Suomenlinna ja Miessaari 1956-1957

REIJO HASU, otteita kirjoittajan kirjasta ”Tarinoita tehtaanvarjosta”

Kun sitten kaikki oli iän ja muun puolesta kunnossa, sai tehdä ylitöitä ja pyhätöitä, ja oli päästy miesten kirjoihin ja rahan makuun ainakin omasta mielestäni, niin sitten tuli asevelvollisuusaika sotkemaan suunnitelmat. Kun kutsunnoissa kysyivät, että onko toivomuksia, sanoin, että mahdollisimman kauas, Tallgrenin Unton kanssa olimme Suomenlinnassa suorittamassa asepalvelusta.

Verstaalla oli harjoituskivääri tai kiväärin näköinen tekele, jolla työkaverit opettivat kivääriotteita, ettei sitten munaa itseään ja paikkakuntaa, josta oli kotoisin. Sitten vielä lähtiäisiksi Väinö-vaari kehotteli muistamaan, että pienen maan turva on pienoiskivääri Olin ensin alokasaikani Suomenlinnassa. Palvelukseenastumispäivä oli 10.8.1956. Joukko-osasto oli nimeltään RT 1. myöhemmin vuoden vaihteen jälkeen Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti, jonka lyhennys oli SLRTR.

No sehän oli minulle joka paljon Kouvolaa pitemmällä ei ollut käynyt elämys päästä tällaiseen paikkaan asevelvollisuutta suorittamaan. Ostin uuden puvun kun lähdin etteivät asemalla arvaisi että olen tulossa kruununtöihin. Lähdin jo aamujunalla että sitten Helsingissä olisi aikaa katsella vähän kaupunkia, koska ilmoittautua piti viimeistään 24.00 mennessä. Otin salkun vielä mukaani vähän niin kuin rekvisiitaksi etteivät arvaisi millä asioilla oikein liikun.

Mutta niin oli uusi puku ja salkku aivan turhaan hankittu, kun tulin junasta alas ja lähdin ihmisvilinässä kohti asemarakennusta niin ennen kuin huomasinkaan istuin armeijan kuorma-auton lavalla. Auto lähti viemään meitä kohti Eteläsatamaa. Siellä meidät otettiin alas lavalta ja silloin vasta alettiin kysellä mihin kukin on menossa. No osa porukasta meni Isosaareen. Ajattelin että kyllä niillä vastassa olleilla on melkoisen hyvä ihmistuntemus kun noin vain napataan äijä autoon mitään kyselemättä, ja vikamiestä ei tullut yhtäkään.

Kun sitten menin tupaan johon minut oli aiottu majoittaa niin siellä oli luutnantin arvoinen mies, joka sanoi että siltä se Hasu tuli. Kysyin mistä hän tiesi kuka minä olen niin hän vastasi pituudesta. Tämä oli viimeinen kerta kun minua puhuteltiin vain sukunimellä sillä tämän jälkeen aina tuli sotilasarvo nimen eteen seuraavan yhdentoista kuukauden aikana.

Ryhmänjohtajana oli alokasaikana ammattikoulukaveri, joka ilmoitti kyllä heti missä kaappi seisoo. Hän sanoi, että häntä on sitten puhuteltava herra alikersantiksi. Kyllähän se vähän otti päähän että koulu- ja työkaveri heittäytyy niin tärkeäksi. Mutta kyllä häntä otti vielä enemmän päähän kun minä noudatin annettua ohjetta loppuun asti. Kun myöhemmin istuttiin ja kaikki toiset sinuttelivat häntä niin minä en. Kun hän kerrankin kysyi muistat sie Reijo kun tehtii se suur lumiukko siih koulun pihah niin minä sanoin nousten seisomaan ja asennon tehden, että herra alikersantti kyllä muistan.

Alokasaika meni mukavasti koska oli vasta elokuu ja turistit olivat vielä liikkeellä, joten kentällä mikä oli tavallaan Kirkon piha missä sulkeisharjoitus pidettiin, oli aina joku turisti nuhtelemassa kouluttajia siitä, ettei meitä vain liikaa juoksuteta. Kerrankin kersantti Veikko Vilmi hermostui, ja sanoi suuntana Lordi Hamiltonin kenttä. Hän lähti juoksemaan kentälle. Unto lähti vauhdilla juoksemaan kersantin rinnalla. Vauhtia lisättiin puolin ja toisin. Kun me muut tulimme kentälle joskus myöhemmin pistoksen kärsineenä, olivat kilpailijat jo palautuneen tuntuisia.

Hengellinen kasvatus kuului Sotarovastin tehtäviin ja hänen nimensä oli Kalpa. Kun hän piti ensimmäisen oppituntinsa, niin hän aloitti sen sanomalla että tämä Suomenlinna on siitä todella ihmeellinen saari että tätä ympäröi vesi joka puolelta Hän oli silloin jo vanha mies sekä hyvin huonokuuloinen. Kun hän kerrankin kysyi, että kuka on perustanut Suomenlinnan ja sitten näytti erästä jonka halusi vastaavan. Kaveri nousi ylös ja esitteli itsensä sanomalla alokas Eloranta, Herra Sotarovasti, kun ei tiennyt oikeaa vastausta niin tuli pieni tauko jolloin Kalpa sanoi aivan oikein, aivan oikein Augustin Ehrensvärhän se todella oli.

Komppanian päällikkö oli Luutnantti Herno, jonka iskulauseita olivat että sotilaan tärkeimmät ominaisuudet ovat ryhti ja tahdissa marssiminen, kun saappaiden raudoitetut anturat lyövät mukulakiviseen katuun että kipinät sinkoilevat ja kuuluu ronks, ronks, ronks. Niin silloin kaikki jotka lähistöllä ovat ja kuulevat tämän JA tietävät että suomen sotilaat ovat marssilla. Siis muistakaa aina kaksi sanaa Ryhti ja Tahti.

Joukkueen johtaja Veikko Vilmi käytti vertausta melkein jokaisessa asiassa joka ei mennyt niin kuin olisi pitänyt mennä. Tupatarkastuksessa kun vuoteen päiväpeitto oli keskeltä hieman notkollaan niin hän sanoi että petihän on kuin tiineen tamman selkä.

Tai miehet ovat velttoja kun jätkän räkä piikkilangassa. Kun minä sanon että maahan niin se ei tarkoita sitä että te käytte kuin häävuoteeseen ujostellen.

Hän suoritti varustarkastuksen ja piti näyttää saippua rasia ja kun hän tuli minun kohdalle näytin rasian hänelle hän otti saippuan laatikosta ja kysyi mikäs tänä on. Vastasin että Lux saippua herra kersantti. Silloin hän otti saippuan ja heitti sen mereen ja sanoi että suomalainen sotilas ei saa haista kun mäntysuovalle ja paskalle painakaa tämä mieleenne ja te haette uuden saippuan varusvarastolta.

Kun alokasaika oli loppu, niin oli sotilasvalan vannominen, joka tilaisuus oli Porkkalassa 07. 09.1956. Muistan sen siksi että täytin seuraavalla viikolla 20 vuotta. Porkkala oli luovutettu takaisin saman vuoden tammikuussa ja siitä aloitettiin suunnitella Merivoimille ja Rannikkopataljoonalle omaa tukikohtaa. Suomen Joutsen, joka nykyisin on Turussa täysin kunnostettuna turistinähtävyytenä, oli silloin meillä sotilaskotina eikä siinä olut mastoja lainkaan. Siksi me sanoimme sitä Suomen Ankaksi.

Vuokraajilta jälkeen jääneet rakennukset olivat yksikerroksisia kasarmirakennuksia, joissa oli pärekatto ja muutenkin huonokuntoisia, lattiat olivat ilman mitään eristeitä.

Kun sitten valan jälkeen menimme takaisin Suomenlinnaan, aloitettiin jako mihin kukin jatkossa joutuisi. Kersantti Veikko Vilmi joka oli meidän joukkueen johtaja, sanoi että seuraavat jotka kuluttavat kaksi karvahattua talvessa aliupseerikouluun ja ne joilla kuluu yksi hattu erikoiskoulutukseen, ja ne joilla ei kulu hattu ollenkaan keittiölle perunan kuorintaan ja säähavaintoasemille ulkosaaristoon.

Alokasajan jälkeen Unto oli Isosaaressa aliupseerikoulussa ja minä Korian korpraalilyseossa, millä nimellä pioneerienaliupseerikoulu tunnettiin. Kuri oli Korialla kova mitään annetun käskyn tekemättä jättämistä ei hyväksytty. Paitsi kerran kun kysyttiin vapaaehtoisia Hentulan Supa ja minä ilmoittauduttiin, jouduimme varuskunnan verstaalle poraamaan kolmen millin poralla reikiä nimilappuihin. Sotilasmestari Matilainen, joka oli siellä päällikkönä, neuvoi mitä piti tehdä. Kun pora on tylsynyt niin laitatte sen tähän vasemmanpuoleiseen laatikkoon ja otatte oikeanpuoleisesta laatikosta terävän jolla sitten poraatte niin kauan kun se pystyy. Kun porat ovat kaikki tylsyneet niin ette missään tapauksessa saa niitä ruveta teroittamaan, sillä kun minä tulen niin sitten minä itse ne teroitan.

Kun Matilaista ei alkanut kuulua niin minä rupesin niitä teroittamaan, ja silloin hän tuli ja hirveä huuto sekä ilmoittautumaan majuri Lehtiselle joka oli koulun johtaja. Kun sitten koputin hänen ovelleen ja astuin sisään sekä aloin tehdä ilmoitusta niin silloin soi puhelin. Majuri vastasi kuunteli hetken ja sanoi kyllä, minä lähetän miehen sinne takaisin. Kun sitten menin takaisin verstaalle niin Matilainen kysyi, että mikäs oppilas on ammatiltaan. Tein asennon ja vastasin Kymin Oy:n porien teroittaja.

Sen jälkeen kävin tiistai- ja torstai-iltapäivät teroittamassa porat niin kauan kunnes koulu loppui. Ylikersantti Finnilän jokapäiväinen huomautus huokauksen saattelemana. Ja ne jalkineet siellä tupissa.

Kun koulut oli käyty, niin Miessaaren linnakkeella tavattiin. Muistan kun olin hakemassa syöksyveneellä Matinkylän Nokkalan laiturista Miessaareen tulevia. Edellisenä päivänä oli räjäytetty väylä veneliikennettä varten. Jäähän kairattiin viisi metriä leveään väylän kohtaan viiden metrin päähän reikiä, ja sitten vaan tynyä reikiin ja tulta nalleihin. Kyllä oli mahtava näky, kun 1300 m pitkä ja viisi metriä leveä jää lensi ilmaan. Kun kyseistä työtä tehtiin niin kaksi syöksyvenettä oli jäällä, veneet olivat noin metrin päässä toisistaan vierekkäin. Teimme avannon veneiden väliin ja peitimme sen lumella. Ja sitten odottelemaan että joku uittaisi itsensä. Odotus palkittiin, kapteeni Hukari oli uhrinamme mutta hän luuli että jää oli vain muuten heikko siltä kohdalta.

Oli huhtikuun alku, ja meri oli jäässä, mutta jää ei enää kestänyt liikennettä linnakkeelle. Kantahenkilökunnan lapset piti viedä kouluun ja kapteeni Hukarin sekä ylikersantti Arposen rouvat Matinkylän linjuripysäkille, jotta pääsivät kaupunkiin töihin. Siksi väylän räjäyttäminen oli pakko tehdä.

Kun tulin syöksyveneellä Nokkalaan, niin Unto istui laiturin reunalla ja varttui kyytiä saareen. Unto oli konekiväärijoukkueessa ryhmänjohtajana ja minä pioneerijoukkueessa samassa hommassa. Olihan Miessaaressa seuraavassa ikäluokassa Kuusankoskelta myös Kalevi Eriin. Kalevikin oli verstaalla työssä viilarin hommissa, kuten nimitys oli siihen aikaan. Nyt hän olisi asentaja. Hän luki työn ohella työteknikoksi ja oli kaupungin hommissa erilaisissa tehtävissä teknillisellä osastolla. Kun olimme aloittaneet koulunkäynnin 1940-luvun alussa, ja kun lähdimme Miessaaren linnakkeelta 5. heinäkuuta 1957, niin yli neljäkymmentä vuotta kului seuraavaan tapaamiseen. Vaikka viisitoista vuotta olimme aina, työpaikkaa myöten, samassa paikassa, niin kuitenkin yhteydet olivat poikki.

Miessaaressakaan ei ole enää mitään toimintaa. Se on nykyisin niin sanottu kylmä linnoitus, kuten Mäkiluotokin. Linnakesaaret ovat käyneet tarpeettomiksi, kun vihollinen voi tulla vaikka luoteesta tai sitten ihan mistä vain, niin kuin Junnu Vainio sanoo laulussaan. 

Asevelvollisuuden suorittaminen näillä linnakkeilla oli ainakin näin meikäläisen mielestä yksi elämän parhaimmista ajoista. Kun vahvuus oli noin 60-70 varusmiestä ja sotilaskoti oli ainoa paikka missä sitten olivat myös upseerit ja aliupseerit meidän varusveikkojen kanssa. 

Luutnantti Lautiainen soitti pianoa ja Ismo Salin ja minä lauloimme. Muistan ainakin kaksi suosittua kappaletta: ”Kasakkapartio” ja ”Vanhan merirosvon kapakassa”. Sitten parodioimme Pokeloita. Ismo oli Pokela ja minä Marjatta. Esitimme sen laulun, missä se haamu oli Marjaanan ovella ja sitten sen laulun, missä kuppari istui uunilla ja piipunnysä oli huulilla. Salinin Ismo oli hyvä laulaja ja näyttelijä. Isä Holger oli näyttelijänä Kansallisteatterissa. 

Marssilauluna meillä oli ”Ja se Oolannin sota oli kauhea”. Mutta vääpeli Lehtinen oli kyllästynyt, kun laulu oli aina sama. Hän sanoi, että voisitteko joskus laulaa jonkun toisen laulun. Sanoimme, että tämä on ainut mikä osataan. Niin Lehtinen sanoi, että hän opettaa meille illalla uuden laulun.

Kun sitten olimme paikalla ja vääpeli aloitti opetuksen, hän sanoi, että tämä on erittäin helppo laulu nimeltään ”Jänis istui maassa”. Ja aivan totisella naamalla hän kertoi, että ensimmäinen säkeistö kuuluu…, mitä minä en tässä nyt toista, kun kaikki sen varmasti osaavat. Sitten hän sanoi, ettei tarvitse opetella samalla kertaa useampia säkeitä, vaan laulatte tätä ensimmäistä niin kauan kunnes                 kyllästytte. Kun sitten aamulla marssimme pioneerivarastolle ja lauloimme ”Jänis istui maassa torkkuen”-laulua, niin hän seisoi toimiston kuistilla ja hymyili tyytyväisenä kuin Isä Camillo siitä kun oppi oli mennyt perille.

Meidän piti räjäyttää eräs kivi pois Niittyaukion nimellä kulkevalta harjoitusaukiolta. Luutnantti Lautiainen sanoi, että laittakaa 200 grammaa rotulia kiven päälle, ettei tarvitse porata reikää dynamiitille. No, kun kaikki valmistelut oli tehty ja oltiin valmiita poistamaan kivi aukiolta, niin minä käskin ryhmäni miehet kauemmas ja menin sytyttämään panosta.

Kun huusin, että Niittyaukiolla räjäytetään yksi panos; palaa jo, niin vääpeli Lehtinen nousi seuraavan kiven takaa pussihousut nilkoissa, ja huusi, että älkää vielä sytyttäkö, sillä minä olen täällä paskalla. Vääpeli Lehtinen oli miehistä mitä parhain. Hän ei koskaan korottanut ääntään, ja kuitenkin se mitä hän käski, tehtiin heti ja nurisematta.

Minun pääasiallinen tehtäväni oli kantahenkilökunnan lasten vieminen kouluun ja vaimot työhön ja illalla hakea takaisin. He kulkivat bussilla Espoon Matinkylään, josta hain heidät Nokkalan laiturilta, josta he soittivat päivystäjälle kun siellä oli joku tulossa linnakkeelle.

Asuimme vanhassa sikojen kopissa jossa oli tehty jonkinlainen remontti että siellä voisi asua. Sinne sopi neljä kerrossänkyä ja se oli niin matala ettei yläpetillä voinut nostaa jalkoja koukkuun kun katto tuli vastaan. Kun käymälään oli pitkä matka niin emme viitsineet sinne mennä. Yhtenä päivänä tuli kirjuri sanomaan, että minun olisi mentävä vääpeli Lehtisen luo nyt heti. Pojat sanoivat että keksi jotain, koska aavistelimme mistä kutsu johtui. Kun sitten menin vääpelin luo hän sanoi eversti Knuuttilan nähneen keltaisia jälkiä lumessa ja että tietäisinkö minä mistä ne olisivat sinne lumeen tulleet.

Sanoin että herra Vääpeli olemme muutaman kerran nähneet hirven kävelevän ja huseeraavan niillä nurkilla että jos tämä tai jokin muu eläin olisi aiheuttanut nämä jäljet. Vääpeli Lehtinen sanoi, jotta pääsisimme varmuuteen onko kysymyksessä hirvi niin järjestämme vartion jälkien luo iltakuudesta aamukuuteen kaksi tuntia aina vuorollaan. Kun meitä ei ollut kun kahdeksan miestä niin vuoro tuli melkein joka yö Kaksi viikkoa vartioitiin olematonta hirveä, sitten tuli lumisade ja peitti jäljet, joten vääpeli käski lopettaa vartioinnin sanoen että hirvi on luultavasti poistunut mantereen puolelle. Hän oli hyvin pidetty, oikea komppanian Äiti.

Kersantiksi minut ylennettiin toukokuun lopulla. Jonka jälkeisen ajan olin sitten joukkueenjohtajana aina siviiliin pääsyyn saakka. Kersantti Toijala, joka oli pioneerijoukkueen johtaja, siirrettiin Mäkiluotoon. En tiedä kuinka yleistä se oli, että varusmieskersantti oli linnakkeen korkein pioneerikoulutuksen saanut sotilas.