Siirry sisältöön

Rannikkotykistö siirty ohjusaikakauteen 1960-luvulla

Ensimmäisiä julkisia pohdintoja ohjusten käytöstä rannikon puolustukseen julkaistiin Suomessa 1950-luvun alussa. Vuosina 1952-52 majuri Eino Hirva pääesikunnasta kirjoitti aiheesta Tiede ja ase- aikakauskirjassa. Ulkomaiseen alan kehitykseen nojaten Hirva esitti, että rannikkoalueille sijoitettavien ”rakettitukikohtien” avulla pystyttäisiin hallitsemaan Suomenlahtea, Saaristomerta, Ahvenanmaan aluetta, ja Pohjanlahtea ”rannikkoraketeilla”, joiden kantama olisi jopa 200 kilometriä. 1950-luvulla meritorjuntaohjukset olivat suuria ja kömpelöitä, ja siksi niitä katsottiin mahdolliseksi käyttää lähinnä kiinteistä pattereista rannikolla, tai suurten sota-alusten kansilta. Rajallisten resurssien Suomelle tämä tarkoitti, että kyseessä oli lähinnä rannikkotykistön ase, joka tulevaisuudessa korvaisi järeitä tykkejä linnakkeilla.

Suomessa konkreettinen työ ohjusten kanssa käynnistyi vuonna 1956 ns. rakettitoimikunnassa, joka tutki raketti- ja ohjusaseiden käyttömahdollisuuksia meillä eri aselajien näkökulmasta. Ohjusten käyttö rannikkotykistön aseina oli yksi pohdinnan alla olleista aiheista. Ensimmäinen ehdotus meritorjuntaohjusten hankkimisesta Suomeen laadittiin pääesikunnassa helmikuussa 1962. Pääesikunnan rannikkotykistötoimiston päällikkönä tuolloin toimineella insinöörieverstiluutnantti Kaarlo Miettisellä oli keskeinen vaikutus rannikkotykistön suunnitelmiin ohjusalalla 1960-luvun aikana.

Ohjusaseistus oli Suomelta kielletty Pariisin rauhansopimuksessa, joten ennen ohjusten hankkimista asiaan oli saatava uusi tulkinta toisen maailmansodan voittajavalloilta. Tässä onnistuttiin vuonna 1963, kun Ison-Britannian hallitus saatiin suostumaan sopimuksen ohjuspykälän uudelleenmäärittelyyn. Myös Neuvostoliitto hyväksyi uuden tulkinnan. Itse asiassa Moskovassa oltiin jopa innokkaita Suomen aseistamisen suhteen, sillä YYA-sopimuksen hengessä neuvostojohto katsoi, että Suomen puolustuksen vahvistaminen auttaisi myös Neuvostoliiton puolustusta NATO-maita vastaan.

Ensimmäiset rannikkopuolustuksen ohjusaseet hankittiin heti vuonna 1963, kun Ranskasta ostettiin SS.11-mallisia panssarintorjuntaohjuksia. Meillä ne tulivat rannikolla käyttöön lyhyen kantaman aseina mm. maihinnousualuksia vastaan nimellä Rannikko-ohjus 63. Varsinaisen meritorjuntaohjuksen hankinta toteutui vuonna 1966, kun Neuvostoliiton kanssa sovittiin P-15 Termit-ohjusten ostamisesta Suomen rannikkotykistön ja laivaston aseeksi. Myös NATO-nimellä Styx tunnettu ohjus sai Suomessa nimen Meritorjuntaohjus 66.

Vuonna 1959 itänaapurissa palveluskäyttöön tullut ohjus oli tutkaohjattu, ja sen noin kahden tonnin painosta lähes neljäsosan muodosti yli 500 kilon taistelulataus. Ohjus edusti moderneinta saatavilla ollutta tekniikkaa. Päänvaivaa aiheutti lähinnä matkamoottorina ollut nesteraketti, joka teki ohjuksesta monimutkaisemman ja vaarallisemman käyttäjälle kuin uudemmat kiinteällä polttoaineella varustetut ohjukset. Vuonna 1967 juuri hankittu ohjusase sai kansainvälistä huomiota, kun Egyptin laivaston Komar-luokan ohjusveneet upottivat kolmella tällaisella ohjuksella Israelin laivaston hävittäjä Eilatin Välimerellä.

Ohjusmiesten koulutus alkoi kotimaassa ja Neuvostoliitossa vuosina 1966-67. Laivaston ja rannikkotykistön yhteinen ohjushuoltola rakennettiin Ruissalon Kallanpäähän, ja rannikkotykistö aloitti käytännön ohjuskokeet Hästö-Busön saarella vuonna 1966. Saareen rakennettiin kiinteä lavetti ohjusten ammuntaa varten. Ensimmäinen harjoituslaukaus suoritettiin Hästö-Busössa 1968, ja ensimmäinen varsinainen ohjusammunta vuonna 1968. Rannikkotykistössä ei tyydytty vain kiinteään ohjuspatteriin, vaan aloitettiin myös liikkuvan patterin suunnittelu. Aluksi lavettina kokeiltiin käytöstä poistunutta Comet-panssarivaunua, mutta se havaittiin epätyydyttäväksi Hästö-Busössä ja Reilassa 1971-73 tehtyjen koeammuntojen jälkeen. Asevarikko 5:llä Parolassa 1975 suunniteltu liikkuva lavetti osoittautui toimivammaksi, ja siitä tuli osa toteutuneen liikkuvan meritorjuntaohjuspatterin kalustoa.

Vuonna 1970 Reposaaren konepajalla valmistui ohjuslautta Isku, josta tuli laivaston ensimmäinen ohjusalus. Vuosina 1974-75 hankittiin Neuvostoliitosta neljä Osa II-luokan ohjusvenettä, jotka meillä tunnettiin Tuima-luokan nimellä.

MTO-66-järjestelmä oli rannikkotykistön ja laivaston käytössä 1990-luvulle saakka. Viimeiset ohjukset ammuttiin vuonna 1994. 1980-luvun lopulta lähtien ohjukset korvattiin ruotsalaisen Saabin valmistamalla MTO-85-järjestelmällä (RBS-15), jolle myös suunniteltiin ja toteutettiin kotimainen liikkuva lavetti rannikkotykistön käyttöön.

Meritorjuntaohjus 66 ammutaan rannikkotykistön lavetilta alkukesästä 1991. MERIVOIMAT

Teksti: Tuomas Värjö