Varissaari

Fort Elisabeth – Elisabetin linnake

Varissaaren linnoittaminen alkoi 1700-luvun lopulla osana mahtipontista Ruotsinsalmen merilinnoitusta. Turun rauhan 1743 jälkeen Ruotsin ja Venäjän raja kulki Kymijokea ja sen läntistä haaraa pitkin. Ns. Kustaan sodan (1788-1790) seurauksena Venäjän keisarinna Katariina II määräsi, että pääkaupunki Pietari oli suojattava kolmiportaisella linnoitusvyöhykkeellä. Ruotsinsalmen merilinnoitus kuului uloimpaan puolustusvyöhykkeeseen ja sillä oli merkittävä asema Kronstadtin etuvarustuksena ja laivastotukikohtana.

Ruotsinsalmen merilinnoitus rakennettiin vuosien 1790-1809 aikana samanaikaisesti siihen strategisesti liittyneen, maaliikennettä turvanneen Kyminlinnan kanssa. Linnoituskokonaisuus muodostui erillään olevista linnakkeista ja pattereista eri puolilla Kotkansaarta ja Kotkan edustan saarilla. Yhteensä siihen kuului parikymmentä eri varustusta.

Varissaari sijaitsee lähellä Kotkansaarta sen kaakkoispuolella ja sinne rakennettiin vuosien 1792-94 aikana Pietari Suuren tyttären, keisarinna Elisabetin (Jelisaveta Petrovna) mukaan nimetty linnake Fort Elisabeth. Varissaari muodostui vielä 1700-luvulla kahdesta pienestä saaresta, mutta linnoitustöiden yhteydessä saaria erottanut salmi täytettiin ja kannaksen yli rakennettiin muuri. Fort Elisabeth rakennettiin pitkänomaiseksi, saaren rantaviivaa seuraavaksi varustukseksi, johon kuului kaksi puoliympyrän muotoista ja kaksi bastionimaista, kurtiinimuurien yhdistämää puolustusrintamaa. Linnoitteen länsiosa vahvistettiin poikkivarustuksella erilliseksi tukikohdaksi. Muuri perustettiin pääosin kalliolle eikä sillä ole vallihautaa. Rintaman sisäpuolella sijaitsi tiilistä muurattu kasarmi, ruutikellari, tykinkuulien kuumennusuuni, varastorakennus ja puinen vartiotupa.

Fort Elisabeth suunniteltiin toimimaan yhteistyössä sen itäpuolella sijainneen Fort Slavan kanssa lännestä ja etelästä Ruotsinsalmeen johtavien väylien päätorjuntalinjana. Linnakkeet pystyivät tulellaan hallitsemaan lähes koko niitä ympäröiviä merialueita. Ruotsinsalmen merilinnoitus menetti kuitenkin merkityksensä Suomen sodan 1808-09 jälkeen. Linnoitusvaruskunnan vahvuus laski 200-300 mieheen, kun se vielä sodan alkaessa 1808 oli kokonainen rykmentti. Sotilaiden siirryttyä muualle koko Ruotsinsalmen linnoitus kuihtui ja menetti kaupunkiluonteensa. Vuonna 1826 tyhjennettiin hädin tuskin valmiiksi saatu Fort Elisabeth sekä muut Ruotsinsalmen linnoitteet lukuun ottamatta Fort Slavaa, joka jätettiin taistelukelpoiseen kuntoon. Englantilais-ranskalainen laivasto tuhosi räjäyttämällä Fort Slavan ja hävitti autioituneen Ruotsinsalmen linnoituksen rakennukset Krimin sodan yhteydessä vuonna 1855.

Talvisota Varissaaressa

Rannikkotykistön historia tuntee hyvin monien linnakkeiden taistelut, mutta rannikon ja linnakkeiden ilmapuolustuksen osuus on jäänyt vähälle huomiolle. Varissaaren sotahistoria itsenäisyyden ajan Suomessa osuu mielenkiintoisella tavalla rannikkotykistön ja ilmatorjunnan rajapintaan.

12.10.1939 teki tuleva Kirkkomaan alalohkon komentaja kapteeni Felix Salminen maastontiedustelun Varissaaressa koskien ilmatorjuntapattereiden sijoituksia. Pari viikkoa myöhemmin 26.10.1939 Varissaaressa toteutettiin sinne sijoitettujen ilmatorjunta-aseiden kalustoammunnat. Samana päivänä annettiin Kotkan Lohkon yksiköille määräys asettaa ilmatorjunta-aseet puolivalmiuteen vuorokauden valoisana aikana.

Talvisodan syttymisen kynnyksellä 28.11.1939 käskettiin kaikki Kotkan Lohkon ilmatorjunta-aseet täyteen valmiuteen. Samalla annettiin käsky ilmavalvonnan tehostamisesta ja ilmatorjuntakonekiväärien miehistöjen ”toimintavarmuuden toteamisesta.”

Varissaaren aseistuksesta talvisodassa on vaikeaa löytää dokumentoitua tietoa, mutta todennäköisesti sinne on ollut sijoitettuna ilmatorjuntakonekivääri tai -kivääreitä. Erään lähteen mukaan Varissaaressa olisi ollut kaksi kevyttä laivatykkiä ilmatorjuntaa varten ja erään toisen lähteen mukaan puolestaan jäykkälavettinen kevyt kenttätykkijaos. Joka tapauksessa ainakaan talvisodan lopussa Varissaaressa ei ollut minkäänlaista tykistöaseistusta. Kaiken kaikkiaan Kotkan ilmatorjunta talvisodassa oli varsin vaatimatonta ja puutteellista.

Talvisodan aikana Varissaaressa ei ollut varsinaisia rannikkotykistöjoukkoja. Varissaareen oli kuitenkin sijoitettu Kotkan Merisuojeluskunnan miehittämä ilmatorjuntavartio. Talvisodan päätyttyä Kotkan alueen vartiointivastuita järjesteltiin uudelleen. Kotkan Merisuojeluskunta luovutti Vehkaluodon ja Varissaaren vartiot 2. Suojeluskuntapataljoonan vastuulle 1.4.1940 alkaen.

Rannikkotykistöä vai ilmatorjuntatykistöä?

Välirauhan aikana Päämaja antoi ilmatorjuntaa ja ilmavalvontaa koskevan liikekannallepanon valmistelukäskyn 18.9.1940. Valmisteluja johti ilmavoimien komentaja. Alueellisesti maa jaettiin kotiseutuun sekä merivoimien ja armeijakuntien alueisiin. Merivoimien alueeseen kuului saaristo rantaviivaan asti. Merivoimat perusti omat ilmatorjuntayksikkönsä sekä myös vastuualueellaan olevat, mutta sen organisaatioon kuulumattomat ilmatorjuntayksiköt. Käskyn mukaan merivoimat vastasi myös Kotkan sataman ilmatorjunnasta. Tähän liittyen Varissaareen sijoitettiin kaksi ilmatorjuntamallista 75/50-Canet -tykkiä (75/50-COI) lokakuuhun 1940 mennessä.

75 mm:n Canet-tykkiä käytettiin sekä rannikko-, ilmatorjunta- että laivatykkeinä ja siitä oli useita eri versioita. Versiot poikkesivat toisistaan mm. lavetti- ja tähtäinratkaisuiltaan ja niitä oli valmistettu eri tehtailla, joten tykkien nimeämistapa vaihteli jonkin verran. Ensimmäisen maailmansodan aikana kehitettiin 75/50-C -tykkejä varten oma Meller-ilmatorjuntalavetti. Aikoinaan kuitenkin käytettiin kaikissa 75/50 -tykeissä kirjainta C lisättynä muilla kirjaimilla. Tyyppimerkintä COI tarkoittaa, että tykin malli on Canet (= C), sen on valmistanut Obuhovin tehdas (= O) ja se on ilmatorjuntamalli (= I).

Välirauhan aikana Varissaari oli Rannikkotykistörykmentti 2:n I Linnakkeiston (I/RT2) alainen erillisyksikkö. Asiakirjoissa siitä puhutaan vaihtelevasti joko patterina tai jaoksena. Vuoden 1940 lopulla laadittiin puolustusvalmistelujen ohessa myös linnoitteiden ja aseistuksen hävityssuunnitelmat.

Välirauhan lopulla keväällä 1941 RT2:n nimi muuttui Kotkan Rannikkotykistörykmentiksi (KRT). Joukko-osastossa toimeenpantiin 10 vuorokauden kertausharjoitus hieman ennen jatkosodan syttymistä 27.4.-6.5.1941. Harjoitus toteutettiin Kyminlinnassa, Rankissa, Kirkonmaassa ja Varissaaressa. Varissaaressa harjoitutettiin kevyt 75/50-C -jaos. Koulutusaiheina olivat tykki- ja tulenjohtoryhmien ohjesääntöjen mukaiset perustehtävät. Tärkeänä uutena koulutuskohteena oli ammunnan laskennan välineiden ja niiden käytön opettaminen sijoitetuille reservinupseereille, sillä nämä välineet olivat jaokselta aiemmin puuttuneet. Varissaaren kertausharjoitusosaston johtaja luutnantti Arola totesi harjoituskertomuksessaan, että ”Henki oli koko ajan paras mahdollinen ilmeten etenkin halussa oppia asiat. Minkäänlaista ”murjotusta” ei ollut havaittavissa.” Harjoituskertomuksesta ei käy ilmi harjoitteliko jaos ilmatorjunta- vai rannikkotykistöammuntoja.

Tulikaste ilmatorjuntatehtävissä

Välirauhan aikainen KRT muuttui liikekannallepanon yhteydessä sotatoimiyhtymäksi ja sai 13.6.1941 alkaen nimekseen 2. Rannikkoprikaati (2.RPr).  Varissaari kuului sen I Linnakkeiston (I/2.RPr) vastuualueeseen ja siellä sijaitsi edellä mainittu kaksitykkinen 75/50-COI -jaos, jonka vahvuus jatkosodan alussa oli noin 30 miestä. Varissaaren jaos luokiteltiin kuitenkin ilmatorjuntayksiköksi ja siitä käytettiin nimeä 23. Raskas ilmatorjuntajaos (23.Rask.It.J). Sillä oli käytössään Gamma-tulenjohtolaite, mutta jaos kykeni silti vain rajoitetusti ilmatorjuntaan. Ilmatorjuntatehtävänsä lisäksi jaoksella oli myös tehtävänsä Kotkan meripuolustuksessa.

Jatkosodan alussa Kotkan ilmatorjuntaa johti Etelä-Kymen Suojeluskuntapiirin 18.6.1941 perustama 10. Paikallinen torjuntakeskus (10.PTK). Kotkan ilmatorjuntajoukoista Varissaaren 23.Rask.It.J sekä kaksi raskasta patteria kuuluivat merivoimien alaisuuteen, mutta ne olivat ilmatorjunnallisesti alistettu 10.PTK:lle. Raskaat patterit olivat 22. Raskas ilmatorjuntapatteri (22.Rask.It.Ptri) Mussalossa ja 50. Raskas ilmatorjuntapatteri (50.Rask.It.Ptri) Pirkköyrissä.

Varissaaren jaoksen tulitoiminnan johtaminen 10.PTK:sta oli kuitenkin mahdotonta, sillä jaokselle ei ollut rakennettu viestiyhteyttä. Näin ollen se toteutti tähystyksensä, maalinosoituksensa ja ilma-ammuntansa omatoimisesti.

Merivoimien esikunta ilmoitti alaisilleen joukoille 26.6.1941 iltapäivällä, että linnakkeiden, pattereiden ja alusten tulenavaus on vapaa. Varissaaren jaoksen tulikaste tapahtui 28.6.1941 illalla, jolloin se avasi tulen venäläistä SB-2 -pommikonetta kohti. Osumaa ei tullut, mutta kone pudotti miinan tai pommikuormansa mereen. Hetkeä myöhemmin tuli vielä kaksi SB-2 -konetta lisää, jotka pudottivat laskuvarjomiinoja Tuohipöllön – Varissaaren – Kukourin – Lellerien alueelle. Myös seuraavana päivänä jaos ampui ilmatorjuntatulta kahteen SB-2 -koneeseen yhdessä Kirkonmaan ja Rankin linnakkeiden kanssa.

Ilmatorjunnan johtaminen oli talvisodan kokemuksista huolimatta vielä varsin kehittymätöntä jatkosodan alussa, jota kuvaa hyvin ote 10.PTK:n laatimasta toimintakertomuksestaan: ”Sodan syttyessä 25.6.41 PTK sijaitsi sk-talolla. Yksiköiden tulitoimintaa oli sieltä käsin mahdotonta valvoa saatikka sitten johtaa, sillä mitään suoria viestiyhteyksiä PTK:n ja aseiden välillä ei ollut, eipä edes suoria yhteyksiä Kymin IVAK:sta PTK:een tai aseille. Torjuntahälytykset ja omakoneviestit annettiin yksikköihin tavallisten kaupunkilinjojen kautta. Hälytysten myöhästyminen ja vihollisen yllätyslennot olivat tavallisia.” Tilanne korjaantui heinäkuun loppuun mennessä, jolloin 10.PTK:n esikunnan, ilmatorjuntayksiköiden ja Kymin ilmavalvonta-aluekeskuksen (IVAK) välille saatiin yhteiskytkentä torjuntayhteyksiin. Tämä mahdollisti torjuntahälytysten ja omakoneviestien lähettämisen samanaikaisesti kaikille. Varissaareen torjuntayhteyksiä ei kuitenkaan saatu.

Kotkan ilmatorjuntatehtävistä Viipurinlahden rannikkopuolustustehtäviin

Suomalaisten eteneminen jatkosodan alussa oli nopeaa niin maa- kuin meririntamalla. Niinpä talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen yhteydessä ryhdyttiin välittömästi ryhmittämään tykistöä ja joukkoja takaisin entisille linnakkeille ja pattereille. Jo 6.7.1941 antoi 2.RPr:n esikunta käskyn muodostaa tykkien siirtoja varten erityisiä siirtoryhmiä. Samalla I/2.RPr:a käskettiin valmistautumaan Varissaaren tykkien siirtoon. 2.RPr:n komentajan käsky tykkien siirrosta annettiin aamulla 22.8.1941, jonka jälkeen aloitettiin välittömästi jaoksen varusteiden pakkaaminen ja tykkien purkaminen. Siirto tapahtui vain reilua vuorokautta myöhemmin 23.8.1941 puolenpäivän aikaan. Kahden tykin lisäksi siirrettiin sen henkilöstö lähes kokonaisuudessaan, yhteensä 27 miestä. Osasto nimettiin ”Jaos Kososeksi” johtajansa vänrikki Kososen mukaan. Siirron jälkeen Varissaareen jäi vain kaksi miestä, mutta sinne lähetettiin vielä saman päivän iltana täydennykseksi Pirkköyrin saareen sijoitetusta 50. Rask.It.Ptri:sta seitsemän miehen vartio-osasto. Tämän myötä Varissaari siirtyi käytännössä 50. Rask.It.Ptri:n vastuulle. Patterin päällikkönä toimi luutnantti Kai Rydman. Pirkköyri sijaitsee noin kaksi kilometriä Varissaaresta koilliseen.

Jaos Kosonen siirrettiin Taisteluosasto Miettisen (TstOs M) käyttöön Viipurinlahdelle Satamaniemeen, jossa se korvasi sinne aiemmin suora-ammuntaan ryhmitetyn 75 K/17 -jaoksen. Siirtoa vaikeutti takaisin vallatun alueen tiestön heikko kunto sekä vihollisen tekemät sulutteet ja hävitystyöt, joista majuri (myöh. kenraaliluutnantti) Miettinen totesi: ”Miehitetyllä alueella tiet mahdottomassa kunnossa ja ansoitetut, mikä osaltaan viivyttää rannikkotykkien siirtoa. Mm. Suurpäälän – Jokikylän välissä kaikki sillat rikotut. Teitten ympäristössä tavattu miinoja.” Lisäksi Satamaniemessä oli vielä vihollisen osia aina 24.8.1941 asti. Tykit saatiin asennettua tuliasemiin tilapäisille perustoille 25.8.1941 kuluessa Satamaniemen takaosaan ja siirrettiin sieltä 27.8.1941 kuluessa Satamaniemen kärkeen. Jaos Kosonen oli vaihtunut ilmatorjuntajoukosta rannikkotykistöjoukoksi.

Varissaari jää vielä palvelemaan Kotkan ilmapuolustusta

Lokakuun alussa 1941 Varissaari joutui pariin otteeseen ilmapommituksen kohteeksi. Todennäköisesti koneiden varsinaisena kohteena oli kuitenkin ollut Kotkan kaupunki tai satama ja ne olisivat pudottaneet pomminsa ilmatorjuntatulen takia hätäpudotuksena ennen varsinaista kohdetta. Pommit eivät kuitenkaan osuneet saareen.

Samoihin aikoihin Varissaareen sijoitettiin 2.RPr:n toimesta 60 cm:n valonheitin, joka alistettiin 50. Rask.It.Ptri:lle. Myöhemmin syksyllä 21.11.1941 2.RPr:n komentaja eversti Pekka Enkainen ja majuri Felix Salminen tarkastivat Varissaaren vartioaseman. Tammikuussa 1942 oli hyvin kylmää ja pakkanen rikkoi valonheittimen magneeton. 23.1.1942 luutnantti Valleala otti vastaan Varissaaren vartioaseman ja siellä ollut 50. Rask.It.Ptrin asettama vartioryhmä palasi omaan yksikköönsä.

Vuoden 1942 alkupuolella Kotkan ilmatorjuntavastuu siirtyi merivoimien ilmatorjuntakomentajalle. Uudelleenjärjestelyt suoritettiin helmikuun 1942 loppuun mennessä. Toimeenpanokäskyssään 16.2.1942 Merivoimien esikunta alisti 1.3.1942 alkaen 10.PTK:n ja sen johdossa olleet ilmatorjuntayksiköt 2.RPr:n ilmatorjuntakomentajalle.

Myöhemmin ilmatorjunnan ja -valvonnan vastuita järjesteltiin uudelleen. Ilmavoimien esikunnan käskyllä 24.11.1942 toteutettiin alueellisen ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan joukkojen uudelleenorganisointi. Entiset alueelliset ilmatorjuntapiirit sekä paikalliset torjuntakeskukset lakkautettiin ja niiden tilalle perustettiin kolme rykmenttiä ja viisi erillistä patteristoa. Muutoksen yhteydessä Kotkan ilmatorjuntavastuu siirtyi 10.12.1942 alkaen Ilmatorjuntarykmentti 2:lle (It.R 2), joka oli suoraan alistettu ilmavoimien komentajalle.

Ruotsinsalmen toisen meritaistelun muistomerkki Varissaaressa

Kustaan sodan aikana käytiin 9.7.1790 Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, joka päättyi Venäjän laivaston täydelliseen tappioon. Vuonna 1928 käynnistyi hanke kyseisen meritaistelun muistomerkin hankkimiseksi. Tällöin joukko Ruotsin merivoimien korkeimpaan johtoon kuuluneita upseereita oli esittänyt muistomerkin rakentamista Kotkaan. Tukholmassa sellainen oli jo silloin olemassa. Ajatuksena oli, että Suomen ja Ruotsin laivastojen edustajat olisivat voineet vuorovuosin kokoontua muistomerkeillä taistelun vuosipäivänä – joka siis on sekä Suomen että Ruotsin merivoimien vuosipäivä. Muistomerkkihankkeen toteutti Kymenlaakson Laivastoyhdistys ja sen naiskerho Kymenlaakson Museoseuran tukemana. Muistomerkistä järjestettiin suunnittelukilpailu ja voittajaksi valikoitui Henrik Bruunin suunnittelema teos. Sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1933 ja se oli tarkoitus paljastaa juhlallisesti taistelun 150-vuotispäivänä 9.7.1940.

Muistomerkki valmistui ajallaan, mutta yllättäen sen paljastustilaisuus peruttiin aivan viime hetkillä. Talvisota oli päättynyt vasta alle puoli vuotta aiemmin ja Venäjän laivaston täydelliseen tappioon päättyneen taistelun muistomerkin paljastaminen olisi kenties ollut ulkopoliittisesti liian herkkä asia vallinneessa tilanteessa. 

Seuraavana vuonna puolestaan syttyi jatkosota, jolloin kaiken toiminnan ja huomion painopiste oli sotatoimissa eikä muistomerkkien paljastamisissa. Lopulta muistomerkin ”käyttöönottojuhlallisuudet” järjestettiin 9.7.1942. Tilaisuudessa oli paikalla muun muassa Laivaston komentaja kommodori Eero Rahola, Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatin johtoa, Suomen vesillä toimineen saksalaisen laivasto-osaston upseereita sekä Viipurin läänin maaherra Arvo Manner. Varsin huomionarvoista on se, että tilaisuuden aikana oli Varissaaresta vain noin 50 kilometrin päässä Somerin saarella käynnissä raivoisa maihinnousun torjuntataistelu sekä sen lähivesillä koko toisen maailmansodan kiivain meritaistelu Suomenlahden alueella. Taistelu veti mukaansa lähes kaikki Suomen laivaston pintataistelualukset sekä useita saksalaisaluksia.

Varissaaren museotykkien vaivalloinen taival

Jatkosodan päättymisen jälkeen Varissaareen ei enää sijoitettu puolustusvoimien joukkoja tai kalustoa. 1950-luvun alussa heräsi kuitenkin paikallisissa sotahistoriapiireissä ajatus museotykkien sijoittamisesta Varissaareen. Kymenlaakson Museoyhdistys (nyk. Kymenlaakson museo) esitti vuonna 1951 Haminan Rannikkolinnakkeistolle kahden tykin sijoittamista sodan aikaisiin tykkiasemiin. Asiasta säilyneen kirjeenvaihdon perusteella Varissaareen pyrittiin saamaan museoitavaksi kaksi 75/50-C -mallista tykkiä. Marraskuun alussa 1951 Merivoimien esikunta ilmoitti HRLstolle, että Kymenlaakson Museoyhdistykselle voidaan luovuttaa kaksi romutettua 120/41-Armstrong -tykkiä.

Asia ei kuitenkaan edennyt useaan vuoteen. Loogisena syynä oli se, että haluttua tykkimallia ei ollut saatavilla. Osa 75/50-C -tykeistä oli sodan jälkeen romutettu loppuunammuttuina, mutta pääosa niistä oli varastoituna odottamassa kunnostusta. Toisena syynä lienee ollut myös se, että 120 mm:n Armstrong oli halutusta tykkikalustosta liiaksi poikkeava malli. Voi myös olla, että 120 mm:n Armstrong ei yksinkertaisesti olisi sopinut Varissaaren tykkiasemiin, koska sen lavetti oli huomattavasti matalampi ja putki yli metrin pitempi kuin 75/50-C -tykillä.

Kirjeenvaihto jatkui maaliskuussa 1958, jolloin Kymenlaakson Museoyhdistys lähestyi suoraan Pääesikunnan aseosastoa. Kirjeessä vedottiin Varissaaressa jo tehtyihin vanhojen Fort Elisabethin linnoitteiden kunnostustöihin sekä Ruotsinsalmen meritaistelun esineistön esillepanoon ja sitä kautta saaren kasvaneeseen kiinnostavuuteen museo- ja matkailukohteena. Jatkosodan aikaisiin tyhjiin tykkiasemiin haluttiin saada tykit ”kertomaan saaren historian viimeisimmästä luvusta”, kuten kirjeessä todetaan.

Pääesikunnan aseosasto antoi vastauksensa kesäkuussa 1958. Vastauksessa todettiin, että ”[…] asia saanee periaatteessa myönteisen ratkaisun, mutta juuri halutunlaisia tykkimalleja ei tällä kerralla voida luovuttaa. […] Mikäli seura haluaisi sijoittaa Varissaareen 2 kpl 57/48 Nordenfelt -tykkiä ilman, että historian totuudesta katsottaisiin liiaksi poikettavan, pyytää aseosasto siitä lähiaikoina ilmoittamaan toimenpiteitä varten. […] Tulevaisuudessa voitaneen palata seuran alunperin tarkoittamien tykkimallien luovuttamiseen, mutta ajankohtaa ei tässä vaiheessa voi vielä arvioida.”

Asiasta säilynyt kirjeenvaihto päättyy tähän, mutta on ilmeistä, että tämän perusteella ryhdyttiin vihdoin toimenpiteisiin. Haluttua 75/50-Canet -mallia ei ollut puolustusvoimilla luovutettavaksi aiemmin mainituista syistä johtuen. Sen sijaan 57 mm:n Nordenfelt (57/48-No) -tykkejä oli vapautunut museoitavaksi. Nämä sodan jälkeen useita vuosia koulutuskäytössä olleet tykit ammuttiin loppuun 1950-luvun lopulla ja poistettiin käytöstä. Varissaareen sijoitettiin kaksi 57/48-No -tykkiä betonoitujen 75/50-C -asemien väliin. Sijoitteluun on todennäköisesti vaikuttanut Pääesikunnan aseosaston varovainen lupaus siitä, että alun perin haluttua tykkimallia olisi myöhemmin saatavissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan 75/50-C -kalusto jäi rannikkotykistön käyttöön vielä vuosikausiksi eteenpäin.

Tyhjilleen jääneisiin tykkiasemiin sijoitettiin lopulta kaksi 76/40 OH -tykkiä (Obuhov merihaupitsilavetilla). Ajankohta ei ole tiedossa, mutta vuonna 1967 rannikkotykistössä hylättiin kaikki sen käytössä olleet kahdeksan 76/40 -OH-tykkiä ja evakuoitiin Asevarikko 5:een vuonna 1968. Kyseinen tykkimalli oli alun perin kehitetty vuonna 1934 asentamalla 75/50-C -tykin putki Obuhovin merihaupitsilavettiin. Samalla aseen suuntausmahdollisuuksia muutettiin siten, että sitä voitiin käyttää ilma-ammuntaan. Osa putkista porattiin 76 mm:iin, jotta aseeseen saatiin sopimaan 76 mm:n Boforsin ampumatarvikkeet. Tämä tykkimalli oli jo hyvin lähellä alkuperäistä 75/50 COI -tykkiä ja ilmeisesti sen takia siihen myös päädyttiin. Tykkien sijoittamisesta Varissaareen ei ole säilynyt dokumentaatiota, mikä on hämmentävä seikka ja vaikeuttanut niin museotykkien historian selvittämistä kuin myös niiden omistussuhteiden ja ylläpitovastuiden määrittämistä.

Varissaari tänään

Varissaari on suosittu ulkoilukohde ja se on osa Kotkan kansallista kaupunkipuistoa. Saarella on aiemmin ollut mm. pursiseura ja tasaisella kalliolla tanssipaikka. Nykyään saaressa toimii kesäravintola, joka sijaitsee entisen linnakkeen itäpään puoliympyräisen muurin sisällä. Saarelle liikennöi kesäkautena yhteysalus Kotkan Sapokasta. Varissaarta voisi kutsua myös ”kotkalaisten Suomenlinnaksi”.

Ruotsinsalmen vesiltä on 1930-luvulta alkaen nostettu Ruotsinsalmen toisen meritaistelun aikaisia hylynosia, joita 1950-60 -luvuilla asetettiin esille Varissaareen kahteen vajamaiseen näyttelyrakennukseen. Huonokuntoiset vajat purettiin syksyllä 2020, ja tilalle rakennettiin uusi näyttelyrakennus, Ruotsinsalmi-paviljonki, joka avautui kesällä 2022. Paviljongissa kerrotaan Ruotsinsalmen taisteluista 1789 ja 1790 sekä hylyistä, jotka lepäävät meren pohjassa saaren ympärillä.

Museovirasto toteutti vuosien 2001-2007 aikana Fort Elisabethin linnoitusvarustusten korjaustöitä. Tuolloin harmaakivimuuria korjattiin kaikkiaan noin 500 metrin matkalta. Muurin- ja vallinkorjaustöiden päätyttyä Fort Elisabethissa on tehty vuosittain tarkistuskäyntejä ja kasvillisuuden raivausta.

Tänä päivänä Varissaaren linnoitteet museotykkeineen ovat valitettavan huonossa kunnossa. Määrärahojen puutteessa linnoitteet ja tykit rapistuvat hoitamattomuuden sekä matkailukäytöstä aiheutuvan eroosion takia. Lisäksi museotykkien omistussuhteet ja ylläpitovastuut ovat olleet epäselvät jo vuosikymmenien ajan, eikä tilanteeseen ole vieläkään saatu täyttä selvyyttä.