Porsö

1900-luvun alussa

Venäjä suunnitteli 1900-luvun alussa joukon tilapäisiä pattereita, jotka piti miehittää vasta sodan aikana. Muutamia valmisteltiin ja yksi näistä tilapäisistä lienee Porsö. Ilmeisesti muutama tilapäinen patteri lienee asennettukin, mutta näistä ei ole varmoja tietoja. Porsöklobbenilla (Ryssklobben) on tykin kiinnitys(pultti)rengas. Tilapäisistä pattereista kuitenkin luovuttiin, sillä todettiin ettei se ollut toimiva ratkaisu. Jatkossa näiden tilalle suunniteltiin kiinteitä pattereita.

Suomenlahden linnoittamissuunnitelma ennen ensimmäistä maailmansotaa

Venäjän Meriministeriö laati suunnitelman saaristoaseman pattereiden lopullisesta rakentamisesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Patterit jaettiin kolmeen ryhmään: Tvärminne, Jussaro ja Porkkalanniemi. Tvärminnen ryhmässä oli kaksi pääpatteria, Hästo-Busö ja Mellanlandet, sekä Koön avustava patteri. Jussarön ryhmässä oli vain Långörnin patteri ja Porkkalanniemen ryhmässä yksi pääpatteri Stora Träskössä sekä Porsö Klobbin ja Fagerön avustavat patterit.

Näiden pienten patterien suurin tarkoitus oli estää vihollisen hyökkäykset Hangosta sisäsaariston kautta Porkkalan-Naissaaren pääasemaan kuuluvan päälinnakkeen, Mäkiluodon, kimppuun. 1914 päätettiin kuitenkin linnoittaa Russarö, Örö ja Lyperö, ja niillä estää vihollisen pääsyn sisäsaaristoon, joka teki saaristoa suojaavat muut patterit lähes turhiksi.

Töitten alettua Pietari suuren merilinnoituksen komendantti vara-amiraali Gerasimov sen takia esitti esimerkiksi, että Stora Träsköhön ei tarvittaisi ollenkaan 152/45 C -tykkejä. Samoin hänen mieles­tään alkuvaiheessa ei tarvittaisi Porsö-Klobbin eikä Stora Fagerön pattereita. Myös Porsö Klobbin ja Stora Fagerön alueiden pakkolunastukseen ryhdyttiin kuitenkin samaan aikaan muiden patterialueiden kanssa, vaikka ne (Porsö Klobbin ja Stora Fagerön patterit) kuuluivat suunnitelmissa myöhemmin rakennettaviin linnakkeisiin.

Uudenmaan maaherra teki 30.9.1913 päätöksen Inkoon pitäjään kuuluvan Porsö Klobb -saaren pakkolunastuksesta Porkkalan ryhmän toista apupatteria varten. Hän vahvisti pakkolunastustoimikunnan 24.5.1913 tekemän päätöksen vesialueen ja metsän arvosta, mutta maan hinta-arviota ei hyväk­sytty, vaan hinta laskettiin noin neljännestä pienemmäksi. Myöhemmin maaliskuussa 1917 tehdyssä selvityksessä ei saatu enää selville, oliko Stora Fagerön ja Porsö Klobbin lunastuspäätöksistä valitettu ja oliko korvaussummat maksettu.

Porsö Klobbin ja Stora Fagerön epäselvyydet ovat osittain voineet johtua siitä, että näiden patterien rakentamisesta luovuttiin. Stora Träskön, Stora Fagerön ja Porsö Klobbin varustukset voitiin purkaa ja hylätä samoin kuin eräät Jussarön ja Tvärminnen patterit.

Suomen itsenäisyyden alussa

Stora Fagerösta oli vuonna 1913 pakkolunastettu Inkoon seurakunnalta osa saarta patteria varten. Porsö Klobbin patteria varten oli samoin pakkolunastettu alue vuonna 1913. Molemmat alueet olivat vuonna 1921 niin kutsutun sotasaaliin jaossa määrätty asutushallitukselle. Maatalousministeriö esitti, että molemmat alueet vesialueineen myytäisiin sellaiselle henkilölle, jolle asutuslain mukaan maata voitaisiin luovuttaa. Tämän valtioneuvosto hyväksyi 2.12.1926.

Inkoon seurakunta, joka edelleen omisti loput Stora Fagerön saaresta, halusi kuitenkin lunastaa takaisin vuonna 1913 pakkolunastetun eteläkärjen, ja siihen sillä oli vuoden 1898 pakkolunastuslain mukaan oikeus. Alue oli liian pieni kokonaiseksi tilaksi, joten se sopi ainoastaan jonkun tilan lisämaaksi. Viranomaiset ryhtyivätkin pohtimaan alueen luovuttamista suoraan joko seurakunnalle tai valtiolle sen sijaan että se olisi myyty. Valtioneuvosto hylkäsi kuitenkin Inkoon seurakunnan anomuksen esittelyssä 30.1.1930 ja määräsi nämä maa- ja vesialueet puolustusministeriön hallintaan ja hoitoon. Alue pysyi puolustusvoimilla, kunnes se muiden alueiden mukana siirrettiin metsähallitukselle 2000-luvun alussa.

Kun valtioneuvosto vuonna 1926 ensin oli päättänyt myydä Stora Fagerön ja Porsö Klobbin, Suomen valtion luonnonsuojeluvalvoja kääntyi opetusministeriön puoleen ja pyysi, ettei Porsö Klobbia myytäisi, vaan että se rauhoitettaisiin erikoisen luontonsa takia. Maatalousministeriö tuki rauhoitushanketta ja Metsätieteellinen Koelaitos ilmoitti, että alue voitaisiin liittää Solböle-nimiseen koealueeseen. Tämän vuoksi valtioneuvosto perui 7.3.1927 myyntipäätöksen ja liitti Porsö Klobbin Solbölen koealueeseen.

Parenteesin aika 1944-56

Neuvostoliitolla oli Porsössä nelitykkinen patteri, jonka kaliiperi tn. oli 130 mm. Lisäksi saarella oli mm. tulenjohtotorni, tutka-asema ja majoituskorsuja. Kun Porkkala palautti alueen Suomelle 1956, Porsön linnoitteet oli räjäytetty.

Vuoden 1956 jälkeen

Vormöta, Porsöta ja joitakin muita saaria vuokraaja oli käyttänyt mm. ammuntojen maalialueena, joten niitä esitettiin ensin siirrettäviksi (tilapäisesti) puolustusvoimien hallintoon niiden vaarallisuuden takia. Toki tilapäisyyden takana oli myös ajatus lopullisesta siirrosta puolustusvoimille.

Rannikkotykistön lähtökohtana oli 1956 jälkeen patteristo, johon kuuluivat Mäkiluodon ja Träskön raskaat patterit sekä Järvön, Mäkiluodon, Porsön ja Bågaskärin kevyet patterit. Jo kesällä 1956 selvisi, että Porkkalan kiinteään rannikkotykistöön käytettävissä olevat varat olivat pienemmät kuin oli toivottu. Träskön, Järvön ja Porsön patterit jätettiin toistaiseksi perusta­mistehtäväluettelon ulkopuolelle eli rakentamatta. Porsöhön piti rakentaa laituri ja vartiorakennus, mutta linnoitustyöt katsottiin voitavan siirtää myöhempään ajankohtaan.

Porsö kuului niihin Inkoon saariston saariin, joilla ei 1700-luvun alkupuolella ollut asukkaita. 1800-luvulla Porsön omistus- ja vuokrasuhteet aiheuttivat paljon kiistoja saareen kalastustorppansa rakentaneiden, alueensa vuokranneiden kalastajien välillä. Saaren varsinaiset haltijat asuivat pääosin mantereella. 1800-luvun muutamasta kalastajasta näyttää saareen jääneen ensimmäisen maailmansodan jälkeen ainoastaan Frans Valfrid Erikssonin perhe.

Ennen Porsön luovuttamista Neuvostoliitolle vuonna 1944 saarella oli asunut kalastaja Karl Eriksson Valtio­neuvoston elokuun 1956 pakkolunastuspäätöksen mukaan oli puolustusvoimien tarpeisiin pakkolunastettava Porsön saariryhmä lukuun ottamatta muun muassa Porsön pääsaarella aikaisemmin asuneiden kalastajien asuintontteja vesialueineen. Karl Erikssonin omistama maakaistale kuitenkin jakoi pakkolunastettavan alueen kahteen osaan, mikä hankaloitti sen käyttöä. Päädyttiin esittämään sen vuokraamista puolustusvoimille 50 vuodeksi sekä tarjoamaan Karl Erikssonille joitakin oikeuksia mutta myös velvollisuuksia pakkolunastetulla alueella. Puolustusministeri Emil Skogin 30.3.1957 allekirjoittaman sopimuksen Erikssonin velvollisuuksiin kuului valvoa, ettei asiaankuulumattomia henkilöitä oleskellut alueella ja sitä ympäröivillä vesillä. Porsön alueiden varsinainen pakkolunastustoimitus oli aloitettu jo syksyllä 1956.

Porsön pakkolunastuksen yhteydessä puolustusministeriö sopi 2.4.1957 kalastaja Anton Erikssonin kanssa, että hän suurin piirtein samoin ehdoin kuin Karl Eriksson saisi jäädä vuokralaiseksi alueelle, jolla oli ennen vuokra-aikaa Porsössä asunut. Porsön pakkolunastusta ryhdyttiin käytännössä käsittelemään pakkolunastustoimikunnassa vasta vuonna 1963, koska mantereen kohteet pyrittiin käsittelemään ensin. Myös Porsön lunastusta käsiteltiin sekä maanjako-oikeudessa vuonna 1964 että korkeimmassa oikeudessa 1966, ja molemmissa korvauksia jonkin verran korotettiin. Kalastaja Anton Erikssonin kuoltua vuonna 1969 asumisoikeus siirtyi hänen perillisilleen.

Kesällä 1969 ensimmäiset 100 TK-asemien louhinnat alkoivat, 1970 kesäkauden päättyessä asemat oli louhittu. Vuoden 1971 kuluessa asennettiin kaikki neljä tykkiä.

2000-luvulla puolustusvoimien alueet siirrettiin metsähallitukselle ja puolustusvoimat maksoi vuokraa käyttämistään alueista. Alueiden siirtoajankohta metsähallitukselle oli 1.1.2002. Porsön saaret olivat siirtoasiakirjojen mukaan 214 hehtaaria. Vuosina 2006–2007 kaikista 100 TK-patterista luovuttiin ja puolustusvoimat lopetti Porsön vuokraamisen metsähallitukselta.

Teksti: Ove Enqvist