Kuivasaari

Kuivasaari, karu saari luonnon armoilla

Liivasaaret sijaitsevat Helsingin eteläpuolella, ulkomerellä, n. 8 kilometriä Kauppatorilta kaakkoon. Kahden saaren kokonaisuuteen kuuluu suurempi Isosaari (Stora Mjölö) ja tästä selvästi eroava karumpi Kuivasaari (Torra Mjölö). Saaria erottaa noin 2 kilometriä leveä salmi. Saari on pohjois-eteläsuunnassa 700 metriä pitkä ja n. 350 metriä leveä. Rannat ovat äkkijyrkät.

Kuivasaaren renki (Mjölö Knächt), joka nykyään tunnetaan paremmin Pikku-Kuivasaarena, sijaitsee pääsaaren pohjoispuolella ja niitä yhdistää aallonmurtaja. Harmajan majakka sijaitsee Kuivasaaren länsipuolella noin kahden kilometrin päässä ja Isosaari taas saaren itäpuolella suunnilleen saman matkan päässä. Kuivasaarta hallinnoi Suomenlinnan Rannikkorykmentti ja sinne on maihinnousu kielletty.

Isosaaren ja Kuivasaaren omistussuhteet 1700–1800-luvuilla

Kuivasaari hallitsee Helsinkiin etelästä johtavaa laivaväylää ja saaren pohjoispuolella kulkee rannikon suuntainen sisäväylä lännestä itään. Näitä väyliä on vuosisatoja liikennöity ja tullaan liikennöimään. Kuivasaari on nähnyt purjelaiva- aikakauden. Se on nähnyt höyry- ja moottorilaivakauden ja sen merkitys väylien vartijana on kiistaton.

Suomen Isosjaossa v. 1778 erotettiin Kuivasaari kuuluvaksi Viaporin (Suomenlinna) linnoitusesplanaadiin” Saari oli liitettynä Isosaareen ja kahden kalastajaperheen hallinnassa.

1800-luvun alusta löytyy ensimmäinen merkintä Kuivasaaren ja Isosaaren asutuksesta, kun 16.2.1801 Viaporissa komppanianpäällikkönä toimiva everstiluutnantti Anders. J. Sjöman pääsi Isosaaren-Kuivasaaren kruunutilan asukkaaksi maksamalla 20 riikintaalaria ja 5 killinkiä. Tällä korvauksella hän sai käyttöoikeuden saarien metsiin ja kalavesiin. Saaret kuitenkin säilyivät kruunun omistuksessa ja se merkitsi sitä, että kruunu saattoi milloin tahansa irtisanoa sopimuksen tai luovuttaa saarten käyttöoikeuden kolmannelle osapuolelle.

Tähän aikaan kukaan ei valvonut tarkasti kruunun etuja ja niinpä Sjöman kaukonäköisesti alkoi selvittää mahdollisuutta tilojen muuttamista verotilaksi. Asiakirjoista selviää, että Sjöman saikin muutettua Isosaaren verotilaksi ilmeisesti vuonna 1803. Kuivasaaresta ei merkintää ole, mutta on oletettava näiden tilojen kulkeneen yhtenä verotilana. Verotilaksi muuttumisella oli suuri merkitys, sillä silloin omistusoikeus oli yksinomaan sen omistajalla, eikä kruunulla ollut mahdollista vaikuttaa sen myyntiin. 

Venäläisten aika

Venäjän valtakaudella alettiin ymmärtää Isosaaren ja Kuivasaaren merkitys Helsingin edustan saarena. Silloin ainakin kaksi tahoa esitti saaren käyttötarkoituksen muuttamista. Kenraalikuvernöörin kanslian kirjeessä 13.1.1812 G.M. Armfelt esitti salaneuvos ja paroni Aminoffille, että Isosaaren verotila pitäisi liittää Viaporin linnoitukseen komendantin ja varuskunnan käyttöön. Asian käsittely siirrettiin Suomen asiain komitealle Pietariin. 21.9.1813 Isosaaresta kirjoitti muuan Amiraliteetin everstiluutnantti (nimi epäselvä) Turusta kenraalikuvernööri, kreivi Steinheilille:

”Mennä kesän tiedusteluissa Viaporin vesillä on käynyt selville, että linnoitus välttämättä tarvitsisi Santahaminan vapaan hallintaoikeuden, lisäksi Vasikkasaaren ja Lonnan sekä Isosaaren luotsiväylän, minkä vuoksi niiden pitäisi kuulua kruunulle. Isosaari on vanhastaan kuninkaan kirjeellä 7.8.1654 privilegioitu Amiraliteetille vankkumattomana ja hakkuilta rauhoitettuna merimerkkinä. Nyt vasta, 10–15 vuotta sitten, tämä saari on everstiluutnantti ja ritari Sjömanin käsissä tullut verotilaksi ja veronalaiseksi siinä toivossa, että sitä valvottaisiin tarkemmin.  Mutta tällaisessa naapuruudessa metsää ei voi yksityishenkilön hallussa varjella. Kruunu tarvitsee saaren luotsiasemaksi, mistä Luotsilaitos on tehnyt tarjouksenkin. Ja mielestäni Viaporille sopivan ja hyödyllisen uuden sisääntuloväylän käyttömahdollisuuden takia tämä luotsiasema on niin välttämätön, että ilman sitä ei milloinkaan voida välttyä valituksilta, jotka koskevat Amiraliteetin sisään tulevien alusten puuttuvia luotsipalveluja. Sen lisäksi tiedetään, että tämän saaren omistaja voi siitä luopua. Siksi ehdotan, että osto mitä pikimmin toteutetaan.”

Olisiko Sjöman ounastellut jonkinlaista pakkolunastusta sillä kuukautta ennen edellä mainittua kirjettä Sjöman luopui verotilasta ja myi sen Viaporin komendantille, kenraalimajuri Konstantin Pavlovits` Gavrolle 21.8.1813 (2.9.) päivätyllä kauppakirjalla. Kauppahinta oli 1500 pankkoruplaa. Gavro (* 1760 – † 15.8.1829) tunnettiin rikkaana miehenä, jolla Venäjälläkin oli useita tiluksia.

Hanke saaren siirtämisestä takaisin kruunulle eteni hitaanlaisesti ja menikin aina vuoteen1816 ennen kuin Gavrolta kysyttiin mistä hinnasta hän olisi valmis luopumaan Isosaaren verotilastaan. Hän ilmoitti myyntihinnaksi 26 000 seteliruplaa. Hintaan kuuluisivat tilukset jakamattomana, rakennukset ja yhdysliikenteessä käytetty vene.  Silloin ei kauppaa kuitenkaan syntynyt ja vuonna 1817 keisari antoi luvan liittää Santahaminan tilat ja Lonnan saaren Suomenlinnaan, mutta Isosaaren osalta asia jätettiin sikseen.

Päivämäärällä 1.3.1818 saari vaihtoi uudelleen omistajaa, kun Gavro myi Isosaaren verotilan majuri Konstantin Wulismalle (myöhemmin virassa kenraalikuvernöörin kanslian apulaispäällikkönä) 16.000 pankkoruplalla. Toisessa asiakirjassa Reinholm sanoo, että Gavro lahjoitti Isosaaren verotilan Wulisman perhekunnalle kuten myös Kulosaaren, jonka oli ostanut Jägerhornin leskeltä (Museovirasto, H.A. Reinholmin kokoelma).  Kauppaan ei sisältynyt Kuivasaari, joka jäi Gavron omistukseen. Hän halusi rakentaa sinne asuinrakennuksen mutta majuri Wulisman yritti estää rakennuksen pystyttämisen.  Tästä estämisestä luotsipäällystö sai maaherran määräämään Wulismannille estämisestä 25 hopearuplan sakon. Gavron palvelusaika Viaporin komendanttina päättyi ennen kuin uusi asuinrakennus oli ehditty rakentaa.

Maarekisteri mainitsee Kuivasaaren seuraavan kerran vasta 17.4.1888, jolloin peruukkimestari ja tunnettu helsinkiläinen liikemies August Weckström osti Iso- ja Kuivasaaren. Weckström vuokrasi Isosaaren Merenkulkulaitoksen konemestari Sundholmille, joka asuikin saaressa vuoden 1900 loppupuolelle.

Poismuuttamiseen liittyy tarina, joka meinasi loppua huonosti. Joulun alla 1900 ”Jutipää”-niminen laiva oli tulossa hakemaan perhettä tavaroineen saaresta. Laivan ryskyttäessä jäissä kohti saarta sen keula hajosi ja laiva meinasi upota Isosaaren rantaan. Apuun riensi onneksi ”Murtaja”-laiva ja tällä perhe tavaroineen ja karjoineen pääsi pois saaresta.

Wickström myi Kuivasaaren venäläiselle entrepreniör Sergei Ivanovits Smirnoffille 6500 markan hintaan, ilman kalastusoikeutta. Omistusoikeus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä 1896 pakkolunastettiin saari ”Korkealle Kruunulle sotilaallista käyttöä varten”. Maanmittausinsinööri Oskar Alftan ja arkkitehti Th. Granstedt olivat arvioineet 12.5.1896 saaren rakennuksineen ja laitteineen 40 000 markan arvoiseksi., mikä kuitenkin ”Korkeasta Kruunusta” tuntui liian korkealta. Hinta ei saanut olla 400 mk / hehtaari suurempi. 18.5.1896 kauppa solmittiin ja Kuivasaaren 27 tynnörin ja 16 kapanalaa maata vaihtoi omistajaa. Kauppakirjassa oli luettelo myytävistä tavaroista ja maa-alasta:

1. Asuinrakennus, puinen, peltikattoinen, pituus 22,5 m, leveys 9 m, 12 huonetta ja muuten hyvässä kunnossa.
2. Uusi pajarakennus harmaasta kivestä, peltikattoinen, pituus 11,4 m, leveys 5,4 m.
3. Uusi tiilinen ulkohuonerakennus, asfalttikatolla, pituus 8,4 m, leveys 4,5 m sekä
4. 212 jm pitkä ja 2,6 m keskikorkea laituri saaren itärannalla.

Lopuksi:

Kalliomaata 13,43 ha, laituri, 1500 m³ hakattua katukiveä, asuinrakennus, paja, laituro yhteishinta 25,878 mk. Smirnoff sai sijoitukselleen hyvän tuoton kun 6500 mk muuttui yli 25 000:n.

Venäjän laajentumispyrkimykset

Eurooppalaisen suursodan uhatessa 1900-luvun alussa ruvettiin kiireesti suunnittelemaan Venäjän silloisen pääkaupungin St. Petersburgin (Pietarin) puolustusta. Tsushiman meritaistelussa vuonna 1905 oli Venäjän Itämeren laivasto tuhottu. Venäjä ei pystynyt saattamaan uutta laivastoa nopeasti naapurivaltioiden tasolle ja niin laivaston puuttuessa rannikon puolustus päätettiin järjestää tykki- ja miina-asemin. Puolustus käsitti Helsingin edustalla kaksi merenpuolista puolustuslinjaa.

Venäläiset eivät linnoittaneet yksin Helsingin edustaa, vaan koko Suomenlahden rannikolle ja pitkälle länteen rakennettiin laaja linnoitusjärjestelmä. Koska perusajatus, Pietarin turvaaminen hallitsemalla Suomenlahti ja sen rannikot oli Pietari Suuren lempiajatus, nimitettiin luotava rannikkoyhdistelmä aikoinaan (v.1913) Pietari Suuren merilinnoitukseksi. Nimitystä ei voida pitää vallan oikeana, sillä rakennettujen puolustuslaitteiden moninaisuudesta ja tiheydestä huolimatta ei ole kysymys yhdestä yhtenäisestä linnoituksesta vaan laajoja meri- ja maa-alueita hallitsevasta, useiden linnoitusten ja linnakkeitten muodostamasta järjestelmästä, jonka puolustamisessa myös laivastolla, merimiinoituksella ja kenttäarmeijalla, jopa lentovoimillakin oli tärkeä osuutensa.

Linnoituksen rakennustyöt ajoittuivat Isosaareen ja Kuivasaareen vuosina 1911-1917

Kesällä 1909 toimineen neuvottelukunnan kymmenvuotissuunnitelman mukaan, jonka keisari Nikolai II samana vuonna vahvisti, aloitettiin työt kuitenkin vasta 1911. Saarelle rakennettiin kaksoislaituri pohjoispäähän tuulilta suojaan. Lisäksi rakennettiin Pikku-Kuivasaaren ja pääsaaren väliin aallonmurtaja suojaamaan pikku aluksia ja kuljetusproomuja aallokolta ja koillistuulilta. Tie patterille kivettiin.

Saaren pohjoispäähän rakennettiin ruokala, iso miehistösauna, kasarmi ja asuntoja henkilökunnalle ja linnakkeen päällikölle. Tuon ajan rakennuksista on edelleen pystyssä ruokala, miehistösauna ja linnakkeen päällikön asunto sekä vanha kasarmi. Rannassa olevat rakennukset on purettu. Pohjoispään korkeimmalla paikalla olevasta rakennuksesta on vielä jäljellä kiviportaat ja osa asunnon kivijalasta.

Rakennustöissä kerrotaan olleen ajoittain 3000 työntekijääkin, joukossa myös runsaasti suomalaisia, sillä olihan kiire. Linnakkeen valmistuttua suoritettu koulutus tapahtui pääasiassa kesäisin, ja talvisin oleskeli saaressa vain vartiomiehistö.

Itse tykkiasemat rakennettiin ranskalaisen linnoitusperiaatteen mukaan. Koko patteri rintamaan kohtisuorasti pääampumasuuntaa vastaan. Tykkikannat tehtiin mahdollisimman lyhyiksi panemalla tykit lähekkäin ja mittaus- ja tj-tornit rintaman molempiin päihin. Patteri oli nelitykkinen ja 254/45 D (Durlacher) rannikkokanuunainen. Koska ilmavaaraa ei ollut olemassa, riitti rintamasuunnassa oleva rintasuoja suojaamaan vihollisen laakatulelta.

Vuonna 1914 tuotiin 10”:n (254/45 DR) tykit Vladivostokista. Samana vuonna valmisteltiin merikaapelin laskemista eri saarten välille, valmistauduttiin kuljettamaan tykkejä ja valmistamaan rautatiet etumaisille saarille. Linnoitustöiden valmistuttua oli Kuivasaaressa neljä Durlacher-tykkiä. Ensimmäinen maailmansota syttyi, mutta patteri sai kuitenkin olla rauhassa, sillä vihollistoimintaa ei merellä näkynyt.

Linnoitustöissä oli työläisiä paljon, joka selviää 2.1.1915 laaditussa kirjeessä, jossa Viaporin insinööripäällikkö insinöörieversti Walter raportoi tarvitsevansa jokaista saarta kohti (Isosaari, Kuivasaari, Katajaluoto, Rysäkari) yhden jäänmurtajan, jotka pystyvät jokainen kuljettamaan vähintään 300 työntekijää sisätiloissa. Samalla jokaiselle saarelle tulisi hankkia 2 rautaproomua rakennusaineitten kuljettamiseen.

Vuonna1915 esitetään Kuivasaari ja Isosaari liitettäväksi pääpuhelinkaapeliin. Hengellisiä asioita pidettiin yllä mm. seuraavalla 20.2.1916 annetulla käskyllä, jossa pykälässä 4 todetaan: ”Suuren paaston aikana joukko-osastot käyvät ehtoollisella seuraavassa järjestyksessä (luettelo) Isosaaren varuskunta: Turun kasarmilla (entinen Helsingin linja-autoasema, Mannerheimintie (22–26) 3. Suomenmaalaisen tarkk´ampujarykmentin tiloissa. Kuivasaaren varusväki pitää tilaisuuden omalla saarellaan.”

Maayhdysmiinakentät

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Helsingin edustalle oli laskettu laajat kosketusmiinoin varustetut miinakentät. Kentät sijaitsivat kaupunkiin johtavan pääväylän molemmin puolin siten, että niiden ulkorajat kulkivat suunnilleen 10 tuuman kanuunoitten ampuma-alueen ulkoreunan tasalla. Etulinjan saarten välillä kulki linnoituksen ulkorediä rajaava sisäinen miinasulutus. Sen yhdeksän sulkua ulottuivat Isosaaren itäpuolella sijaitsevalta Matalakarilta Katajaluodon pohjoispuolelle. Sulutus jätti Harmajan ja Melkin sivuitse kulkevat laivaväylät sekä lännestä ja idästä tulevat saaristoväylät vapaiksi. Tyypillisessä miinasulutuksessa oli miinoja noin 60 metrin välein kolmessa noin 200:n metrin päässä toisistaan olevassa linjassa. Sisäisen sulutuksen miinat olivat nk. maayhdysmiinoja eli ne laukaistiin tai viritettiin sopivalla hetkellä sähköllä miina-asemilta, jotka sijaitsivat Isosaaressa, Kuivasaaressa ja Katajaluodolla. Hyvin suojatuilta miina-asemilta johti miinoihin sähkökaapelit ja ne tuottivat miinaverkon käyttövoiman.  Etulinjan kolme miina-asemaa (nimetty: A, B ja V) poikkeavat ulkonäöltään täysin toisistaan, mutta niissä kaikissa on ainakin kaksi noin 25–30 m2 kokoista kasematoitua huonetta (toinen Isosaaren kasemateista on ilmeisesti purettu).

Katajaluodon ja Kuivasaaren asemissa on lisäksi pieni betoninen lisärakennus, nk. jäähdyttimen tila, jossa on parin neliön kokoinen huone. Isosaaren asemaan kuului erillinen, miinaverkolle sähkövirtaa tuottanut voima- asema. Miinoitukset tarkistettiin ja tarvittaessa uusittiin keväisin jäiden lähdön myötä. Miinapataljoonalla oli tähän tarkoitukseen käytössään joukko pienaluksia ja veneitä.

Venäläiset pakenevat

Kun saksalaiset nousivat maihin Hankoon ja olivat saapumassa Helsinkiin, pakenivat vallankumouksen humussa eläneet saaren miehittäjät laivoilla Pietariin. Syväväylä oli tällöin avattu jäänmurtajalla. laivoja kerrotaan olleen vuonna 1918 toukokuussa 150 kappaletta, peräkkäin rännissä, mikä hinauksessa, mikä ilman. Kiire oli, koska hinausvaijerin katkettua ei ollut aikaa uudestaan ottaa hinattavaa kiinni, ellei jäljessä oleva sitä tehnyt.

Joka tapauksessa Kuivasaaren linnoituslaitteet jäivät ehjiksi, eikä niitä hävitetty, kuten Porkkalan länsipuolella tehtiin. Täten Nuori Itsenäinen Suomi sai vankan pohjan Helsingin rannikkopuolustukselle ja sille pohjalle se rupesi tätä aselajiaan uudistamaan ja vahvistamaan.

Suomen senaatti teki 17. huhtikuuta 1918 perustavaa laatua olevan päätöksen ja otti haltuunsa Suomen valtion Viaporin linnoituksen sekä takavarikoi Venäjän valtion kiinteän ja irtaimen omaisuuden.

Päämaja alkoi kiinnittää toukokuussa 1918 huomiota Viaporin linnoitusvyöhykkeen oloihin ja 6.5.1918 sai majuri Almqvist määräyksen ottaa Viaporin linnoitustykistön päällikkyys. Uuden joukko-osaston nimi muuttui 12.5.1918 Suomenlinnan linnoitustykistöksi ja se sai haltuunsa Helsingin edustan rannikkolinnakkeet ja arvokkaimman osan Pietari Suuren merilinnoituksen Suomen haltuun liitetystä osuudesta.

Alkuun saksalaisten avulla

Suomenlinnan Linnoitustykistön perustamista vaikeutti suuresti päällystön epäyhtenäisyys ja koulutuksen puute. Henkilöstöstä oli huutava pula ja niinpä vahvuus oli paremminkin kymmenissä kuin sadoissa. Henkilöstön lisäämiseksi perustettiin 9. heinäkuuta 1918 Torra Mjölön (Kuivasaari) linnakkeelle opetuskomennuskunta, johon komennettiin noin sata alokasta. Opetuskomennuskunnan päällikkönä toimi saksalainen kapteeniluutnantti Wustrau. Kouluttajat olivat saksalaisia upseereita ja aliupseereita. Koulutus käsitti melkein yksinomaan käytännön jalkaväki- ja tykkiharjoituksia, sillä kielivaikeuksien takia ei oppituntien pitäminen ollut mahdollista. Opetus- ja komentokielenä oli saksa.

Syyskuun toisena päivänä 1918 määrättiin näistä koulutuksen saaneista miehistä Isosaareen vartiokomennuskunta, jonka vahvuus oli 2 vartiopäällikköä, 12 miestä ja 1 keittäjä. Vartiokomennuskunta ei kuitenkaan pysynyt koossa kuin lyhyen ajan ja Isosaaren vartiointi hoidettiin tämän jälkeen Kuivasaaresta käsin. Samoihin aikoihin oli vääpeli Mäkelä, kahden tykkimiehen kanssa, komennettu hoitamaan Isosaaren tykkikalustoa.

Joukko-osaston henkilöstötilanne parani merkittävästi, kun Torra Mjölön opetuskomennuskunnan kurssin suorittaneet miehet komennettiin 28. lokakuuta 1918 yksiköihinsä. Suomenlinnan Rannikkopataljoona sai riveihinsä 71 koulutettua miestä, joista kolme tosin oli parhaillaan sotilaskarkureina. Toisiin rannikkopataljooniin siirrettiin kurssilta kymmenen miestä ja yhdeksän miestä ehdotettiin vapautettavaksi palvelusta sairauden vuoksi. Joukko-osasto sijoitti 43 miestä Torra Mjölön, Gråharan (Harmaja) ja Stora Mjölön (Isosaari) pattereihin.

Torra Mjölö -nimi suomennetaan Kuivasaareksi 11.7. 1919

Valtioneuvosto vahvisti Stora Mjölölle ja Torra Mjölölle suomenkieliset nimet Isosaari ja Kuivasaari. Koulutus jatkui Kuivasaaressa 1920-luvulla.

Järeä 305/52 Obuhov Kuivasaareen

Vaikka 305/52-O (12” Obuhov) -tykkejä jäi Suomelle yhdeksän kappaletta, niitä ei kuitenkaan otettu huomioon 1920-luvun suunnitelmissa. 1920-luvun lopussa Öröstä ammuttu koeammunta muutti ajattelua ja syksyllä 1930 tehtiin Meripuolustuksen Esikunnasta Puolustusministeriölle alustava ehdotus kahden 305/52-O kaksoistykkitornin rakentamisesta RT 1:n alueelle, Kuivasaareen ja Mäkiluotoon. Kuivasaaren torni suunniteltiin rakennettavaksi 254/45 D patterin 2. tykin paikalle ja takana oleva voima-asema yhdistettäisiin itse asemaan välikäytävällä. Puolustusministeriö ilmoitti 8.5.1931 myöntäneensä 1 200 000 markkaa kummankin tykkitornin töiden aloittamiseksi, ensiksi Mäkiluodossa ja vasta sitten Kuivasaaressa, kun edellisestä oli saatu siirretyksi jälkimäiseen 100 tonnin painoinen tykin peruslieriö.

Lieriön kuljettaminen oli vaativa tehtävä, joka meinasi loppua katastrofiin. Kuljetusta varten oli varattu 800 tonnia kantava hiiliproomu, jossa piti olla 500 tonnia hiiltä pohjalastina, proomun vakauttamiseksi matkan aikana. Proomua veti kaksi hinaajaa: Katajaluoto ja Susisaari. Kuljetus tapahtui joulukuun puolivälissä ja kesken matkan saattueen yllätti myrsky. Viime hetkellä alukset pääsivät saarien suojiin, sillä merenkäynti uhkasi lastin putoamisesta kyydistä. Lieriö saatiin kuitenkin onnellisesti Kuivasaaren rantaan. Suurin työ oli saada tuo 100 tonnia painava lieriö kuljetettua laiturilta kasematille. Insinööri Jolman suunnittelemalla tavalla käyttämällä vorokkeja (eli käyntikela on tukkinippujen kasaamisessa käytetty hevos- tai ihmisvoimin toimiva pystykela, varppauslaitos) ja kolmea betonista apupilaria, työ onnistui.

Kuivasaaren töiden tekniseksi johtajaksi määrättiin insinöörimajuri Jokinen ja aseteknikko Jolma. Työnjohtajaksi määrättiin rakennusmestari Strandström. Monien vaikeuksien jälkeen työ valmistui ja torni voitiin vihkiä 12.5.1934 Tasavallan Presidentin Pehr Evind Svinhufvudin läsnä ollessa. Mäkiluodon kaksoistykkitornista ammuttiin kunnialaukaukset Kuivasaaren eteläpuolelle. Kuivasaaren tykki saatiin ampumakuntoon 1935.

Tulenjohtotorni

Samoihin aikoihin tykkityömaan kanssa, rakennettiin saaren keskelle tulenjohto- ja mittaustorni, joka antoi saarelle kokonaan uuden ulkonäön. Tätä ennen oli todettu, etteivät rintamasuojaan liitetyt tornit vastanneet tarkoitustaan 12”:n tykin kantomatkalle. Tornissa oli vahvan betonin suojassa ylhäällä tulenjohtohuone ja mittaushuone, laskeutuessa alaspäin kierreportaita oli seuraavana majoitushuone, seuraavana keskushuone ja alakerrassa tst-tauluhuone. Tornin katolle oli asennettu 6 metrin optinen mittauslaite (etäisyysmittari).

Sotavuodet

Yhä ilmeisemmäksi käynyt suurvaltojen välinen varustelukilpailu ja, että ennen pitkää johtaa se sotaan, johon Suomikin kaikella todennäköisyydellä vedetään mukaan. Pääpaino kuivasaaren osalta pantiin kunnollisen henkilökunnan saamiseen ja sen kouluttamiseen. Silloin ryhdyttiin käyttämään mm. värvättyjä tykkimiehiä, koska yleinen asevelvollisuusaika osoittautui liian lyhyeksi pätevien tykkimiesten koulutuksessa koneellistetun tornin miehistössä tärkeimmille paikoille. Mäkiluoto oli vartiolinnakkeena, jonka kalustolla (12” ja 8”:n tykeillä) vakinaisesti miehitettynä oleva Kuivasaaren linnake suoritti tykkiammuntoja.

Suomi vahvisti myös laivastoaan panssarilaiva- ja sukellusvenerakennuksillaan meripuolustuksensa lujittamiseksi. Isosaareen ja Mäkiluotoon suunniteltiin uudet 12”:n tykkitornit, joista Isosaaren toteuttamiseen päästiinkin vasta vv. 1941–44 sodan aikana.

Vuoden 1939 aikana siirrettiin kaksi 10”:n tykkiä Saarenpäähän ja helmikuussa 1940 toiset kaksi. Kahden tykin lavetin osat jouduttiin siirtämään vuonna 1944 suoraan Parolan varikolle. 4/75/50 MZ it-ptri siirrettiin todennäköisesti talvisodan kynnyksellä Mäkiluotoon.

Kuivasaaren linnakkeen osuus sotiin supistui etupäässä Helsingin ilmatorjuntaan ja valvontaan, missä sillä oli painava sanansa sanottavana. Merimaaliammunnan tornipatterilla se suoritti silloin, kun venäläiset 1941 myöhään syksyllä vetäytyivät Hangon motista. Tällöin se ampui kahtena päivänä n. 60 laukausta, joista ainakin yhden todettiin olevan osuman n. 31,5, km:n päässä kulkevaan kuljetuslauttaan. Sodan loppuvaiheessa osa järeän tykin henkilöstöstä siirrettiin RD 1:n Viipurin lahdelle, osa jalkaväkirivimiehiksikin.

Tykit riisuttava

Moskovan rauhassa 19.9.1944 määrättiin linnakkeittemme pääaseistus riisuttavaksi. Huhtikuun lopulla, kelirikon jo vallitessa v. 1945 siirrettiin Kuivasaaren tornin tykit osineen ja ammuksineen Parolan varikolle ja 1.7.1945 päivätyssä organisaatiossa tehtiin Kuivasaaresta vartioasemana toimiva vartiolinnake, jolla aseistuksena oli 4/76 ItK/31 ptri. Isosaaren linnakkeen päällikkö oli samalla Kuivasaaren linnakkeen päällikkö.

Sotien jälkeinen aika

Valtioneuvostonvuonna 1945 asettama puolustusrevisiokomitea totesi mietinnössään 1949 puolustuksen kohdalla mm näin: ”Merivoimien tykkikalusto on valtaosaltaan sodan jälkeen jouduttu, järeämpiä tykkejä myöten, kuljettamaan sijoituspaikoiltaan merivoimien keskusvarikkoon, joten ne nyt olisi jälleen kuljetettava paikoilleen ja linnakkeet kunnostettava”.

Vasta Porkkalan palautus vuonna 1956 aiheutti pääkaupungin merellisen puolustuksen uudelleen arvioinnin ja lisäsi myös päätöksenteon vapautta. Puolustusministeriö teki 9.10.1959 periaatepäätöksen järeiden tykkien palauttamisesta Iso- ja Kuivasaareen.  Päätöksen takaa löytyy useampia syitä. Uusien meritorjuntaohjusten hankkiminen ei ollut vielä mahdollinen. Todettiin, että 12”:n tykkien kantama, tulinopeus, tarkkuus ja ammusten teho maalissa olivat vertailukelpoisia silloisten ohjusten kanssa. Todettiin, että patteri soveltui myös maahanlaskujen torjuntaan varsinkin kehittämällä ammuksille sopiva sytytin. Valmiit linnoitteet ja koneistetut asemat täyttivät edelleen kohtuulliset suojavaatimukset sekä siirrot voitiin toteuttaa suhteellisen vähäisin kustannuksin.

Järeiden tykkien palautus

Lokakuussa 1956 annettiin perusteet töiden aloittamiselle ja valmisteluille. Näitä olivat mm. kenttäratojen ja laitureiden kunnostaminen ja henkilöstön irrottaminen muista tehtävistä. Varsinaisina työn suorittajina olivat pääosin Asevarikko 5 (myöh. Panssarivarikko) ja Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti, Puolustusministeriön rakennusosasto lupasi suorittaa Kuivasaaressa tarvittavat valmistelutyöt.

Puolustusministeriön rakennuskonttori korjasi kasarmin ja ruokalan, saunan ja varusmiesten rakennuksen sekä muita pienempiä kohteita. Lisäksi laiturin ja kenttäradan korjaukset valmistuivat keväällä 1960.  Heinäkuussa 1960 olivat tykin osat ja kenttäradan vaunut saatu korjattua Santahaminan Korjaamolla ja tykin kunnostustyöt voitiin aloittaa 27.7.1960. Työt jatkuivat koko talven. Kesäkuun alussa 1961 tykit saatiin ampumakuntoon ja 6.6.1961 ammuttiin oikealla putkella kalustolaukaus. Tuolloin todettiin, että ettei lukon tiivistetyyny kestänyt ja ammunnat piti siirtää myöhemmäksi. Viat korjattiin ja saman vuoden joulukuussa ammuttiin molemmilla tykeillä. Pieniä ongelmia lukuun ottamatta tykit toimivat hyvin. Tämän jälkeen painopiste siirtyi Isosaaren tykkien kunnostamiseen. Kuivasaaren tykillä on ammuttu koko sen historiansa aikana 167 kovapanoslaukausta, joista oikealla 100 ja vasemmalla 67 laukausta (43 ja 26 ennen sotia). Viimeiset laukaukset ammuttiin 1973.

Saaren muu kehittäminen

Uusi kasarmi- ja asuinrakennus valmistui 1962. Rakennuksessa oli kaksi asuinhuoneistoa (2h + k, n. 65 m²), varastohuone, toimisto, keittiö kylmiöineen ja ruokailusali sekä 2 majoitustupaa (12 hlö), kuivaushuone ja kylpyhuone. Toisessa päädyssä taloa oli huoltotilat, sauna, pukuhuone ja pesutupa, kattilahuone ja verstas ja öljysäiliö.

Kuivasaaren tulenjohto- ja mittaustornia uudistettiin 1961-luvun puolivälissä. Maan alle kaivettiin lisätiloja ja sitä varten tulenjohtotornin juurelle lisättiin kivinen tukirakenne.

100 TK-patteri Kuivasaareen

1960 – 70 -lukujen vaiheissa Kuivasaareen asennettiin neljä 100 mm tornikanuunoita (100 56 TK). Nuo venäläisen panssarivaunun tornit osoittautuivat edullisiksi ja toimintavarmoiksi taistelukalustoksi. Se oli tarkka ja varmatoiminen ase, joka oli niin rykmentin kouluttajien kuin asehenkilöstön suosiossa.

Mittava, kaluston elinkaaren puolenvälin modifiointi toteutettiin vuosien 1993 – 1996 aikana. Menettely oli joustava: linnakkeelle tuotiin neljä kunnostettua ja huolella perushuollettua tykkiä, asemissa olevat nostettiin pois ja huolletut asennettiin peruskehilleen.

Tykkien suora-ammuntaominaisuuksia optisen horisonttietäisyyden puitteissa paransi huomattavasti tykkilaskimien ja uusien laseretäisyysmittareilla varustettujen tähtäysperiskooppien asentaminen.

Kun ampuma-alaltaan parhaille tykeille asennettiin ”Kollsman”-lämpökuvakameroita, tykkien pimeä- ja osin huonon näkyvyyden ampumaedellytykset oleellisesti kasvoivat tykkikohtaisessa suora-ammunnassa. Patterikohtaista toimintavarmuutta lisäsi puolestaan ”Ranta”-järjestelmän operatiivinen käyttöönotto 1997 alkaen.

Vuosikymmenen lopulla tykkitornit varustettiin lämpösäteilyä hajauttavilla ja maastouttamista parantavilla lämpösuojilla. Samoin saatiin käyttöön patterikohtaiset sarjavalmisteiset valetykit laukaussimulaattoreineen.

Monelle yllättävä päätös tykkikalustosta luopumisesta tehtiin kuitenkin nopeasti modernisoinnin jälkeen, ja vuonna 2006 tykit poistettiin sotavarustuksesta. Hylkäämispäätöksen jälkeen, muutaman vuoden aikana, tykit deaktivoitiin paikoilleen tai tornit poistettiin ja kuljetettiin varikolle jatkokäsittelyä varten.

Kuivasaari 1. pston alaisuuteen

Ensimmäisen Patteriston siirtyessä vuonna 1971 Isosaaresta Vallisaareen siirtyi Kuivasaari todennäköisesti tuossa samassa vaiheessa ko. patteriston alaisuuteen.

Linnakkeen henkilöstö sotien jälkeen

Kuivasaaren siirtyessä vartiolinnakkeeksi jäi saarelle vain kaksi virkaa, vartiopäällikön ja lämmittäjän (kiinteistönhoitaja) virat. Usein virat täyttivät aviopari. Pitkäaikaisimmat saaressa asujat olivat Pentti ja Maire Hanhivaara ja vuodesta 1980 Anu ja Arto Vuorinen. Vuoriset asuivat saaressa vuoteen 1991 ollen näin lajinsa viimeiset kuivasaarelaiset. He muuttivat Isosaareen, jossa Jyri aloitti koulunsa syksyllä 1992. Arto ja Anu jatkoivat Kuivasaaressa työskentelyä Isosaaresta käsin, Anu 1994 vuoden loppuun ja Arto eläkkeelle siirtymiseen asti 2012. Hän vastasi saareen varastoidusta materiaalista ja tykkikalustosta.

Vanhan järeän tykin ruutivarastot tyhjennetään

1980-luvun loppupuolella todettiin järeän tykin ruutipanokset vanhentuneiksi ja ne päätettiin evakuoida pois saaresta.

Linnake leirijoukkojen käytössä

Linnake tarjosi loistavat puitteet leiritoimintaan. SlRR:n Koulutuspatteri, Isosaaren joukot ja Rannikkotykistökoulu leireilivät Kuivasaaressa usein.

Järeän kunnostus

1980-luvun lopulla SLRR:n silloinen komentaja eversti Asko Kilpinen teki aloitteen, jossa esitettiin Kuivasaaren järeän tornin pelastamista. Samaista hanketta oli ajanut aikoinaan myös rykmentin entinen asemestari Erkki Kujanpää. Kesällä 1990 kutsui komentaja joukon asiasta kiinnostuneita Kuivasaareen ja tuossa kokouksessa perustettiin johtoryhmä ja sen avuksi tekninen ryhmä.

Puolustusministeriö antoi hankkeelle 10 000 mk ja Helsingin kaupunki 20 000 mk. 1991 Rannikkotykistökilta liittyi kunnostusjoukkoihin ja kun todettiin, että rykmentti ei kykene hoitamaan projektia yksin lupautui Pekka Ahtola Rannikkotykistökillasta vetämään hanketta. Kokonaisbudjetiksi oli arvioitu n. 250 000–300 000 mk. Aikataulun takarajaksi määräytyi Suomen 75-vuotisjuhla 6.12.1992, jolloin oli tarkoitus ampua kunnialaukaukset itsenäiselle Suomelle.

Työt käynnistyivät keväällä 1991 ja etenivät, vaikka välillä podettiin pulaa työmiehistä. Hanke oli mittava, vaati niin projektin vetäjältä kuin työn tekijöiltäkin monesti joustavuutta ja venymistä. Hanke sai tukijoita ja rahat saatiin riittämään, vaikka välillä tilanne näyttikin hieman uhkaavalta.

Viimein tykki saatiin ampumakuntoon ja sillä suoritettiin koelaukaukset 22.10.1992. Ammunnan suoritti Rannikkotykistön Koeampumalaitos majuri Seppo Kaipian johdolla. Tykkimiehistönä oli Suomenlinnan Rannikkorykmentin taisteluvälinehenkilöstön vahvistama koeampumahenkilöstö lisättynä vanhoilla järeän tykin asiantuntijoilla. Ammunnan koeluontoisuudesta johtuen, tilaisuuteen ei voitu päästää yleisöä.

Saluuttilaukaus

Vajaa 500 kg painavan kranaatin tilalle laitetaan vastaava määrä vettä, joten kun 74 -148 kg:n ruutipanos palaa, tulee putken suusta vain styroxspölyä, vesihöyryä ja suuliekki. Jostain syystä koeammuntojen panokset oli tehty niin suuriksi että oli vaikeuksia saada niitä sopimaan panoskammioon. Normaalin puolipanoksen paino oli 74 kg.

Anu Vuorisen omakohtainen kokemus ammunnoista

Olin siinä etuoikeutetussa asemassa, että työpaikkani oli Kuivasaaressa ja pääsin seuraamaan sekä tykin kunnostusta ja sen elämää aina viimeisiin saluuttilaukauksiin asti 2017.  Järeän tornin kunnostus oli työtä vaativaa ja välillä se ja työmaan ympärillä vallitseva jatkuva hälinä ja hyörinä kiristi niin saarelaisten kuin tekijöiden otsanahkaa. Kun koitti tuo tärkeä koelaukauspäivä, muistan, että aamulla totesin kamerani, joka tuohon aikaan oli vielä ns. filmikamera, olevan rikki – pettymys oli valtava. Ltn Harri Takala tuli saareen lääkintähenkilön ominaisuudessa ja hän kysyi minulta heti, onko minulla filmiä, joka häneltä oli lopussa. Yhdistimme minun filmini ja Harrin toimivan kameran. Tiesin, että saan seurata ammuntaa tulenjohtotornista, aitiopaikalta ammunnan johtajan vierestä, joten päätimme, että minä yritän ottaa valokuvan. Tornin katolla olivat myös Pv-Kuvakeskuksen valokuvaajat.

Ammunta käynnistyi ja minulle ei jäänyt kunnolla aikaa tutustua Harrin kameraan, joka tietenkin poikkesi omasta kamerastani. Sain melkein kaikki säädöt tehtyä, mutta vahingossa kameraan jäi automaattivalotus päälle. Se oli itse asiassa onni. Kuulin vieressäni radiopuhelimessa laskevan sekuntilukeman 10..9..8.. Kun viimeisenä kuulin 1.. ampukaa, painoin kameran laukaisinta niin nopeasti kuin pystyin, varmaan 3-5 kertaa. Tuo määrä ruutuja valottui. Tämän toistin kaikissa ammunnoissa, mutta ensimmäistä sarjaa lukuun ottamatta tunsin, että ajoitus ei ollut oikea. Kyse on kuitenkin vain 1/1000-osa sekunnista, kun filmille voi jotain tarttua.

Ammunnat menivät hyvin ja ennen kaikkea tykkivanhus kesti. Tosin jotain vaurioita saaressa syntyi: tykin alla oleva kasematin uusi huopakatto repesi irti, ikkunoita hajosi, eteläkärjen 100 TK:n ulko-oven lukko repesi paikoiltaan ja tulenjohtotornin yksi sisäovi irtosi ja lensi selälleen. Toki myös täydellinen ”pölynpoisto” saatiin aikaan koko saaressa.

Valitettavasti en enää muista kuka oli tuo vieressäni istuva sotilas Pääesikunnasta, mutta jollain tavoin hän oli myös vastuussa ammuntojen onnistumisesta. Ennen ammuntoja huomasin hänen olevan hermostunut ja H-hetken lähestyessä otsassa oli havaittavissa pieniä hikihelmiä. Jälkeenpäin hän kertoi jännittävänsä kovasti tykin kestävyyttä. Olihan se seissyt paikoillaan 20 vuotta ja täyspanoslaukaus oli aikamoinen rasite tykille. No, kaikki meni hyvin eikä tykillä, käsittääkseni tuon jälkeen, enää ammuttu kuin puolipanoksia.

Seuraavana päivänä kiirehdimme Itäkeskukseen, jossa oli mahdollista saada filmin pikakehitys. Kahvi ei meinannut maistua, kun jännitti niin kovasti, näkyykö filmillä mitään mainittavaa – ja näkyihän siellä – täydellinen kuva. Kuva on otettu klo 14.00 päivällä, auringon paisteessa. Tuo oli ainoa ammunta, jossa tykin putki oli suunnattu lounaaseen, koska eteläisessä horisontissa ”makasi” Viking Linen matkustaja-alus. Kaikki muut ammunnat tuon jälkeen on ammuttu enemmän etelään.

Tykin putken suusta tuleva tulenlieska sai aikaan sen, että automaattivalotus pudotti aukon pienimpään mahdolliseen, vetäen koko ympäristön mustaksi mutta valottaen kuitenkin tykin ja sen vieressä olevan 10”:n tykin. Tuollaista valokuvaa ei ole edes digikameralla pystynyt kukaan ottamaan sen jälkeen ja siitä olen ylpeä. Kuvaa myytiin valtava määrä.

Muita tykkejä saarelle, syntyy RT- tykkimuseo

12”:n tykkiprojektin innoittamana päätettiin siirtää Kuivasaareen myös ainoa pystyssä oleva 10” Durlacher-tykki Katajaluodosta omalle paikalleen kasemattiin. Luottokunnalta saatiin 30 000 mk:n lahjoitus ja sen turvin siirto voitiin tehdä. Siirrosta vastasi teknikkokapteeni Jussi Manninen Rannikkotykistökoulusta. Pienten vastoinkäymisten jälkeen tykki pystytettiin 1992.

Samoihin aikoihin tuotiin saareen myös 6 ” Canet sekä raskas keskiö Glosholmasta. Tykkien hankkiminen jatkui ja vuosien 1993–1994 aikana Kuivasaareen tuotiin parisenkymmentä erilaista rannikkotykistön käytössä, kautta aikojen, ollutta tykkiä. Radal (Rannikkotykistön digitaalinen ammunnanlaskin) asennettiin takaisin paikoilleen ja Rannikkotykistökilta aloitti museokierrosten vetämisen saaressa. Kilta järjesti usein talkooviikonloppuja ja vapaehtoisia maanpuolustuskursseja yhdessä Maanpuolustuskoulutus ry:n kanssa. Naisten vapaehtoiskurssit vetivät runsaasti osanottajia.

Suomenlinnan Rannikkorykmentin käytti saaressa usein vieraita ja leiritoiminta jatkui vielä pienimuotoisesti tultaessa 2010-luvulle. Saaren viimeisten asukkaiden muutettua saaresta alkoi saaren infra pikkuhiljaa ränsistyä ja huoltotyöt vähenivät vähenemistään. Onneksi vanhojen historiallisten rakennusten katot olivat kunnossa ja ne säästyivät suuremmilta vaurioilta. Asuinkasarmi puolestaan sai tuta tekemättömyyden: vesivaurioita ei korjattu ja niin joka paikka homehtui ja rakennus muuttui käyttökelvottomaksi. Jo aikaisemmin oli Isosaari – Kuivasaari vesijohdossa todettu vuoto ja siksi vettä saareen saatiin vain erikseen pyydettäessä.

Vuosi 2024 toi sitten lopullisen kuoliniskun saaren toiminnalle. Isosaaren runkovesiputki vaurioitui ja veden siirtäminen Isosaareen ja siitä edelleen Kuivasaareen lakkautettiin. Tässä vaiheessa loppui myös Rannikkotykistökillan mahdollisuudet toimia täysipainoisesti Kuivasaaressa. Enää ei voida pitää talkooviikonloppuja tai vapaaehtoisia harjoituksia, kun majoitustiloja eikä vesihuoltoa enää ole. Harmillisesti yhden kunniakkaan linnakkeen elinkaari alkaa olla lopuillaan. Tosin saari säilyy ja toivottavasti sen luontoarvoja arvostetaan niin paljon, ettei saaresta koskaan tule avointa saarta.

Tuntematon Kuivasaari

Kuivasaari on paljon muutakin kuin sotahistoriaa ja harjoitustoimintaa. Siellä on lukuisia kauniita paikkoja, historiallisesti arvokkaita vanhoja rakennuksia, harvinaisia kasveja ja mm. runsas perhoskanta, joita vierailija ei useasti näe. Kurkistakaamme siis tuohon tuntemattomampaan Kuivasaareen.

Pikku Kuivasaari

Pääsaaren pohjoispuolella on Pikku Kuivasaareksi nimetty, kahden hehtaarin suuruinen, ainutlaatuinen kokonaisuus. Saaren pienestä koosta huolimatta kasvillisuus on monipuolista. Saaren keskiosassa on pieni lehtoalue, joka on tervaleppävaltainen. Lehdon puu ja pensaskerroksen muodostavat pääosin koiranheisi, taikinanmarja, lehtokuusama ja tuomi sekä harvinainen kalliotuhkapensas. Saaren runsaasta kasvistosta voi löytää mm. kissankäpälää, ketomarunaa, ahomansikkaa ja keltamataraa sekä harvinaisempia kasveja kuten uhanalaista nuokkukohokkia. Harvinaisuuksiin luettava merikaalikin kasvaa voimallisesti aallonmurtajan tyvessä.

Pikku Kuivasaaren linnusto on erikoisen runsasta ja linnut saavatkin pesiä saarella rauhassa. Pesivistä linnuista on havaintoja tehty mm. karikukoista, lapintiiroista, meriharakoista ja jopa harvinaisesta tyllistä, merikotkakaan ei ole erikoinen näky tuolla karulla pikkusaarella. Saari rauhoitetaan kulkijoista aina heinäkuun puoleen väliin asti, jotta lintujen pesimärauha taataan. Tosin linnut puolustavat reviiriään niin voimakkaasti, että kulkija saisi varmasti tuntea pesijöiden mielipiteen uhkasta.

Saaren itärantaa koristaa erikoinen kalliomuodostelma, jossa noin viiden metrin levyinen kallio on mustaa ”pehmeää” kiviainesta. Se on hioutunut vuosien aikana aaltoilevaksi pieniä hiidenkirnuja sisältäväksi kokonaisuudeksi. Saaren lounaisranta ja sen ainutlaatuinen rantaniitty kasvustoineen on puolestaan määritetty luonnonsuojeluskohteeksi.

Pääsaari

Varsinaisen Kuivasaaren pinnanmuodot ovat vaihtelevia. Saaren korkein kohta yltää 15 metriä merenpinnan yläpuolelle. Rantaviivassa vaihtelevat sekä avokalliot että kivikkorannat. Saaren kasvillisuus on selvästi muuntunutta ja kulttuurivaikutteista. 1800-luvun kalastajaperheillä samoin kuin linnoitustöillä 1900-luvun alussa on ollut suuri merkitys linnakkeen kasvustoon. Saarelta löytyy mm. vanha alkuperäinen syreeni-pensaisto, joka on lähtöisin 1700-luvulta Suomenlinnasta. Sinne kasvi on tuotu Ruotsista.

Syreeni ruotsalainen, Anu Vuorinen

Pohjoispään kalliolaki on kivikkoinen niittyalue, jonka mielenkiintoisin kasvi on rauhoitettu, uhanalainen rikkolaji. Tuo hentovartinen valkokukkainen kasvi esiintyy kasvuvaiheessa myös vaaleanpunaisena. Kallioisesta maastosta löytyy myös uhanalaisista kasveista nuokkukohokki ja saaristossa harvinainen mäkihärkki.

Kuivasaaren yleisimpiä kasveja on taas ahomansikka, joka on levinnyt kaikkialle saareen. Lukuisat, pienet villit juhannusruusupensaat kuuluvat myös saaren maisemaan.  Runsaslukuisena esiintyy myös keto-orvokki, joka levittäytyy valtavina mattoina läpi saaren luonnon. Keto-orvokki, joka tavallisesti on kolmivärinen, muuntuu kasvuympäristönsä mukaan. Kasvi ikään kuin ”valitsee” jonkin kolmesta perusväristä kukan pääväriksi ja sitten somistaa sitä muilla väreillä – tai jättää somistamatta. Kuivasaaren siniset keto-orvokit ovat muuntuneita eikä niiden värityksestä löydy keltaista kuin satunnaisesti.

Kokonaisuudessaan Kuivasaari on kasvistoltaan merkittävä, erittäin monipuolinen ja harvinainen kasvien aarreaitta.

Linnusto on runsasta ja jäniksiä on saaressa satunnaisesti. Saaren eläimistöön kuuluu myös runsaslukuinen sammakkoyhteisö, joista osa myös rupisammakkoja. Saaren perhoskanta on myös runsas ja vuosien aikana on tehty runsaasti harvinaisia perhoshavaintoja.

Ihminen on rakentanut saarelle myös paljon näkemisen arvoisia kohteita. Saaren pohjoispään vanhat, venäläiset Pietari Suuren merilinnoituksen aikana rakennetut puurakennukset ovat kaunis muisto noilta linnoitustöiden alkuajoilta. Neljä puurakennusta käsittävä kokonaisuus on ainutlaatuinen kulttuurinähtävyys, jollaisia ei enää tänä päivänä ole muualla nähtävissä.

Saaren itärannalla on korkea venäläisten rakentama kiviaita, jonka päällä sota-aikana kuljetettiin valonheitintä. Kiviaidan läpi kulkee taidokkaasti valmistettu kaarikäytävä, joka tänä päivänä on lähes kokonaan kasvuston peittämä.

Laiturimaastosta nousevan tien vasemmalla puolella on avokalliossa kirjoitus 1911 E P.  KE. Näiden nimikirjainten meistäjät ovat saattaneet kirjaimista päätellen olla suomalaisia patterin rakentajia, sillä rakennustyöt saarella aloitettiin juuri vuonna 1911. Ensinnä rakennettiin laituri ja tulevalle patterille johtava tie, joten kalliokirjoituskin oli näitä lähellä.

Saaren lounaisrannalla olevaan sileään kallioon on puolestaan meistetty ainakin parisenkymmentä kalliokirjoitusta, osa hyvin taidokkaasti valmistettuja. Eräissä niistä on mainittuna etu- ja sukunimi, vuosiluku ja kallioon nimensä meistäneen kotipaikkakunta.

Saaren länsirannan kallionkielekkeeltä löytyy saaren suurin, noin puolitoista metriä syvä ja noin metrin leveä hiidenkirnu, jonka vesi on tosin halkaissut.  Samalla rannalla on upeasti rakennettu kasematin eteläseinä, joka piirtyy upeasti kallion jatkeena kohti järeää tykkiä. Kasematin pihaa koristaa kivitolpin varustettu aita.

Rantaa kohti pohjoista kulkiessa avautuu matala lahti, jonka kivet vesi on muotoillut täysin pyöreiksi kuin linnun munat. 

Kuivasaari asuinympäristönä – Anu Vuorinen

Perheelläni oli mahdollisuus asua Kuivasaaressa vuosina 1980–1991 ja työskennellä aina vuoteen 2012 asti.

Tuo karu, kaunis saari tarjosi ikuiset muistot jokseenkin erikoisesta elämisestä luonnon ja työn kesken harmoniassa. Mieheni Arto Vuorinen toimi saaren vartiopäällikkönä ja myöhempää Isosaaren asemestarina, jonka vastuualue oli myös Kuivasaari. Minä työskentelin ensin Puolustusministeriön Rakennuslaitoksen (PLM) lämmittäjänä ja sitten vuodesta 2002 Suomenlinnan Rannikkorykmentin tiedottajana.

Muutimme vapun aattona 1980 Kuivasaareen nuorena kihlaparina. Keski-Suomen kasvatteina riitti opeteltavaa ja ihmeteltävää varmaan ensimmäiseksi vuodeksi. Saaren syrjäisyys aiheutti haasteita, mutta kaikista selvittiin. Ruokahuolto oli hoidettu, aikaansa nähden, hienosti. Tilasimme puhelimella ruoan kaupasta, jossa kauppias pakkasi ruoat ja armeijan auto kävi hakemassa ne vieden ns. Isosaaren iltalaivalle. Paketin haimme Isosaaresta työveneellämme, hydrokopterilla tai kelkalla. Välillä paketti tuotiin jopa laiturille asti.

Kesä oli kaunista ja vierasrikasta aikaa, kaikki halusivat tulla kylään. Syksyn tullessa alkoivat vieraat vähentyä ja syysmyrskyjen puhaltaessa oli saaressa todella hiljaista niin vieraista kuin armeijankin joukoista. Tuo aika oli luonnetta kysyvä. Pimeys oli todellista pimeyttä, tuuli joskus niin kovaa, ettei ulos ollut menemistä ja pihat olivat jäisen liukkaita. Pimeä aika oli pisin vuodenajoista. Se alkoi jo syys-lokakuulla ja päättyi useasti vasta tammikuulla. Lumen sataessa tuli valkeus ja ”kaamosmasennus” väistyi. Talvella toimittiin yhteistyössä leirijoukkojen kanssa, joita saatiin milloin Merisotakoululta ja milloin Isosaaresta. Leiriviikot katkaisivat mukavasti talven hiljaisen ajan.

Kevät on perinteisesti saarelaisille rakkainta aikaa, niin meillekin. Koboltinsininen meri vilkkuu horisontissa, kun jäät sulivat ja rikkoutuivat etelän suunnalta. Suuren telijäätiköt kertyivät saaren rantaan ja niiden pikkuhiljaa sulaessa saapuivat muuttolinnut ja kasvisto heräsi talviuniltaan. Tuolloin tuli istuttua tuntitolkulla rannassa vain ihailemassa luonnon heräämistä. Arktinen muutto toukokuun lopulla toi tuhannet hanhi- ja kurkiparvet taivaalle.

Meille syntyi poika Jyri heinäkuussa 1995 ja sen jälkeen meitä asui saarella kolme, jos ei lasketa 2-3 koiraamme sekä viittä lammastamme mukaan.

Meri oli antelias, syksyisin pakastimet täyttivät niin silakka- kuin lohisaaliista. 1980-luvun alkupuolella saatiin myös poikkeuksellisesti turskasaaliita ja nuo isopäiset kalat muistetaan monesta rantajuhlasta, jossa kalaa savustettiin.

Kaiken kaikkiaan nuo saarivuodet lukeutuvat elämäni hienoimpiin ja olenkin niitollinen kun olen saanut olla osa saaristolaiselämää. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Tekstit: Anu Vuorinen

Lähdeaineistoina on käytetty Kapteeni H. Aittolan upseeriesitelmää vuodelta 1947, Ove Enqvistin kirjaa Isosaari ja Kuivasaari vuodelta 1991 ja Kuivasaari vuodelta 1995 sekä laajoja kirjoittajan omia arkistoja.