Suomenlinna

Rannikkotykistö Suomenlinnassa

Itsenäisen Suomen rannikkotykistöjoukko-osastojen perustaminen Suomen­lahden ran­ni­kolle tapahtui keväällä 1918, kun Viaporin lin­noi­tus otettiin hal­tuun sekä Viipurin, Kotkan ja Hangon seu­dulla olevien venäläisiltä jääneet linnakkeet ja patterit otettiin itsenäisen Suomen eri viran­o­maisten haltuun.

Jo toukokuun alussa Päämaja alkoi kiinnittää huomiota Via­porin linnoitusvyöhykkeen olojen ja taistelukuntoisuu­den parantami­seen. Kansalaissotaan tais­te­luihin osal­lis­tuneen I Suomalaisen Ras­kas­tykistö­pat­terin tehtä­väksi määrättiin perusta­jansa ja pääl­lik­könsä, ma­juri Arno Almqvistin, joh­dol­la Via­porin linnoituksen miehittä­minen. Yli­pääl­likkö mää­räsi 6.5.1918 tuolloisen majuri Alm­qvistin Lin­noi­tusty­kis­tön pääl­liköksi ja Almqvist ryh­tyi hoita­maan tehtä­viä seuraavana päi­vä­nä. Kata­janokalle saa­pui 11.5. Almqvistin patterin noin 70 mie­hen vahvui­nen henkilöstö kan­ta­­joukoksi myö­hem­mälle ran­nik­koty­kis­tö-jouk­ko-o­sas­­tolle. Joukko-osasto kul­ki alku­vai­h­ees­sa nimel­­lä Viapo­rin Lin­noi­tustykistö.

Joukon ensim­mäisenä palvelustehtävänä oli kunnia­laukaus­ten ampu­mi­nen Suomen lei­jona­li­pulle 12.5.1918 Kus­taan­miekalla, jossa senaatin puhemies Pehr Evind Svinhuf­vud julisti Via­porin Suo­men valtiol­le kuulu­vak­si ja il­moit­ti samalla senaa­tin vah­vistaneen lin­noituk­selle nimen Suo­men­linna. Joukko-osas­ton nimi muutettiin samassa yhteydessä Suo­menlinnan Lin­noitus­tykistök­si. Eräiden vaikeuksien jälkeen kaikuivat laukauk­set kun leijonalippu nousi tasan kello 13.00. Päi­vämäärä 12.5. vahvis­tet­tiin 7.2.1928 ky­sei­sen joukko-osaston vuosipäi­väksi.

Raskastykistöpatteri määrättiin 17.5.1918 sijoitettavaksi Kus­taan­­miekan kasarmiin muodos­tamaan Suomenlinnan kantajou­kon. Suu­rin osa kantajoukosta oli kuitenkin vapaa­ehtoista, van­hem­paa ikä­luok­kaa, joka pian va­pautettiin palveluksesta. Palve­luk­seen jäi aino­as­taan noin 20 mies­tä. Itsenäiselle Su­o­melle jääneen runsaan tykis­töma­teri­aalin vuoksi ei vielä voi­nut aja­tella­kaan lin­noituspiirin puolus­tusyk­sikköjen taistelu­kun­toon saat­tamista, vaan toiminta oli supistet­tava aseiden kun­nos­tami­seen ja varti­ointiin sekä yleis­luontoisiin järjest­ely- ja kou­lutus­teh­täviin.

Linnoituksen maarintaman tykistö jäi pian sotasaalisviranomaisten hal­tuun, joka suoritti tykkien ja muun mate­riaalin myynnin sekä vali­koinnin.

Järjestelyvaiheen päätteeksi linnoitustykis­tön nimi muu­tettiin 16.9.1918 Suomen­lin­nan Ran­nik­­koty­kistöpatal­joonaksi (SlRtPat), joka vas­taavien, Viipu­rissa ja Sor­tavalassa sijain­nei­den ran­nikkotykis­töpatal­joonien kanssa muo­dosti Rannik­kotykistörykmentin, jonka komen­taja (21.7.1918 alkaen) eversti Vilho Petter Nenonen oli samalla Suomen­lin­nan Linnan­väen pääl­likkö.

Syksyyn 1918 mennessä joukko-osaston toiminta oli saatu suurin piir­tein käyn­tiin kokonai­suu­dessaan. Miehistöstä oli kuitenkin huutava pula. Vuoden 1918 loppu­puo­lella saatiin mie­his­tö­täy­den­nystä.       

Suomenlinnan Rannikkotykistöpataljoonan kokoon­panossa tapah­tui merkittävä muutos hel­mi­kuussa 1919, kun Hangon edus­talla sijaitseva Russarön patteri liitettiin sii­hen. Saman vuoden hei­nä­kuus­sa muodos­tettiin Russarön, Örön sekä Utön lin­nak­keesta V Patteris­to, joka ei kui­ten­kaan jäänyt pitkäaikai­seksi. Myös Mäki­luodon erillinen patteri, jossa ei ollut varus­mies­kou­lu­tusta, liitettiin joukko-osaston kokoonpanoon vuoden 1919 alussa.

Suomenlinnan Rannikkotykistöpataljoonan esikunta, joka 9.6.1918 alkaen oli ollut sijoitettuna nyt jo purettuun puiseen Upsee­ri­kasinoon, joka sijaitsi lähellä nykyistä tenniskenttää, siirtyi 27.1.1919 alkaen raken­nukseen C 52–53, jossa se toimi niin kauan kuin joukko-osasto oli Suo­menlinnassa.

Joukko-osastoon kuuluvasta Gustafsvärdin komennuskunnasta muodostettiin 24.1.1919 jouk­ko-osaston IV Patte­ris­to, johon Santahaminan linnakkeen lisäksi kuului Suomen­linnassa olleet alo­kas-, erikois- ja tila­päiskomennuskunnat. IV Patte­ristossa tapahtuneiden organisaa­tio­muu­tosten jäl­keen patte­risto muu­tet­tiin 1920 Varikko­komppaniaksi, johon lii­tettiin esikun­ta sekä Suomenlinnassa olevat varas­tot, soit­tokunta sekä hevoset. Tähän vaiheeseen kuului pataljoonan nimen muuttaminen Sota­mi­nisteri­ön käsky­lehdellä no 34 Rannikkoty­kistöryk­mentti 1:ksi (RT 1) 7.5.1919. Tällä nimel­lä joukko-osasto toimi suurimman osan ajastaan Suomenlinnassa.

Rannikkoty­kistöryk­mentti 1:n kokoonpano pysyi lähiaikoina pääpiirtein samanlaisena. Russarö siirrettiin pois kokoonpanosta 1.8.1921. Varik­ko­komppania muutettiin Toimituskomp­paniak­si 5.3.1924. Majuri Väinö Salomon Marjanen mää­rättiin 1.9.1923 rykmentin väliaikai­seksi komen­tajaksi, 1926 virkaa tekeväksi komentajaksi ja 1928 vaki­nai­seksi komenta­jaksi.

Sotaväen (1922 alkaen puolustuslaitos) vakinaistamisen yhteydessä rykmen­tin kokoon­panossa tapahtui muutoksia siten, että joukko-osaston II ja III patte­risto yhdistet­tiin 31.8.1927, ja samana vuonna liitettiin Suo­menlinnan Komen­dan­tin­viras­ton alai­suuteen kuuluneet Suomenlin­nan Pai­kal­­lis­komp­pa­nia, Suo­menlin­nan ja San­tahaminan teknilliset laitokset sekä Kasarmi­hoitoalue ja Palokun­ta Rannikkorykmentti 1:een. Vuoden 1933 keväällä I Patteris­tosta tuli ruot­sinkieli­nen ja II Pat­teris­tosta suomen­kielinen.

Ilmatorjunta-aselaji sai myös alkunsa Suomenlinnasta ja rannikkotykistöstä. Ilmator­junta­ko­keilut aloitettiin RT 1:ssä ja 18.6.1926 perustettiin RT 1:een Kiinteä Ilmatorjun­tapat­teri-ni­minen yksikkö. 25.9.1936 muodostettiin Suomenlinnan Keskuslinnoitus, johon kuului RT 1:n esikun­nan henkilöstö, Melk­kiin si­joitettu Miina­komppani­a, Susisaarelle sijoitettu Toi­mitus­komp­­pania ja Län­si-Mus­tasaa­ren Kiinteä Ilmatorjunta­pat­teri. Ilmatorjuntapatteri siirrettiin kui­tenkin 1.1.1938 perus­tet­tuun ilmatorjuntajoukko-osastoon, Erilli­seen Ilmatorjuntapat­teris­toon.  

Rannikkoty­kistöryk­mentti 1:n merkitys koko Suomen rannikkotykis­tön alkuaikojen kehityk­sel­le oli ensisijaisesti siinä, että se oli peru­stettu parempiin ja val­miim­piin olosuh­teisiin, joten se toimi tärkeänä koulutus- ja kokeilutoimin­nan suorittajana sekä materiaali- ja henkilökun­tava­rik­kona.

Rannikkotykistöön liittyneet osastot ja laitokset

Rannikkoty­kistöryk­mentti 1:een ja sen edeltäjiin liittyy joukko-osastoja ja laitok­sia, jotka jos­sa­kin vaiheessa tavalla tai toisel­la ovat olleet Suomenlinnassa ja kuuluneet rannikkotykistöön. Ve­­­nä­läisillä oli ollut Suomenlinnassa sotilaspalokunta, jonka siellä ja ulkosaarilla sijainnut palo­kalusto jäi suomalaisten käyttöön vuonna 1918. Silloin muodostettiin kev­äällä Suomenlinnaan kootuista punavangeista 10-miehinen palokun­ta, joka majoitettiin venä­läisten ra­kentamalle palo­asemalle. Parin henki­lö­vaihdoksen jälk­een Hel­singin Var­tiopa­tal­joo­nan varavää­peli Johan Theo­dor Sylvin otettiin Suo­men­linnan ja Santa­ha­minan Tek­nil­lisen Hal­lituksen palveluk­seen palo­mes­ta­rina 1.8.1918, ja hän oli samassa toimessa 1.5.1941 asti.

Vuodesta 1922 al­kaen Suo­men­lin­nan komen­dantin viraston vahvuu­teen siirtyi palo­mes­tari ja nel­jä palomies­tä, joi­den avuksi Suomenlinnan Pai­kallis­komp­panias­ta ja keväästä 1928 läh­tien Rannikko­tykistörykmentti 1:n Toimitus­komp­pani­asta komen­nettiin kanta-aliup­seeri ja kahdeksan varusmiestä. Samalla palo­kunta alis­tet­tiin Rannikkoty­kistörykmentti 1:lle. Vuoden 1926 lop­pu­puolel­la lisätt­iin Suo­men­linnan sammutus­kalus­toa kunnosta­malla Kus­taanmiekka-aluksen kor­keapainepumppu ja hank­kimalla moot­torialus Fabian Wre­deen keski­pakoispump­pu. Vuoteen 1935 men­nessä oli Suomenlin­naan ja sen ulkosaarille hankittu yhteensä 11 moot­tori­ruiskua let­kuineen ja muine va­rus­teineen.

Suomenlinnan palokunnalla oli huomattava osuus ko­ko puolustuslaitoksen palo­torjunnan ke­hit­tämisessä, sillä sen palomestaria hyödynnettiin vuosien ajan eri varus­kuntien palotoimen järjes­tämi­sessä ja niihin määr­ätyn henki­löstön koulutuk­sessa. Lisäk­si Pää­esikunta jär­jesti vuo­de­sta 1928 Suomenlinnan palo­asemal­la joka vuosi 10–12 päivää kestävät palontorjun­ta­kurssit eri jouk­­ko-o­sastojen up­see­reille ja aliupseereille.

Vuonna 1918 Suomenlinnassa aloitti toimi­ntansa linnoi­tuksen Venäjän vallan ajalta peräisin ole­va tykkipaja, jossa aluksi oli töissä van­geiksi joutuneita punaisia metal­li­miehiä. He kun­nos­ti­vat mm. Saksan Itämeren-divisoonan Suomeen tulon yhteydessä toi­minta­kyvyttö­miksi saatetut rannikkoty­kit. Pajan vi­ralliseksi nimeksi annettiin 23.9.1925 Rannikkotykistö­ryk­mentti 1:n kor­jauspa­ja.

Vuodesta 1919 toiminut Rannikkotykistö­rykmentti 1:n soit­tokunta lakkautet­tiin 31.8.1928, kun puolus­tusvoimien ylimääräi­set toi­met lakkautettiin armeijan siirty­essä vakinai­selle kan­nalle. Suo­­­menlinnan Paikalliskomppania perustettiin lokakuussa 1919 suo­rit­ta­maan työpal­velua. Komp­­­panian yhteyteen muodostettiin 9.5.­1927 II luokan työvel­vollisten ko­mennuskunta, pa­rem­min tunnettu nimellä ”Kuri­komp­pa­nia”, johon siir­rettiin muiden osastojen sotilas­ku­riin so­peu­tu­mat­tomia ase­velvol­lisia.

Suomenlinnan Linnanväen päällikölle, I Div­isi­oonalle ja Suomen­lin­nan komen­dantille aikai­sem­min alistettu Suo­menlinnan Paikal­lis­komppania liitettiin 1.4.1928 Rannikkotykis­tö­rykmentti 1:een ja yhdistettiin sen Toimitus­komppaniaan. Työvel­vollisten komen­nuskun­nasta tuli Toimitus­komp­panian IV jouk­kue.

Helsingin Rannikkotykistösuojeluskunta harjoitteli eri RT 1:n linnak­keilla sekä silloin tällöin myös Suo­men­­linnassa. Esimerkiksi 18.9.1938 suoritettiin kaksi kova­panosammuntaa Län­si-Mus­­­tasaaren 152/22-D pat­terilla. Har­joitusam­muntoja suori­tet­tiin myös yöaikaan. Vaikka ikkunat helisivät muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevissa taloissa, asukkaat eivät siitä va­lit­ta­neet. Erityisen juhlallinen oli ko­va­pa­nosammunta 152/22 D- eli niin sano­tulla ”Jumbo­pat­terilla” 12.9.1939. Pai­kalla oli Rannik­koty­kis­tö­ryk­mentti 1:n komenta­ja, eversti Väinö Sa­lomon Mar­janen, suuri joukko RT 1:n päällystöä ja Hel­singin Suojeluskun­tapiirin joh­toa. Ylei­söjoukossa oli lot­tia, par­tio­laisia, si­vii­livä­keä ja muita, arviolta noin 500 henkilöä.

Ammunnan jälkeen seurasi juhlallinen suojeluskunta-alokkaiden valan­teko patterin äärellä. Lo­tat tarjo­sivat kutsu­vieraille ja suoje­lus­kuntalai­sille kahvit. Tilai­suudesta muodostui näyttävä ja suo­je­luskun­tatyötä tuke­va, ja lehdistö kirjoitti siitä laa­jas­ti.

Suomenlinnan toisessa maailmansodassa 1939-1944

Talvisota

Toisen maailmansodan puhjettua Rannikkotykistörykmentti 1:n linnakkei­ta ryh­dyt­tiin kii­reel­lisesti varus­tamaan taistelukuntoon. Sotaan siirryt­tä­essä Rannikkotykistörykmentti 1:stä tuli 16.9.1939 Helsin­gin Lohko. Suomenlinnassa olevaan keskuslinnoitukseen kuului tuolloin Esi­kun­ta, Toimitus­komppania, Suojaosasto ja Miinakomppania. Helsingin Lohkon toi­min­ta supis­tui talvisodan aikana pääasiassa puol­us­tus­laitteiden tehokkuuden li­sää­miseen sekä toisaal­ta miehis­tön koulutukseen siltä varalta, että joukkoja mah­do­llista siirrettäisi toisille rinta­maosille. Vuonna 1940 oli­kin lähetettävä täydennys- ja vaih­to­jouk­koja Viipu­rin Lohkolle muun muassa estämään ve­nä­läisten mur­tautuminen Viipu­rin­lah­den yli. Helsingin Lohkolla mu­odostet­tiin eri linnak­keilta koottu niin sanottu Pa­tal­joona Kive­li­ö, joka osal­listui taisteluihin Viip­urin­lahden saaristos­sa ja sen jälkeen rannikolla.         

Ran­nik­kotykistörykmentti 1:n Suo­menlin­nan torjuntakes­kuk­sen (johtokeskus, Suomenlinna B 26), käyttö lienee ollut aika vähäistä. Samassa tilassa oli myös ilmatorjunnan aluekeskus. Suo­men­­linnan varsinaisen asei­stuksen ”lin­noit­­tamis­ti­lanne” oli aika vaa­timaton. Län­si-Mustasaa­ressa oli jo mainittu vanhentunut nelityk­kinen 152/22 Dur­lacher-pat­teri. Lisäksi Suomen­lin­nassa oli keveitä tykkejä ranta- ja väylä­torjun­nassa kent­tä­linnoite­tuissa asemis­sa.

Suomenlinnassa sijaitsi, kuten mainittu, Erilli­nen Ilmatorjuntapat­teris­to, joka vuoden 1939 alus­sa muuttui Ilmatorjuntarykmentti 1:ksi (ItR 1). Talvisodan alkaessa ItR 1 lakkasi varsinaisesti toi­mimasta Ilmator­jun­ta­ryk­mentti 1-ni­mise­nä. Helsingin ilmapuolustusalueen Ilma­puolus­tus­alue­kes­kus (IPAK) toimi, kuten mainittu, Suomenlinnan Su­sisaa­rel­la ilmator­junnan johto­kes­kuksena. Joulu­kuusta alkaen puhut­tiin Ilmapuolustusaluekeskus 15:sta (IPAK 15). IPAK:sta saatiin tar­vittavat tiedot Helsingin väestön hälyttä­mistä varten.

Talvisodassa Suomenlinnassa oli kaksi kiinteää ilmator­junta­pat­te­ria osana Helsingin il­ma­tor­juntaa. 51. Raskas Kiinteä Ilma­tor­juntapatteri oli Länsi-Mustasaaressa 17.10.1939 alkaen elo­kuu­hun 1940 saakka, jolloin patterin henkilöstö siirret­tiin Santaha­minaan, mutta tykit jätettiin Suomen­lin­naan. Patteri tuli kuuluisaksi heti talvisodan ensimmäisenä päi­vä­nä, kun se ampui alas vihollisen lentokoneen. Selvi­si myöhemmin, että kyseessä oli koko talvisodan ensim­mäinen pu­dotus.

52. Raskas Kiinteä Ilmatorjuntapatteri toimi saman ajan­jak­son Kustaan­miekalla. Senkin tykit jäivät Suo­menlin­naan henki­löstön siirtyessä Santaha­minaan. Suo­men sukel­l­usveneet tukeutuivat myös edelleen pääasiassa Suomen­linnaan. Lisäksi perustettiin ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana Suomen­linnan Merivoimien Vaate­tusvarikko 2.

Välirauha

Sodanaikainen nimi Helsingin Lohko muutettiin takaisin Rannik­ko­tykistörykmentti 1:ksi syys­kuussa 1940, mutta sitten Suo­men­linnan Rannikkotykistö­rykmentiksi 28­.3.1941. Väli­rau­han ai­kana osa Län­si-Mustasaa­ren 152/22 D-patterista siirrettiin Kuuska­jaska­riin. Suo­men­lin­naan jäi edelleen kaksi tykkiä. Talvisodan päätyttyä tapahtuneessa järjestel­yssä ei linnoituk­sen keskus­saarille jäänyt, kuten todettua, ilmatorjun­tajoukkoja, vaan ne keski­tettiin koulu­tussyistä San­ta­haminaan. Sen sijaan mo­lempien pat­tereiden kiinteät tykit jätettiin ase­miinsa Suomen­lin­naan.

Jatkosota

Jatkosodan puhjetessa rannikkotykistön linnakkeet saatettiin jälleen so­tavah­vui­siksi ja nimi muu­tettiin 1. Ran­nikkoprikaa­tiksi kesäkuussa 1941. Suo­men­linnassa jatkoi Kes­kuslinnoitus, johon kuului Esi­kunta, Toimituskomppania, Liiken­ne­komp­pania, Viestikomppania ja Rannikko­pio­neerikomppania. Suo­men­linnassa olleet osat pysyi­vät suurin piir­tein samanlaisina koko sodan ajan. Joukko-osaston kokoonpano kasvoi sen sijaan huomattavasti sodan aikana, kun siihen lii­tet­tiin alueita sekä lännestä että idästä. Esimerkiksi keväällä joukko-osaston läntisin patteri oli Mor­gon­landetissa Hangon lounaispuolella ja itäisin yksikkö oli Mustaviirassa Loviisan kaakkois­puolella.

Rannikkoprikaatin nimi muut­tui vuoden 1942 alussa Uudenmaan Rannik­ko­pri­kaatik­si (UudRPr). Alueliitoksien takia ja johtamisen helpottamiseksi joukko-osasto jaettiin samalla kah­tia. Itäi­sestä alu­eesta tuli Rannikkoty­kis­tö­rykment­ti 1 ja län­ti­sestä aluees­ta Ran­nikko­ty­kistö­ryk­mentti 11. Tammikuussa 1942 Suomenlinnaan sijoitettu 1. Ran­nik­­ko­pionee­ri­komp­pa­nian nimi muutettiin 1. Meri­pio­neerikomppaniaksi. Varsinaisia ran­nik­kopattereita Suomenlinnassa ei ollut, ellei oteta huo­mioon vanhentuneita 152/22 D-tyk­kejä Län­si-Mustasaarella.

Santahaminasta Suo­men­lin­naan takai­sin sii­rretty 1. Ras­kas Ilma­torjun­tapat­teri toimi Län­si-Mus­tasaa­ressa 17.6.1941 alkaen 1.4.1944 saak­ka. 2. Ras­­kas Ilma­torjunta­patteri oli Kus­taan­miekalla 17.6.1941–1.4.1942, jonka jälkeen patteri lakkautettiin. Ilmatorjuntaa johti so­dan loppuvaiheessa torjun­takes­kus Kor­keavuoren­kadun kal­liosuojasta, jonne se siir­tyi Suomen­lin­nas­ta elokuussa 1943. Suomenlinnan tila jäi pelkästään Uudenmaan Rannikkoprikaatin johto­keskukseksi, vaikka sen käyttö oli vähäistä.

Sukellusveneiden päätukikohta oli edelleen Suomenlin­nassa. Sukel­lusvenelaivueen esi­kunta si­jaitsi rakennuksessa C 52 vuosina 1930–1944. Osa sak­sa­laisista yksi­köistä nimeltään 1. Schnell­boots­flo­tillie sekä 5. Räum­bootsflotil­lie tukeutui Suomen­linnaan kesä­kuusta 1941 syyskuuhun 1944.­ Suomenlinnan korjauspaja toimi koko sodan ajan ja sen jälkeisenkin ajan myös merivoi­mien keskuskorjaamona.

Jatkosodan jälkeen

Mm. koska Uudenmaan Rannikkoprikaati rauhansopimuksen mukaisesti joutui vuokraamaan Pork­kalan alueen linnakkeineen ve­näläi­sille, jouk­ko-osaston vahvuus oli pienempi kuin kos­kaan aikai­semmin. Sodan jäl­keen joukko-osasto muut­tui eräiden välivaiheiden kaut­ta 4.12.1944 Suo­men­linnan Rannikkolin­nak­keistoksi. Vuoden 1952 lopusta vuoden 1956 loppuun nimi oli Rannik­kotykistö­rykmentti 1 (RT 1), ja sen jälkeen joukko-osas­to sai nimen Suomen­linnan Ran­nikkoty­kis­töryk­mentti (SlRtR). Vuodesta 1990 alkaen jouk­ko-osaston nimi oli Suo­men­linnan Rannik­ko­­ryk­mentti (SlRR), kunnes se lakkautettiin vuonna 1998. Joukko-osasto oli kuitenkin jo siirtynyt pois Suomenlinnasta vuonna 1972, mutta järjesti usein perinne- ja muita tilaisuuksia Suomen­linnasa.

Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin (RT 1:n) kokoonpano vaihteli Suomenlinnassa olon aikana huomatta­vasti. Jat­ko­sodan jälkeen joukko-osas­toon kuuluivat aluksi Suomenlinnas­sa si­jait­sevat esi­kun­ta, Esikunta­komppania, Merikomppania, varas­tot, sairaala ja kor­jaus­paja, Iso­saa­ressa sijaitseva Aliupseerikoulu sekä viisi miehi­tettyä lin­naketta: Kytö, Miessaa­ri, Kui­vasaari, Iso­saari ja Lehti­nen sekä niiden val­von­nassa neljä­tois­ta var­tiolin­naketta eli miehittämätöntä lin­naketta.

1940-luvun loppupuolella esim. Lehtinen Loviisan lähellä luovutettiin Haminan Ran­nikko­lin­nakkeistol­le ja miehitettyjen linnakkeiden määrä vaihte­li ja piene­ni. Merikomppania yh­dis­tettiin venejoukkueena Esikun­takomppaniaan vuonna 1946, ja Isosaari ja Miessaari vakiintuivat mie­hi­tetyiksi koulutuslinnakkeiksi. Lisäksi varus­miehiä koulu­tettiin Suomenlinnassa.

Joukko-osaston esikunta jatkoi toimintaansa entisissä tiloissa sodan jälkeenkin. Joulukuussa 1946 lakkautettiin joukko-osaston oma puhelin­keskus ja soti­lasyh­teydet liitet­tiin Suomenlinnan automaattikeskukseen. Yhdistämisen edellytyksenä oli, että Suomen­lin­nassa asui Hel­singin Pu­helinyhdistyksen henkilö, joka vastasi Suomenlinnan alueen puhelinyhteyksien toiminta­valmiu­desta.

Vuonna 1952 rannikkotykistö erotettiin merivoimista ja liitet­tiin maavoimiin ja joukko-osasto sai takaisin vanhan nimensä Rannikkotykistörykmentti 1 (RT 1). Ryk­menttiin kuului kaksi pat­teristoa. I Patteriston esikunta sijoitettiin Isosaareen ja II Pat­teriston esikunta määrättiin ensin vuoden 1953 alussa peruskoulutuksen ajaksi Suomenlinnaan. Muuna aikana sijoituspaikka oli Miessaari Espoon edustalla. Esikunta ja Esikuntakomppania pysyivät Suomenlinnassa.

Eräi­den kokei­luvai­hei­den jälkeen jouk­ko-osas­toon perustet­tiin kokeiluvaiheeksi myöhemmin esitetty Rannikkopa­tal­joo­na, jonka vir­koihin ja toimiin käy­tettiin toisen pat­teris­ton va­kansseja. Patal­joona va­kinais­tettiin vuon­na 1955. Rannikkotykistörykmentti 1:n II Patteristo nimettiin näin ollen 1.7.1955 luki­en viralli­sesti Rannikkopataljoonaksi.

 Vuonna 1957 joukko-osaston nimi muutettiin Suomenlinnan Rannik­kotykistörykmentiksi, ja Suo­menlinnassa olevan Esikuntakomppanian nimi muutettiin Esikuntapatteriksi. Esi­kuntapatterin pal­velukseen astui­vat B-miehet, joita koulutet­tiin rauhan ajan eri tehtä­viin. Patteril­la kou­­lutettiin myös joukko-osas­ton vene­miehet. Esikuntapatteriin kuului kuljetusja­os, joka hoiti joukko-o­sas­ton merikuljetuk­set.

Kun Porkkalan vuok­ra-alue oli palautettu Suomelle vuonna 1956, perus­tettiin Pork­ka­lan-Obb­näsin alueelle vuonna 1958 Suomenlinnan Rannik­kotykistörykmen­tin toinen pat­teristo. Porkkalan saaristo­alue määrättiin Ran­nikkotykistöryk­mentti 1:n hallintaan 20.8.1956. Lisäk­si Suo­menlin­nan Rannikkotykistörykmenttiin kuului Suomenlinnassa toimineet kor­jaamo ja sairaala se­kä erilaisia varastoja. I Patteris­ton esi­kunta siirtyi vuonna Isosaaresta 1971 Val­lisaareen, jossa se aloitti toi­min­­tansa marraskuussa 1971.

Rykmentin nimen vaihtuessa rykmentin esikun­nan tek­nil­lisen toi­mis­ton alai­sena työsken­tele­vän korjauspajan nimi muu­ttui vastaa­vasti, esi­mer­kiksi Suo­menlin­nan Ran­nikkolinnak­keiston korjauspa­jasta Rannikkotykistörykmentti 1:n korjauspa­jak­si. 1.3.1961 alkaen sen ni­menä oli Suo­­menlinnan Rannikko­ty­kistöryk­mentin korjaamo ja 17.1.1962 alkaen Suo­men­linnan korjaa­mo.

Rannikkotykistöön liittyviä joukkoja jatkosodan jälkeen

Rannikkopataljoona

Puolustusvoimien uudelleenjärjestelyä koskevassa ”Pu­olustus­re­vi­sioko­mitean” mietinnössä vuonna 1949 esi­tet­t­iin Vaasaan perus­tet­tavak­si erilli­nen rannikkopa­tal­joo­na, jossa olisi koulutettu jalkaväkeä sekä kiin­teää ja liik­kuvaa rannikkotykistöä. Rat­kai­suksi tuli kui­tenkin jäljempänä kuvattu moottoroitu rannikkoty­kis­tö­patteri­s­to.

Sodan ajan kokemuksiin vedoten Merivoimien silloinen komentaja kenraaliluutnantti Eino Iisak­ki Järvi­nen esitti edelleen sitkeästi rannikkopatal­joo­nan perustamis­ta. Ran­nik­kopa­tal­joo­nan perustaminen tapahtui puolustusvoi­mien uude­l­leenjärjeste­lyn yhteydes­sä vuonna 1952. Patal­joo­na kuu­lui, kuten aikaisemmin todettu, alussa organi­satori­sesti Ran­nikkotykis­töryk­mentti 1:een.

Kun joukko-yksikkö vakinaistettiin 1.7.1955, sen viralli­nen ko­koon­pano oli:

– esikunta Miessaaressa

– esikunta-, pioneeri- ja venejoukkueet Miessaaressa

– tukikomppania, jossa oli jalkaväkitykki-, kranaatinheitin- ja huoltojoukkue Mies­saaressa sekä

– jääkärikomppania, jolla oli kolme joukkuetta Suomenlinnassa

Vaikka Rannikkopataljoonan pääsijoituspaikka oli Mies­saari, osia siitä oli aika ajoin Suo­men­linnassakin. Aluksi patal­joo­nan jääkä­ri­komp­pa­nia jäi Suomenlinnaan Ran­nikkotykis­töryk­mentti 1 esikuntapat­terin tiloihin ra­kennuk­seen C 83 (Vaasan ka­sar­mi). Myös pataljoonan esi­kunta oli alkutalven 1953 Suomen­linnas­sa Ran­nikkotykis­töryk­mentti 1 esikunnan tiloissa. Myös pa­ta­l­joo­nan viesti­joukkue ja venejoukkue oli­vat ajoittain Suo­men­linnassa.

Rannikkopataljoonan kokoonpano vaihteli vuodesta ja varusmies­ten ­saapumiserästä toiseen. Rajallisten majoitus­tilojen takia alo­kas­koulutus keski­tet­tiin syk­syllä 1953 Suomenlinnaan. Sa­mas­ta syystä välillä lakkautettu jääkärikomp­pa­nia sijoi­tet­tiin vuonna 1956 jäl­leen Suom­enli­n­naan 1.8.1958, jossa se sai käyttöönsä Esi­kun­tapatterin III ker­rok­sen.

Rannikkopataljoonan koulutus oli ulkoisista tekijöis­tä johtuen osittain ha­janais­ta. Osa ensim­mäisen saa­pumiserän alokkaista sai pe­rus­kou­lutuk­sensa Suomen­linnassa ja osa Mies­saaressa. Seu­raa­vaa saap­umiserästä alkaen pa­tal­joonan kaikki alokkaat olivat Suomenlinnassa, kunnes vakiintui käytäntö, jossa alok­kaat tu­livat Jääkäri­komppani­aan (1. Komppania) Suomenlinnaan ja Tuk­ik­omppaniaan (2. Komppania) Mies­saareen. Rannikkopataljoonalle oli Suomenlinnassa vai­keaa järjestää taistelukoulu­tus­ta, joten Jääkäri­komppania kävi Mies­sa­aressa yhteisharjoi­tuksis­sa. Ran­nik­kopataljoona käytti Suomenlinnassa olevia Suomenlinnan Rannikkotykistöryk­mentin huol­­topisteitä.

Suomen saatua Porkkalan vuokra-a­lueen takaisin pataljoonan muutto Obbnäsiin (myöhemmin Upinniemi) tuli ajan­kohtaiseksi. Rannik­kopatal­joo­nas­ta tuli itse­näi­nen jouk­ko-osasto vuonna 1960 (Rannik­kojääkäri­pa­taljoona). Suo­menlinnassa olleet osat siir­rettiin Upinniemeen 9.-18.6.1960. Kesken muuton pataljoonaan 15.6.1960 tulleet alokkaat aiheut­tivat omat hanka­luutensa. He as­tui­vat palvelukseen Suo­men­li­nnaan, josta suurin osa siirrettiin heti suo­raan Obb­näsiin, jossa heidät va­ru­stettiin. Pienelle osalle jaettiin varusteet Suo­men­linnassa ja siirret­tiin vasta peruskou­lutuk­sen jäl­keen Mie­s­saa­reen.

Vaasan Rannikkopatteristo

Talvi- ja jat­kosodan ko­kemuksiin perustuvat mootto­roidun ran­nik­kotykistön kokeilut aloitettiin vuodesta 1948 alkaen osin Helsingin edustalla Isosaaressa ja osin Uuden­kau­pungin lähis­töllä Jan­­hual­la. Myönteisten kokemusten perusteella joulukuun 1. päivänä­ 1952 perustettiin Puo­lus­tus­voimien uu­del­leen järjes­telyyn liittyen moot­toroitua rannik­kotykistöä kou­lut­tava jouk­ko-o­sas­­to. Perustamisen yhteydessä joukko sai nimekseen 1. Eril­linen Rannik­kotykis­töpatteristo (1. ErRtPsto), ja sen väliaikai­seksi sijoitus­paikaksi mää­rättiin Suomenlinna. Patteristo sai kanta­hen­ki­lökuntansa lähinnä Suomen­linnan Rannikko­linnakkeis­tosta (RT 1:sta).

Patteristoa perustettaessa toimi niin sanotun Vaasan kasar­min (C 83) toisessa pääs­sä Suomen­lin­nan Rannikko­linnakkeis­ton Esi­kunta­komppania (vuodesta 1957 alkaen Esikuntapatteri) ja toi­ses­sa päässä patteriston jou­kot. Aliup­seeri­koulu käytiin ensin Iso­saaressa, mutta pitkien perus­te­lujen jäl­keen suos­tuttiin oman aliupseerikoulun perustamiseen vuonna 1954. Ali­upseer­ikoulu sijoi­tettiin ensin Ran­ta­kasar­miin ko­men­dantin toi­miston vie­reen, mutta myöhemmin vaih­dettiin niin, että Vaasan Rannikko­patteriston Aliupseerikoulu siir­ret­tiin Vaasan ka­sarmiin ja Suo­men­linnan Rannik­kotykistöryk­men­tin Esi­kuntapat­teri siir­ret­tiin Ran­takasar­miin.

Suo­menlin­nan aika­na joukko-osas­ton saapumise­rän vahvuus oli 100–150 miestä. Esi­kun­ta­pat­teri toimi huolto- ja B-miesten koulu­tusyk­sik­könä. Auton­kul­jettajansa patteris­to sai Helsingin Autopa­tal­joonasta. Moottoroidulle joukko-osastolle ei Suomenlinna kuitenkaan ollut onnistunut ratkaisu. Kasarmiolosuhteet olivat alkeelli­set, eikä kasarmeja korjattu, koska tiedettiin että sijoitus oli tilapäinen ja muut­to jossakin vaiheessa edessä. Uuni­lämmitteiset, vetoisat kivitalot, joiden ve­sihuolto toimi siten, että aamuisin vääpe­lin johdolla sanko­ryhmä nouti veden noin 100 metrin päästä vesipos­tilta, olivat patte­riston arkipäivää.

Suomenlinnassa voitiin an­taa vain peruskoulutus ja osa eri­koiskou­lu­tuksesta, koska oli mah­dol­lista har­joitel­la vain ka­sarmin etelä­päässä olevalla alueella. Vain ensimmäiset kä­siase­amm­unnat matala­painepat­ruunoilla voitiin alkuaikoina ampua kasarmin ete­lä­puo­lella olevalla alueella vallia vasten. Alkuai­koina ammut­tiin talvella kivääriam­munnat 300 metriin saakka Kustaan­mie­kan län­sipuo­lisella jääl­lä, ja muitakin harjoituk­sia järjestettiin jääl­lä. Vuo­desta 1954 alkaen käsi­a­seam­mun­nat­ suo­ritettiin Santaha­minassa tai Mal­mil­la.

Tykeillä suoritettavat aj­oharjoi­tukset jouduttiin aina pitä­mään muual­la kuin Suomenlinnassa. Tykkikaluston vieminen man­tere­elle harjoi­tuk­siin oli hankalaa. Pienet tykit vietiin Suomen­linnan lautalla kaupungin puolelle, isommat tykit proo­mulla hi­naamalla. Esim. vuonna 1953 patteristo oli yhteensä noin puoli vuotta Santaha­minassa harjoituksis­sa,­ jois­ta yhden kuukauden Isos­aares­sa. Patteris­ton leiri­harjoi­tuksia ja am­muntoja voitiin pitää lisäksi esimerkiksi Östersundomissa ja Porvoon ete­läpuolel­la Vessölande­tis­sa. Patteristo har­joi­ttel­i myös Mal­milla ja Vuosaa­ressa. Lähes vuosit­tain osal­lis­tuttiin tykis­tön Rovajär­vellä järjestettävälle ampuma­leirille. Porkkalan pa­lau­tuk­­­sen jälkeen 1956 käytiin leiril­lä hyvin usein myös ObbNäsin alueella alu­eella. Tykkive­täjät va­rastoitiin Obbnäsiin ja myöhem­min myös tykit.

Jo 1. ErRtPston perustamisen aikaan suunniteltiin siir­tymistä kokonaan Vaa­saan ja nimeksi esi­tettiin sen takia Vaasan Rannikkotykistöpatteristo jo vuonna 1952. Vaasassa oli kuitenkin toinen joukko-osasto, eikä kah­den joukko-osaston sijoitta­minen Vaasaan tilojen puut­teen vuoksi tullut ky­symyk­seen. Muitakin vaihtoehtoja kuten Hankoa tutkittiin.

Porkkalan alueen vuokrauksen loppuessa tuli esille suu­nnitelma 1. ErRtPs­ton sijoittamisesta Pikkala-Båtvik-Kantvik alueelle. Patteristo suoritti tiedusteluja viik­kokaupalla puo­lus­tusminis­teriön tie­dusteli­jan kanssa, ja patteriston henki­löstö kunnosti erään suuren Neuvostoliiton vuok­ra-aikana rakennetun sairaa­larakennuksen kasar­mik­seen. Suun­nitteilla oli myös suuren tilan osta­mi­nen pat­teris­ton tar­pei­siin. Suunni­telmat kuit­enkin raukesivat kun ajateltuja alueita ei saatu puolustus­voimien käyttöön. Sijoitus­paikaksi jäi edel­leen vaikeakulkuinen Suomen­linna.

Kun Vaasassa ollut joukko-osasto päätettiin siirtää Sodankylään, määrät­tiin 1. ErRtPston sijoi­tus­paikaksi Vaasa. Pat­teriston nimi muu­tettiin 1.1.1957 Vaasan Rannikkopat­teristoksi. Muuttoa Vaasaan joudut­tiin kui­tenkin odot­tamaan vielä useita vuosia. Vasta kesällä 1964 patteristo siir­rettiin Suomenlinnasta Vaasaan. Lähtö­paraati pidet­tiin Suomenlinnassa 27.7.1964. Vielä nyky­ään­kin tun­ne­taan pat­teriston käy­tössä ollut kasarmi (C 83) Suomenlin­nassa nimellä ”Vaasan kassu”.

Rannikkotykistö jättää Suomenlinnan

Vuoteen 1956 mennessä oli alustavasti selvitetty eri joukko-osastojen siirrot ja sijoitukset so­tien jälkeen. Opetusministeriö, Muinaistieteellinen toimikunta ja puolustusministeriö pääsivät lo­­pu­lta pitkien neuvottelujen jälkeen vuonna 1958 eräänlaiseen alustavaan sopimukseen Suo­men­­linnan saar­ten hallinnasta ja hoidosta. Puolustusvoimien käytössä olleita rakennuksia Suo­men­linnassa ei enää peruskorjattu 1950- eikä 1960-luvuilla, koska odoteltiin lopullista ratkaisua puolustus­voi­mien lähdöstä, joten monet rakennukset pääsivät huonoon kuntoon.

Pääesikunta laati pitkälle tulevaisuuteen tähtäävän tavoiteohjelman Etelä- ja Kaak­kois-Suo­men joukkojen ja laitosten lakkauttamisesta, perustamisesta ja siirtämisestä, ja puolustus­mi­nis­teri hyväksyi sen 22.8.1966. Suunnitelman mukaan Suomenlinnan sotilaallisesta käytöstä olisi luo­vuttu kokonaan. Merisotakoulun siirto kuitenkin peruttin myöhemmin. Periaate­suunnitel­man tultua hyväksytyksi puolustusvoimat ilmoitti vetäytyvänsä Suomenlinnasta noin kymmenen vuo­den kuluessa.

Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti siirtyi Suomen­li­nnasta San­ta­hami­naan 7.9.–30.12.1972. Varsinainen siirto kesti noin kolme viik­koa. Suomen­linnasta muuttivat esikun­ta, Esikun­tapatte­ri, Suomenlinnan Korjaamo ja Suomenlinnan Poliklinikka sekä ase-, varus- ja vies­ti­varasto. Esikunta­patteri siirtyi ensimmäisenä ja Suomen­linnan Korjaa­mo viimeisenä. Viralline­n siirtopäivä oli 29.9.1972, jolloin Suomenlinnan Ran­nikkotykistö­rykmentti piti lähtöparaatin Suo­­­menlin­nas­sa.

Läksiäistilaisuus alkoi aamulla kello yhdeksän rykmentin ko­me­ntajan eversti Pentti Elomaan laskiessa seppeleen Suomenlin­nan kirkon sankari­taulu­n alle. Varsi­nainen luovutuskatsel­mus, jo­hon osallistui Merisota­koulun ja Suomenlin­nan Rannik­kotykistörykmen­tin joukko­ja, pidettiin Paraatikentällä kel­lo yksi iltapäivällä. Joukkojen katsel­muk­sen, eversti Elom­aan luov­utus­pu­heen ja Me­risotakoulun johtaja kommo­do­ri Erik Heleniuksen vas­taanot­topu­heen jälkeen Esi­kun­tapat­terin kun­nia­laukauspatteri ampui yksi­toista kun­nialaukausta. Ohimarssin päätyttyä siirryttiin Suo­­men­linnan upsee­ri­ker­holle, jossa musiik­kie­sityksen jälkeen esitettiin ryk­mentin ja Suo­men­linnan historian vaiheita. Rannikkotykistön kausi Suomenlinnassa oli päättynyt.

Teksti: Ove Enqvist.

Tämä artikkeli on aikaisemmin julkaistu hieman lyhennettynä kirjassa Viapori-Suomenlinna. Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021, Ehrensvärd-seura, Helsinki 2021

Kirjallisuutta

Enqvist, Ove ja Härö, Mikko: Varuskunnasta maailmanperinnöksi – Suomenlinnan itsenäis­yys­ajan vaiheet, Suomenlinnaseura ry, Helsinki 1998.

Myllyniemi Urho ja Räihä Eino: SlRR, Suomenlinnan Rannikkorykmentti 1918-1998,
Rannik­kotykistön Upseeriyhdistys r.y., Helsinki 1998.

RT 1 1918–1938, Rannikkotykistörykmentti 1:n 20-vuotisjuhlajulkaisu, Rannikko­tykis­tö­rykmentti 1, Helsinki 1938.

Sario, Niilo ja Valpasvuo, Ahti (toim.):Suomenlinna 1748-1948, Rannikkotykistön Upseeriyh­distys r.y., Helsinki 1948.