. 1945 antoi majuri Aarva luvan tanssiaisten järjestämiseen kotiuttamista edeltävänä iltana. Miehet saivat hakea tanssiseuransa Hangosta yhteysveneen kahdella vuorolla. Satuin olemaan päivystävä upseeri sinä päivänä. Ensimmäisen veneellisen saapuessa olin tietysti sitä vastassa, mutta myös majuri Aarva seisoi kalliolla laiturin tyvessä. Minut hän määräsi tarkastamaan veneen, ettei siellä ollut viinapulloja, joiden tuonti oli kielletty. Löysinhän minä sieltä pari pulloa, joihin kirjoitettiin omistajan nimi ja vietiin toimistoon. Omistajat saivat ne takaisin kotiuttamisen yhteydessä. Mitään seuraamuksia ei kiellon rikkomisesta tullut. Kun sitten toinen veneellinen saapui, olin majurin silmien alla tarkastamassa veneen. Näin veneen laidan yli roikkuvan kolme narua, mutta itse veneestä en löytänyt yhtään viinapulloa, joten tein ilmoituksen: ”Herra majuri. Veneessä ei ole viinaa.” Eihän sitä ollutkaan veneessä, mutta aavistin että ulkopuolella oli. Vapauduttuani illalla PU:n tehtävistä menin tanssipaikalle, jossa pari miestä kuiski, että tuolla pensaikossa olisi viinaa. Vieraat kuljetettiin vielä illalla takaisin Hankoon. Seuraavana päivänä koitti sitten kotiuttaminen, jossa tilaisuudessa majuri Aarva piti ylevän puheen. Hangossa oli miehistölle varattu vain härkävaunu sota-ajan tyyliin. Sain kuitenkin ylipuhuttua konduktöörin ja niin me kaikki saimme III lk:n matkustajavaunun. Karjaalla sitten tiemme erosivat. Helsingissä ilmoittauduin sotilaspiirissä, jossa sain kotiuttamisrahan.
Olkalaput karsittiin pois, mutta muuten sotilasvaatteet sain pitää. Tämä oli yleisen vaatepulan seurausta. Vänrikiksi ylentäminen tapahtui todennäköisesti poliittisten syiden vuoksi niinkin myöhään kuin vuonna 1948.