Paluu taistelupaikoille: Toisenlainen juhannusaatto
On kesäkuu vuonna 2011. Kolme miestä kävelee reippaasti pitkin kylätietä. Hiekkainen tie halkoo Saarenpäätä, yhtä Koivusaaren, virallisemmin Koivistonsaaren, kylistä. Puhetta miesten keskuudessa riittää. Ja muistoja! Miehet ovat Keltaisen Rykmentin, virallisemmin Rannikkotykistörykmentti 2:n veteraaneja. He ovat käymässä tutuilla seuduilla. Kolmikko, johon kuuluvat Kaarlo Martikainen, Tenho Temonen ja Lauri Vyyryläinen, saivat kevättalvella siirron 1944 Saarenpään linnakkeelle. He tulivat Koivistolta jäätä pitkin.
Miehet majoitettiin saaren koulurakennukseen. He olisivat esitelleet majapaikkansa, mutta koulun ovi on tiukasti lukossa. Ja aika on ajanut myös koulun ohi. Vuosien saatossa rakennuksen kunto on päässyt rapistumaan. Kesäisin saarella asuva Natasha kertoo, että Saarenpäähän alettiin rakentaa tämän vanhan koulun tilalle uutta, mutta se jäi kesken, sillä lapset loppuivat saarelta ennen rakennuksen valmistumista.
Koivusaari on kuin moni muukin saari. Talvella hiljainen, mutta kesäksi herää eloon. Vakituisia asukkaita on enää neljässä taloudessa. Kesäisin määrä kohoaa lähemmäs tuhatta. Suurin osa rakennuksista on datshoja, venäläisten lomapaikkoja. Moni talo kylässä on tutun oloinen; Koivusaari kuului Suomelle, mutta rauhanehtojen myötä se jäi Neuvostoliitolle. Suomalaisten rakentamia taloja on vielä runsaasti jäljellä ja ne erottuvat selvästi myöhemmin rakennetuista.
Kylä vaikuttaa hiljaiselta ja uneliaalta. Vesi taloihin saadaan kaivoista, sähköä ei ole. Tosin sähkö tuli jonkin aikaa mantereelta kaapelilla, mutta 1980-90-lukujen taitteen tuntumassa erään laivan ankkuri osui kaapeliin, joka katkesi. Kaapelia ei ole korjattu, huokaa Natasha. Nyt talojen pihoilla ja katoilla pyörii pieniä tuulimyllyjä ja ympärivuotisilla asukkailla on turvanaan aggregaatteja.
Natasha asuu mantereella, mutta viettää kesää äitinsä luona Saarenpäässä. Hän työskentelee mantereella teknikkona, mutta täällä ollessaan hän toimii kokkina saarella vieraileville ryhmille. Kokkaus sujuu kaasun avulla, sähkö helpottaisi työntekoa.
Ryhmien majoitus hoituu kahdessa vanhassa talossa, jotka muistuttavat kovasti suomalaisia taloja. Ja sellaisia ne ovatkin: Saarenpään kylässä on yhä useita suomalaisten rakentamia rakennuksia. Majoittujat saavat täyden ylläpidon, ja saunakin löytyy. Pihan perällä on puukäymälä. Puitteet ovat vaatimattomat, mutta kesäaikana toimiva ratkaisu. Saarella voi kierrellä omatoimisesti polkupyörillä, ja ryhmiä kuljetetaan tarvittaessa myös pikkuisella 1960-luvun UAZ-avolavakuorma-autolla.
Palataanpa juhannusaattoon 1944. Veteraanit muistelevat olojaan sota-aikana. Siviilien evakuoinnin jälkeen saarella oli pääasiassa vain sotilaita. Vyyryläinen muistelee tuon aikaisia sattumuksia pilke silmäkulmassa. Hän löysi tyhjäksi jääneestä talosta kanin ja kanan. Sota-aikana ruuasta oli puutetta, joten hän päästi eläimet päiviltä ja sytytti rannalle nuotion. Savu houkutteli paikalle onneksi vain omia miehiä, mutta nuhteita tuli, sillä myös vihollinen olisi voinut havaita samaisen savun. Kerran sotilaat ottivat polttopuita tyhjäksi jääneestä talosta. Tästä meinasi tulla isompikin soppa ja miehet päätyä tilille halkojen ottamisesta, mutta lopulta esimiehet antoivat asian olla. Rangaistuksiakin jaettiin, mutta ne olivat onneksi melko lieviä. Vyyryläinen muistelee kertaalleen saaneensa rangaistuksena käskyn tehdä kaksi saunavastaa. Tosin kovempiakin muotoja oli käytössä; yksi Saarenpäästä karkuun lähtenyt mies ammuttiin myöhemmin sotilaskarkurina. Koulun pihalla miehet muistelevat, kuinka aina toisinaan kesken harjoitusten tai arkitoimien vihollisen koneita ilmestyi saaren ylle. Pahimpia olivat maataistelukoneet. Niistä kykeni erottamaan lentäjän kasvot, sillä kone lensi alimmillaan 50 metrin korkeudella. Ilmatorjuntaan koulun lähellä oli käytössä vain kevyt Madsen-tykki. Varsinainen linnakealue sijaitsi lähes neljän kilometrin päässä miesten majapaikasta, siellä ilmapuolustusta olisi kyetty suorittamaan tehokkaammin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi juosta metsään pakoon. Kaikki eivät aina ehtineet suojaan. Yksi kolmikolle tuttu mies kaatui koulun edustalla, konekiväärien luodit osuivat suoraan keskiruumiiseen. Miehet näyttävät koulun edustalla paikan jossa mies menehtyi. Muisteluissa tulee pieni tauko, kun sota-ajat palaavat karuudessaan miesten mieleen.
Koulua vastapäätä tien toisella puolella sijaitsi suojeluskuntatalo. Sekin oli saarelle komennettujen joukkojen käytössä. Veteraanit lähtevät hakemaan talon paikkaa. Pienen etsimisen jälkeen tuuhean koivikon keskeltä löytyy suojeluskuntatalon portaat. Miehet istahtavat rappusille, ja lisää muistoja palaa mieleen. Rakennuksen takana oli kenttä, jolla harjoiteltiin ”äksiisiä”. Kenttää ei enää löydy, rehevä saari on kätkenyt sen kokonaan.
Tilanne Koivistonsalmella alkoi olla tukala kesällä 1944, ja miesten oli määrä poistua saarelta juhannuksen alla. He olivat edenneet jo puoleen väliin saarta, kun äkisti tulikin ilmoitus että vetäytyminen oli peruttu. Vihollisen joukkoja oli rannan tuntumassa. Vetäytymisen sijaan miehiä kehotettiin kirjoittamaan omaisille, sillä voisi olla, että saarelta kyetään viemään miesten sijaan vain kirjeet. Kynät savusivat ja epävarmuutta jatkui muutaman päivän ajan. Joukot siirrettiin saarelta lopulta juhannusaattona 1944, nämä kolme veteraania heidän mukanaan. Miehet pohtivat, että jos samaan aikaan Laatokalla ei olisi ollut suurta joukkojen keskitystä, ei heidän lähtönsä olisi onnistunut. Lähes kaikki vihollisen joukot olivat tämän vuoksi kiinni toisaalla, ja saaren tyhjentäminen oli mahdollista. Vuoden 1944 juhannusaatto ei unohdu näiden veteraanien mielestä.
Käymme tutustumassa myös linnakkeen alueeseen. Saarenpään kasarmi oli valmistuessaan modernein, nyt metsässä kohoavat vain massiivisen rakennuksen tiiliseinät. Tykkipatterit ovat yhä jäljellä, asemat ovat tyhjillään. Vuonna 1995 Keltaisen Rykmentin perinnetoimikunta kiinnitti yhteen tykkiasemaan muistolaatan. Kokoonnumme laatan viereen, ja kauniissa alkukesän illassa kajahtaa ryhmämme toimesta ilmoille Veteraanin iltahuuto. Laulun myötä yhden jos toisen silmäkulma kostuu, vakaimmat lauluäänet kuuluvat veteraanien suusta. He laulavat isänmaan puolesta yhtä määrätietoisesti kuin mitä he ovat maataan puolustaneet. Samoilla jalansijoilla.
Teksti ja kuvat: Johanna Pakola