Vallisaaressa 1980-luvun alussa

Ove Enqvist

Käytyäni rannikkotykistön kapteenikurssin 1979-1980 minut määrättiin Vallisaareen patte­riston esi­kuntaan patteristoupseeriksi.

Palvelupaikka oli monella tavalla erikoinen. Ensinnäkin patteriston esikunnan sijainnista Vallisaa­ressa aivan Suomenlinnan ja Santahaminan välissä ja samalla lähellä molempia, mutta kui­tenkin vene­matka takana ja melkein kaikille ulkopuoliselle tuntemattomassa paikassa seurasi sekä hyviä että huonoja puolia. Töihin pääsy vaati aina, ellei käyttänyt omaa venettä, veneaikataulujen nou­dattamista vaikka Helsingin liikennelaitoksen linja-auto tuli noin kilometrin päähän Santa­haminaan. Santahaminan bussi aloitti liikennöinnin vasta joskus aamu kuudelta, joten ennen sitä en päässyt töihin julkisilla yhteyksillä Laajasalosta, jossa silloin asuimme. Autoa tai edes ajokorttia minulla ei siihen aikaan ollut. Tätä kulku­vaikeutta tekosyynä käyttäen anoin ja sain aikoinaan virka-asunnon Suomenlinnasta, jonne muutimme vuoden 1982 alussa. Nyt en ollut maakuljetusten varassa, vaan kiireellisissä tapauksissa riitti venematka Kustaanmiekan salmen yli.

Esikunnan sijainti lähellä joukko-osaston esikuntaa Santahaminassa, ja se seikka, että patteristolla oli ainoastaan yksi koulutuslinnake, Isosaari, alaisenaan, sai ihmiset usein asettamaan patteriston esikunnan mielekkyyden kyseenalaiseksi. Esikunta ymmärrettiin vain yhtenä postinkulkuna hi­das­tavana välietappina joukko-osaston ja Isosaaren linnakkeen välissä. Todellisuudessa Isosaari oli vain yksi esikunnan alaisuudessa toimivista yksiköistä, joista kaikki muut olivat vartiolinnakkeita.

Idästä alkaen oli Itä-Villinki, jossa vartiopäällikkönä oli toinen veljeksistä Keskinen, toinen vel­jek­sistä oli Lehtisissä joka ei kuulunut patteriston vastuulle. Seuraava var­tiolinnake oli Kui­vasaari, jos­sa asuivat Anu ja Arto Vuorinen poikineen ja koirineen. Toinen puolisoista toimi vartiopäällikkönä ja toinen talonmies-lämmittäjänä. Myös Vallisaari oli vartiolinnake, jolla oli omat vartiomiehensä, jois­ta myöhemmin lisää.

Seuraava paikka oli Melkki, jossa asui vartiopäällikkö Jatkola vaimoineen ja pienine lapsineen kylmässä mökissä ilman juoksevaa vettä. Sitten seurasi Kytö ja Miessaari. Kytön vartio­päällikkönä oli ollut legen­daarinen Kurre Sneitz, joka kuitenkin oli kuollut jonkin verran aikai­sem­min. Miessaaressa asusteli Engblomin suku, joista moni jäsen oli toiminut vartio­päällik­könä. Isä Kurt Engblom oli virantoimituksessa hukkunut, samoin yksi pojista, John Engblom. Sinä aikana kun olin Vallisaaressa, vävy Kari Sipari, joka myös toimi vartiopäällikkönä, hukkui kun hän ajoi mootto­rikelkalla jään läpi matkalla man­te­reelle.

Siparin ruumis löytyi vasta keväällä Ahvenanmaan vesiltä, jonne hän oli jäiden mukana ajelehtinut. Minut määrättiin alkuviikosta kirkkoupseeriksi ja vastuuseen hautajaisista, joiden piti tapahtua jo loppuviikosta. Monta päivää piti jännittää, ehtiikö ruumis Ahvenanmaalta pääkaupunkiin hauta­jai­siin. Kun odotin ruumisautoa hautajaispäivänä Espoon kirkolla, ruumis puuttui vielä puoli tuntia ennen hautajaisten alkamista. Onneksi se tuotiin noin 20 minuuttia ennen alkua ja tilaisuus meni suunnitelmien mukaan. Ainoa ongelma oli kirkkoupseerin velvollisuus lukea muistamiset muistotilaisuudessa. Vasta aloitettuani lukemisen tajusin, että suurin osa adresseista ja sähkeistä oli allekirjoitettu käsialalla, joista en saanut selvää. Taisi suvulle tulla monta uutta ja ennen tuntematonta tuttua ja sukulaista siinä tilaisuudessa!

Vaikka vartiolinnakkeet periaatteessa hoitivat jokapäiväiset askareensa itsenäisesti, patte­riston esi­kunnan vastuulla oli sekä niiden sodan ajan suunnitelmien tekeminen että vartio­päällikköihin liit­tyvät rauhana aikaiset hallinnolliset askareet. Vartiopäälliköille piti mm. järjestää pakolliset mars­sisuoritukset, palvelusammunnat jne., tai ainakin huolehtia että he kävivät ne suorittamassa jos­sakin. Valitettavasti vartiopäälliköitä joutui joskus kuulus­te­lemaankin. Eräästä vartiopäälliköstä tuli ilmianto, jossa todettiin hänen ajaneen humalapäissään virkave­neellä. Jouduin häntä kuulustelemaan, mutta en muista miten siinä kävi. Kuivasaaressakin jouduin suorittamaan kuulusteluja, kun vartiopäällikön vene oli varastettu keskellä yötä vartiopäällikön nukkuessa. Tilalle voro oli jättänyt kiville ajaneen oman veneensä.

Vallisaaren hyvinä puolina voi pitää saaren koskematonta luontoa ja pienen palveluspaikan tuomia etuja. Esikunta oli mahdollisimman pieni, ja moni sen työntekijöistä oli enemmän ulkona kentällä kuin esikunnassa. Se oli ymmärrettävää senkin takia, ettei esikunnassa juuri ollut likaa tilaa. Esi­kun­ta sijaitsi suhteellisen lähellä saaren pohjoisrantaa sijaitsevassa kaksikerroksisessa kivi­talossa, joka oli ennen patteriston esikunnan siirtymistä saareen toiminut asuintalona. Esikunta oli talon ala­ker­ras­sa, missä myös sijaitsi pieni ruokala. Toiseen kerrokseen oli majoitettu pieni esikuntajaos, johon kuuluivat lähinnä muutama venemies, esikuntalähetti ja traktorinkuljettaja tai kuljettajat. Mah­dol­lisesti jaokseen kuului muutama muu varusmies. Toisessa kerroksessa oli myös jonkin verran tyhjää tilaa, jota käytti muun muassa saarten värvätyt vartiomiehet ja tilapäiset työntekijät.

Patteristoa johti patteriston komentaja. Tullessani Vallisaareen komentajan oli majuri Asko Kilpi­nen. Kilpinen oli ylemmän päällystön kurssilla 1980 kun tulin Vallisaareen, ja siirtyi Pääesikuntaan jo vuonna 1981, joten en ehtinyt olemaan hänen kanssa kovinkaan paljon tekemisessä Vallisaaressa. Kilpinen oli siihen aikaan myös Rannikon Puolustaja-lehden päätoimittaja, ja tulin sitä kautta kos­ketuksiin lehdenteon kanssa ensimmäistä kertaa. Sitten olikin lehden kanssa ”naimisissa” aina eläke­päiviini saakka.

Kilpisen jälkeen patteriston komentajaksi tuli majuri Veikko Skyttä, jonka tunsin jo ajalta ennen kapteenikurssia, jolloin olin ollut Mäkiluodon linnakkeen päällikkönä ja Skyttä Upinniemessä patteriston komentajana. Skyttä asui Suomenlinnassa kuten minä, joten saatoimme joskus kulkea töihin samaa matkaa minun veneellä, joskus verkkojen kautta koukaten. Skyttä oli monella tavalla erilainen kuin Kilpinen, enemmän ”jätkämäinen” mutta reilu esimies hänkin.

Patteristoupseerin tehtävä oli oikea sekatyömiehen homma. Ennen tuloani Vallisaareen vakanssi oli ollut jonkin aikaa täyttämättä, joten meni jonkin aikaa ennen kuin löysin kaikki edeltäjäni jälkeen jättämänsä työt, sekä tehdyt ja tekemättömät. Lisäksi piti hieman yrittää saattaa tekemättömät ajan tasalle. Onneksi operatiivisissa suunnittelukierroksissa oli hiljaisempi kausi, joten niitä hommia ei tarvinnut paljon tehdä.

Tehtäviä kuitenkin riitti laidasta laitaan. Jo mainittujen vartiopäälliköiden hallinnoinnin lisäksi patteristoupseeri hoiti salaisen kirjeenvaihdon, toimi esikuntajaoksen esimiehenä ja kouluttajana, saaren komendanttina, vastata kaikenlaisista vierailuista jne. Siihen aikaan varusmiesten koulukseen kuului jonkinlainen ryhmän­johtajien ja kokelaiden loppu­koulu­tuskausi ennen kotiuttamista. Kysees­sä oli jonkinlainen syven­tävä koulutus liittyen linnakkeen taisteluun. Patteristoupseerin tehtäviin kuu­lui vetää tämä kurssi Isosaaren kotiutuville 330 vuorokautta palvelevalle ikäluokalle. Ei ollut op­pilailla aina motivaatio hui­pussaan, joskaan se ei ollut kouluttajallakaan. Kurssinvetämisen hy­vänä puolena oli muun muassa reipas kahden viikon ulkoilujakso Isosaaressa, jonka aikana itsekin oppi jonkin verran uutta.

Erikoisin oli patteristoupseerin ja esikuntajaoksen suhde. Käytännössä patteristoupseeri joutui toimimaan jaoksen yksikön päällikkönä, koska heillä ei muuta päällikköä ollut. Esikuntavääpeli sotilasmestari Pekka Antikainen toimi taas jaoksen vääpelinä. Kumpaakaan tehtävää ei ollut missään hallinnollisesti käsketty. Jokaisella varusmiehellä piti tällaiset esimiehet kuitenkin olla, joten tehtävät oli hoidettava. Sen takia olimme Antikaisen kanssa sitä mieltä, että meidät olisi pitänyt siihen virallisesti määrätä ja meille olisi pitänyt maksaa muille päälliköille ja vääpeleille mak­settavat lisät. Esityksistä huolimatta homma ei ”mennyt läpi”.

Esikuntajaos ei sinänsä aiheuttanut paljoa työtä. Enimmäkseen joutui tekemisiin esikunta­lähetin tai –kirjurin kanssa. Näitä esikuntakirjureita oli laidasta laitaan. Eräs tykkimies oli rakennusliike Ha­kas­sa töissä. Kun käskin häntä piirtämäni mallin mukaan maalaamaan yhteysvenelaiturille tulevan kartan saaren kielletyistä ja sallituista alueista, hän jonkin aikaa askarreltuaan kysyi, voiko hän teet­tää kartan työpaikallaan. Niin Haka teki Vallisaaren odotus­kopin seinään hienon kartan, joka taitaa vieläkin olla paikallaan, tosin kovasti sääoloista kärsineenä. Toinen, täysin vastakkaisia ominai­suuksia edustanut esikuntakirjuri oli tykkimies Sipari. Hänellä oli muistaakseni huono selkä, ja joutui sen takia ristiriitoihin Veijo Skytän kanssa. Skytän hieman ”jäykkälavettisuus” ja Siparin aina sopivasti ennen hieman vaivannäköä vaativia palvelustehtäviä iskevä selkävaiva johtivat iltapäi­välehti-kirjoituksiin saakka. Sitä, miten tilanne päättyi, en muista.

Patteristoupseeri vastasi myös o.t.o. komendanttina saarten turvallisuudesta ja kulkuluvista. Joka vuo­si piti kaikille vakituisille asukkaille kirjoittaa uusi vuosilupa, ja asukkaiden vieraille tilapäisiä lupia tarpeen mukaan. Asukkaiden piti huolehtia siitä, että vieraat saivat lupalappunsa jotta pääsivät Santahaminan portista läpi ja veneelle. Venemiesten piti taas tarkastaa luvat ennen kuin ottivat tun­temattomia ihmisiä kyytiin. Lisäksi asukkaiden piti olla laiturilla vastassa. Kaikkia näitä sääntöjä rikottiin aika ajoin.

Esikuntavääpeli istui varusmieskirjurin huoneen takana olevassa pienessä huoneessaan ja hoiteli tehtäviään. Hän hoiti lähinnä postinkulkuun ja varusmiesten elämään liittyviä tehtäviä. Lisäksi hän hoiti monia käytännön asioita aina tarpeen mukaan.

Patteriston esikunnassa oli myös talousupseeri. Tehtäviä hoiti talousluutnantti Antti Syrjälä. Antti oli suhteellisen nuori siviilissä merkonomin koulutuksen saanut ja Mäkiluodossa talous­alikersant­tina palvellut. Hänen suurimpia tehtäviä lienee ollut alueella olevien erilaisten varas­tojen hoit­a­minen. Vallisaareen oli varastoituna suuri määrä sodan ajan joukkojen erilaista materiaalia. Lisäksi Antin vastuulla oli rahaliikenteen hoitaminen.

Esikunnan konekirjoitustöistä ja muista juoksevista asioista huolehti toimistosihteeri. Toimisto­sihteerin etunimi oli Sirpa, sukunimeä en muista. Hänen miehensä oli ollut toimiupseeri, mutta muistaakseni hukkunut Isosaaressa. Sirpalla oli yksinhuoltajana lähes aina suurin osa ajatuksistaan perheasioiden hoidossa, mutta hoiti virka-asiatkin riittävän hyvin.

Edellä kuvattujen esikunnan ”vakioasukkaiden” lisäksi alueella palveli eräitä henkilöitä, jotka enem­män tai vähemmän olivat esikunnassa. Taisteluvälineupseeri oli harvoin esikunnassa, itse asiassa en tiedä oliko esikunnassa vakituista taisteluvälineupseeria olleenkaan. Sama koski viesti­upseeria. Vallisaaren värvätty patterinhoitaja v-alikersantti Urpo Salmelainen sen sijaan kävi esikunnassa silloin tällöin, mutta enimmäkseen hän oli ulkona saaressa kai hoitamassa tehtäviään. Urpo ”Upi” Salmelainen asui saaressa ja oli tiettävästi asunut siellä jo lapsuudessaan.

Linnakkeen värvätyt vartiomiehet, v-alik Immonen ja Purtsi, noudattivat epäsäännöllisiä työaikoja, joten heitä ei kovin usein näkynyt. Patteristoupseerina minulla oli jonkinlainen velvollisuus valvoa heidän toimintaa. Vartioreitillä oli jonkinlaiset vartiokellot, joihin vartiomiehet kierroksella kävivät merkitsemässä käyntinsä. Nämä kiekot piti sitten aika ajoin katsoa, ellen väärin muista.

Vallisaaren esikuntarakennuksessa oli pieni ruokasali jossa sekä varusmiehet että henkilö­kunta söi. Ruokalaa hoiti yksi henkilö. Muonitus hoitui pääosin hyvin. Vallisaaressa oli kuitenkin erikoinen yhteistyö Santahaminan ruokalan kans­sa. Usein osa ruuasta tehtiin Santahaminassa ja osa Vallisaaressa. Jos esimerkiksi tarjot­tiin makkarakastiketta, perunat keitettiin Vallisaaressa mutta kastike tuli Santa­haminas­ta. Sen lisäksi että venemiehet aina silloin tällöin unohtivat ruoka-astiat Santahaminan laiturille tai niitä ei edes muistettu tuoda sinne, sattui aina silloin tällöin että ruokalista muuttui Santa­haminassa ilman että siitä tiedettiin Vallisaaressa. Ruokalistan mukaan piti esimerkiksi olla nakkikastiketta, jolloin Maija keitti perunoita Valli­saa­ressa. Kun sitten ruoka-astiat tuotiin Santahaminasta, odotettu nakkikastike olikin muuttunut nak­kikeitoksi, joten Vallisaaren menu olikin sitten nakkikeittoa lisäperunoilla. Jos kävi toisin päin, eli keitto oli muuttunut kastikkeeksi johon ei osattu valmistautua, Vallisaaressa tarjottiin vain kas­tiketta ilman perunoita.

Esikunnan henkilöstö lisäksi Vallisaaressa työskenteli muita henkilöitä, jotka eivät kuuluneet esi­kunnan kokoonpanoon, mutta tietysti pienessä saaressa usein tulivat vastaan. Kiinteistö­hen­kilöstön esimiehenä oli konepäällikkö Ihalainen, ja hänellä apulaisena koneenhoitaja Räihä, keittäjä Maijan mies. Merivoimilla oli saarissa ylivääpeli Jaatinen ja hänellä apulaisena värvätty alikersantti sekä siivoja-lämmittäjä. Tarkkaan mitä nämä henkilöt tekivät työkseen en tiedä, mutta tärkeimpänä työ­paikkana oli niin sanottu torpedoluola. Lisäksi heillä lienee ollut vastuu Kuninkaansaaressa olevista joistakin varastoista.

Jaatinen oli muuten mukava mies, mutta hänellä oli jääräpäinen halu päästä jäätietä pitkin Santa­ha­minaan niin varhain kuin mahdollista. Hän kävi aina puhumassa jäätiestä ja hoput­tamassa sen avaa­mista. Ongelmana oli se, että virallisen jäätien piti täyttää tietyt turval­lisuusmääräykset (mm. jään pak­suus), kun taas Jaatisella ei ollut niin tärkeää nämä vaatimukset kunhan pääsi jäälle mahdol­li­sim­man pian. Hän harrasti lisäksi purjelentoa, ja halusi laskeutua koneellaan jäälle. Kun virallista jää­tietä ei voitu turvallisuussyistä avata, hän avasi merivoimien traktorilla oman jäätien ja käytti si­tä. Kun olin jo lähtenyt Vallisaaresta Sota­korkeakouluun, kävikin niin, että Jaatinen ajoi trak­to­ril­laan jään läpi ja hukkui jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi tytärtä.

Patteriston esikunnan, merivoimien varastojen ja kiinteistöhoidon lisäksi saaren neljäs työnantaja oli koulu. Koulu oli sikäli erikoinen, että sillä oli enemmän työntekijöitä kuin oppilaita. Oppilaita oli kaksi, opettajia yksi, vahtimestari yksi ja siivooja-kirjastonhoitaja yksi. Opettajana toimi Matti Piispa, joka tuli töihin mantereelta joka päivä. Matti jatkoi opet­tajana vielä Isosaaressa Vallisaaren koulun sulkemisen jälkeen. Vahtimestarilla oli asunto koulurakennuksessa. Häntä en oppinut kos­kaan tuntemaan, mutta hänellä oli saksanpaimenkoira, josta valitettiin että se puri postinkantajaa kun postia tiputettiin postiluukusta. Siivooja-kirjastonhoitajana toimi Sinikka Kuismin, joka hoiti montaa muutakin tehtävää saaressa. Hän piti muun muassa pientä sotilaskotikaappia varusmiehille varusmiesten majoi­tuskerroksessa. Hän oli myös koulussa olevan kaupungin pienen kirjaston kirjaston­hoitaja. Kun koulu sitten lakkautettiin, kirjat siirrettiin Suomenlinnan kirjastoon.

Vallisaaressa asui muistaakseni 26 asunnossa luotsitalossa paljon ihmisiä, joista suuri osa oli töissä muualla kuin Vallisaaressa tai Kuninkaansaaressa. Nämä ihmiset kulkivat töihin joko Suomen­lin­nan kautta tai Santahaminan kautta. Työntekijöitä oli Pääesikunnasta, puolustus­ministeriöstä, San­tahaminasta jne. Lisäksi oli asukkaita pienessä valkorapatussa talossa lähellä Vallisaaren Torpe­dolaituria. Kesäisin iso vanha puukasarmi oli puolustusministeriön kiinteistöosaston johtajan Matti Niemen ja puolustusministeriön Pekka Pitkäsen kesäasuntona.

Esikunnan työntekijät oli aika vähän asukkaiden kanssa tekemisissä pois lukien esikunnassa työs­kentelevien, joita muistaakseni ei omana aikanani ollut muuta kuin Sinikka Kuismin ja Räihän per­he. Esikunnan väki tuli muualta töihin. Asukkaiden kanssa tultiin pääosin hyvin toimeen. Ainoat ongelmat tulivat kun he liikkuvat kielletyllä alueella, jätti lupa-asiat hoitamatta kunnolla tai jotakin muuta pientä. Kuninkaansaari kokonaisuudessa oli asukkaille kiellettyä aluetta mukaan lukien Vallisaaren ja Kuninkaansaaren välinen kannas sekä Vallisaaren puolella Torpedoluolan ympäristö. Vallisaaressa kielletty alue oli lehmuskujasta etelään eli noin puolet saaresta. Joskus oli myös veneessä jotakin pientä kärhämää johon oli otettava kantaa.

Venekuljetukset ja jäätiet olivat tärkeitä vallisaarelaisille, sekä esikunnan väelle että asuk­kaille. Val­­­lisaaressa oli oma varusmiesten ajama K-vene sekä pienempi vartiomiesten lasi­kuituinen YM-vene sekä perämoottorilla varustettu avovene, jota kutsuttiin kirkkoveneeksi. K-vene ajoi pääosin reittiä Santahamina-Vallisaari-Suomenlinna. Vuorot olivat suhteellisen tiheät, muistaakseni melkein kerran tunnissa. Lisäksi Isosaareen menevä alus kävi Valli­saaressa mennen tullen, paitsi talvella kun ajettiin niin isoilla aluksilla, etteivät voineet käydä Vallisaaren laiturissa. Kesällä, kun Ihalaisen vesibussi ajoi Isosaareen, lähti se kaupungin puolella Kauppatorilta. Tämä aiheutti hieman huvit­tavalta tuntuvan ongelman, kun suomenlinnalaiset puolustusvoimien henkilökuntaan kuuluvat ha­lusivat tulla kyytiin Kauppatorilta Suomenlinnaan. Tämä katsottiin kuitenkin olevan väärin, että pääsivät ilmaiseksi kotiin, ja virallisesti ei niin saanut tehdä. Jos taas olisi matkustanut ensin Vallisaareen saakka ja sieltä takaisin K-veneellä Suomenlinnaan se olisi ollut määräysten mukaan!

Kuljetukset talvella olivat sitten vaikeampia. Kuten todettu, talvella ajettiin Isosaareen niin isoilla aluksilla, etteivät voineet käydä Vallisaaren laiturissa. K-vene ei pärjännyt jäässä, jo­ten vuorot piti ajaa Hauki-luokan aluksella ainakin Suomenlinnasta Vallisaareen. Talvisin saatiin sitten usein jäätie Vallisaaresta Santahaminaan, joten Vallisaaren rannassa piti vaih­taa Santahaminaan jäätietä ajaa pakettiautoon, jos oli asiaa Santahaminaan saakka. Usein matka Suomenlinnasta Vallisaareen kesti kuitenkin niin kauan, että auto oli ehtinyt lähteä esim. ruokaa hakemaan, joten aikaa piti talvella varata runsaasti kulkemiseen vaikka etäisyydet olivat lyhyitä.

Jäätie aiheutti, kuten jo on todettu, aika ajoin kiistoja esimerkiksi avaamisajankohdasta. Oli myös eräitä asukkaita, joilla jäätien käyttö pelotti. Eräs rouva, joka työaikojensa takia mel­kein aina tuli kotiin myöhään yöllä jäätietä pitkin, jaksoi jatkuvasti valittaa jäätien puutteis­ta. Pimeän jäätien käyt­­tö yöllä olikin kieltämättä pelottavaa, jos ei nähnyt reunamerkkejä ja Kruunuvuoren selällä oli jo paikoitellen avovettä. Varsinkin viikonloppuisin ja hienolla sääl­lä santahaminalaisista taas oli riesaa kun kävivät jäätiellä ajelemassa rallia ja pahim­mas­sa tapauksessa pilasivat jäätien hyöty­käyt­täjiltä tai tuli Vallisaareen tai Kuninkaan­saa­reen aje­lemaan kielletyille alueille.

Vartiomiehet liikkuvat saarissa pääosin jalan tai jollakin mopolla. Kesällä heillä oli käytössä mai­nitut YM-vene sekä niin sanottu kirkkovene. Huvittavinta oli, ettei kyseisillä hitailla ve­neillä ollut mitään mahdollisuuksia saada kiinni luvattomasti rantautuneita veneilijöitä, joilla oli paljon nopea­m­mat veneet.

Sinä aikana, jolloin olin Vallisaaressa, siellä ei sinänsä tapahtunut mitään suurta ja ihmeel­listä. Esi­kuntaan tehtiin pieni remontti, jolla parannettiin pesutiloja ja saatiin muistaakseni wc:n yhte­yteen suihkut. Vallisaaren 100 TK-patterille rakennettiin tulenjohtotorni ja il­ma­torjunta-asemat, eli patteri saatiin valmiiksi. Tulenjohtotorni oli mallia ”Sammakko”. En tiedä kenen keksimä nimi oli. Lisäksi käytiin pitkiä neuvotteluja Helsingin kaupungin kanssa siitä laiturista joka oli hävinnyt, kun Kus­taanmiekan salmea laajennettiin 1970-luvulla. Kaupunki oli kuulemma luvannut korvata mene­tyksen korjaamalla Vallisaaren päälaiturin. Minun aikana se sitten saatiin hoidettua.

Palvelukseni Vallisaaressa päättyi noin kahden vuoden jälkeen, kun pääsin Sotakorkea­kouluun. Opiskellessani pääsykokeita varten käytin esikuntarakennuksen toisessa kerroksessa olevia osittain tyhjiä tiloja hyväkseni. Valmistin isot kuvat ja kokoonpanokaaviot seinille opittavista asioista. Kun Sotakorkeakoulu alkoi, patteriston esikunnan väki järjesti minulle pienimuotoiset läksiäiset majuri Skytän johdolla Vallisaaren itärannassa olevassa saunassa.