Vartiointimuistelmia
EERO MARKKANEN
Rannikkotykistössä käytettiin 1943 — 1945 parivartioita öisin. Meillä Ulko-Tammiossa oli vartioitavana kaksi kolmen tuuman Nordenfelt tykkiä aivan saaren eteläpään rannassa. Somerin saari on näkymättömissä 18 kilometrin päässä. Näkymättömissä, vaan ei vartioi mattomana, sillä meillä oli uusi keksintö ns. ” Tutka” ja Somerissa sen ”Vastalevy” Siispä tutkassa ”näkyivät” öisin ja sumussa liikkuvat alukset. Pieni valonheitin oli Ulko-Tammion etelärannassa ja Somerissa suuri ilmatorjuntavalonheitin. Yhteistoiminnan mahdollistamiseksi Suomenlahden rannikkolinnakesaaret olivat puhelinkaapeleiIla yhdistetyt toisiinsa.
Vihollisen ilmatoiminta vilkastui keväällä 1944 Kotkan seutuvilla ja Helsingin suurpommitukset havaittiin Ulko-Tammiossa niin, että vänrikki Hoger Lybäck saattoi soittaa Helsinkiin vaimolleen, että olisi syytä mennä kalliopommisuojaan.
Me nuoret 1925 syntyneet tykkimiehet keksimme yhdistää kidekoneet vartiopuhelimiin ja voimme kuunnelle tauotonta radiomusiikkia öisin. Saksalaisilla Iienee ollut hyvä lähetin, mutta kuulutuksia emme kuulleet.
Eräänä maaliskuun aamuna menin asuntoparakin rappusille, kun huomasin kaksi Boston pommikonetta tulevan Somerista päin rinnakkain, ne avasivat juuri pommiluukkunsa ja pudottivat kaksi laskuvarjomiinaa: Hyppäsin sisälle takaisin ja karjaisin ”Maahan, pommit tulevat jo”. Seppo Westerlund ei uskonut, vaan meni ikkunaan ja hihkaisi: ”Hei öljyä tulee”. Silloin tuli parakin seinään kaikenlaista, turvetta ja muuta maalajia, mutta mitään räjähdystä ei kuulunut.
Kun menimme ulos, huomasimme, että noin neljä metriä pitkä ja 60 cm halkaisijaltaan oleva lieriö oli katkenneena suomutatäytteisessä kalliokuopassa laskuvarjon alla. Toinen lieriö oli pudonnut 300 metriä satamaan päin. Lieriö oli särkynyt ja räjähdysaineet olivat levinneet maastoon.
Keräsin sylillisen räjähdysainetta talteen koska se oli hyvää sytykettä parakin tiilisessä pystyuunissa. Niistä pienistä avauslaskuvarjoista saimme kaikille Eteläpään miehille silkkiset tuntolevynauhat. Se parakin lähelle pudonnut ja katkennut lieriömiina vietiin hevosen reellä satamaan ja sieltä Pukkiolla tai Porkkalalla mantereelle ja sitten sotasaalisnäyttelyyn Messuhalliin, Helsinkiin.
Eräänä yönä 1944 kävelin kuutamolla vartioon, kun vilkaisin kierän jään peittämälle ulapalle Ja mitä näinkään: 3 miestä kiväärit selässä tulossa potkukelkoilla hyvässä myötätuulessa Ulko-Tammion pääsaarelle päin. Tempaisin kp.:n vireeseen ja huusin ”Seis risti, seis risti”!
Kävi sääliksi miehiä ja huusin suomeksi ”Seis sielIä jäällä”! Silloin miehet pysähtyivät. Huusin tykillä seisseille omille vartiomiehille, että suorittakaa hälyytys: täällä on miehiä jäällä. Käskin sitten jäällä seisovia miehiä tulemaan minun kohdaltani maihin ja odottamaan kiväärit selässään, kunnes toisin määrätään.
Myöhemmin ilmeni, että miehet olivat lähteneet Suursaaresta, kiertäneet Lavansaaren , olivat tulossa Ulko-Tammioon, mutta eivät tienneet, että meillä oli vartiopaikka tässä UT:n eteläpäässä. Aliupseerin johtama partio oli siviilipuvuissa, mutta kiväärit selässä. Vähää ennen jäiden lähtöä nämä samat miehet toivat 36 isoa hyljettä meidän parakin luo ja samalla kiittivät vartiomiestä, jonka harkintakyky pelasti heidän henkensä. Hylkeen rasvaa tarvittiin paljon sotilasjalkineiden voiteluun. Virallista raporttia en ole tapauksesta nähnyt, mutta linnakkeiston komentaja majuri Viljo Myntti otti minut sotilaspalvelijakseen ja sain valmistaa hänelle sen aterian, jonka syötyään hän ilmoitti, että nyt lähdemme taisteluun josta ei palata: ”Te jäätte kotimieheksi:
Hän näki varmaan kohtuulliseksi minun siirron Someriin, koska vanhin veljeni, kersantti Risto Martikainen oli juuri haudattu Kajaanin sankarihautaan ja toinen veljeni Kauko , oli 3.Prikaatin 4. Pataljoonan mukana Sallassa ja myöhemmin Ihantalan ihmettä tekemässä Kärstilän järven, Tammisuon, Ventelän ja Tienhaaran maisemissa.