Upseerinuran alkutaipaleelta
JUHANI NISKA
Nyt se alkaa
Merisotakoulun kadettikurssi 29:n päättyminen ja 6.12.1959 tapahtunut nimittäminen rannikkotykistön vakinaisen upseerin virkaan päätti yhden ja aloitti toisen elämänvaiheen. Olin pelätessäni – turhaan – oikean silmäni likinäköisyyden johtavan peräti sopimattomuuteen kansipalvelukseen vaihtanut laivastolinjalta rt-linjalle – torjuttuani jo sitä ennen Kadettikoulussa joukkueenjohtajani, yliluutnantti Jorma “Vili” Pullisen vakavat houkuttelut jääkäriupseeriksi. Kadettielämä iloineen ja pikku suruineen oli ohi. Mielen täytti ilo aloittaa palvelus nuorena upseerina Vaasan Rannikkopatteristossa, joka silloin sijaitsi Suomenlinnassa. Se odotti komentajansa, everstiluutnantti Veikko Vuorelan johdossa aikanaan tapahtuvaa siirtoa nimikkokaupunkiinsa.
Olin tutustunut VaaRPsto:n eri leireillä, mm Rovajärvellä, jolloin olin ihastunut sen reippaaseen menoon. Kadettikersanttina ja rt-linjan vanhimpana sekä kurssini priimuksena saatoin ensimmäisenä valita palveluspaikkani. Kaikeksi onneksi “Torviseitsikko Otavan” kaikki seitsemän jäsentä pääsivät kukin haluamaansa joukko-osastoon, joten kaikki sujui sopuisasti.
Ensimmäinen varsinainen palvelusaamuni
Olin vuokrannut huoneen Seppo-veljeni kanssa Kaisaniemenkadun varrelta. Seppo ei ollut vielä tullut, joten laitettuani moneen kertaan tarkastettuani kellon soimaan kello kuudeksi ryhdyin levolle. Ennen nukahtamista muistelin ilmoittautumistani komentajalleni ja AuK:n päällikölle, ylil Elis Rask’ille. Hänet mainittiin karskiksi mieheksi, jonka sanottiin suhtautuvan erittäin tiukasti erityisesti vänrikkeihin. Hän oli käskenyt minun perehtyä patteristoon ja sen toimipaikkoihin ja aloittaa opetusupseerin tehtäväni Sotaväen Rikoslakia koskevalla luennolla aamulla klo 0730, siis lähtö klo 0710 lautalla.
Aamulla heräsin ulkoa kuuluvaan liikenteen meluun. Vilkaisin kelloa. Voi hirmustus, olisi Juho Kustaa sanonut. Kello oli tasan seitsemän eikä se ollut soinut! Olin vetänyt vieterin liian kireäksi. Lauttaan oli turha yrittää. Oppituntini alkaisi ilman minua. Kiroilin kohtaloani.
Tunnin myöhässä saapastelin päällikköni eteen ja ilmoittauduin myöhästyneenä palvelukseen ja syyn. Kiirehdin lisäämään, etten totisesti ollut ajatellut aloittavani upseerinuraani näin nololla tavalla. Rask sanoi arvanneensa, että näinhän aina vänrikkien kanssa käy ja oli itse pitänyt oppitunnin. Sitten hän teki jotain odottamatonta. Nosti sormen suulleen ja näytti, että avaisin vääpelin ja kouluttajien huoneeseen johtavan oven. Tempaisin sen auki ja suureksi hämmästyksekseni koulun kaikki aliupseerit rojahtivat oviaukosta lattialle. Harvinaisen noloina he nousivat ja poistuivat. Olivat tulleet kuulemaan, miten vänrikki kaltataan. No, Rask sanoi vain, että sopii tulla jatkossa ajallaan palvelukseen. Sain siirron sittemmin Tykkipatterin päälliköksi, vaikken nimitystä, sillä virkaikäni oli liian alhainen…
Lisäoppia
Aika kului ja monipuolista kenttäkokemusta karttui. Sain yllättäen komennuksen Sähköteknilliseen Kouluun Riihimäelle ns. tutkaupseerikurssille. Nimitys elektroniikkakurssi olisi sopinut paremmin. Se oli laadullisesti paras, opettavin ja vaativin puolen vuoden kurssi, mitä kuvitella saattaa. Koulusta ja sen osaavasta henkilöstöstä jäi pelkästään hyviä muistoja, vaikka maajoukkuekoripallistin, kookkaan kapteeni Keijo Hynnisen voimakas vahinkotallaus pelin tiimellyksessä johtikin isovarpaani kynnen murtumiseen ja itse tehtyyn irtirepäisyyn sivuleikkurin avulla. Taju meni ohikiitäväksi hetkeksi…
Viideskö alokaskoulutusvaihe?
Kohta vuorossa oli komennus kenttätykistön yliupseerikurssille. Jouduin varsin aikaisin hakaukseen koulun varajohtajan, “Nuuska-Muikkuseksikin” mainitun kt-everstiluutnantin kanssa, jolle itsetietonen ja eräin osin kriittinen rt-upseeri ei ollut mieleinen herran lahja. En pitänyt asiallisena, että hänen johdollaan pidettiin harjoituksia, joissa opiskelijat, valmiit ja kokeneet luutnantit-yliluutnantit toimivat UudJP:n jääkärikomppanian mukana tulenjohtueen miehistötehtävissä. Maahanmenoa, ryömimistä ja maalinmääritystä olimme totisesti harjoitelleet kylliksi jo varusveikkoina ja kadettikursseilla. UudJP:n jääkärit nauroivatkin avoimesti meille. Harjoituksen kritiikissä ilmaisin kantani kurssikaverieni innokkaasti vieläpä yllyttämänä. Kuitenkaan kysymykseen yhtyykö kukaan sanomaani en muuta apua saanut kuin taivastelevia pälyilyjä. Se herran pelko… Aikaa myöten hänen epäreiluutensa rt-upseeria kohtaan, joka sai monia ilmenemismuotoja, harmitutti kaikesta päättäen vaiheittain koulun opettajistonkin. Sijoitukseni kurssilla oli kuitenkin jopa kolmas.
Takaisin Merisotakouluun
Kohta 1962 tuli siirto Merisotakouluun ru-osaston tuliasemalinjan johtajaksi. Siinä vasta upea tehtävä nuorelle, aselajistaan ja -asioista intohimoisesti innostuneelle nuorelle upseerille, joka oli vakuuttunut siitä, että hän oli saanut voitelun upseerin tehtäviin! Tulenjohtolinjan johtajana toimi puolestaan kadettiveli Timo Sario. Olimme sitä mieltä, ettei tasavallasta löytyisi parempia hommia tai meitä pätevämpiä kouluttajia. Kurssin kaikki au-kouluttajat olivat alansa eliittiä. Se oli hienoa aikaa ampumaleireineen ja taisteluharjoituksineen Pirttisaaressa, Rysäkarilla ja Miessaaressakin. Ru-oppilaat olivat tietysti ikäluokkansa parhaimmistoa ja kurssin johtaja, majuri Rainer “Gröna” Grönholm asteli tyytyväisenä ja meitä pahemmin häiritsemättä “pikku-Hofnar’iaan” tuprutellen. Mitä oli miehellä kävellessä ja minulla luennoidessani mieliaihettani ampumaoppia tai pyörittäessäni yhteisharjoitusta.
Yllättäen tuli kesällä 1963 määräys ryhtyä kadettiosaston rt-linjan johtajaksi. Koulun johtaja, kommodori K. Kijanen oli yllätystarkastuksessaan Miessaareen todennut edeltäjäni sopimattomaksi tehtävään ja näin samana päivänä löysin itseni kadetteja kouluttamassa saapuen samalla veneellä saareen, jolla edeltäjäni oli tullut pois. Ohje oli palauttaa kadetit taas sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen sekä toteuttaa heidän opetusohjelmansa. No, siitäkin selvittiin ja tämä pieni neljän rt-kadetin kurssi valmistui aikanaan upseereiksi.
Euroopan kierto
Palveluskauteni eräs hienoin vaihe pani ensin omatuntoni kovasti koetteelle. Koulun silloinen johtaja, kommodori K. Kijanen kutsui minut luokseen esikuntaansa ja kysyi, mitä mieltä olisin, jos Miessaaresta kotiutuneet rt-kadetit osallistuisivat “KL Matti Kurjen” koulutuspurjehdukseen kesä- ja syyskauden vaihteessa. Totesin siihen, ettei se ole ollenkaan helppo juttu. Onhan VaarRPsto mukana Lapin kt-leirillä elokuussa Rovajärvellä eikä sen parempaa koulutus- ja ampumaharjoittelutilaisuutta kadeteille olekaan. Kijanen kehotti menemään kotiin miettimään ja nukuttuani yön yli tulemaan heti aamulla luokseen.
Illalla Aulikki-vaimoni kyseli, mikä nyt mieltä painaa. Kerroin hänelle asian. Seurasi pitkä hiljaisuus. Sen katkaisi armas vaimoni kysymyksellään, kuinka monta Lapin leiriä vastaisuudessa on ja toisaalta, kuinka monelle koulutuspurjehdukselle kadettini jatkossa voisivat odottaa tulla kutsutuiksi. Naisen ‘spagettiaivo’ oli jälleen oivaltanut asian monesta puolesta keskeisen seikan. – Aamulla ilmoittautuessani Kijaselle kerroin päätökseni, että rt-kadetit osallistukoon purjehdukselle. Kijanen hymähti, sytytti pikkusikaarin ja sanoi, että sen hän toki päätti jo eilen. Samalla hän oli päättänyt, että menisin kadettieni mukana ja kouluttaisin heitä soveliaalla tavalla. Opin tapauksesta yhtä ja toista.
Kaksikuukautinen purjehdus Osloon, Civitavecciaan, Istanbuliin, Sevastopoliin, Maltalle ja Brestiin on mainittu “KL Matti Kurjen” purjehduksista mainioimmaksi. Merisotakoulun tuleva johtaja, kommodori K. Pekkanen toimi matkan johtajana, kipparina oli komentaja M. Wikberg, ‘skönö Jumalan armosta’. Hyttikavereinani oli kapteeniluutnantti (sittemmin pvkom) J. Klenberg ja entinen auk-linjanjohtajani V. Palatsi. Itse nautin joka hetkestä: toimin aluksen tutkaupseerina ja pidin kadeteille luentoja ja oppitunteja – tosin kohtuullisen harvakseltaan, ajoimmehan merivahtia. Kirjoittelin ja kuvasin matkakirjeitä Uuteen Suomeen. Civitavecciasta alkaen jouduin siirtymään laivaston helleasuun. M/58 oli kerta kaikkiaan liian kuuma. Jouduin leikkaamaan upseerimessin mahtavan pöydän peittävästä vihreästä verasta palasen, jotta saisin määräysten mukaiset olkainarvomerkit. Käyttäessään laivaston asua ei-laivastoperuskoulutetun upseerin tulee käyttää vihreätä epoletin kultaisten arvomerkkinauhojen alla. Ylpeänä rt-upseeriudestani en voinut kuvitella kekkuloivani lainahöyhenissä ja esiintyväni laivastoupseerina. Se johti sitten siihen, että Sevastopolissa aluksen yhteysupseeri piti minua kolleganaan eli aluksen komissaarina… Puuttuva pala herätti jatkossa jossain määrin ihmetystä ja vasta “Kulaus Kurjen” upseerimessin kaluston siirryttyä Merisotakouluun ‘tunnustin’ asian.
Vaihteeksi taas opiskelemaan ja sitten Pääkallonpaikalle
Purjehduksen jälkeen tuli pikainen meno Viestikouluun viestikapteenikurssille. Niin käy, jos erehtyy moittimaan viestiyhteyksiä… Kurssi oli erinomaisen valaiseva, toimittiinhan siellä prikaatiorganisaation kehyksissä. Opinnäyttöni eli tutkielmani käsitteli rannikkotykistön viestiyhteyksien järjestämistä osana meri- ja maapuolustusta. Pidettyäni kurssin priimusesitelmän oli jo aika ilmoittautua seuraavassa palvelupaikassa eli Pääesikunnan tykistöosastolle. Tuntui aika orvolta mennä sinne, koska siellä ei edes ollut yliluutnantille vakanssia. Palvelin tykistöteknillisessä toimistossa. Oli vaihe, jolloin pyrittiin pitämään yhden ja saman aselajijohdon alaisena luonteeltaan meri- ja rannikkoaluevastuullinen rannikkotykistö ja ensi sijassa jalkaväen tukemistehtävällä toimiva kenttätykistö – koska kummankin pääase oli tykki! Silloisten päättäjien tahdosta rt:n oli jopa ollut luovuttava kauniista punamustasta kauluslaatastaan ja vaihtamaan ne kirkuvan värisiin punasinisiin ns:ssa ‘yhteistykistöllisessä’ hengessä…
Tykistön tarkastajana oli kenraaliluutnantti Elof Roschier, vanhan kansan brisantti ja sodissa ansioitunut kenttätykistöupseeri ja osastopäällikkönä eversti R. “Köppä” Aaltonen, jonka vaatimaton ja itseään korostamaton persoona saattoi tiukan paikan tullessa varomattoman yllättää. Niinpä kuulin ja näin kuinka everstimme sangen kovaäänisesti suomeksi sanottuna haukkui kt- ja tyk-tekntsto:jen päälliköt Roschierin läsnäollessa hänen huoneessaan ja lopulta heitti aivan järkyttyneen hölmistyneet toimistopäälliköt tarkastajan huoneesta ulos. “Sehän oli aivan hurjana!” Sen koommin ei “Köppää” ohitettu esittelyissä, sen totesin.
Pääsin mieleni mukaisiin hommiin everstiluutnantti I. Holman johtamaan tykistöosaston tykistöteknilliseen toimistoon vuosiksi 1964-67. Siellä mieltäni jo askarruttivat niin ammunnan laskenta-asiat kuin etäisyyden mittauksen ja ampumatarvikkeiden (merimaalikranaattia koskeva ensimmäinen muistioni on niiltä ajoin…) kehittämiseen liittyvät asiat. Oivana ohjaanani toimi silloinen majuri A. Kajaani, jo kadettiajoilta tuttua ja hyvin arvostamani esimies. Liekö hänellä ollut sormensa pelissä siirtooni nähden?
Analogiatekniikan joutsenlaulu
Teimme tutustumismatkan Kajaanin kanssa Tukholmaan sikäläisen firmaan Arenco Ab:hen, joka oli valmistanut Ruotsin rannikkotykistölle kaikki sen lukuisat ja kalliit sähkömekaanis-analogiset ammunnan laskimet. Ne perustuivat siihen, että simuloitiin sähköisin keinoin ammunnan eri tekijöitä ja siten ratkaistiin liikkuvan maalin ammuntaan tarvittavat ampuma-arvot. Niitä ei voi ratkaista integroimalla suljetussa muodossa, vaan pitää simuloimalla ja iteroimalla päästä ratkaisuun pisteestä ja ajankohdasta, jossa liikkuva ammus kohtaa liikkuvan maalin.
Erinomaisesta osoitetusta vieraanvaraisuudesta huolimatta emme suostuneet lankeamaan loveen, sillä tiesimme analogisten järjestelmien komponenttien ryömimisestä johtuvat ongelmat (kun oli saatettu kalibrointi loppuun piti jo aloittaa uusi kierros) ja kunkin laskinlaitteiston liittyminen vain yhteen kalustoon. Ajatuksiamme askarruttivat jo digitaalitekniikkaan perustuvat ammunnan laskimet. Olivathan FADAC ja Elliott FAC ammunnan laskimet jo protovaiheen koekäytössä jenkeillä ja briteillä ammattilehdistön niukkojen tietojen perusteella.
Palasimme siis tyhjin käsin kotiin (ei sitä rahaakaan olisi missään ollut niin kalliille systeemille), eikä aikaakaan, kun saimme lukea lehdistä, että arvostettu yhtiö Arenco Ab oli mennyt konkurssiin. Viime hetkessä paikalle haalittuna, kauppoihin haluttomina hätävaroina emme siis voineet väistämätöntä romahdusta torjua. Voi vain miettiä, mitä siitä olisi seurannut, jos olisimme ehtineet sijoittaa olemattomia varojamme siihen firmaan ja sen tekniikkaan. Se oli sinänsä ajankohdan parasta analogiatekniikkaa, jota Ruotsin rannikkotykistö käytti vielä monia vuosikymmeniä.
Sen sijaan ihastuimme kyllä sittemmin L.M. Ericssonin rubiinilaseretäisyysmittariin, jollaisen saimme hankittua kokeiluja varten. Oli hienoa todeta, että alle 10 metrin virheellä saattaisimme mitata tarkan etäisyyden alukseen 40 km:n matkalta. Sen digitaalitekniikka merkitsi analogisten stereoetäisyysmittareiden käytön loppua. Samalla riippuvuus tutkasta vähenisi jossain määrin.
Uusi digitaalitekniikka nousee esiin
Niihin aikoihin alkoi voimistua tarve lähteä toden teolla uusille, nykyaikaisille urille vanhan “höyrykeskiön” korvaamiseksi. Enimmillään 25 miestä vaativa, sinänsä nerokas keskiö oli ihmisvoimin pyörittämänä analogialaskinjärjestelmänä saavuttanut lakipisteensä ja nopeasti vanhenemassa. Analogiatekniikasta päätettiin luopua. Hahmoteltiin erilaisia malleja, otettiin yhteyttä teollisuuteen, mm Nokian Kaapelitehtaan vastaperustettuun elektroniikkaryhmään ja sitä tietä minut määrättiin aselajin laskin- ja elektroniikka-alan projektivastaavaksi, kuten nykyään sanottaisiin. Insinööri Paavo Tuomi veti siinä vaiheessa em. ryhmää, jossa toimi mm pari evp-upseeria, rt-majuri V. Lummela komponenttien mittaustehtävissä ja kt-eversti T. Kallio matemaatikkona ja ballistiikan tuntijana. Eipä aikaakaan, kun siellä paneuduttiin alustavasti asiaan liittyviin ongelmiin. Toiminta sai lisävauhtia, kun FM, sittemmin FL Pentti Koponen liittyi joukkoon. Hänen ehdottoman looginen ajattelutapansa, uskomaton ohjelmointikykynsä ja tinkimättömyytensä tulikin jatkossa vaikuttamaan Nokia Elektroniikan kehittymiseen rinnan aselajini modernisoitumisharppauksen kanssa. Myös SKK:n teknisen opintosuunnan monet oppilasupseerit saivat tutustua tähän erinomaiseen atk-alan opettajaan. Siemenet oli pantu itämään ja kasvattaisivat aikanaan kauniin elon.
Sköldvikin yhteysupseerina
Raaden Neste Oy rakensi Kilpilahteen suurta jalostamoa. Jotta eri tisleet saadaan erotetuiksi, tarvitaan suuri, tornimainen reaktori, kolonni. Kaksi kappaletta olikin tilattu Iso-Britanniasta, mutta niiden kuljettamiseen Suomeen myyjäyhtiö käytti Royal Service Corps’ilta ‘vuokrattua’ “LST”-maihinnousualusta. Majurin arvoisen päällikkönsä ja maavoimien huoltoaselajiin kuuluvan miehistönsä perusteella se osoitti, että tällainenkin homma hoituu. Sain käskyn toimia “R.A.S.C.V. Abbeville”n yhteysupseerina. Otin paraatipukuun ja miekkaan varustautuneena aluksen vastaan Sköldvikin laiturilla samalla kun merellä alukseen noussut laivaston yhteysupseeri poistui. Kaikki meni oikein hyvin. Aluksen keittiö tarjosi herkullisen aterian. Siitä kiittäessäni selitettiin, että se on tehokas keino sitouttaa värvätty henkilöstö. Miehistölle olin järjestänyt mm. jalkapallo-ottelut. Alus lähti sen kummemmitta kommervenkeittä aikanaan takaisin hakemaan toista reaktoritornia eli kolonnia.
Toisella kertaa ehdin nipin napin laiturille, kun alus jo oli kiinnittynyt. Ei näkynyt laivaston yhteysupseeria missään. Noustessani alukseen minulle tuotiin paperilappu ja pyydettiin heti soittamaan MerivE:an. Mitä oli tapahtunut? Yhteysupseeri oli ollut sovittuna aikana ja sovitussa paikassa, mutta hämmästyksekseen nähnyt, kuinka alus suuntasi salaiselle sotilasväylälle, jota myöten oikaisi perille. Vakavalla naamalla pyysin päästä näkemään lokikirjan ja käytetyt merikartat Ja aivan oikein: niistä ilmeni vastaansanomattomasti aluksen rikkoneen kansainvälisiä tapoja. Ilmeni myös, että Amiraliteetin kartassa oli merkintä “SECRET” ja ao. väylä oli erityisellä värillä merkitty. Välittömästi ilmaisin jyrkän vastalauseeni moisesta menettelystä ja tiedustelin, eivätkö he tienneet toimineenansa sopimattomalla tavalla. Päällikön pahoittelevat olankohautukset ja suulliset anteeksipyynnöt eivät saaneet minua leppymään. Kirjautin virallisen vastalauseen asiasta lokikirjaan. Vielä lounaalla, jossa Iso-Britannian suurlähettiläs oli paikalla, lausuin paheksuntani asiasta. Onneksi kyseessä oli fiksu mies, joka seisten esitti anteeksipyyntönsä laivan puolesta ja lupasi, ettei moinen toistuisi. Siihen vastasin, eipä kai, kun tämä toinen ja viimeinen reaktori on jo satamassa, mutta lupasin välittää anteeksipyynnön esimiehilleni. No, tilanne rauhoittui, tehty mikä tehty. Tapaus kuvasti merivallan tapaa näyttää, että merten vapauden nimissä heille kaikki väylät tulee voida olla auki. – Olivatkohan saaneet otteita Suomen SNTL:lle sodan jälkeen luovuttamista salaisten sotilasväylien kartoista?
Eräs sivujuonne Katajaluodon koeammunnassa
Aselajimme kevyt valmiustykkikalusto oli ensisijaisesti englantilais-, venäläis- ja saksalaisperäistä ilmatorjuntakalustoa toisen maailmansodan tai sitä ennen vallinneelta ajalta. Esimerkiksi 76 ItK 31 RT oli jo teknisesti lähestymässä 40. ikävuottaan puhumattakaan englantilaiskalustosta. Rt-miehiä askarrutti kysymys, mistä löytää ajanmukainen ja tykkimiehistölle suojaa tarjoava kalusto. Ruotsin erittäin hyvällä suojalla varustettu 75 mm:n Bofors’in tornikanuuna edusti eräänlaista tavoitetta – ja tosi hintavaa sellaista.
Maahamme hankitut brittiläisperäiset Charioteer- ja Comet-panssarivaunut ajoneuvoteknisesti vanhentuneina saattaisivat tarjota 84 mm: tykkitorneineen erään ratkaisun. Siispä rt-toimiston päällikkö ev K. Miettinen ja oma päällikköni evl I. Holma antoivat ylil Niskalle tehtäväksi selvittää mainittujen tykkitornien soveltuvuuden rt:n keveiden pattereiden käytössä. Olihan ongelmasta aikaisemminkin keskusteltu yleisellä tasolla, eli muistaakseni 1962 Kuivasaaren asemiin laitetun 305 mm:n järeän kaksoistykkitornin koeammunnan yhteydessä silloisten majureiden O. Saaren ja P. Silvastin kanssa.
Tehtävä oli selkeä ja mieluinen. Tiesin, ettei sitä ihmettä tapahtuisi, että voisimme niissä oloissa milloinkaan hankkia ‘sikakalliita’ Bofors-torneja. Pitäisi siis löytää muu ratkaisu. Ikävä kyllä perehtyminen tutkittaviksi käskettyihin kalustoihin ja niiden ampumatarvikkeisiin antoi yksiselitteisen vastauksen: niistä ei ole kvrptrin tykeiksi. Tein selkoa asiasta esimiehilleni, mutta saatoin samalla ilmoittaa, että eräs uusi ajatus on kytemässä. Sain jatkaa toimeksiantoani hieman vinojen hymyjen saattamina.
Alan kirjallisuuteen perehtyminen oli pannut miettimään, että eikö jostakin uudemmasta ps-kalustosta löytyisi ratkaisua. Erityisesti Nl:n kalusto kiinnosti. Olimmehan hankkineet Panssariprikaatille T-54 vaunuja, joissa oli 100 mm:n pitkäputkinen kanuuna, jolla on suuri lähtönopeus, eli liikkuvia maaleja ajatellen lentoajat ja siten ennakot jäävät lyhyiksi. Tällöin osumatodennäköisyys kasvaa verrattuna matalalähtönopeuksiseen aseeseen. Totesin edelleen, että mainittu tykki oli perusballistiikaltaan SNTL:ssa lisäksi laivaston, ilmatorjunnan sekä panssaritorjunnan aseena. Varsinkin laivastokäyttö teki siitä houkuttelevan, sillä sille voisi täten löytyä valmiita merimaali- ja ainakin it:lta aikakranaatteja. Kun vielä selvisi, että panssarit saattoivat käyttää asettaan epäsuoraan ammuntaan kenttätykistön tapaan, alkoi innostus nousta kihelmöiväksi.
Laadin muistion ja piirsin (10.10.66) hahmotelman tuliasemasta, jossa asejärjestelmästä näkyisi ulospäin vain T-54:n torni putkineen. Tykkimiehistö, ampumatarvikkeet sekä suojatilat olisivat betonin ja peruskallion suojassa. Suosittelin innokkaasti ratkaisua. Paperit kourassa kiersin esimiehen luota toiselle, ainoana kriteerinä, että ao. voisi asemansa nojalla auttaa hankkeen realisoinnissa. Ei siinä tullut mietittyä liikuinko ihan virka- tai asetietä myöten. Kai vähäinen sotilasarvoni yliluutnanttina auttoi (…”kuunnellaan nyt tuota poikaa, kun se on noin innoissaan”…), vanhempana olisin voinut astua jonkun herkille varpaille…
Tärkeintä oli, että ajatukseen suhtauduttiin yleensä myönteisesti – paitsi panssarimiesten taholta. Heidän näkemyksensä mukaan torni ensi laukauksella hyppää kallioperustaltaan, heilahtaahan heidän raskas vaununsakin laukaistaessa. Vastaväitteeni, ettei venäläinen sellaista tykkiä tee, jonka jousto- ja palautinlaitteet eivät nielaise rekyyliä, torjuttiin ‘me kyllä tiedämme’ -hymyin.
Asiasta innostuivat kuitenkin niin vahvat tahot, mm. eversti Sarmanne, ettei kestänyt pitkään, kun käyttöömme lainattiin T-54:n torni Katajaluotoon rakennettavaan koeammunta-asemaan asennettavaksi “proof of concept”-koeammuntoja varten. Koko hanke eteni vauhdilla, koska tornin edullinen hinta osana vaunua teki mallin houkuttelevaksi johdolle.
Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta niin vain oli, että suuri joukko upseereita, monta kenraaliakin joukossa, kerääntyi aikanaan ratkaisevaan koeammuntaan Katajaluodon rannikkotykistön Koeampuma-aseman itärannalle.
Maali (9 m:n lautta) kulki Katajaluodosta itään, karkeasti ottaen noin 10 km:n etäisyydellä ja käytännössä kylkimaalina. Sovelletulla kevyellä keskiöllä määriteltiin ampuma-arvot, suuntaus oli suora ja niin ensimmäiset pari kranaattia iskivät hienosti suunnassa ja yhden matkan hakukerran jälkeen voitiin aloittaa vaikutusammunta pikatulena. Ampumatarvikkeita lie varattu 20 kappaletta ja kaikki iskivät maalin aivan osuma-alueelle.
Viimeisen laukauksen iskettyä katsojat taputtivat käsiään ja PsPr:n edustajatkin liittyivät siihen, tosin lievästi happamin ilmein. Sain radioidut maaliupseerin havainnot, jotka kertoivat vaikutusammunnan olleen aivan maalissa ja hajonnan sangen olemattoman. Annoin lyhyen selostuksen ammunnasta ja korostin tulosten osoittavan kaluston sopivuuden käyttöömme.
Sitten otsikossa mainittuun sivujuonteeseen:
Selostukseni jälkeen tykistön tarkastaja kenrm Roschier halusi myös ilmaista mielipiteensä. Sen mukaan ammunta oli kaiketi katsottava lähes tyydyttäväksi, mutta kun tuli oli monta kertaa lähes ja jopa maalin mitan verran sivussa maalin molemmin puolin. Kuului eräitä puhujaan yhtyviä muminoita. Silloin eufoorinen mieleni hetkessä muuttui ja kiukkuisena totesin, että 1) maalin pituus on 9 metriä, 2) iskemä vajaan maalin verran sivussa vastaa vajaata piirua, 3) tuli on siis ampumaopin lakien mukaan niin hyvin maalissa kuin olla voi ja 4) jos kenttätykistö joskus ampuisi yhtä tarkasti Rovajärvellä, niin saisi pelkkää kiitosta!
Katsojajoukko jäykistyi ja hetken vallitsi kireä hiljaisuus. Sitten sen katkaisi päämajamestarin, kenrm Lauri Sutelan naurunpurskahdus, johon hetken empimisen myötä koko katsojaosasto helpottuneena yhtyi, myös hieman vaikeasti Roschier itse.
Katsojaosasto poistui kahville esikuntarakennukseen ja siinä yhteydessä – aikaa myöten yhä syvemmin arvostamani – Lauri Sutela tarttui hihaani ja totesi, että vaikka nuori upseeri on kuinkakin oikeassa, niin ei sovi julkisesti osoittaa vanhemman herran olevan väärässä, varsinkaan tämän oman alan asioissa. Sen jälkeen Sutela totesi, että hän uskoo nähdyn perusteella täysin tähän ratkaisuun ja tulee toimimaan asian edistämiseksi. Toivottipa onnea. Kiitin kenraalia hänen reiluista sanoistaan.
Syvin oppi, ”sens morale”, oli tässä tapauksessa, että “Pitää ajatella ennen kuin sanoo, ettei sano, mitä ajattelee”. Roschier oli reilu, ei palanut asiaan mitenkään, oli kai ajatellut asiaa ampumaopin kannalta uudestaan.
Hanke lähti toteutumaan vauhdilla ja menestyksellä. Ensimmäisenä lajissaan perustettiin puolustushallinnossa toimeenpanoa varten Pääesikuntaan erityinen projektiryhmä, jonka ensimmäiseksi sihteeriksi minut määrättiin. Nimet, kuten E. Tikkanen/PEaset-os, M.Harvikka/Petväl-os, N.Kohonen/PEpion-os, O.Wiio/PEsähköt-os, O.Irjala/PMrak-os ja O.Vehmas/PEop-os, vain eräitä mainitakseni, olivat aivan keskeisiä hankkeen toteuttamisessa. Kunnia heille! Toteaisin samalla, että tämä ammattitaidollinen kapasiteetti oli käytettävissämme, koska kuuluimme maavoimiin. Maavoimissa riitti kapasiteettia.
Projektityöskentely, jonka ansiosta koko rt:n tykistökalustollinen kehitys lähti liikkeelle, loi rannikkomme keskeisen tärkeille suunnille todella tehokkaan ja taistelunkestävän, T-56:n torniin ja tykkiin (D-10 T2S) perustuvan, modifioidun, puolentoistakymmennen keveän rtptri-linnakkeen järjestelmän. Vielä tänä päivänä FLIR- ja digitaalilaskimin varustettuna se on kova pähkinä mahdolliselle vastustajalle.
Todettakoon, että NL-osapuoli arvatenkin oletti, että hankimme T-56 tornit vakautinlaitteettomille T-54 panssarivaunuillemme ja mitoitti siten vakautinlaitteen hinnallisesti erittäin merkittävän suureksi osaksi tornikomplektia. Kun sitä ei – sattuneesta syystä – haluttu ostaa, loppuosan eli tornin tykkeineen hinta jäi sangen pieneksi. Ins-ev B. Heimbürger ja minä jouduimme kuitenkin allekirjoittamaan vakuutuksen, ettemme tule asettamaan myyjäosapuolen vastuuseen vakautinlaitteen puuttumisesta johtuvista seuraamuksista. Valtiolle koituva säästö oli mittava.
Lopuksi toteaisin RtKoeAs:n värvätyn tykkimiehistön sankarillisen toiminnan koeammunnan yhteydessä. Muistettakoon, että torni oli T-54:n ja putki oli vailla savunpoistinta, millainen sittemmin kuului T-56:n aseeseen sekä asema lisäksi vailla koneellista ilmanvaihtoa. Kiihkeä ammunta täytti aseman kaikkea muuta kuin terveellisillä ruutikaasuilla, jotka liki tainnuttivat miehistön. Tilanteen tärkeyden sisäistäneet värvätyt koeasemamiehet eivät antaneet periksi, vaan jatkoivat tukahduttavissa ja oksettavissa olosuhteissa sinnikkäästi työtään. Todellisia rt-miehiä siis.
Paljon olen eläissäni unohtanut, mutta mieleeni on piirtynyt kenraali L. Sutelan koeammuntatilaisuudessa antama viisas ojennus eli tämän tarinan opettava sivujuonne. On kuitenkin myönnettävä, että olen turhan usein unohtanut sen hetken tuoksinnassa ja saanut katua sitä myöhemmin… Yhtä kaikki, 100 56 TK-hankkeen mukana alkoi tulla aselajissa vahva tunne siitä, että olemme menossa eteenpäin ja muut käynnistyneet ja käynnistyvät projektit syvensivät tätä tunnetta. Olin muiden mukana ylpeä aselajistamme. Olihan kadettiveljeni T. Sario keskeisesti mukana väylätorjuntaohjus “SS-11:n” käyttöönotossa. Kapteeni T. Lahti alkoi puolestaan perehtymisen sittemmin “Mto-66:na” tunnettuun SNTL-peräiseen meritorjuntaohjukseen ja sen käyttöön ottamiseen rannikkopuolustuksessa. Nyt alkoi selvästi tuntua siltä, että rannikkotykistön arvo on ymmärretty ja sen kehittämistä katsotaan määräävillä tahoilla suopeammin kuin ennen.
Kenraaliluutnantti R. Hirva oli ottanut vastaan tykistön tarkastajan tehtävät ja osastopäälliköksi oli määrätty 1966 “vanha” komentajani, eversti V. Vuorela. Pari juttua on syytä kertoa heistä:
Kesällä, liekö ollut 1966, Hirva oli kesämökillään viettämässä lomaa. Kauniina aurinkopäivänä sain käskyn hommata tarkastaja nopeasti ja virkapukuisena Pääesikuntaan. Siispä tilaamaan autoa ja sen tullessa saatoin istuutua upeaan, presidentiltä sotaväelle siirtyneeseen Cadillac’iin. Eipä aikaakaan, niin tulimme kenraalin kesämökille, jossa nousin autosta ja avasin takaoven hänen istuutua autoon. Itse olin menossa etuistuimelle, kuten tiesin adjutanttien tekevän. Mutta kas, sehän ei käynyt, vaan kenraali meni itse istumaan “pelkääjän paikalle”. – Aikanamme tulimme lämpöä hohkavalle Etelä-Esplanadille, jolloin kenraali liikenne-esteen sattuessa käski avaamaan ikkunat ja avasi itse omansa. Silloin kaksi arvokasta herrasmiestä pysähtyi kohdallamme ihailemaan upeaa autoa ja näkivät siinä sivussa matkustajatkin. Toinen virkkoi kuuluvasti, että jopas jotakin, taitaa siinä olla kovatasoinen ja tärkeä nuori mies, kun on peräti kenraali adjutanttina! Hirvan asento jäykistyi, vahva puna levisi niskaan ja hän katsoi jäykästi eteensä. Noustessaan autosta ei puhua pukahtanut, mulkaisi vain äkeästi ja meni menojaan. Todettakoon, että olin siviilipuvussa, kuten silloin Pääesikunnassa oli tapana kesäkuukausina.
Toinen juttu: Maahamme oli hankittu “130 K 56”-pitkäputkisia kanuunoja. Niiden ulkoballistiset ominaisuudet suurine lähtönopeuksineen pani rt-miehet tuumamaan, että siinähän olisi oiva tykki moottoroiduille patteristoille. No, olihan kokolailla selvää, ettei tämä ajatus mitenkään ilahduttanut kt-veljiämme, jotka aiheellisesti pelkäsivät “menettävänsä” kalustoa rt:lle. – Muistettakoon, että olimme saaneet käyttöömme Tampella Oy aseosaston kehittämää 122 K 62-kalustoa, suorituskyvyltään hyvän mutta kieltämättä kovin teknisen ja herkän tykin. Sitä oli hankittu patteristollisen verran, mutta siihen se jäi, koska yksinkertaisen ja halvan NL-kaluston mittavat hankinnat päättivät enemmät hankinnat. Suosi kotimaista sanotaan… No, olihan voi kotimaista, joilla mm 130 mm:n tykkejä sanottiin hankittavan. – Vuorela ajoi kaikesta vastustuksesta huolimatta asiat siihen malliin, että tykin soveltuvuus liikemaaliammuntaan piti selvitettämän. Eihän kukaan voi tällaista estääkään. 130 K 54 ajettiin asemiin Isosaareen, tykkiryhmä oli koulutettu ja nyt vain ampumaan. Silloin kt-miehet nostivat äläkän. Eihän tykin luona voinut olla ammuttaessa! Paineet ja pauke ja kaikki. Silloin Veikko Vuorela lausahti, että ehkä eivät kt-miehet, mutta rt-miehet kylläkin, ja kysyi meistä läsnäolevista vapaaehtoista. Ennen kuin kukaan ehti mitenkään reagoida, Vuorela ilmoitti itse näyttävänsä, että tykillä voi hyvin olla. Sanoi, meni suuntaajan jakkaralle ja käski ampua. Laukaus kajahti, Vuorela nousi tykiltä ja sillä se ongelma oli hoidettu “Vämpyn” räväkkään tyyliin. Kt-miehet olivat aivan hiljaa… – Tykki osoittautui tietyin teknisin muutoksin mitä parhaimmaksi mtrtpston aseeksi. Liekö tapaus vielä eräiden muistissa, koska nyt on niin kiire riisua rannikkotykistöpatteristot, maamme parhaat ja monipuolisimmat pinta-ammuntayksiköt aseista…? Eivätpä sitten liioin uhkaa kt:n dominanssia Nenosen kilpailussa Rovajärven tykistöleirillä.
Yleisesikuntaupseeriksi
Oli aika valmistautua Sotakorkeakoulun lähes kolmivuotisen Merisotalinja 9:n teknisen opintosuunnan viikon mittaisiin sisäänpääsykokeisiin. Ne pidettiin alkutalven yli kuukauden kestävän matemaattisten aineiden valmennuskurssin pohjalta lähes kahden kuukauden itsenäisen valmistautumis- ja lukuloman jälkeen loppukesänä 1966. Tuskin olen milloinkaan paahtanut kirjojen parissa kovemmin kuin silloin. Pitihän valmistautua myös yleisen opintosuunnan tärkeimpiin aineisiin matematiikan, fysiikan ja kemian ohella. Ongelmakseni muodostui yllättäen toinenkin seikka. Pyrin merisotalinjalle ja viimeinen kurssi, jolla olin varsinaisesti opiskellut merellisiä asioita oli kadettina! Mihin taktiikan kokeisiin osallistuisin? Rannikkotaktiikan vai Tykistö- ja Viestikouluissa käsiteltyyn maavoimataktiikan kokeisiin. Mihin sotatekniikan kokeeseen? Viestitekniikan, asetekniikan vai merisotatekniikan? Päätin lopulta rohkeasti valita meri- ja rannikkopuolustukselliset koeosiot, meni syteen tai saveen. – Olin viikon päättyessä varma, etten läpäissyt hyväksytysti sisäänpääsykokeita, poltinhan mm. sovelletun taktiikan kokeessa ison palan peitepiirrospaperistanikin, kun savukkeeni hehku putosi esikuntani ja sen alayksiköiden päälle! Matematiikan tentti oli mielestäni mahtavan vaikea ja minua sieppasi, kun monet kollegat iloisina piirtelivät numeroitaan minun tuskaisesti hikoillessa.
Päätinkin siinä paikassa aloittaa yliopistoluvut. – Olin kuitenkin unohtanut pari oleellista asiaa. Ensinnäkin, tentit arvosteltiin suhteellisen skaalan mukaan. Toiseksi, ei yksikään heistä, jotka olivat kehuneet, esim. matematiikan tentin helppoutta, päässyt läpi. Eivät olleet kaikesta päätellen ymmärtäneet lainkaan tehtävien ongelmallisuutta. Lopputulema oli, että olin kuulemieni vaivihkaisten tietojen mukaan ollut toisella sijalla kurssille hyväksytyistä. Myöhempi ystäväni ja sittemmin prikaatinkenraali J. Aatolainen oli ensimmäisellä sijalla. Tämä järjestys muuten säilyi samana kurssin päättyessä. Minä en saanut vatsahaavaa.
Eräs erikoinen tapaus on vuodelta 1966 jäänyt mieleeni. Hästö-Busö’ssä järjestettiin aselajin ensimmäinen täysivahvuinen linnakkeen kertausharjoitus raskaan rt-patterin ammuntoineen. Uudenmaan sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Yrjö Keinonen oli tullut tarkastuskäynnille, muttei tullut laiturialuetta pidemmälle. Siinä me olimme, tuppisuisina, kenraali penkillä istuen, minä, harjoituksen seuraajasta kenraalin saattoupseeriksi ja harjoituksen viestiupseeriksi (varsinainen HanRPsto’n oma viestiupseeri oli keskittynyt sotilaskodin punamultaamiseen viestiyhteyksien valmisteluiden sijasta) yllättäen määrättynä kunnioittavasti seisten. Ihmettelin, mistä nyt on kyse, kun kenraali ei tee elettäkään tarkastuksen aloittamiseksi. No, kenraali loihe vihdoin kysymään, josko aion pyrkiä Sotakorkeakouluun. Kun kerroin hakevani ja vieläpä tekniselle opintosuunnalle, hän kavahti pystyyn ja hurjistunein ilmein sanoi sen olevan aivan tyhmää. Lyöden rintoihinsa hän ilmoitti käyneensä teknisen opintosuunnan priimuksena, ilmoitti olevansa Suomen etevin upseeri ja kysyi, missä asemassa hän nyt kuitenkin on. Vastasin, että mielestäni hän on oikein hyvässä asemassa, sotilasläänin komentaja ja vieläpä kenraalimajuri. Siihen hän istuutuen vastasi, että hänen olisi kuulunut olla jo kauan aikaa sitten kenraali ja puolustusvoimain komentaja! Vielä puoli tuntia ja Keinonen ilmoitti lähtevänsä. Jälkeenpäin kuulin, että HanRPston komentaja, everstiluutnantti A. Kurki ei halunnut olla missään tekemisissä Keinosen kanssa, olipa kenraali tai ei.
Keinonen pääsi toivomaansa asemaan myöhemmin ja vielä nopeammin siitä pois. En yllättynyt kokemani tapauksen johdosta hänen myöhemmistä vaiheistaan. – Toki pysyin opiskelusuunnitelmassani.
Vuosi 1967 oli tapahtunut hartaasti odotettu iloinen asia: rannikkotykistön keinotekoinen avoliitto kenttätykistön kanssa päättyi eroon ja aselaji itsenäistyi. Tarkastajaksi tuli kenraalimajuriksi ylennetty V. “Väpe” Karvinen ja oma aselajikoulu alkoi tuloksellisen opetustoimintansa Santahaminassa, entisessä Tykistökoulun tiloissa. Vastuu merivalvonnasta siirtyi ympärivuotiselle toimijalle, siis rt:lle. Ripeä alan ohjesääntöjen ja kalustollinen kehitystyö alkoi tälläkin sektorilla.
SKK-opintomme oli jaksoteltu niin, että ensimmäisenä vuonna, alkaen 9.1.1967 paneuduimme matemaattisiin, luonnontieteellisiin ja teknisiin opintoihin. Kun SKK-kurssimme yleiselle opintosuunnalle hyväksytyt veljemme sitten aloittivat omat opiskelunsa toisen vuotemme alkaessa, opinnot jakaantuivat siten, että runsaat puolet ajastamme käytimme sotateknisiin aiheisiin ja toisen puolen olimme yhdessä yleisen opintosuunnan veikkojen kanssa. Kolmantena vuotena yhteisiä opintoja ja harjoituksia oli vielä enemmän samalla kun meri-, ase- ja viestisotatekniikan linjat eriytyivät aloillaan syvemmin.
Taktiikan kotityöt ja erityisesti diplomityö ja sitä palvelevaan lähde- ja viiteaineistoon syventyminen alkoi yhä voimakkaammin viedä muutoinkin niukkaa aikaa. Tarkoituksena oli kehittää oppilasupseereiden tilanteen ja ajan hallintaa itse oppimis- ja tutkimusprosessin hallinnan lisäksi. Itse tein diplomityöni (kuinkas muutoin!) rannikkotykistön ammunnan laskennasta. Ei liene ollut suuri yllätys, kun päädyin digitaaliseen järjestelmään.
Sain kurssimme päättyessä 13.8.1969 ottaa vastaa Merisotalinjan ja teknisen opintosuunnan priimuksen stipendin, jolla saatoin maksaa loppuun silloisen asuntovelkamme. Sain siirron Pääesikunnan rannikkotykistötoimistoon melko tarkasti kahdeksi vuodeksi eli syyskuun 13. päivään asti 1971. Yleisesikuntaupseerin arvon sain sitä ennen marraskuussa 1970.
Viimeiset ajat nuorena upseerina PErttstossa
Aika rttsto:ssa oli intensiivisen työn ja kehittämistoiminnan aikaa. 100 56 TK-projekti oli saatettu vauhtiin, laskinprojektia vietiin eteenpäin pienin pääinsinöörin määrärahoin tarkoituksena saada kokemusta digitaalitekniikasta. Tuloksena oli koejärjestelmä RADAL (Rannikkotykistön Digitaalinen Ammunnan Laskin), joka laski viidelle Helsingin edustan rtptreille ampuma-arvot. Se perustui Elliott 920 tietokoneeseen ja sen ohjelmointi oli kerrassaan saavutus, josta erityisesti P. Koponen voi ottaa täyden kunnia. Nykypolvi ei sellaiseen dynaamiseen ohjelmointiin osaisikaan. Liekö siinä ollut lopullisessa versiossa magneettirengasmuistia peräti 16 tai 32 kiloa! Kokemustensa perusteella Nokia mm. saattoi kehittää Loviisan atomivoimalaitoksen koulutus- ja simulointijärjestelmän ja itse tekniikka on varmasti ollut siivittämässä Nokian menestystä IT-alalle. Nokia saatiin innostumaan myös lasermittarin tutkimiseen ja kehittämiseen, jonka tuloksena syntyi aikanaan RALEM. Sitä vaivasi pitkään monet lastentaudit, mutta monen monet ammunnat perustuivat siihen ja se nosti osaltaan rt:n teknisesti asevoimiemme eturiviin.
Merivalvonnan kehittämisessä voitiin todeta, että Decca merenkulku- tai Marconi SNW-tutkien tekniset ominaisuudet eivät vastanneet vaatimuksia. Niiden häirinnän sietokyky oli käytännössä olematon. Mittausarvojen tarkkuus ei ollut riittävä liikkuvia pintamaaleja ammuttaessa. Hätäratkaisuna hankittiin NL:sta jopa eräitä “Rangout”- ohjusvenetutkia. Niissä oli tietty häirinnänsieto ja eräänlainen mikro-B näyttö, mutta kukaan ei silti jäänyt niitä kaipaamaan, kun ne poistettiin. Osoittautui näet sittemmin mahdolliseksi hankkia hyppivätaajuksisilla magnetroneilla varustettuja ja mittausominaisuuksiltaan meritulenjohdon korkeat vaatimukset täyttäviä ruotsalaisia valvonta-/tulenjohtotutkia. Kotimaassa kehitettiin niille valvontaan ja tulenjohtoon käyttö- ja näyttökonsolit ilmavoimien iv-tutkilta perittyyn tietotaitoon tukeutuen. Erityisen onnistunut oli banaanin mallinen antenniin kuuluva lasikuitututkaheijastin, jonka ominaisuudet olivat aivan maailmanluokkaa. Sen Ruotsin FOA-testit vakuuttavasti todistivat. Kotimainen “Molino”-niminen yritys vastasi “antennin” tuotannosta. Sama yritys valmisti myös huipputason purjekoneita, mutta niin vain tällä valtiolla oli varaa antaa firman kaatua. Kun yhtäältä RADAL-kokeet olivat osoittaneet, että sama laskin voi laskea useammalle tuliyksikölle ampuma-arvot joko samaan tai eri maaleihin, ja toisaalta varoja oli niukasti, niin lankesi “luonnostaan” että kustannusten säästämiseksi hankitaan “patteristojärjestelmiä”. Siinä laskimen määrittämät ampuma-arvot siirrettiin patterien keskiöissä oleville näyttötauluille edelleen tykeille luettaviksi.
Näin ensisijaisesti Nokian elektroniseen taitoon, kehittyvään ballistiseen tietoon ja mittausvälineiden kehittymiseen luotiin rannikollemme RAVAL, eli Rannikkotykistön Ammunnan ja VALvonnan järjestelmä. Sen ohjelmoinnista vastasi erittäin pitkälle P. Koponen. Siinä oli kaksi erillistä ohjelmaa eli rajoitetuin ampumaohjelmin (mm. varoitustuli) varustettu merivalvonta- ja varsinainen taistelun edellyttämä täydellinen, monien pattereiden meri- ja maa-ammuntojen ampumaohjelma. Järjestelmää tehtäessä tiedettiin hyvin, että sen heikkoutena on tietysti viestiyhteyksien keskittyminen, mutta vähillä varoilla oli tehtävä mainittu kompromissi. Toki ymmärsimme, että ihanne olisi patteri- ja tykkikohtaiset ammunnan laskimet. Tiedostimme, että nyt meillä kuitenkin oli järjestelmä, joka vailla vähäisimpiäkään approksimaatioita laski arvot matemaattisen tarkasti. Vain satunnaiset varianssit ammunnan häiriötekijöissä, kuten mittausarvoissa, säätiedoissa, ampumatarvikkeissa, ruudeissa, ym. tuliyksikön inhimillisen hallinnan ulkopuolella olevissa tekijöissä, saattoivat aiheuttaa ammunnan hajontaa. Olimme ampumaopillisesti maailman ja kotimaamme huipulla! Edellytyksemme vastata rannikkojemme turvallisuudesta olivat huimasti laadullisesti parantuneet.
Oman merkittävän lisänsä iskukykymme kehittämiseen jatkossa toi MeriTorjuntaOhjus “Styx” eli “MTO-65”. Aikanaan oli korkea-arvoinen delegaatio lähtenyt hankkimaan NL:sta rannikko-ohjusta mm. vanhentuneita järeitä tornikanuunoita korvaamaan. Yllättäen he tulivat takaisin em. ohjusjärjestelmään perustuvien ohjusveneiden kanssa. Olivat uskoneet (alan miehiä ei delegaatiossa kaikesta päätellen ollut mukana, laivastomiehiä kylläkin…) venäläisten vakuutteluita, että kyseessä on vain laivalta ammuttavissa oleva ohjus!? He halusivat tietenkin myydä suomalaisille ohjusveneitä, joita meille hankittiinkin neljä kappaletta – kovaan hintaan, tottakai.
Monen kiemuran jälkeen yleisjohto näytti vihreätä valoa sille ajatukselle, että jos kerran ohjus voitiin ampua keinuvalta, mutta kalliin ohjusveneen kannelta, niin kaiketi vakaa ja huokea maalavetti on myös mahdollinen – ellei peräti suositeltavampi. Ajatuksen vakaammat vastustajat kantoivat laivaston univormua ja niiden kärjessä oli mm amiraali Pirhonen. Unohtunut oli heiltä alkuperäinen hankintaperuste…Pääesikunta sentään muisti.
Silloinen majuri Lahti oli sittemmin pitkällä komennuksella SNTL:ssa muiden asejärjestelmään koulutettavien kanssa. Hänen projektiryhmänsä johdolla Hästö-Busö’ssä kokeiltiin niin psv-lavettia kuin kiintolavettia vailla suurempaa menestystä. Vasta, kun oli ymmärretty erityisten, tietyn leikkauslujuuden omaavien, ohjusta lavettiin sitovien ruuvien merkitys, tilanne kirkastui. Ne viivyttivät ohjuksen lähtöä niin pitkään, että lähtö- ja ajomoottorien täysi työntövoima ehti kehittyä. Nyt olikin helppo laskea, kuinka suuren lavetin “kumoamisvoiman” ohjus lähtiessään aiheuttaa. Ratkaisuksi tuli kevyehkö, pyörillä varustettu, hinattava ja sivusuunnassa askelmoottorin avulla sähköisesti kaukosuunnattava lavetti, jonka rakenteessa oli opittu ottamaan huomioon purkautuvien kaasujen painevaikutus. Lavetin ja sen suuntauselektroniikan kehittämisessä PEsähköt-os:n ins-komentaja O. Wiio oli ratkaisevassa asemassa, kuten myös RAVAL:in kehittämisessä osastonsa edusmiehenä.
Joka kerta, kun ohjus suostui lähtemään eli erityinen Merivoimien ohjushuoltolan asentama lähtöpatruuna syttyi, rt:n ampumat ohjukset menivät maaliin. Ampuma-arvojen määrittämisessä yksikössä otettiin käyttöön erityinen sovellus keskiöstä. Siihenkin liittyy pieni anekdootti:
Rt:n tarkastaja, eversti Eero Veranen vaati minua vertaamaan toisiinsa venäläisen sähkömekaanisen ohjusammunnan laskimen ja keskiön ampuma-arvoja. Pidin asiaa koko lailla turhana asiana ja kysyinkin, kumpia arvoja on pidettävä oikeampina, keskiön määrittämiä, joilla olemme tykeillä ampuneet vuosikymmeniä tarkasti vai em:n, alati “fiiraavien” lukuisten komponenttien lopputuloksena tulostamat arvot. Sitä paitsi ohjushan hakeutuu itsekin loppuvaiheessa maaliin, mitä tykinkranaattimme eivät tee ja silti onnistumme keskiöammunnoissa. Veranen tuumi jonkin aikaa ja sanoi sitten, että hyvä on, turhaa työtä emme tee, mutta vastaat sitten sanoistasi. Verasellahan oli diplomi-insinöörin koulutus, joten hän oivalsi vaatimuksensa epäloogisuuden.
Kaiken materiaalisen kehittämistoiminnan ohella osallistuin merivalvonnan ja aselajin ohjesääntötyöhön. Siinä yhteydessä ja aselajia koskettavista asioista keskusteltaessa erityisesti vanhimman poikani Jarin kummisedän, silloisen majuri O. Vehmaksen ja nuorimmaisemme Mikon kummisedän, majuri T. Lahden kanssa ymmärrykseni rannikkopuolustuksen merkityksestä maamme strategisena, jopa turvallisuuspoliittisena aselajina kirkastui lopullisesti. Olihan rannikkotykistö ainoa jatkuvassa valmiudessa oleva, aluevastuullinen maavoimien aselaji vastaten kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina alueellisen koskemattomuutemme valvonnasta ja puolustusvalmisteluista alueillaan. Mitkään vaivat tai ylityötunnit eivät rasittaneet, kun oli kyse operatiivisen, taktisen tai teknisen suorituskyvyn kehittämisestä. Koin, että se on todellinen kynnysaselaji. Taisteluitta ei aluevesillemme ole vieraan vainoojan tulemista. Me toimimme todellisilla paikoilla, joilla tulisimme tarvittaessa kamppailemaan, emme erityisillä harjoitusalueilla tai “tyypillisessä suomalaisessa metsämaastossa”. Tietoisuus tästä veti vakavaksi.
Rannikkopuolustustustyöryhmässä
Rannikkotykistötoimistossa palvelin siis kaksi kiihkeän työn ja toiminnan vuotta. Toimistopäälliköksi tuli everstiluutnantti E.K.K. Kallio, joka kaukokatseisesti näki aselajin kehittämisen vaativan kokonaisvaltaisen ja riittävän pitkän (15 vuotta) aikajänteen kattavan ja ylijohdon hyväksymän kehittämissuunnitelman tarpeen. Niinpä viimeisiä aikojani kirkasti suunniteltu osallistuminen operatiivisen osaston päällikön, eversti A. Savolaisen johdolla ensimmäisen aselajikohtaisen PTS:n laadintaan. Rannikkopuolustus- eli RPT-työryhmälle, joka sisälsi eri alojen parhaita asiantuntijoita, nimettiin kolme sihteeriä. Siihen työhön meidät, Vehmas, Lahti ja Niska määrättiin eikä taatusti vastoin tahtoamme.
Työ valmistui aikanaan eli marraskuussa 1973. Se toimi vaikuttavana aineistona mm. jo Parlamentaarisen ja seuraavien kahden puolustuskomitean mietintöjä kirjoitettaessa ja ohjasi linjakkaasti ja kokonaisvaltaisesti aselajimme kehitystä seuraavat puolenkymmentä vuotta. Olen ylpeä, että sain – tosin jo pari vuotta PEsuunn-os:lla palvelevana – olla osallisena tuossa valtavan merkittävässä hankkeessa, joka kattoi aselajini ja merivalvonnan kaikki tekijät. Se oli uraauurtava, kokonaisvaltainen kehittämissuunnitelma, joka voimavarojen realistisella arvioinnilla myös toteutui lähes kokonaan. Osuuteni työssä oli lähinnä materiaaliset kehittämishankkeet ja voimavaratarpeiden määrittäminen, siis erityisesti suunnitelman rahoitus ajan funktiona.
Eräs asia sietää todeta. Huolellisten tutkimusten ja operaatioanalyyttistenkin selvittelyjen jälkeen osoittautui, että vanhentuvan “152 50 T”-kaluston korvaamiseksi tulee hankkia – 100 TK-kalustosta jo saatujen kokemusten perusteella – suuren taistelukestävyyden omaavaa raskasta 152-155 mm:n kalustoa. Tiedossamme oli, että Tampellan aseosasto oli edennyt varsin pitkälle tällaisen kaliiperiluokan kaluston kehittämisessä ja oli halukas osallistua hankkeeseen. Oli siis edellytyksiä kotimaiselle tuotannolle, jolloin saisimme juuri tarpeitamme ja resurssejamme vastaavaa kalustoa. RPT-72:n ehdotus perustui tehtyihin selvityksiin, jolloin tehokkuus/kustannusanalyysi osoitti selvästi em:n kaliiperin parhaaksi.
Varsin optimistisena meninkin mietinnön valmistuttua marraskuun lopulla 1973 Puolustusministeriön kansliapäällikölle, kenraaliluutnantti A. Pajuselle selvittelemään hänelle pyynnöstään vielä pvkom:lle esittämätöntä työtä. Koin melkoisen järkytyksen, kun hän aivan suoralta kädeltä tyrmäsi moisen kaliiperiluokan hankkeen vailla muita perusteita, kuin että ruotsalaistenkin raskas Bofors-tornikanuuna oli vain 120 mm:nen. Hän ei halunnut kuunnella ainuttakaan perustelua, kuten esim. vaikutusanalyysituloksia, tms. Yritin selvittää, että ruotsalaisten kaliiperi oli muodostunut noin pieneksi heidän haluttua täysin automaattisella latausjärjestelmällä varustetun aseen ja siten unitäärilaukauksen (ammus ja hylsy yhdessä), eikä sellainen ollut suuremmalla kaliiperilla tilasyistä käytännöllinen. Meillä ei tavoiteltu sitä paitsi noin kallista systeemiä. Ainoa vastaus oli, että turha inttää, jos RPT tuollaista esittää (siis 152-155 mm), niin hän kyllä pitää huolen siitä että hanke kaatuu! – Siinä olin puhtaan kaulani kanssa!
Mitä neuvoksi? Iltapäivän tuumattuani, rauhoituttuani ja saatuani ajatukseni kohtuullisen selviksi soitin Tampellaan Pentti Silvastille. Puhelimessa en sanonut muuta, kuin että nyt jos koskaan hyvät neuvot ovat kalliit ja kutsuin hänet illalliselle kotiini. Vastusteltuaan hetken hän lienee vaistonnut, että asiat ovat vakavalla tolalla ja lupasi lentää Helsinkiin. Kävin ostamassa hieman juotavaa ja Aulikki-vaimoni sai puhelimitse tiedon ja kehoituksen illallisen laadinnasta. Silvast tuli, söimme maukkaan aterian ja vasta kahvin ja konjakin ääressä kerroin tapahtuneesta. RPT:n esittely pvkom:lle olisi runsaan puolen viikon päästä…
Kysyin häneltä, voisiko Tampella ajatella tekevänsä tornikanuunan 130 K 54:n putkeen tukeutuen? Silloin tämä venäläinen kaliiperi olisi Pajusen mieleksi vain 10 mm suurempi kuin 120 TAK:lla. Etuna olisi toki vielä, että näin saavutettaisiin sama kaliiperi ja ampumatarvikkeet niin kiinteälle kuin moottoroidulle järjestelmälle. Silvast ymmärsi tilanteen. Hän mietti itsekseen pitkän aikaa ja totesi sitten, että jos näin on, niin kyllä Tampella voi homman hoitaa. Rasitukset torniin ovat samaa luokka kuin he ovat kaavailleet raskaampaa putkea varten, joten 130 mm käy ja on sitten aikanaan vaihdettavissa (niin haluttaessa) 155 mm:in. Huojennuksen tunteeni oli suunnaton. Silvast totesi, että käynti luonamme oli todella ollut tarpeen, vaikka vaimonsa joutuikin viihdyttämään yksin heidän siksi illaksi kutsumiaan vieraitaan…
RPT-tekstin salamakorjausten jälkeen esitin ratkaisuni työryhmän johdolle ja sihteereille, jotka hyväksyivät ehdotukseni tilanteen pelastamiseksi. Kun mietintö sitten kohta määräpäivänä esiteltiin ylimmälle johdolle, paikalle ilmaantui myös kansliapäällikkö. Hän ei koko aikana sanonut juuri sanaakaan, katsoi vain kylmästi minua, näiden asioiden esittelijää. Läsnäolijat ilmaisivat kannattavansa mietintöä ja myös erikseen raskaalle tornitykille ehdotettua kaliiperia esitetyin perustein. Työryhmä johtajineen sai hyvin ansaitsemansa kiitokset ja mietintö hyväksyttiin jatkotoimenpiteiden perustaksi RPT-72 nimisenä marraskuussa 1973. Suunnitelman alkuvuosien suosituksia sisältyi jo Parlamentaarisen puolustuskomitean suosituksiin vuosille 1972-1976 painopisteen ollessa 100 55 TK-yksiköissä.
Nyt seurasi sitten toteutuksen vuoro niin operatiivisella, merivalvonta ml, taktisella, organisatorisella, linnoituksellisella, koulutuksellisella, koko kalustuksellisella sekä merenkulullisella ja varsinkin rahoituksellisella alalla. Selkeän kehyssuunnitelman puitteissa kehittäminen saattoi edetä johdonmukaisesti ja kaikkien ymmärtämällä tavalla. Päämäärä ja tavoitteet olivat selkeät ja realistisesti aikaan sidotut. Hankkeet voitiin täten muovata osaksi puolustusvoimain ja maavoimain muuta taloudellishallinnollista PTS-, TTS- ja budjettisuunnittelua sekä palvelemaan puolustuskomiteoita. Siinä työssä sain olla vahvasti mukana.
Esiupseerivaiheesta
Olin saanut siirron 13.9.1971 ja sitä ennen lyhyen komennuksen Yleisesikunnan suunnitteluosastolle kesken RPT:n laadintaa. Tietenkin osallistuin täysin voimin työryhmän työskentelyyn. Edellä kerrottu episodikin sattui oltuani jo osastolla kaksi vuotta. Siirron yhteydessä olin saanut ylennyksen majuriksi. Osastoa johti eversti P. Väyrynen, josta aikanaan tuli PV:n sotatalouspäällikkö. Nyt seurasi todella kiihkeä viisivuotinen työskentelykausi, jota leimasivat osaston osallistuminen parlamentaaristen puolustuskomiteoiden (II PPK:n valmistelutyö aloitettiin jo alkukeväästä 1975) suositusten laadintaan.
Oma sektorini oli ensisijaisesti materiaalisten voimavarojen kehittämisen kenttä, siis perushankintojen ja uusintahankintojen koordinointi ja budjetointi. Siihen liittyen kehitin osastolle hankittujen operaatioanalyytikkojen kanssa ideaani perustuvan sotavarustuksen käyttöarvoanalyysin, joka kuvasi uusihankinta-arvoon sidottua PV:n hallussa olevan materiaalin käyttöarvon muuttumista ajan funktiona. Analyysi, joka perustui kunkin sotavarustuksen yksityiskohtaiseen tarkasteluun, paljasti monta aikaisemmin määrittämätöntä kuvaajaa puolustushaara- ja aselajikohtaisina aikasarjoina. Voitiin astua pitkä harppaus “mi-tu” tasolta osoitettavissa olevalle tasolle. Siitä saatiin varsin oivia, vaikkakaan ei kaikkien mieleen olevia, perusteita suorituskyvyn ja sen muuttumisen arvioimiseksi. Osoittihan se, mitä rahoitusresursseja tulisi saada kullekin toimialalle, jotta suorituskyky säilyisi ottaen huomioon mm. teknisen kallistuman vaikutukset. Analyysi palveli hyvin osaltaan komiteoiden tarpeita, koska se selkeästi näytti, miten eri aloilla menee eri rahoituskehyksillä.
Oman sektorinsa muodosti SNTL-kauppa. Siinä oli monta erityispiirrettä, joihin en tässä yhteydessä puutu. Eräs seikka on kuitenkin mainittava. Koska Suomi maksoi hankintansa, niin neuvotteluasemamme oli selkeä, jopa vahva. SNTL:llä oli viljalti asiakkaita, joille sotamateriaalia luovutettiin jopa vastikkeettomasti arvatenkin maailmanvallankumouksen nimissä…Paluumatkoilla kotimaahan Moskovasta saatoimme delegaation johtajan, siis eversti Väyrysen ja PM:n edustajan K. Karkelan kanssa laskea tinkimisemme tuomat rahalliset säästöt. Niitä voitiin käyttää mm. hankintalukumäärien lisäämiseen tai varaosa- tms. hankintoihin.
Kokonaisrahoituksemme oli “kiinteä”, joskin NL käytti kolmen prosentin vuosittaista hinnannousua “länsimaisen inflaation kompensointiin”. Sen laskemisessa emme suostuneet korkoa korolle-laskutapaan. Oli siis äärimmäisen tärkeätä saada tietyn varusteen hinta ensi kertaa ostettaessa mahdollisimman alhaiselle tasolle, vallankin jos suunnitelmissa oli jatkaa sen hankintoja.
Intensiivinen työskentely suunnitteluosastolla, jossa osallistuin kiinteästi budjetoinnin ohella sekä Toiminta- ja Taloussuunnitelmien että PTS:ien laadintaan avarsi näkemään puolustusvoimat kokonaisuuden ja eri tekijöiden keskinäiset sidonnaisuudet. Tunsin suurta tyytyväisyyttä työssäni ja tunsin saavani osallistua – ei vain rannikkopuolustuksen – vaan koko PV-kokonaisuuden kehittämiseen.
Siirtyminen everstiluutnantiksi ylennettynä I/SlRtR:n komentajaksi päätti lopullisesti “nuoren upseerin- ” ja palvelusurani alkuvaiheen.
Myöhemmistä eräistä vaiheista
Patteriston komentajana tunsin olevani siinä tehtävässä, johon minut on koulutettu. Sain olla lähellä koulutettavia varusmiehiä ja kontakti alaisiin oli kiinteä. Tämä vaihe alkoi hieman erikoisesti. Aivan ensimmäisinä päivinä oli Isosaaren linnakkeella henkilökunnan vuosittaiset pistooliammunnat. Tottahan osallistuin, mutta ensin halusin seurata alaisteni suorituksia. Kuinkas sattui! Ylikersantti H:n, linnakkeen taisteluvälineupseerin pistooliin tuli häiriö ja hän ryhtyi – tietenkin vastoin kaikkia määräyksiä – ammunnan aikana rassaamaan asettaan. Sitä tehdessään hän kääntyi taaksepäin ja juuri silloin ase laukesi. Hiekantuprahdus 10 cm vasemman jalkani kengän edessä kertoi, minne luoti osui. Oitis tuli täysin hiljaista. Mitä uutena komentajana tekisin? Ratkaisin asian niin, että odotin alaisteni seuratessa vaiti noin pari minuuttia kunnes lausahdin: “Kiellän ylikersantti H:ta jatkossa ampumasta varpaisiini… ammunta jatkuu! ” Jatkossa kaikki noudattivat huolella varomääräyksiä.
Suuren toimintavapauden alaiselleen antanut komentajani, eversti A. Hukari menehtyi DC-3:n syöksyessä järveen 3.10.1978. ESSlkom määräsi minut toimimaan rykmentin komentajan sijaisena, kunnes seuraajaksi nimetty eversti O. Vehmas ottaisi tehtävän vastaan. Kadettikurssiveljeni ja rykmentin esikuntapäällikön U. Tirrosen tukemana saatoimme pidetyn komentajamme viimeiselle matkalleen Upinniemen kappelissa.
“Ylemmän päällystön kurssi 8”:n jälkeen lokakuussa 1978 seurasikin 1979 siirto Pääesikunnan suunnitteluosaston päällikön virkaan, jolloin vastuulleni tuli suunnitteluosastolle kuuluvien varsinaisten tehtävien ohella mm III PPK:n suosituksen vuosille 1982-86 valmistelun aloittaminen joulukuussa 1979. Onneksi tilanne oli jo ennen koettu. Maanpuolustuskurssi 73:n käyminen ja ensimmäinen selkäleikkaus elokuussa 1980 sisältyivät osastopäällikkyyteni pariin ensi vuosiin. Hoidin virkaani sankan tupakansavun suojassa Tilkan osasto III:n potilashuoneessa. III PPK:n suositus valmistuikin sitten osaltamme alkuvuodesta 1981.
Ilokseni sain everstiylennyksen lokakuussa 1982 – osastopäällikön virka oli vielä everstiluutnantin virka siihen aikaan. Ylennykseen vaikutti varmasti 450 Mmk:n lisämäärärahan saanti perushankintoihin, jonka junailimme PM:n Erkki Rantasen ja UM:n osastopäällikön Pauli Oppaan kanssa. Opas oli maanpuolustuskurssikaverini ja Rantasen kanssa olimme jatkuvasti yhteistoiminnassa. Hankkeeseen eivät uskoneet Pajunen tai kenraali Sutelakaan, puolustusvoimain komentaja, eikä kai kukaan muukaan.
Työryhmä Rantanen, Opas ja Niska hyväksyivät työryhmän toisessa ja viimeisessä kokouksessa vm:n laatiman muistion ja siitä asia eteni! Määräraha, 300 + 150 Mmk parina vuotena tuli lisäbudjetissa ja hyvä niin, sillä tavanmukainen liukeneminen PPK:n suosituksista oli jälleen tapahtunut. Poliitikot hyväksyivät usein pitkin hampain suositukset, mutta eivät budjeteissaan muistaneet pysyä sanassaan. – A. Pajunen katsoi asiakseen lähestyä Pääesikuntaa kirjeellä, jossa kielsi asioimisen PM:n ohitse. Oli unohtavinaan, että alaisensa, osastopäällikkönsä Rantanen oli yksi osallinen!
Osastopäällikkyys oli kohdaltani kestänyt kuudennelle vuodelle. Puolustus- ja aselajikilpailu määrärahoista oli jatkuvaa, vaikka komiteamietinnöt sinällään ohjasivat suuria puitteita. Paineet olivat usein sangen kovat. Esimiesten tukea saattoi turhan usein kaivata. Luvalla sanoen, vaikka yritin olla niin asiallisen objektiivinen kuin suinkin, niin koin, että sain tarpeettoman monta kertaa torjua useaa asiatonta ja virheperusteilta lähtevää vaadetta ja syytöstä. Tunsin tosissani leipääntyväni, mutta tehtävät oli hoidettava. Ymmärsin, mutta en hyväksynyt esimiesteni menettelyä, jossa kaiketi hyväksi katsottu mies annettiin kulua vaativassa tehtävässään antamatta tarpeellisia lisäresursseja.
Ei siis ole ihme, että toisaalta jouduin toiseen selkäleikkaukseen alkukeväästä 1984 ja että yhtäältä “Ylimmän johdon kurssi 10”:n päätyttyä keväällä 1985 olin enemmän kuin valmis lähtemään minulle tarjottuun vuoden mittaiselle ulkomaiselle kurssikomennukselle US War College’en saman vuoden kesällä. Sain kokea erittäin antoisan vaiheen urallani, joka antoi paljon uusia näkemyksiä ja oivalluksia sekä hyviä ulkomaisia ystäviä. Mainittu kurssi oli tarkoitettu valikoiduille Yhdysvaltain everstiluutnantti-everstin arvoisille, eteenpäinvietäville upseereille. Me ulkomaiset “International Fellows’it” olimme sekä oppilaita että omien seminaariemme pitäjiä.
Suomessa kurssia ei kaikesta päätellen juurikaan noteerattu, olihan vallalla pahin “rähmällään olon” vaihe. Ei ollut suurikaan suositus, että oli käynyt USA:n maavoimien korkeimman kurssin…Frunze SNTL:ssa tai USA:n osalta Harvardin siviiliyliopisto olivat niihin aikoihin valttia.
Kotimaahan palatessamme vaimoni ja nuorimman poikani kanssa oli lentokentällä yksin vastassa vanha kouluaikainen hyvä ystäväni, res. majuri Jyrki Loikkanen, joka kertoi, mikä tuleva tehtäväni olisi. Siellä sen kuulin kaveriltani, en komento-osaston edustajalta, joilta olin hyvissä ajoin asiaa tiedustellut. Hyvä, että edes näin. Kuten lähtiessäni oli luvattu, niin minut oli määrätty SlRtR:n komentajaksi. Edeltäjäni oli ev. T. Lahti, joka oli valitettavasti sairastunut ja joka nyt erikoistehtävään määrättynä siirtyi sitten kohta reserviin.
Suureksi pettymyksekseni komentajakauteni omassa rykmentissäni jäi vain runsaan vuoden mittaiseksi. Minut määrättiin edeltäjäni, ev. J. Karvisen eron jälkeen rannikkotykistön tarkastajaksi. Siinä tehtävässä sain sitten jatkaa aselajini ja merivalvonnan kehittämistä, mutta ennen kaikkea torjua kaikenlaisia enemmän tai vähemmän reaalimaailmasta irti olevia organisaatioehdotuksia. Niiden toteuttaminen olisi vienyt pohjan pois viimeisten puolenkymmenen vuoden aikana toteutetulta, ja alueelliseen puolustukseen johdonmukaisesti sidotulta ja toimivalta rannikon puolustusjärjestelmältä. Siihen liittyi vielä suuri into supistaa organisaatioita. Yhtenä esimerkkinä mainitsen tapauksen, jossa ns. Maro-suunnitelma oli toteutettavana ja Merivoimien (siis tosiasiassa laivaston) esikunta sai puolestaan tehtäväkseen esittää omat supistamissuunnitelmansa. Se tuli ja sisälsi pelkästään rannikkotykistön supistamisehdotuksia! Silloin vielä Pääesikunnalla riitti rahkeita palauttaa moinen suunnitelma tekijöilleen…
Totean nyt, että sen jälkeen, kun rannikkotykistö 1998 lakkautettiin aselajina ja joukkoina liitettiin Merivoimien komentajan alaisuuteen, supistamissuunnitelma on perin juurin toteutettu, kuten asiasta kuullessani heti ennustin.
Kaikkien kommervenkkien jälkeen olin vaiheessa, jossa arvelin, että kolmannes vuosisata rakastamani maanpuolustuksen ja aselajini palveluksessa riittää. Kun silloin oli myös mahdollista saada erittäin hyvä ystäväni sekä toimistopäällikköni Juhani Haapala everstiksi ja rykmentin komentajaksi ja arvostamani SKK:n teknisen opintosuunnan käynyt eversti Risto Sinkkonen seuraajakseni tarkastajaksi, niin jätin eroanomukseni. Reservin ensimmäinen päivä oli 1.3.1992.
Loppusanat
Minulta on usein kysytty, olisiko jokin muu ura ollut mieluisampi. Voin suurella tyydytyksellä vastata, etten olisi voinut paremmin valita. Missään vaiheessa en asiaa epäillyt, en edes silloin, kuin entiset luokkatoverini nostivat varsin paljon suuremman tilin kuin itse sain. Tehtävieni mielenkiintoisuus ja haastavuus, osallistuminen pitkään laiminlyödyn aselajini vahvaan kehittämiseen, kun se vihdoin sai itsenäisyytensä, oman aselajitarkastajansa ja sotakoulunsa, innostivat uurastamaan ja antoivat elämälle sisältöä.
Koko rannikkopuolustusdoktriinin uudistaminen, uusien organisaatioiden ja ohjesääntöjen tuottaminen ja käyttöön ottaminen olivat upeita haasteita. Omatoimisen, aloitteellisen ideoinnin ja ennakkoluulottoman teknisen visioinnin sekä luovuuden ansiosta aselaji saavutti ja ohitti modernisuudessaan monet muut valmiita ratkaisuja odottavat aselajit. saatoimme ylpeinä sanoa Alpo Kantolan sanoin: “Rannikkotykistö on terästä”!
Koko kehittämisen aikana oli joitakin selkeitä linjoja sitä ohjaamassa:
-Maitse tuleva hyökkäys on vahvimmillaan alkuvaiheessaan.
-Meritse tuleva hyökkäys tai merikoukkaus on puolestaan heikoimmillaan alkuvaiheessaan.
-Mitä aikaisemmin ja vahvemmin rannikoillemme suuntautuva, ilmoitse ja/tai meritse tulevan iskun torjunta aloitetaan, sitä varmemmin tuotetaan kuljetettavana olevalle vihollisen iskevälle voimalle korvaamattomia tappioita – edellyttäen, että on käytettävissä tehtävään tarkoitettuja asejärjestelmiä.
-Torjunnan johtajalla on oltava rannikkopuolustuksellinen tieto-taito, erityiskompetenssi hallussaan. Sen opettelu taistelun alettua on liian myöhäistä. Johtajalla tulee olla riittävä operaatioalue käytettävissään ja kyky turvata omien joukkojen siirrot maitse tai saaristossa ilmauhankin aikana.
-Omiin laivastoyksiköiden toimintaan ei tule liiaksi luottaa, sillä niiden eliminointi toiminta-alueelta on ensimmäinen vaihe merellisen iskun toimeenpanossa.
-Suojan, maastouttamisen, harhauttamisen ja hajaryhmityksen merkitys on voimakkaasti kasvussa.
-Kaikissa vaiheissa oman liikemaalien ja maamaalien ammuntaan soveltuvan tulituen merkitys on ratkaiseva lopputulosta ajatellen.
-Erikoiskoulutettu ja -varustettu rannikkopuolustus vapauttaa tavanomaisia voimia käytettäväksi muihin painopistesuuntiin.
-Miten nykyinen rannikkopuolustus vastaa edellä esitettyihin teeseihin?
-Onko jo kaikki tähän mennessä rakennettu ehditty hävittää?
-Onko kaikki tehty maamme ampumateknisesti korkealuokkaisimman pinta-ammunnan tulituen tarjoavien rannikkotykistöpatteristojen toimintaedellytysten turvaamiseksi?
-Kulkeeko jatkossa rannikkopuolustuksen takaraja vesirajassa, kuten vajaa vuosisata sitten?
-Voidaanko turvallisin mielin jatkossa jättäytyä, kun esim. Venäjä jo rakentaa suurilla öljy- ja kaasutuloillaan uusia 600 sotilasta kalustoineen ja panssaroituja taisteluajoneuvoja kuljettavia maihinnousualuksia, parin kevyillä ohjusyksiköillä vahvistetun rannikkojääkäripataljoonan varaan?
Onneksemme lähes strategisen aseen aseman saavuttaneet ja modernisoitavat rannikko-ohjuspatterit ovat sentään vielä käytettävissämme!
Edellä esitettyihin kysymyksiin ei saada vastauksia hokemalla kymmenen vuotta sitten vallinneisiin tilanteisiin soveltuvia vastauksia ja visioita. Tämän päivän tilanne on muuttunut ja muuttuu joka päivä. Sotilaiden on uskallettava tunnustaa tämä todellisuus ja viestittävä muuttuvista näkymistä poliitikoille.
Itselläni on kirkkaasti säilynyt mielessäni tosiasia, että jo lähes tuhat vuotta sitten ja kaiken aikaa sen jälkeen eri voimaryhmittymät ovat tavoitelleet etelä- ja lounaisrannikkojamme. Joka kerta, kun ne siinä ovat onnistuneet, maamme on joutunut vihollisen haltuun. Kun viime sodissamme pystyimme vahvan rannikkopuolustuksen turvin pitämään rannikkomme, niin valtakunta säilyi itsenäisenä. Tämä tosiasia mielessäni palvelin kolmannesvuosisatani puolustusvoimissa enkä näe mitään syytä näkemystäni muuttaa.
Toivon, että rannikkopuolustuksemme voi jatkossakin täyttää merellisen luontomme auttamana suuren tehtävänsä eli pitää rannikkomme omiemme hallussa.