Suvannon sulkulinnakkeet

Patoniemi

Itä-Kannaksen pääpuolustusasema määritettiin jo vuonna 1919. Uhanalaisimmat Vuoksen-Suvannon -linjan ylimenokohdat todettiin olevan Oravanniemessä, Kiviniemessä, Sakkolassa ja Taipaleessa. Patonimen sulkulinnake oli kaksikerroksinen. Yläkerroksessa sijaitsi tykit ja ampumatarvikkeet. Alakerroksessa oli majoitustilat sekä tykkien miehistölle että puolustukseen ryhmittyvän jalkaväkiyksikön konekiväärimiehistölle. Patoniemen tykkikorsuun sijoitettiin talvisodan alkaessa 4 57/26 Kaponier-tykkiä. Kahden tykin ampumasuunta oli itään ja kahden länteen.

Patoniemen linnakkeella talvisodassa palvellut vääpeli Heikki Karttunen kertoo, että neuvostojoukot räjäyttivät heti talvisodan jälkeen jo sodassakin pahoin vaurioituneen Patoniemen asemia. Räjäytystyötä täydennettiin vielä jatkosodan jälkeen. Neuvostojoukkojen räjäytysinto johtui siitä, että Taipaleen alueella koulutettiin pioneereja. Tämän vuoksi ovatkin miltei kaikki Taipaleen alueen taidolla tehdyt suomalaislinnoitteet nykyään raunioina.

Patoniemen alue on nykyään asumatonta. Lähin venäläisestä maastokartasta löytyvä nimi on Gustoi Les (tiheä metsikkö). Vanhalle sulkulinnakkeelle johtaa vaivoin maastoautolla ajettava tie. Paikka toimii nykyään kalastajien tukikohtana. Sieltä löytyy puurakenteinen maja, kalastusvarusteita ja savustusuuni. Kalastajat ovat kutsumattomien vieraitten välttämiseksi murrostaneet alueelle johtavan tien monin paikoin puunrungoin, kivenlohkarein ja kaivannoin. Patoniemen kohdalla Suvannon ranta laskee jyrkästi toistakymmentä metriä. Rannan ja jyrkästi nousevan hiekkatöyrään väliin jää runsaan sadan metrin levyinen melko tasainen alue.

Patoniemen sulkulinnakkeella oli erillinen tykkibunkkeri, joka sijaitsi noin 100 metriä rannasta sekä lisäksi aivan Suvannon rannassa erillinen konekivääribunkkeri. Molemmat on räjäytetty. Konekivääribunkkeri on täysin murskana, suurempi ja lujempi tykkibunkkeri enemmän säilyneenä mutta kasaan romahtaneena. Osin säilyneen oviaukon teräksiset rautaovet ovat vääntyneinä paikallaan. Lujasta linnoitustyöstä kertovat betonimöhkäleet esiin törröttävine rautoineen. Aluskasvillisuutta tällä mäntyjä kasvavalla hiekkakankaalla ei paljoa ole. Niinpä ei ole vaikea huomata, että koko ranta-alue on täynnään suurempia ja pienempiä pommin- ja kranaatinkuoppia.

Tykkibunkkerin edestä hiekan seasta löytyy Kaponier-tykin jalustan osa. Bunkkerin suuaukon luota löytyy 57 mm tykin ammuksien runkoja ja sytyttimiä. Kasematin raunioissa on myös kaasuvalonheittimen ruostuneita osia ja räjähtänyt kaasupullo. Patoniemen sulkulinnakkeeseen tuli 23.2.1940 kaksi kahdeksan tuuman kranaatin täysosumaa. Tällöin tuhoutui kaksi tykkiä ja mm. myös mainittu kaasuvalonheitin.

Kekinniemi

Kekinniemen sulkulinnaketta kutsuttiin läheisen kylän mukaan myös Keljan linnakkeeksi. Myös nimeä Kekkilänniemi käytettiin. Kuten Patoniemeenkin, sijoitettiin Kekinniemeen neljä 57/26 Kaponier-tykkiä. Ampumasuunnat olivat myös täällä kahdella itään, kahdella länteen.

Ankarasti tulitettu sulkulinnake jäi talvisodan jälkeen verraten ehjäksi. Välirauhan aikana asemat räjäytettiin. Kekinniemessä tuhotyö on ollut täydellinen. Nykyään asemat ovat nimittäin täysin murskana ja ellei tiedä tarkoin mistä etsii, niitä on vaikea enää löytää maastosta runsaan aluskasvillisuuden takia. Bunkkerin paikalla on suuria betonimöykkyjä. Entisessä hahmossaan on vain pätkä pohjoisenpuoleista seinämää.

Perille Kekinniemeen johtaa suhteellisen hyväkuntoinen tie. Lehtimetsää kasvava niemi on nykyään verraten siisti retkeilypaikka. Tultaessa entisen bunkkerin lähelle on tien varressa suuri betonimöhkäle, jossa suomenkielinen teksti ”Kelja Mannerheimlinja.” Alueelta löytyy pommin- ja karanaatinkuoppia sekä myös lentopommien kuoria ja ammusten runkoja. Bunkkerin raunioiden lähimaastossa on vanhoja yhdyshautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

Kekinniemen taisteluista on kirjoitettu runsaasti muistelmia. Koska tälle paikalle on lisäksi verraten helppo päästä myös turistibussilla, on siitä tullut suosittu veteraanien ja kotiseutumatkailijoiden kohde. Lähellä sijaitsi aikanaan Kekkilän kartano. Entisen kartanon alueella sijaitsevat hyvämultaiset maat ovat nykyään taas maatalouskäytössä. Tämä on vielä melko harvinaista luovutetussa Karjalassa. Kekkilän kartanon mailla olevan kylän venäjänkielinen nimi on Portovoje.

Hoviniemi

Sakkolan tasalla Suvannon virtaus oli heikompaa. Erityisesti talvioloissa, vesistöjen jäätyessä, alueen tärkeys korostui. Sakkolan alueelle, Suvannon eteläpuolelle, johti etelästä kaksi tieuraa, jotka yhdistyivät Sudenrannassa. Tieurat mahdollistivat joukkojen keskittämisen tälle alueelle, mikäli hyökkääjä toteaisi Vuoksen ylittämisen muualla mahdottomaksi. Maastollisesti Sakkolan alue oli hyvin avaraa, mikä mahdollisti tehokkaan valvonnan Suvannon pohjoisrannalta.

Hoviniemen tykkikalustona oli 2 kappaletta 57 millimetrin Kaponier-tykkiä, joiden ampumasuunta oli itään ja yksi kappale 57 millimetrin Nordenfeld, jonka ampumasuunta oli länsi. Lähellä Hoviniemen sulkulinnaketta oli ennen Sakkolan kirkonkylä. Nykyään suurin piirtein samalla alueella olevan kylän nimi on Gromovo. Entisen sulkulinnakkeen alueelle johtaa perille asti hyvin ajettava tie. Itse paikka on Suvannon kauneimpia, siisti ja viihtyisä, etenkin leiriytyjien suosima hiekkaranta. Aivan niemen päässä oleva bunkkeri on räjäytetty ja romahtanut kasaan. Lujan linnoitteen hahmo on kuitenkin säilynyt hyvin. Bunkkerin koloista löytyy kuorittua kaapelia. Taaempana hiekkaharjulla on juoksuhautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

Kiviniemi

Kiviniemi muodosti Vuoksen – Suvannon välille noin 500 metriä pitkän ja 80 metriä leveän kapeikon, jossa rantakorkeus vaihteli 6–10 metrin välillä. Vesi virtasi Kiviniemen läpi voimakkaasti. Virtauksen ja maastonmuotojen johdosta Kiviniemessä ylimenon mahdollisti ainoastaan rautatiesillan ja maantiesillan käyttö. Sulkulinnake sijoitettiin noin 200 metriä maantiesillasta länteen aivan Suvannon pohjoisrannalle. Asemista kyettiin tähystämään ja tulittamaan sekä maantiesillalle että kauempana kosken alajuoksulla olevalle rautatiesillalle.

Taktisesti tärkeän Kiviniemen kapeikon alueelle oli Suomen itsenäisyyden rauhattomina alkuaikoina pysyvästi sijoitettuna varusväkeä. Kiviniemeen rakennettiin joukkoja varten myös majoitusparakkeja. Jari Kettulan mukaan Kiviniemen yhdistetyssä tykki- ja konekiväärikorsussa aseet, sekä tykki että konekivääri, oli sijoitettu rinnakkain. Kiviniemi oli ainoa rauhan aikana pysyvästi aseistettu sulkulinnake. Linnoitteseen sijoitettiin 75/50 Canet-mallinen tykki syyskuussa 1923. Kiviniemen tykillä ammuttiin kaksi koelaukausta vastaanoton yhteydessä. Koelaukauksilla tarkastettiin luisun pituus ja tykin ampumakuntoisuus. Kiviniemen tykkikorsuun varastoitiin 100 ammusta. Osan aikaa talvisodassa Kiviniemen 75/50 Canet-tykki toimi sulkulinnakkeen pääaseena. 10.1.1940 III AK antoi käskyn siirtää tykki uuteen asemaan. Tykin siirto tapahtui 19.1.1940 8.D:n rakentamaan tykkikorsuun Kottilan Lehtiniemeen. Tilalle sijoitettiin 57/26 Kaponier-rannikkotykki.

Talvisodassa Kiviniemen tykkikorsu oli aivan etulinjassa. Kiviniemen sillat räjäytettiin ja myös niiden pohjoispuolella taisteltiin. Kaponier-tykki jäi joukkojen vetäydyttyä mahdollisesti vaurioitumisen takia evakuoimatta. Jatkosodan loppuvaiheessa kesäkuussa 1944 rintama pysähtyi taas Vuoksen – Suvannon linjalle ja Kiviniemen sillat räjäytettiin toistamiseen.

Neuvostojoukkojen välirauhan aikana osin räjäyttämä bunkkeri sai toimia tykistön tulenjohtueen majoituspaikkana. Tulenjohtaja, vänrikki Aarre Markkula kirjoittaa kirjassaan Rintapielessä tammenlehvä Kiviniemestä: ”– tulenjohtopaikka sijaitsi korkealla joen törmällä järeässä männikössä. – löysin miltei tulenjohtopaikan alta talvisodan edellä rakennetun valtavan betonibunkkerin, kasematin. Sitä oli yritetty räjäyttämällä tuhota. Joelle suuntautuvassa ampuma-aukossa ollut tykki oli jäänyt lohkareiden puristuksiin. Sisustan tukipilarit olivat osittain hajonneet ja lattiat olivat suurien kivijärkäleiden ja betonisilpun peitossa. Takarinteen oviaukon sisäpuolella oli kuitenkin laaja tila, johon voisimme helposti raivata tulenjohtueelle sopivan majapaikan. – Heinäkuun 13. 1996 olin 52 vuoden kuluttua jälleen Kiviniemessä. Löysin vanhan bunkkerini – kolmikerroksisen kerrostalon nurkalta.”

Kiviniemi, venäjänkieliseltä nimeltään Losevo, on nykyään suosituimpia pysähdyspaikkoja koko Karjalan kannaksella. Kuohuvan Vuoksen yli kulkee rinnakkain sekä rautatie että maantie. Sillat ovat nykyään eri paikoissa kuin ennen sotia. Nykyisen maantiesillan pohjoispuolella on taukopaikka ja palvelupiste. Molemmin puolin virtaa on leirintäalueita. Kolmikerroksinen hotelli Losevo on rakennettu vuonna 1975. Se tarjoaa kohtuutasoisia majoitus- ja ravintolapalveluita.

Kiviniemen tykkikorsun jäännökset löytyvät noin 300 metriä nykyisestä maantiesillasta länteen. Vanhojen karttojen avulla paikkaa on vaikea hahmottaa, koska rautatie- ja maantiesillat ovat nykyään eri paikoissa. Räjäytetyn bunkkerin jäännökset ovat aivan Vuoksen yli menevän sähkövoimalinjan länsipuolelta, noin 100 metriä kosken rannasta. Matkaa kosken yläjuoksulla olevaan motelli Losevon päärakennukseen on vajaa parisataa metriä. Aivan bunkkerin vieressä on kaksi matalaa kerrostaloa aidattuine pihapiireineen. Kasaan painuneen bunkkerin paikalla on korkea maakumpare. Teräsbetonista linnoitetta näkyy maamassojen lomasta vain vähän.

Aarre Markkulan mainitsema järeä männikkö on saanut väistyä asutuksen ja motellin tieltä. Kiviniemen sulkulinnakkeen paikka on merkitty sotamuistomerkiksi venäläisissä turistikartoissa.

Noisniemi

Noisniemen sulkulinnake oli itäisen Suvannon pohjoisrannalla, paikassa, jossa vanha Vuoksi erkanee Suvannosta ja virtaa jo muinaiset voimansa menettäneenä miltei Pohjoiseen laskien Laatokkaan Käkisalmessa. Itse niemi on laaja ja hiekkarantainen. Noisniemen tykkikorsun aseistuksena oli kaksi 57/48 No-tykkiä. Toisen ampumasuunta oli itään, toisen länteen. Ampumasektorit olivat hyvät.

Nykyään Noisniemen alueelle pääsee pitkiä tienpohjia myöten ajaen. Pari kilometriä ennen Noisniemeä törmää neuvostoaikaiseen, nyttemmin käyttämättömäksi jääneeseen nuorten pioneerien leirialueeseen. Venäläisestä maastokartasta löytyy niemennokan kohdalta nimi Krivoi Bor, ”käkkyrämetsä.” Alue on retkeilijöiden suosiossa. Vanhan tykkibunkkerin alueella on lomailijoiden mökkikylä. Bunkkeri on pahasti hajalla. Tuho muistuttaa Kekinniemessä nähtyä. Ehjää bunkkerinseinääkin sentään löytyy. Ehjäksi jääneeseen bunkkeriseinään on kirjoitettu kauniisti ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1939 – 1940.”  Lähellä suomenkielistä tekstiä on venäjänkielinen hieman lyhyempi teksti ”He kuolivat isänmaan puolesta.”

Oravanniemi

Oravanniemessä Vuoksi oli kapeimmillaan ja sieltä toimi lossiyhteys Vuoksen yli. Oravanniemen kohdalta pääpuolustusasema jatkui Vuoksen ylittäen lounaaseen kohti Muolaalta ja Summaa. Oravanniemen alueelta johti tieura pohjoiseen, mikä mahdollisti hyökkäyksen jatkamisen puolustajan selustaan ylimenon jälkeen. Oravanniemen maastonmuodot tarjosivat hyvät edellytykset puolustustaistelulle.

Sulkulinnakkeet suunniteltiin perusrakenteeltaan yksikerroksisiksi 4-tykkisiksi korsuiksi. Oravanniemeen rakennettu tykkikasematti oli juuri tällainen. Talvisodassa aseistuksena oli kylläkin vain yksi 57/48 No-tykki, jonka ampumasuunta oli itään.

Sulkulinnakkeiden miehitys talvisodassa on rannikkotykistön historian etäinen sivujuonne. Oravanniemi oli sulkulinnakeketjun äärimmäinen piste. Se sijaitsi itse asiassa melkein keskellä Karjalan Kannasta. Jostakin historian oikusta juuri Oravanniemi on säilynyt parhaiten kaikista sulkulinnakkeista. Bunkkeri sijaitsee itse niemen kärjestä noin 600 metriä sisämaahan päin. Etäisyys niemen itärantaan on noin 400 metriä ja niemen länsirantaan noin 200 metriä. Bunkkeri on tiheän lehtimetsän keskellä. Oravanniemen alue on nykyään asumaton. Venäläisessä maastokartassa ei niemelle löydy nimeä. Perille niemeen on ilmeisesti leiriytyjien vuoksi kuitenkin ajokelpoinen tie. Oravannimen bunkkeri on räjäytetty. Järeät kattorakenteet ovat romahtaneet päällekkäin. Linnoitteen alkuperäinen laajuus ja lujuus näkyy hyvin selvästi. Ehjässä seinämässä on teksti ”Talvisota 39/40.”