Rt-upseerin pojan muistikuvia 1940-60-luvuilta

LAURI POHJANVIRTA

Synnyin jatkosodan alussa kesällä 1941 Saaristomerellä Borstön linnakesaarella, jonka päällikkönä isäni luutnantti Yrjö Pohjanvirta tuolloin toimi. Muutin äitini kanssa pian syntymäni jälkeen Saloon äidinäitini luo. Isäni komennettiin Kökariin ja sieltä vuoden 1942 alussa Ääniselle Syvärin niskassa toimineen RTR 4 eteläisimmän linnakkeen päälliköksi Kulikovan niemeen. Ensimmäiset sotilaan pojan muistot ovatkin ne, kun isä toi Ääniseltä minulle Saloon lahjaksi kauniin vihreäksi maalatun pyörillä ja polkimilla varustetun puuhevosen ja äidille linnakkeistonsa komentajan majuri T. Knuuttilan täyttämän lapinpöllön. Sodan päätyttyä leikkikaluiksemme joutuivat isän valkoinen talvi- ja vihreä kesäkypärä.

1945-49 Pansion laivastoasema

Sodan päätyttyä isäni, joka oli saanut 13. merikadettikurssilla merivoimien yhtenäiskoulutuksen, joskin rt-painotteisena, palveli kapteenina Turun  Pansiossa sijainneessa Laivaston esikunnassa ja Turun laivastoasemalla. Muutimmekin heti Turkuun, kun asuntotilanne sen salli. Asuimme aluksi aliupseerikylän ja sitten upseerikylän vastavalmistuneissa neljän perheen puutaloissa. Aliupseerikylässä oli saunarakennus, mutta kävimme välillä saunassa telakankin puolella. Taloissa oli aluksi erilliset ulkohuoneet, mutta pian upseerikylään muutettuamme asuntoihin asennettiin sisävessat, jolloin meidän ulkohuoneemme siirrettiin nykyisen Iilamontien varteen ja muutettiin upseerikylän palokalustosuojaksi. Talojen kulmissa oli sammutusvettä varten isot miinan kuoret ja niiden päällä paloämpärit. Pihojemme viimeistelytöitä kävivät tekemässä Kakolanmäeltä tuodut vangit raitapuvuissaan. Postiosoitteemme oli Turku Masto Ankkurikylä.

Aliupseerikylässä naapureistamme muistan Ignatiukset, Orpanat, Somerojat, Hukat ja Samulit, joista neljän viimemainitun pojista tuli luokkatovereitani aloittaessani pari vuotta myöhemmin kansakoulun. Upseerikylässä samassa talossa kanssamme asuivat hieman eri aikaan komentajakapteeni M. Wikberg, kapteeniluutnantti M. Nysten, kapteeni K. Aarnio, luutnantti T. Heltimoinen ja vääpeli Väihkönen. Naapuritaloissa asuivat mm. kommodori O. Koivisto, majuri H. Jokiperä, komentajakapteeni P. Juntunen, kapteeni A. Hukari, kapteeniluutnantit E. Rautio, L. Pauhakari ja A. Komulainen, luutnantit Eräpalo ja J. Hannula sekä aliluutnantit Laine ja Hurmalainen, jonka sotilasarvosta en ole varma. Miinanraivauksessa jalkansa menettänyt Hurmalainen osti pian omakotitalon Hirvensalosta, jossa kävimme moottoriveneellä useamman perheen voimin poimimassa viinimarjoja heidän isossa meren rantaan ulottuneessa puutarhassaan. Luokkatovereinani olivat Raution, Wikbergin, Eräpalon ja Väihkösen lapset Jaakko, Tuulikki, Matti ja Heikki.

Rt-upseereita naapureistamme olivat kapteenit H. Ignatius, K. Aarnio, A. Hukari ja  luutnantti J. Hannula. Rt-upseereista vain Hannula piti myös laivaston asepukua. Pääsin pikkuveljieni kanssa jopa isän aseveljen, Kulikovan torjuntakomppanian päällikkönä toimineen A. Hukarin sivuvaunullisen moottoripyörän kyytiin. Toruja saimme, kun putsasimme innoissamme räteillä moottoripyörän niin, että satulakin oli aivan rasvassa.

Muistiini laivastoasemasta ovat jääneet mm. sotasatamassa olleet panssarilaiva Väinämöinen ja esikuntalaiva v. Döbeln, sotasataman miina- ja huoltotunnelit sekä työtekijöiden ruokalarakennus, laivaston esikunnan rakennus, harjoituskenttänä käytetty vanha pelto ja sen takana olleet hallit, joita kesäisin käytettiin varusmiesten majoitukseen, yhdistetty kasarmi-,  ruokala- ja sotilaskotirakennus, jossa rouva Juntunen kävi paistamassa munkkeja sekä ajelut laivaston moottoriveneellä Ruissalon vesillä. Merkkitapaus oli ainakin kahtena vuotena käynti kaatuneiden muistopäivänä laivalla Naantalissa laivaston kaatuneiden muistomerkillä, jossa tapahtui seppeleen lasku puheineen soittokunnan ja kunniaosaston osallistuessa huomionosoitukseen. Sotasatamaan pääsimme vain isän mukana tai poikkeustapauksissa yksinkin, kuten ruokalan lastenjuhliin ja Naantaliin menevään laivaan, johon vuonna 1949 menin ilman vanhempiani Juntusen poikien kanssa.

Sotasataman aidan ja portin luona päävartion lähellä meillä oli pieni kasvimaa, jossa perunoiden lisäksi kasvoi ainakin herneitä ja papuja, mutta varmaan myös juureksia. Luontaistaloutta edustivat myös kanit, joiden ”kantaemon” sain viisivuotislahjaksi isoäidiltäni. Keräsimme keväisin nokkosia nokkoskeittoa varten ja kesällä luonnollisesti marjoja.

Kaupunkimatkoilla häkäpöntöin varustetut linja-autot ajoivat Vähä-Heikkilässä olleen punamaalilla maalatun parakkikylän eli ns. ”Pikku-Berliinin” ohi. Tällä porttivartion vartioimalla aidatulla alueella oli isän tuttuja TRT:n eli Turun Rannikkotykistörykmentin esikunnassa. Linja-autosta muistan  kaupunkiin matkustaneet  neuvostoupseerit, joiden kanssa kylässä luonamme ollut venäjää

osannut isoisäni keskusteli lyhyesti. Nämä upseerit olivat luultavasti joko valvontakomissiosta tai v. 1947 Neuvostoliitolle myydyn Väinämöisen uutta päällystöä. Isäni kertoi Väinämöisen luovutuksesta, että venäläiset olivat vaatineet upseeri- ja aliupseerihyteissä olleisiin taskukellon ripustuskoukkuihin kelloja, vaikka heille oli selitetty kellojen olevan yksityisesineitä, joita valtio ei hanki.

Toinen ikävä itänaapureihin liittynyt tapahtuma oli vanhempieni keskustelusta kuulemani tieto tulipalon alusta Porkkalan ”rautatietunnelin” läpi kulkeneessa suomalaisjunassa. Kun kerroin järkyttyneenä koulussa, että matkustajia ei päästetty ulos ikkunaluukuin suljetusta savuavasta junasta, vanha opettajamme Saimi Vehviläinen sanoi, ettemme puhu koulussa tällaisista asioista.

Asuessamme Pansiossa laivaston varusmiehillä ja värvätyillä oli kesälakissaan vielä takana liehuvat ”Nelsonin surunauhat”, joissa oli edessä kullanvärinen teksti ”LAIVASTO”. Näistä nauhoista leikattiin 1950-luvun alussa riippuvat osat pois ja myöhemmin aluskannan kasvaessa palattiin sotaa edeltäneeseen tapaan, jossa Laivasto-tekstin sijaan voitiin käyttää aluksen tai joukko-osaston nimeä.

Kun aloitin kansakoulun syksyllä 1948, sain naapuritalossa asuneen laivaston komentajan kommodori Oiva Koiviston jo lyseota käyneen Aarno-pojan pieneksi käyneen vanhan pöydän, jonka kävin itse hakemassa. Myöhemmin tapasin Aarnon Helsingissä saman koulun lukiolaisena aloittaessani oppikoulun ja sitten Merisotakoulun upseerioppilaana ja kadettina sekä sittemmin mm. KL Matti Kurjen upseerina.

Alakoulu oli Laivaston esikunnan vieressä olleen vanhan maatalon pihapiirissä olleessa yhden luokkahuoneen rakennuksessa, sillä uusi Pansion Topeliuksen koulu valmistui vasta seuraavana vuonna.  Maatalon vanhassa tallissa olivat puolustusvoimien hevoset. Matruusikin saattoi näin ollen olla hevosmies. Tapanina tallin hevosilla järjestettiin lapsille rekiajeluja. Lastenjuhlissa kävimme sotasataman ruokalassa, jonne mentiin päävartion portin kautta sekä esikunnan taakse valmistuneessa uudessa aliupseerikerhossa. Kenttärovasti Rolf Tiivola piti sotilaskodissa perhejuhlan. Tuleva meriupseerikerho oli vielä yksityiskäytössä ja sen talousrakennusten ohi uimarannalle kulkiessamme jouduimme varomaan pässejä. Alakoulun ja tallin sekä tulevan meriupseerikerhon ja ruokalakasarmin välissä olivat kauppa ja linja-autopysäkki sekä rautatielaituri, jonka luota löysin 50 markan setelin. Pansion ja Turun välillä ajoi ainakin kaksi kertaa päivässä matkustajajuna, jonka pääasialliset matkustajat olivat telakan työntekijöitä, mutta myös sotilaat käyttivät sitä.

Vedessä pulikointia ja käsipohjauintia harrastimme sekä pääportin viereisellä uimarannalla että ampumaradan takana lammaslaitumena käytetyssä Koivuluodossa, joka on nykyisen Pernon telakan naapuri. Pernon kartanon kasvihuoneesta ostimme kurkkuja ja tomaatteja. Kartanon vanhassa tammimetsikössä leikimme. Lähellä oli myös Artukaisten lentokenttä radiomajakoineen. Artukaisissa pidetystä lentonäytöksestä jäi ikävä muisto, kun laskuvarjohyppääjä sai surmansa varjon jäädessä avautumatta. Menimme kai v.1948 isän kanssa Pansiosta junalla Turkuun Mikaelin kirkkoon varuskunnan joulujumalanpalvelukseen. Kirkon lehteriltä näin laivaston matruusien lisäksi kirkontäydeltä rannikkotykistön ja maavoimien harmaamanttelisia sotilaita. Juuri ennen jumalanpalveluksen alkua etupenkkiin saapui valkoinen turkislakki kädessään kenraali, jollaisen näin ensi kerran.                                                         

1949-58 Suomenlinna

Isäni siirrettiin v.1948 Merisotakoulussa käymänsä kapteenikurssin jälkeen koulun kadetti-, kanta-aliupseeri- ja reserviupseerikurssien opettajaksi, minkä jälkeen hän alkoi valmistella perheensä muuttoa Helsinkiin. Suuri muutos kokemuspiiriini tulikin, kun kesäkuussa 1949 muutimme Turusta Suomenlinnaan Pienelle Itä-Mustasaarelle eli Sairaalasaarelle Merisotakoulua vastapäätä olevan kolmikerroksisen D 14-rakennuksen toisen kerroksen asuntoon numero 8, joka upseerikurssiaikanani 1960-luvulla oli oppilaskerhonamme. Samassa rapussa asuivat muuttohetkellämme everstiluutnantti K. Vilkuna, kapteenit K. Tiusanen, E. Heliaho, H. Seppälä, A. Posti ja V. Niskanen, vääpeli V. Koli, ylikersantti Viljanen sekä talonmiehet Rouhola ja Åkerlund perheineen. Puolustusvoimien henkilöstön liikkuvuutta kuvastaa se, että näistä perheistä jäi taloon vain Kolin perhe muuttaessamme helmikuussa 1956 Kirkkosaarelle. Kun kapteeni Tiusanen siirtyi terveyssyistä Merisotakoulun reserviupseerikurssin johtajan paikalta toimistoupseeriksi Pääesikunnan lääkintäosastolle Laivanvarustajankadulle, hän luovutti isälleni uudessa tehtävässään tarpeettomaksi katsomansa Mauser-pistoolinsa.

Asunnossamme oli pitkä kasarmimainen käytävä ja sen varrella neljä isoa huonetta ja  keittiö sekä käytävän päässä kylmävarasto. Puolustusministeriön rakennustoimiston miehet muurasivat asumisaikanamme keittiöön uuden puulieden ja uusivat toisen päätyhuoneen lattian täytteet. Koska sen alla alakerroksessa oli lämmittämätön tila, olin ennen lämpöeristyksen uusintaa nukkunut kylmyyden takia veljeni kanssa pahimman pakkaskauden keittiössä. Tässä päätyhuoneessa oli ennen meitä poikia asunut kauppakorkeakoulussa opiskellut enoni ja jonkin aikaa Turussa vakituisesti asuva jv-kapteeni Reino Simonen, joka oli isäni ylioppilastoveri Viipurin suomalaisesta lyseosta ja opiskeli yhtä aikaa isäni kanssa sotakorkeakoulussa.

Asuintalomme oli rakennettu 1750-luvulla ja oli kuin museotalo. Kiviset portaat ja leveistä lankuista tehdyt porraskäytävien lattiat olivat kuluneina todisteina pitkästä käytöstä. Vesi tuotiin hevosvetoisella säiliöllä talolle ja ajomies kantoi sen kerroksissa oleviin tynnyreihin, joista asukkaat noutivat sitä tarpeidensa mukaan sankoihinsa. Likasangot ja muut roskat vietiin noin sadan metrin päässä olevaan likasammioon tai kuivien roskien laatikkoon, jotka puolestaan tyhjennettiin Kirkkosaaren itärantaan, jossa niitä myös poltettiin. Porraskäytävissä oli kullakin asunnolla oma käymäläkomeronsa, joiden tynnyrit tyhjennettiin kerran viikossa hevosvetoiseen kärryyn, joka tyhjennettiin Susisaaren ”kultarannassa” mereen. Halot pilkottiin ja haettiin erillisestä puuliiteristä. Ruuat säilytettiin kylmäkomerossa ja perunat sekä hillot  Merisotakoulun kellarissa. Asukkaat siivosivat vuorollaan porraskäytävän. Oli näissä oloissa viiden pienen lapsen äidillä tekemistä.

Onneksi saarella oli hyvä saunarakennus ja myös kaksi sairaalaa, joissa saimme ensiapua pieniin vammoihin. Rykmentin sairaalassa korva- ja nenätautien erikoislääkäri, lääkintäkapteeni E. Nyberg punkteerasi poskionteloitani ja lääkintäkapteeni J. Rekola ruosteisen naulan vioittamaa polveani. Ihotautisairaalan leikkaussalissa minulle ommeltiin kaksi kertaa tikkejä. Myös veljeni ja siskoni tarvitsivat joskus pientä lääkäriapua. Saunassa oli iso yleinen sauna ja kaksi plus kaksi perhesaunaa. Saunarakennuksessa oli myös pesutupa, jonka apuvälineeksi talomme perheet ostivat yhteisesti käsikäyttöisen puusaaviin rakennetun ”pesukoneen”. Kävimme joskus myös Länsi-Mustalla Valmetin saunassa ja käytimme sen pesutupaa.

Asuinrakennuksemme D 14 pohjoinen porras oli varattu viereisen ihotautisairaalan ja keittiön henkilökunnalle. Sen toisessa kerroksessa asui sisarensa ja vanhan äitinsä kanssa sairaalan ylihoitaja ”Tantta” Tyyne Engblom, joka valvoi ikkunoistaan ja ohi kulkiessaan tarkasti, etteivät saaren pojat melunneet liikaa, juosseet kukkapenkeillä tai kiipeilleet puiston puissa, tikapuilla tai valleilla. Kun tuleva kenraali A. Pajunen leikki kadettina kaupunkilomalta tullessaan kanssamme hippaa sairaalan pyöreässä puistossa, Tantta ei puuttunut asiaan. Muuten hyväkuntoiset ihotautipotilaatkin saivat ulkoilmahoitoa kitkiessään Tantan komennosta sairaalan seinustan mukulakivetyksestä ja kukkapenkeistä rikkaruohot. Toisaalta Tantta järjesti myös saaren lapsille juhlia taikuriesityksineen ja jakoi joululahjapussit. Sairaalan takapihalla, jolla potilaat ulkoilivat, tutustuimme krokettipeliin. Tantta oli saaren pohjoisosan kunnioitettu ja pelätty valtiatar. Tämän aseman hänelle toi jo yli 30 vuoden kokemus ihotautisairaalan tosiasiallisena johtajana, sillä sairaalan vääpeli Suutarisen komentovalta vaikutti ulkopuolisen silmin rajoittuvan paperisotaan, ja kaupungin puolella asuneet lääkärithän vain kävivät sairaalassa kierroksellaan. Meidän aikanamme lääkäreinä olivat siviilivaatteissa liikkuneet damaskeja ja herrasmiehen kävelykeppiä käyttäneet lääkintäupseerit (sotilasarvoltaan kai lääkintämajureita) nimeltään muistini mukaan Tuohimäki ja Karvonen, jotka ompelivat kerran silmäkulmani ja kerran päälakeni haavat umpeen. 

Useilla perheillä oli Suomenlinnassakin oma kasvimaa, joista paremmat ja isommat jakoi maksua vastaan komendantintoimisto. Olipa joillakin jopa hedelmäpuutarha. Pienempiä kukka- ja kasvi-istutuksia oli siellä täällä, mutta olojen parannuttua karuimmat jäivät vähitellen pois käytöstä. Suomenlinnassa oli noin vuoteen 1952 asti useampiakin kotitarvekanaloita, joista suurin lienee ollut everstiluutnantti  Kosken  suurperheen kanala kruunulinnan kupeessa. Kanojen pito luultavasti kiellettiin elintarviketilanteen parannuttua ja olympialaisiin valmistauduttaessa, koska kanalat hävisivät lähes samanaikaisesti ja osa varasto- ja kanalarakennuksista jopa purettiin, kuten Sairaalasaarella Merisotakoulun ja sen esikuntarakennuksen välisen muurin (kurttiinin) vieressä olleet alatalon D 22 (Telenius, Valtonen, Sundberg) kanalat ja liiterit, joiden tilalle perustettiin v. 1951 nurmikko suihkulähteineen sekä puu- ja kukkaistutuksineen. Alatalon halkovarastot sijoitettiin vajojen purun jälkeen bastioni Schefferin kasemattiin, mikä vei meiltä yhden leikkipaikan.

Myös pukeutumisemme perustui alkuaikoina osittain omatoimisuuteen tai ostoihin armeijalta, sillä poikien karvalakit olivat ehkä hieman pienennettyjä armeijan lakkeja ja pojille tehtiin jo Pansiossa ylijäämävarastoista ostetusta armeijan telttakankaasta tuulitakit ja kurahousut. Teini-iässä käytin äidin neuloman villapaidan ohella myös laivaston valkoista villapaitaa, jonka rintamuksessa oli sininen poikkijuova. Kunnostin itselleni vähän vanhempana isän Pansiossa ostaman armeijan polkupyörän, jolla ajoin yhtenä talvena koulumatkojani jään yli Kaivopuistoon ja edelleen Arkadiankadulle.                                                    

Koska Suomenlinnan harvat keskuslämmitetytkin rakennukset lämmitettiin alkuaikoina haloilla, halkojen tuonti jaaloilla ja kaljaaseilla useille varastoalueille oli jokakesäinen tapahtuma. Me pikkupojatkin saimme muutaman markan lastatessamme ja purkaessamme raavaiden miesten (mm. alakerrassamme asunut ylikersantti Viljanen, jonka vaimo oli perhesaunoissa saunottajana) kärräämiä halkokärryjä. Sairaalasaarella Merisotakoulun ranta oli täynnä halkopinoja, samoin sairaaloiden ja saunan rannat. Rakensimme halkopinoihin ja niiden väleihin majoja, mutta meidät karkotettiin niistä melko nopeasti ilmeisesti tulipalovaaran takia. Merisotakoulu ja rykmentin sairaala siirtyivät melko pian koksin käyttöön, mutta ihotautisairaalan pannuhuone jatkoi pitkään puulämmitteisenä.

Eräs Sairaalasaaren erikoisuuksista oli ”aarreranta” saaren luoteisen kallioniemen kainalossa. Löysimme sen rantahietikosta lukemattoman määrän Venäjän vallan aikuisia kuparisia kolikoita ja jopa hopeisia kreikkalaiskatolisia kaularistejä. Paikalla lienee ollut aikoinaan sairaalan kaatopaikka, josta orgaanisen tai ruostuvan aineksen hävittyä jäljelle olivat jääneet posliinin ja lasin palaset sekä jalometalliesineet. Valitettavasti kaikki löytämämme aarteet ovat vuosien saatossa hävinneet, mutta uskoisin rannasta tehokkaalla seulonnalla löytyvän vieläkin kolikoita. Viereisen niemen kalliopintaan oli hakattu useita venäjän- ja suomenkielisiä nimi- ja muistokirjoituksia. Niemen ”kalalammikossa” uitimme kitupiikin eli kolmipiikin voimin kulkevia kaarnaveneitä.      

Pienen Itä-Mustasaaren linnoituksen läntisen porttiholvin saranoistaan vinosti roikkunut vanha puolustustarkoituksessa paksuksi rakennettu puinen portti vietiin museoesineenä noin v. 1950 Ehrensvärd-museoon. Tutustuimme luonnollisesti usein Suomenlinnan museoihin eli Ehrensvärd-museon lisäksi Armfeltin kokoelmiin sekä laivasto- ja rannikkotykistömuseoihin, joihin isämme vei meidät kertoen erinäisistä esineistä ja valokuvista, mutta parhaiten jäivät mieleen Suomen pisimmän miehen tykkimies Myllyrinteen asepuku ja panssarilaivan iso sotalippu. Kuuntelimme myös oppaiden selostuksia turistiryhmille. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt Pentti Silvastin Suomenlinnan opastuskierros uusille kadeteille.                 

Muuttomme aikaan Suomenlinna oli jo avautunut turisteille, mutta päälaiturilla oli yhä kyltti ”Maihinnousu ampumisen uhalla kielletty ”. Muuttomme rannikkotykistöaselajin päävaruskuntaan toi minut rt-perheiden piiriin, vaikka asuinsaaremme olikin Merisotakoulun ja sairaaloiden takia eräänlainen välisaari rt:n Kirkkosaaren ja Valmetin Länsi-Mustasaaren välissä. Muuttomme aikoihin monet rannikkotykistön kantahenkilökunnasta käyttivät vielä osia m/22 asepuvusta. Esimerkiksi isäni käytti noin vuoteen 1952 saakka rt-koppalakkia, jossa kokardikoristuksen yläosassa oli ankkuri laivaston tapaan ja reunus oli tummansininen, jolloin erona laivaston lakkiin oli harmaa päällinen. Samoin isäni harmaa mantteli oli tummakauluksinen ja kultaepoletein varustettu. Joillakin oli vielä tummansiniset tai ehkä mustat keltaisin nauhoin varustetut housut, mutta m/22 asetakin näin kai vain museossa. Maavoimien upseerimiekankin isä hankki vasta majurina everstiluutnantti T. Pesosen hautajaisiin, joissa hän oli kunniavartiossa. Minä kävin hakemassa tämän miekan kotimatkallani koulusta Fredrikinkadun varrella olleesta Kadettikunnan toimistosta majuri Olanterältä.

Pienenä saarena Sairaalasaari oli erittäin viihtyisä ja hengeltään kiinteä asuinpaikka. Vaikka Länsi-Musta olikin ollut jo muutaman vuoden telakan henkilökunnan asuinsaarena, Merisotakoululla oli siellä vielä perunakellari, joitakin muitakin varastoja, pari asuntoa (mm. luutnantti ja valokuvaaja E Pekkanen perheineen) ja ruutivarastossa ilmeisesti vielä nykyäänkin oleva miinaluokka. Ruutivaraston katolla oli lippumasto signaalilipuilla tapahtuvaa viestitysharjoittelua varten. Merisotakoulun katolla oli sen vastinmasto aidattuine työskentelytasoineen, jolla oli myös tutkan antenni. 

Merisotakoulu oli käytännössä vahvasti rannikkotykistöjohtoinen koko Suomenlinnassa asumisemme ajan. Sodan päättymisestä vuoteen 1960 oli koulun johtaja rt-eversti (Valtanen, Reponen, Kiveliö, Aaltonen ) ja ru-kurssien johtaja aina rt-upseeri (kapt. K. Tiusanen, kapt. H. Luova,  maj. T. Laukkanen, kapt. E. Havo, maj. L. Lauramo, maj. H. Seppälä, maj. A. Kurki, maj. R. Grönholm  ja maj. E. Uski, jotka kaikki tunsin naapurina, koulutoverien isänä tai vanhempien tuttuna). Myös kadettikurssien johtaja oli  yleensä rt-upseeri, pisimpään kapteeni Grönholm. Esikunnan henkilöstö oli lähes kokonaan rt:stä apulaisjohtajaa lukuun ottamatta, joskin Reposen ja Kiveliön aikana opettajana ollut rt-mies everstiluutnantti L. ”Hymy” Henriksson taisi olla ainakin jonkin aikaa myös apulaisjohtajana.                                                         

Koulun huoltojoukkuekin oli RT 1:stä komennettu. Samoin alakerrassamme poikien huoneen alapuolella työskenteli puuseppänä rannikkotykistön kanta-aliupseeri. Kurttiini Löwenhielm – Stiernroosissa  työskennellyt koulun suutari oli kuitenkin siviili. Laivaston henkilöstö hoiti oikeastaan vain laivastolinjojen koulutusta. Esimerkiksi koulun yhteysvene YM 92 ja sen tykkimiesmiehistö tukeutui rykmenttiin eikä Katajanokalla olleeseen Helsingin laivastoasemaan. Todettakoon vielä, että sodan jälkeen ensimmäisillä reserviupseerikursseilla oli laivaston upseerioppilailla noin vuoteen 1955 asti asuna yleensä (ehkä paria kurssia lukuun ottamatta) maavoimien harmaa rt-kauluslaatoin varustettu m/36- asepuku saappaineen ja pussihousuineen. Lomapuvussa laivastolinjoilla oli rt-värein venemiehen koulutushaaramerkki.                      

Asuessamme vuosina 1949-56 Merisotakoulua vastapäätä suuri osa rannikkotykistön ja laivastonkin kantahenkilöstöstä tuli ainakin nimeltä ja ulkonäöltä tutuiksi ja usein kursseille oppilaaksi tai opettajaksi tuli meidän poikienkin vanhoja tuttuja Pansiosta tai Suomenlinnasta.

Mieleeni ovat jääneet talvelta 1950 Merisotakoulun 20 – vuotisjuhlat, joihin jäätietä autoilla saapuvien vieraiden, mm. puolustusvoimain komentaja jalkaväenkenraali Aarne Sihvo, merivoimien komentaja kenraaliluutnantti E. Järvinen ja Neuvostoliiton sotilasasiamies, tuloa seurasimme pihalla. Myös muidenkin maiden sotilasasiamiehiä saapui, mutta emme vielä tunnistaneet heitä. Isämme ja naapurimme olivat jo kauan olleet koulun juhlasalissa odottamassa arvovieraiden tuloa, joten saimme rauhassa pyöriä autojen ympärillä.

Myös upseerikurssit pitivät siihen aikaan kurssijuhlansa koulun juhlasalissa. Daamit ja muut vieraat näihin juhliin otettiin vastaan portin luona heitellyin paukkupanoksin. Aivan 1950-luvun alussa Merisotakoulun päivystäjät, kuten varmaan muissakin joukko-osastoissa, saivat muistaakseni keltaisen käsivarsinauhan sijaan metalliset kaulakilvet, jotka luovutettiin juhlallisessa vahdinvaihdossa kai kolmelle eri tason päivystäjälle.

Samoin katselimme yhteisellä pihalla vuosittain, kuinka nuoremman vuosikurssin kadetit ”ampuivat” paukkupanoksilla koulun pääoven edessä olleilla 1700-luvun tykeillä vastavalmistuneet vänrikit ja aliluutnantit yksi kerrallaan ulos opinahjostaan.

Kirkkosaaren kentällä kävimme seuraamassa paraatikatselmuksia. Useimmiten ne olivat joukko-osastojen vuosipäiviin tai valatilaisuuksiin liittyviä, mutta ainakin kerran muistan kaikkien joukko-osastojen eli RT 1, 1.ErRtPsto ja MeriSK olleen mukana.

Muista juhlatilaisuuksista tulevat mieleen marsalkka Mannerheimin hautajaiset vuonna 1951. Isäni oli Hietaniemen sankarihautausmaalla Sotakorkeakoulun osastossa, joten me viisi sisarusta seurasimme äitimme ja tätimme kanssa juhlallista hautaussaattoa pakkassäässä lumikinoksessa Arkadiankadun varrella Väinämöisen kentän kohdalla. Illemmalla kävin vielä isoisäni kanssa katsomassa seppeleitten peittämää hautaa. Kaupungilla useimpien liikkeiden ikkunoissa oli Suomen lippu ja Mannerheimin valokuva.

Vuonna 1952 seurasin Sederholmin talon nurkalla puolustusvoimien ensimmäistä sodanjälkeistä suurparaatia Senaatintorilla. Vaikka isänikin otti siihen osaa Sotakorkeakoulun riveissä, minulle ovat parhaiten jääneet mieleen torin itälaidassa punaisissa housuissaan seisseet rakuunat polkupyörineen. Sen jälkeen näin punahousuisina vain harvoin joitakin upseereita. Vuonna 1957 seurasimme Senaatintorilla pidettyä Suomen itsenäisyyden 40-vuotisjuhlaparaatia.

Uuden vuoden vastaanottoseremonioihin kuului mm. Kirkkosaaren länsirannan kalliolla olleen aliupseerikerhon ilotulituksen seuraaminen. Ilotulituksessa kalliolta ammuttiin valopistooleilla valkoisia valaisupanoksia ja värillisiä, myös punaisia, merkkilaukauksia sekä heiteltiin paukku- ja tulenkuvauspanoksia. Tällaista valonäytelmää oli luonamme kerran seuraamassa isämme viipurilainen koulutoveri ja Sotakorkeakoulun kurssitoveri, kenraaliluutnanttina myöhemmin puolustusministeriön kansliapäällikkönä toiminut Kai Sarmanne perheineen.

Mielenkiintoinen tapahtuma oli myös Ruotsin uuden kuninkaan Gustaf VI Adolfin ensivierailu Suomessa toukokuussa 1952. Jo tulopäivänä pääsin seuraamaan kuningasparia tuovan juhlaliputetun risteilijän  Göta Lejonin ja sitä saattavien kahden hävittäjän juhlavaa ajoa Kustaanmiekan ohi  suomalaisten sotalaivojen miinalaiva Ruotsinsalmen ja  kahden  raivaajaan saattamina parhailta paikoilta Kuninkaanportin vallilta, sillä olin Erkki-veljeni tulirokon takia karanteenissa ja vapautettu koulusta. Luokkatoverini menivät parijonossa huonommille, mutta turvallisemmille paikoille. Äitini saikin myöhemmin valitteluja, että olin vienyt pikkusiskoni vaarallisille paikoille vallin harjanteelle. Sotilaiden kunniaosasto lippuineen oli rantavarustuksen valleilla ja kunnialaukauspatteri ampui protokollan vaatimat laukaukset. Suomen laivaston suurimmat alukset Suomen Joutsen, Ruotsinsalmi ja kaksi tai kolme ns. puupää-luokan raivaajaa (niitä oli kaikkiaan neljä eli  Katanpää, Tammenpää, Vahterpää ja Purunpää) sekä esikuntalaiva v. Döbeln olivat ryhmittyneet koko vierailun ajaksi rintamaan Vallisaaren ja Vasikkasaaren väliin. Tulopäivänä Suomen Joutsenen mastojen raa´at olivat miehitetyt ohiajon ajaksi kuninkaan kunniaksi.

Valtiovierailun ohjelmaan kuului myös kuninkaan vierailu Suomenlinnassa presidentti Paasikiven seurassa. Vieraat saapuivat Kuninkaanportin laiturille merenkulkuhallituksen valkoisella tarkastusaluksella. Laiturilla heidät ottivat vastaan Suomenlinnan rannikkolinnakkeiston komentaja eversti N. Sario ja Merisotakoulun johtaja eversti T. Reponen.  Seurasimme korkeiden vieraiden tuloa vallilta ja perässä kulkien heidän kävelyään Kuninkaanportin laiturilta Valhallaan ja edelleen odottaville autoille ja sitten juosten auton perässä tai jopa vierellä Susisaaren kautta Kirkkosaaren päälaiturille. Matkalla pysähdyttiin Ehrensvärdin haudalla, jolloin vieraat kävivät myös Ehrensvärd-museossa sekä Ruotsinsalmen taistelun muistomerkillä. Kouluun palattuani opettajani Katri Rautio näytti jossain lehdessä olleen valokuvankin meistä valtionpäämiesten auton vierellä juosseista pojista, mutta en ole valitettavasti löytänyt tätä lehteä arkistoista. Olimme todellakin melkein koko matkan kosketusetäisyydellä autosta kenenkään siihen puuttumatta. Kuva oli otettu Kirkkosaaren kauppiaskorttelin kohdalla. 

Kunnialaukauspatterin 3” kenttätykkejä säilytettiin Tykistölahden rannalla olleessa inventaariokamarissa, jonka pohjoisosa oli tuhoutunut jatkosodan ilmapommituksissa.                                                           

Sairaalasaaren omat pikkupojat saivat varsin vapaasti liikkua Merisotakoulun juhla/voimistelusalissa, jossa pidettiin myös henkilökunnan lasten vuotuiset joulujuhlat ohjelmineen ja pikkupaketteineen sekä myös sotilaskodissa ja käytävillä. Kerran kuitenkin juhlasalissa käynnissä ollut oppilaskunnan kokous katsoi meidän häiritsevän ja päätti, että ” pojat ulos, tytöt saavat jäädä”. Kävimme myös tapaamassa hevosmiehiä koulun alakerran eteläpäädyssä toimitusjoukkueen tuvassa, joka toistakymmentä vuotta myöhemmin oli upseerioppilaana oma majoitustilani. Kadettiosastolla kolmannessa kerroksessa ja upseerikurssilla toisessa kerroksessa oli silloin tällöin oppilaina suomenlinnalaispoikia, jotka tunsimme, kuten pikkupojat tuntevat itseään 5-10 vuotta vanhempia naapureitaan.

Luvattomasti kävimme seinäluukun kautta jopa asevaraston ulkovarastossa bastioni Löwenhielmin vintillä ”lainaten” kiväärin patruunoita ja paukkupanoksia, joiden käytöstä jäimme kiinni ja saimme ilmeisesti ansaitut rangaistukset. Jouduimme myös luovuttamaan pois rykmentin korjaamon hylätyntuntuisesta avoimesta ja sortuneesta varastosta löytämämme messinkiset tykkien suuntaamisessa käytetyt piirujaotuksella varustetut kaaret, joista olimme tehneet sapeleita lisäämällä niihin kahvat.

Merisotakoulun alakäytävän pohjoispäässä kirjaston huoneiden luona oli kaksi arestihuonetta, joihin kurkimme uteliaina. Joskus harvoin niissä majaili joku tuntemamme toimitusjoukkueen tykkimies. Kadetti Aimo Pajunen sai kuitenkin putkaa juotuaan itsensä humalaan siitä ilosta, että koulun johtajan poika sai potkut nuoremmalta kadettikurssilta. Ehkä tämä oli osasyynä siihen, ettei hänestä tullut kadettikurssinsa priimusta. Kuulin, kun kadettikomppanian päällikkö kapteeni R. Grönholm sanoi meillä kylässä ollessaan isälleni, ettei hän voi antaa tätä anteeksi laivastoaineiden pääopettajalle kapteeniluutnantti T. Mattilalle, joka ajoi paikalle Jan Klenbergin. Parin vuoden kuluttua Pajunen olikin kai luutnanttikurssin priimus. Kumpikin kilpakumppaneista ja kadettiveljistä oli Sotakorkeakoulussa vuorollaan kurssinsa paras ja he etenivät ylimpiin amiraalin ja kenraalin sotilasarvoihin, Klenberg puolustusvoimien komentajana ja Pajunen puolustusministeriön kansliapäällikkönä.

Parhaiten viihdyimme kuitenkin noin kymmenvuotiaina Merisotakoulun ja KSS 1 ihotautisairaalan yhteisellä kolmen hevosen tallilla ja hevosten rattailla tai reessä erilaisilla huoltoajoilla. Nyt jo purettu punatiilinen talli ja sen yhteydessä ollut lautarakenteinen heinävarasto sijaitsivat bastioni Strombergin kupeessa varusvarastoa vastapäätä. Pääsinpä jopa ratsastamaan Raikas-nimisellä tammalla, joka kuitenkin pudotti minut päänsä yli pysähtymällä äkisti. Muita hevosia olivat Oho ja Ludvig. Merisotakoulun suksi- ja ajoneuvovarastossa oli ratsastussatulakin, mutta sitä ei käytetty kertaakaan. Ankarimpien pakkasten ajaksi hevoset vietiin joinakin talvina Susisaaren isoon talliin, jossa oli uunilämmitys. Myös hevosmiehet ja koko kymmenkunta tykkimiestä käsittänyt vääpeli Penttisen ja ylikersantti Heistaron (Hujanen) johtama toimitusjoukkuekin siirrettiin kerran isojen kurssien tieltä Merisotakoulun alakerran tuvasta Kirkkosaarelle rykmentin ( tai silloisen SlRLston ) esikuntakomppanian tiloihin vanhalle Uudenmaan rykmentin kasarmille, jonka isossa uunilämmitteisessä tuvassa kävimme jonkun ajomatkan välillä. Merisotakoulun  kaksi hevosmiestä olivat varusmiehiä, kun taas sairaalan hevosella ajoi halkoja pannuhuoneeseen siviililämmittäjä Åkerlund, joka asui portaamme alakerrassa. Sairaalan koneenhoitaja Kantanen asui naapurirapun alakerrassa.

Talvisin tervasimme suksiamme upseerioppilaiden nuotioilla. Seurasimme myös upseerioppilaiden ulkona tapahtuvaa koulutusta, kuten merkinantoviittoilua, jäämiinoitteen räjäyttämistä Sairaalasaaren luoteispuolella tai syvyyspommien ammuntaa lähes samaan paikkaan. Merisotakoulun vintillä tutustuimme sen ajan uutuuteen, tutkaan, sähköteknisen alan asiantuntijan majuri O. Kosken opastuksella.  Majuri Koski oli järjestänyt upseereille tutkakoulutustilaisuuden, johon isämmekin osallistui. Pursimies ”Pikipöksy” Salmiselta opimme paalusolmunteon muistisäännön ja yliluutnantti Kalervo Lehtonen opetti veden varaan joutumisen varalle kiristämättömän paalusolmun teon vedessä vyötärön ympärille alukseen nostamista varten. Muita näkyviä kouluttajia olivat esim. vääpeli U. Rautio, luutnantti Herno ja kapteeni H. Kurki. Yliluutnantti E. Wihtol piti pihalla kadeteille ”miekkasulkeisia”. 

Kävimme silloin tällöin tervehtimässä nykyisessä planetaariossa olleen muonavaraston hoitajaa vääpeli Lappalaa. Jotkut uskalikot kävivät ikkunan kautta myös samantapaisessa rakennuksessa keittiön ja asevaraston välissä. Tämä rakennus oli ruumishuone, joka oli asumisaikanamme käytössä vain kaksi kertaa eli vuonna 1951 Suomenlinnan komendantin majuri F. Salmisen kuoltua ja noin vuotta myöhemmin luokkatoverini Kalle Virkkusen isän kuoltua. Virkkunen oli ollut seppänä telakalla.

Kahta venäläisaikana rakennettua ja kai 1970- luvulla yhtä aikaa tallin kanssa purettua tiilirakennusta käytimme leikkiemme majapaikkoina. Nämä olivat ihotautisairaalan rannassa ollut ”pannuhuone” eli oikeammin kai desinfiointilaitos autoklaaveineen sekä Merisotakoulun ja ”Enkaisten talon” (talon yläkerta oli eversti P. Enkaisen asuntona) välisen muurin kupeessa ollut hylätty ”viestivarasto” eli oikeammin kai alun perin pesutupa, jossa talvisin joskus säilytettiin suksia. Suksien kesävarasto oli Sairaalasaaren itäisessä muurissa.   

Poikien elämä historiallisessa, mutta elävässä linnoituksessa oli mielenkiintoista ja joskus liiankin rajua saarten välisine sotineen. Minullekin ommeltiin kaksi kertaa tikkejä KSS1 ihotautisairaalassa. Asumisaikanamme valitettavasti useampikin suomenlinnalaispoika hukkui ja jokunen loukkaantui pudottuaan valleilta. Vanhemmat saivat syystäkin olla levottomia, vaikka eivät onneksi saaneet tietää kaikkia vaaratilanteita. Kohdallani täpärin tilanne tapahtui v. 1955 joulukuun 17. päivän iltana, kun tulin Erkki-veljeni kanssa kaupungista koulun joulujuhlista iltapimeällä vastajäätyneen Särkänsalmen yli kotiin jään ritistessä ja keinuessa yltyvässä tuulessa. Olimme kyllä yrittäneet irrottaa Olympiasataman luona olleen Kalliolinnantien talojen rakennustyömaan lauta-aidasta kättä pidempää, mutta emme olleet onnistuneet. Näin ollen menimme uhkarohkeasti paljain käsin pimeälle jäälle. Tilanteen alkaessa tuntua uhkaavalta otimme toisistamme välimatkaa ja pääsimme lopulta onnellisesti kotiin ennen nuorinta veljeämme, joka oli järkevästi jäänyt muiden koulutovereittemme kanssa odottamaan lauttaa. Tilanteen vakavuus selvisi seuraavana aamua, kun näimme tuulen rikkoneen jääpeitteen. Päivämäärä jäi pysyvästi mieleeni.  Tiusasen Esa puolestaan veti eräänä huhtikuisena iltana Limpun sileillä ja liukkailla rantakallioilla ongenvavallaan koiraa kylmässä vedessä uineen veljeni kuiville, minkä jälkeen kotiin soudettuamme vaihdoimme salaa hänelle kuivat vaatteet.                  

Suomenlinnan urheilijat ja seurakunnan poikakerho ”kristika”, joissa vetäjinä oli Lasse Hupan ja Heikki Nuutisen ohella myös rt-miehiä ( mm. kapt. H. ”Hara” Luova sekä kristikassa että urheiluseurassa ja vääp. T. Niemi ja Huhdan veljekset Jussi ja Viljo urheiluseurassa ) olivat hyviä harrastuskohteita. Alkuvuosina kävimme myös pyhäkoulussa, jota piti yläkerrassamme asunut kapteeni Postin teologiaa opiskellut Seppo-poika. Vuonna 1957 liityimme myös silloin perustettuun meripartiolippukuntaan. Kristika ja pyhäkoulu pidettiin Susisaarella bastioni Hyveessä olleessa seurakuntakodissa, jonka raamattutelineen kullanvärisen ristin oli ommellut vahtimestarina toiminut rouva Romppainen kuolleen miehensä vääpelin arvomerkkinauhasta. Kristikaan kuljimme usein kruunulinna Ehrensvärdin kautta rykmentin ja puolustusministeriön korjauspajojen ohi. Näiden lähellä läntisessä ”pirunkirkossa” ollutta RT1:n asevarastoa vartioi 1950-luvun alussa holvikäytävässä  kiväärillä aseistettu tykkimies. Isämme kertoi olleensa kesällä 1936 samaiseen pirunkirkkoon majoitettuna päällystöaineksen alokasosastossa.

Kävimme myös läheisissä aaltopeltisissä isoissa venehalleissa, joissa säilytettiin sodanaikaisia valkoisia Taisto- ja Jymy- luokan moottoritorpedoveneitä. Samoin poikkesimme silloin tällöin rykmentin korjauspajan rullatelakalle seuraamaan pääasiassa puurunkoisten harmaiden YM-veneiden kunnostusta. Näitä veneitä oli pääpiirteittäin neljää luokkaa: pikkuveneet, joiden numerointi oli 10 molemmin puolin, keskikokoiset, joiden numerointi oli noin 20-30, isot veneet numeroltaan 90 molemmin puolin ja kelirikkoveneiksi tarkoitetut teräsrunkoiset ”rautavillet” numeroltaan noin 50-60. Lisäksi oli kai suojeluskunnan vanha Saukko Miessaaren veneenä ja komentajan pieni puinen lakattu pikavene. Kalastajamoottoriveneiden pohjalta suunnitellut merikelpoiset YM-veneet, joista useissa tai ehkä kaikissa oli vaasalaiset Wikströmin moottorit,  korvattiin 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa teräsrunkoisilla Y-, K- ja H-veneillä.                                          

Kristikan ohella kävimme myös varuskuntakirkossa, joka oli käytännössä aivan täpötäynnä sotilasjumalanpalveluksissa. Niissä pappina toimi yleensä rykmentin sotilaspastori, rovasti E. Kalpa, joka piti liturgian lausumalla. Isompina pyhinä urkuharmonin lisäksi säestyksestä huolehtivat yläparvella varuskuntasoittokunnan puhallinsoittajat. Itse pääsin kirkossa ripille vuonna 1956 rippipappinamme Johanneksen seurakunnan saaristopastori K. Kumpulainen, joka oli myös uskonnonopettajani Töölön yhteislyseossa ja oli näytellyt sotilaspapin roolin vasta filmatussa Tuntemattomassa sotilaassa. Kirkon alttariosassa oli silloin paljon jäänteitä vanhasta venäläisestä sotilaskirkosta kultauksineen ja alttaritauluineen. Kun itse upseerioppilaana kävin kirkossa uudelleen, en pitänyt 1960-luvun alun korjauksen jälkeisestä pelkistetystä ratkaisusta.

Komentajakapteeni S. Kantola vei kristikan pojat mielenkiintoiselle tutustumiskäynnille koululaiva Suomen Joutsenelle, joka piti tukikohtanaan Helsingin laivastoasemaa Katajanokalla. Komentajakapteeni Kantola, yliluutnantti Lehtonen ja Suomenlinnan lautan kippari Höglund opettivat pojille kristikassa merenkulun saloja. Saimme melkein rannikkolaivurin koulutuksen. Opin muun muassa, että meripeninkulma on sama kuin kaariminuutti eli pituudeltaan noin 1852m, jolloin yksi leveysaste on noin 111 km. Tällaisestakin muistitiedosta on ollut myöhemmin useasti hyötyä arvioidessani maantieteellisiä etäisyyksiä. Isämme puolestaan esitteli kadettiaikansa koululaivaa sen ollessa Suomenlinnan allastelakalla. Hän kertoi kokemuksistaan  Joutsenen viimeisellä eli kahdeksannella valtameripurjehduksella vuosina 1938-39. Mieleeni jäivät kovassa merenkäynnissä tapahtuneet mastoon kiipeämiset sekä nukkuminen riippumatoissa, jotka korjattiin päiväksi pois, jotta saatiin tila oppituntien pitämiseen. Myös Biskajanlahden myrsky hätäsatamaan joutumisineen ja laivan päällikön vaihtumisineen oli dramaattinen tapahtuma. Telakoinnin aikana Joutsenella palveli viidennen tai kuudennen matkan veteraani, vanha tuttumme pursimies Salminen, joka valitettavasti kuoli muutamaa vuotta myöhemmin Porkkalassa kranaatin räjähtäessä häiriötilanteen purun yhteydessä tykin putkessa. Allastelakalla näimme myös Suomen laivaston vanhat viisi sukellusvenettä, joista neljää oli vuonna 1953 viemässä Belgiaan romutettavaksi alakerran naapurimme kapteeniluutnantti T. Sipari.                                                          

Merisotakoulun kadettilaivoina 1950-luvulla toimineisiin miinalaiva Ruotsinsalmeen ja suunnilleen samankokoiseen Yhdysvaltojen ylijäämävarastosta ostettuun puiseen raivaaja Katanpäähän tutustuimme Kirkkosaaren päälaiturissa, johon ne kiinnittyivät useasti. Kadetit purjehtivat myös kauniilla kuutosveneellä 6L21 Klara Stjärna, jonka mukana myös perheemme purjehti komentaja ”Paukku” Juntusen vieraana. Muistan myös, kun Klara Stjärna hinattiin 1950-luvun alussa myrskyisestä  purjehduskilpailusta Merisotakoulun ponttoonilaituriin masto katkenneena. Kadetti E. Virmo oli tällöin saanut jalkaansa lieviä kolhuja. Kuha- ja Ahven- luokan Madsen-tykillä varustetuissa raivaajissa kävimme  jopa purjehduksella niitä satunnaisesti yhteysaluksina käytettäessä. Tykistölahden laiturissa tutustuimme samoin Madsen-tykillä varustettuun merivartioston VMV- alukseen; siihen aikaanhan merivartiokoulu oli elokuvateatterinakin käytetyn rykmentin ruokalan naapurirakennuksessa C 82 Kirkkosaarella.                                                          

Kaupungin ja Suomenlinnan välistä liikennettä hoitivat vuoteen 1952 vanhat siviilimiehistöiset puolustusvoimien höyrylaivat Suomenlinna, Suvasvesi ja Vallisaari, jotka ajoivat vuorollaan myös Vallisaareen ja Santahaminaan, joskaan ei niin usein kuin kaupungin ja Suomenlinnan väliä. Vallisaaren ja Kuningassaaren asukkaistahan monet kävivät töissä ja koulua Suomenlinnassa tai kaupungin puolella. Vallisaaren supistettu kansakoulu perustettiin kai vuonna 1950, jolloin vallisaarelaiset jäivät pois Suomenlinnan koulusta myös minun luokaltani. Erityisesti s/s Vallisaari oli varsin askeettinen, sillä lämmin hytti oli pieni ja talvella isompia katettuja matkustajatiloja suojasivat tuulelta yläkannesta riippuneet jäiset pressut. Parhaat matkustajatilat olivat s/s Suomenlinnassa. Vappuna 1952 vanhat höyrylaivat korvattiin uudella lautalla, joka mahdollisti myös kahden auton kuljetuksen. Tosin vanhat höyrylaivat ajoivat vielä joitakin vuoroja kaupungin ja Suomenlinnan välillä syksyllä 1952, jolloin aloin käydä oppikoulua kaupungin puolella. Samoin vanhat alukset jatkoivat ennen romuttamistaan ajoja Vallisaareen ja Santahaminaan. Kauppatorin rantaan lautalle rakennettiin uusi laituri ja satamatoimisto ”Frenckellin lippalakki”, joka korvasi Norrme´nin talon alakerran odotustilat. Suomenlinnan puolella lautan uudelle laiturille sai paikkansa luovuttaa rykmentin mustaksi maalattu sotilasmiehistöinen hinaaja Taipale, joka ilmeisesti romutettiin melko pian sen jälkeen. Rykmentin ja Merisotakoulun isompia kuljetuksia hoitivat lisäksi sotalippua käyttäneet harmaat hinaajat Kustaanmiekka ja Susisaari ja niiden vetämät mustat proomut, joista yksi oli veden kuljettamiseen tarkoitettu. Myös Kustaanmiekka ja Susisaari ajoivat usein Vallisaareen. Myös Melkki-niminen laivaston alus hoiti joskus Merisotakoulun kuljetuksia.                                

Koko yhdeksänvuotisen Suomenlinnan kautemme aikana oli jokaisena talvena aurattu ajotie Sairaalasaaresta Kaivopuistoon. Ajoluiska Suomenlinnassa oli Sairaalasaarella, alkuvuosina Merisotakoulun ja D 22 välissä ja myöhemmin saunan lähellä puisen asuinrakennuksen ja vesijohdon suojarakennelman välissä. Jalankulkijoille oli rakennettu lumivallin päälle ns. lankkusilta  Sairaalasaaren laiturilta Kaivopuistoon. Tämä kävelytie oli yleensä myös varustettu valaisinpylväin. Kovimpina jäätalvina lauttaliikenne keskeytettiin jatkuvien myöhästelyjen jälkeen kokonaan ja joinakin vuosina oli jopa HKL:n pikkubussireitti Kaivopuistosta  Kirkkosaarelle. Me pojat kävelimme yleensä koulumatkamme Arkadiankadulle ja takaisin niin tuiskussa ja tuulessa kuin kevätauringossakin. Ankarimpana jäätalvena 1955-56 käytimme jäätietä tammikuun alusta noin huhtikuun 20. päivään asti, jolloin ylitin Särkänsalmen kotimatkallani juuri ennen väylän avaamista. 

Joka talvi oli myös tehty saarten valleja kiertävä ja salmet ylittävä hiihtolatu, jolla sotilaiden hiihtokilpailujen lisäksi pidettiin Suomenlinnan Urheilijoiden vuotuiset hiihtokilpailut eri sarjoissa. Varsinkin rykmentin esikunnan talouspuolella työskennellyt ja Kirkkosaarella puhelinkeskuksen talossa asunut vääpeli T. Niemi teki kesät talvet varsin uhrautuvaa vapaaehtoistyötä poikaurheilun hyväksi, vaikka hänellä itsellään oli vain tyttäriä. Niemi valmensi keväällä ”kolhoosin” kerhohuoneistossa ja kesän tultua ulkona SlU:n poikaryhmän suurkisojen voimistelunäytökseen vuonna 1956, piti harjoituksia saarten vasta avatulla urheilukentällä, vei höyryveturin vetämällä junalla hiihtokilpailuihin Tapanilan Erän urheilutalolle ja jakoi vapaalippuja yleisurheilumaaotteluihin stadionin F-katsomoon ja jopa painikilpailuihin messuhalliin. Mainittakoon erikoisuutena, että  pienen Sairaalasaaren joukkue eli Pohjanvirran pojat vahvistettuna Sepän Jussilla voitti saarten välisessä viestijuoksukilpailussa ison Kirkkosaaren itsevarman joukkueen (Jouni Romppanen, Kari Hein, Bertil Granbohm ja Jarmo Römpötti) ja sai siten Kuninkaanporttia esittävän kiertopalkinnon siitä viimeistä kertaa kilpailtaessa. Kilpailun johtajana toiminut Niemi päätti, että palkinto annetaan joukkueemme nuorimmalle eli Heikki-veljelleni.                                                       

Merisotakoulun harjoitussaarina olivat 1950-luvulla Pirttisaari ja Miessaari. Miessaaressa asuimme kaksi kesää, vuosina 1950 ja 1953.Lisäksi kesällä 1951 kävimme siellä upseerikurssin johtajana toimineen seinänaapurimme kapteeni K. Tiusasen perheen vieraana. Merisotakoulun käytössä oli uudempi koulun tunnuksella varustettu kasarmi ja kolme asuinparakkia, joista yksi eversti Reposelle  saaren lounaiskärjessä linnakkeen päällikön talon luona ja muut kaksi kurssien johtajina toimineille kapteeneille perheineen, toinen harjoituskentän luona ja toinen lähellä rantaa nykyisen sotilaskotirakennuksen luona. Kesällä 1953 koulutettavina olivat vanhempien aliupseerien tykistökurssi johtajanaan isäni sekä vapaaehtoinen reserviupseerikurssi kertausharjoituksena sodan jälkeen kouluttamatta jääneelle päällystöainekselle johtajanaan kapteeni E. Havo. Sen sijaan kadetteja en muista  olleen kuten kesällä 1950.                                                        

Kesällä 1953 parakeissa oli siihenastisten sotilassänkyjen sijasta edellisen vuoden olympialaisissa urheilijoiden majoituksessa käytettyjä erikoishetekoita, joissa oli lipuin varustetut nimilaput. Nimilapuissa ei pettymykseksemme kuitenkaan ollut mitään tunnettuja nimiä.

Muut kouluttajat kulkivat Suomenlinnasta yhteysveneellä, joka tarvittaessa poikkesi myös Kapteeninkadun, Melkin tai joillekin muillekin laitureille. Muistan, miten isäni päästi päivystävän upseerin aseteknikko S. Backin yöksi kotiin Suomenlinnaan ja määräsi upseerioppilaan sijaiseksi.

Samanaikaisesti kanssamme Miessaaressa olivat  v. 1950 Grönholmit ja v. 1953 Havot. Kapteeni R. Grönholm osti sotilaskodista minulle suklaapatukan, kun pitkän maanittelun jälkeen uskalsin sukeltaa vanhan saunan laiturilta noin metriseen veteen.

Vuonna 1950 oli SlRLston Miessaaren linnakkeen päällikkönä majuri T. Kallio ja vuonna 1953 kapteeni J. Härmälä, joskin hän oli käytännössä vasta perustetun rannikkopataljoonan eli II/RT1 tukikomppanian päällikkö. Pataljoonan komentaja oli majuri T. Knuuttila. Knuuttilalla oli ns. keltaisessa talossa majoitushuone, mutta varsinaisesti hän asui perheineen Suomenlinnassa. Samassa keltaisessa talossa asuivat vuonna 1950 Tirroset. Vanhan sotilaskodin luona punaisessa talossa asui vääpeli Ristolaisen perhe, jonka meitä vähän vanhemmat pojat ajoivat Nokkalasta hienoilla vaihdepyörillään Arkadian yhteislyseoon, joka oli naapurikoulumme. Pataljoonaan oli komennettu Tammisaaresta 4. Pr:sta pari jv-kouluttajaa, joista luutnantti H. Kahelin toi mukanaan jopa ratsuhevosen. Jalkaväen vääpeli kertoi sodassa vihollisen kanssa käymästään konepistooli- ja käsikranaattitaistelusta soutaessani hänelle venettä uistimen vedossa.

Sinänsä järkevällä sodan kokemuksiin perustuvalla rannikkopataljoonan perustamisella rannikkotykistö menetti yhden joukkoyksikön vakanssit ajan mittaan jalkaväelle. Kesä 1953 oli rannikkopataljoonan ensimmäinen toimintakesä, jolloin koulutusta annettiin sotakokemuksiin perustuen vanhoin välinein. Erikoisvälineitä kuten uiskoja ja muita aluksia kehitettiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi saarella oli maihinnousuharjoituksia varten vain kaksi tai kolme YM-venettä, mutta ei esimerkiksi syöksyveneitä. Myöskään tavallisia soutuveneitä tai kumiveneitä ei kuulunut koulutuskalustoon. Pioneerien käyttämiä pitkävartisella unkarilaisvalmisteisella perämoottorilla varustettuja syöksyveneitä kävi jonkin harjoituksen yhteydessä Miessaaressa. Enemmän näin niitä seuraavana vuonna Santahaminassa. Myös ilmeisesti torjuntalinjan upseerioppilaita haettiin kerran Merisotakoulun rannasta kahdella syöksyveneellä harjoituksiin ehkä juuri Santahaminaan.

Vuosien 1950 ja 1953 välillä Miessaari oli saanut uuden saunan ja sotilaskodin, jonka kenttäpiispa J. Björklund vihki juhlallisesti kesällä 1953 meidän seuratessa tilaisuutta viereiseltä kalliolta. Miessaaressa opettelin uimaan, keräsin kasveja, keräsin ajopuita kotiin Suomenlinnaan polttopuiksi vietäviksi, poimin mustikoita patterin ja kivääri- sekä pistooliampumaratojen maastossa, jos punainen lippu ei ollut puomien luona salossa, sekä vadelmia venäläisten vanhan maarintamapatterin asemista, missä nyt oli pienoiskiväärirata. Autoin  myös isää verkkojen ja pitkän siiman laskemisessa ja kokemisessa sekä uistimenvedossa, jolloin soudimme joskus saaren ympäri ja ohitimme mm. Pyöräsaaren sortuneen sillan. Erilaiset kalaruuat olivatkin pääravintoamme. Pienet sintitkin käytettiin hyväksi tekemällä niistä lihamyllyn avulla kalapullien raaka-ainetta. Merisotakoulun lähetti hoiti kauppa-asiamme Nokkalassa, jossa linnakkeen YM-vene kävi pari kertaa päivässä.                                                        

Seurasin luonnollisesti rannikkopataljoonan koulutusta. Mieleeni on jäänyt kersantti T. Linnan (sittemmin yliluutnanttina toimiupseeriliiton pääsihteeri) pitämä savukäsikranaatin esittely, uimataidottomien varusmiesten uimaopetus korkkiliivien ja kouluttajan laiturilta kannatteleman köyden varassa päälaiturin ympäri sekä maihinnousuharjoitukset konekiväärein aseistetuista YM-veneistä, mitä me lapset matkimme omaa soutuvenettämme käyttäen. Seurasin isäni seurassa myös Merisotakoulun yöammuntoja valonheitinten avulla luullakseni 76 ItK 31-jaoksella Kk-niemen maastossa. Vanhempien aliupseerien tykistökurssin oppilaat antoivat minun ampua harjoituspatruunoilla pikakiväärillä. Miessaaren raskaalle patterille,  jossa oli vanhan patteriaseman edessä kalliolla kaksi tykkiä, johti päälaiturilta kapearaiteinen rata. Puinen tulenjohtotorni oli vielä patteriaseman pohjoispäässä.

Miessaaresta kävin isän mukana kalassa ja kurssien ammuntoja seuraamassa Rysäkarin linnakkeella, jonka linnoitteita ja rakennuksia tutkiskelin ja söin vadelmia. Kevyet tykit olivat vanhan 10” patterin edessä avoasemissa. Merivesi Rysäkarin ympärillä oli kirkasta, joten kalat ja merenpohja näkyivät usean metrin syvyydessä.                                                           

Kävimme myös Kytön vartiolinnakkeella, joka toimi merivartioasemana. Sen  tulenjohtotornissa toimineet merivartijat antoivat minun kiikaroida Porkkalan vuokra-aluetta tehokkaalla telineen varassa olleella kiikarilla. Tykkiasemista muistuu mieleeni vain tyhjä ympyränmuotoinen betonoitu asema, mutta mahdollisista tykeistä ei ole jäänyt mielikuvaa. Kytössä ainakin kesällä vaimoineen ja tyttärineen asunut kalastaja, jonka luona poikkesimme, nouti saaressa olleeseen sikalaansa Miessaaren ruokalan ruuanjätteet, jotka kerättiin tätä varten suunniteltuihin peltisiin ehkä 300 litran säiliöihin, kuten useimmissa sotilasruokaloissa.                                                    

Miessaaressa kävin seuraavan kerran veljeni ja Jarmo Römpötin kanssa talvella 1958 yöretkellä, jolloin vietimme kylmän yön huonosti palaneen rakovalkean lämmittämällä laavulla. Saaren päällikön kaksikerroksisessa huvilassa nyt asunut pataljoonaupseeri A. Hukari oli lähettänyt jääkelkan hakemaan meidät Nokkalan rannasta ja kutsui ystävällisesti myös vierailulle kotiinsa. Hukari kertoi, että jäiden heikentyessä keväällä vaarallisesti sotilaat sahaavat jäähän väylän Nokkalaan. Samassa talossa asui myös pataljoonan pioneeriupseeri luutnantti Pulakka, jonka kirvestä lainasimme laavulle. Saaren rakennuskanta oli lisääntynyt huomattavasti vuodesta 1953 puusilloin yhdistetyllä väliaikaisella parakkikylällä suurentuneen rannikkopataljoonan tarpeiden mukaisesti.

Uudelleen tulin Miessaareen pakkastalvena 1966 reserviupseerikurssini ampumaleirille, jolloin suoritimme sekä tykistöammuntoja Unimog-maasturin jäällä vetämään maaliin että krh-ammuntoja ja kokeilimme rynnäkkökiväärejä. Silloin Miessaaressa oli kaksitykkinen järeä ”kunnallispoliittinen” patteri. Puinen tulenjohtotorni oli nyt patterialueen keskellä.                                                         

Kesällä 1952 kävin yhteysaluksella, jona toimi vanha s/s Suvasvesi, uimakoulua Vallisaaren lammella ja tutustuin samalla Vallisaareen, jossa silloin oli vielä sekä kauppa että vastaperustettu kansakoulu. Asukkaista suurin osa oli laivaston henkilöstöä. Myös raivaajia oli usein saaren laiturissa. Vuoden 1937 suuren räjähdysonnettomuuden jäljet olivat vielä osittain nähtävissä. Onnettomuuden uhrien uusi hautamuistomerkki oli vastikään paljastettu Suomenlinnan Susisaarella.                                                         

Kävin myös laivaston varastosaarena olleessa jylhässä Kuningassaaressa. Kuningassaaressa ja sen sekä Nuottasaaren kautta Santahaminassa kävin usein hiihtämässä Kustaanmiekan salmen väylän ollessa jäätynyt yleislakkotalvena 1956 ja väyläsiltaa pitkin myöhemminkin. Myös Vasikkasaareen kävimme tutustumassa. Me sotilasalueella kasvaneet kantahenkilökunnan pojat katsoimme, että sotilasaluekyltit eivät muuallakaan koskeneet meitä, ja samaa mieltä olivat kai vanhempammekin. Vallisaaressa olin uudelleen vasta 1970 – luvulla kertausharjoituksissa.                                                         

Kesän 1954 asuimme Santahaminan itälinnakkeen parakeissa alueella, jossa nyt on tietääkseni ampumarata. Meidän asuntomme oli vanha sotilaskoti, jonka isossa salissa me lapset nukuimme. Muita kesäasukkaita olivat everstiluutnantti K. O. Leinonen (tuleva puolustusvoimain komentaja), majuri Rautiainen (myöhemmin Autopataljoonan komentaja), kapteeni K. Sarmanne (tuleva kansliapäällikkö) ja kapteeni Toivonen (TV- toimittaja Seppo Toivosen isä) perheineen. Alueella oli kaksi aseistamatonta venäläisaikaista betonista patteria ja isohko laituri. Tietääkseni rannikkotykistö ei enää käyttänyt linnaketta edes leireihinsä, mutta rakennusten vieressä oli edelleen kunnossa oleva puinen tulenjohtotorni, johon kiipesimme usein. Läntisen patterin länsipäässä oli erinomainen sauna. Isämme kävi sen kesän YA Axel von Fersenillä töissä kaupungissa pääesikunnassa. Veljeni kävivät samalla aluksella muutaman kerran kauppatorilla myymässä onkimatoja ja  osmankäämejä eli ”pamppuja” koristeiksi kaupunkilaisille. Tulot taisivat kulua jäätelöön ja matkalippuihin, mutta pääsiväthän retkelle.

Santahaminassa näimme, kuinka ItR1 harjoitteli ”Saharassa” RMB-tykeillään ja JP2:n jääkärit sekä kadetit pääasiassa saaren metsissä ja syöksyveneillä rantavesissä. Metsän peittämänä  saarena Santahamina tarjosi vaihtelua Suomenlinnan puistomaiseen luontoon.

Talvella 1956 väylien ollessa yleislakon ja kovan talven takia jäätyneinä teimme useita hiihtoretkiä jään yli mm. Harmajalle ja Katajaluodolle, joilla tutustuimme patterirakenteisiin. Harmajalla kiipesimme saaren länsiosassa olevaan matalaan etäisyydenmittaustorniin jäälakeutta katselemaan. Tällaisen hiihtoretken paluumatkalla korvani jäätyivät pohjoistuulessa korvalappujenkin alla niin, että niissä oli viikon päivät vesikelloja. Isän mukana hiihdimme myös Santahaminan hyvillä laduilla, joilla hän oli ollut ampumahiihtokilpailuissa ja seurasimme hänen kivääriammuntojaan jäällä Vallisaaren ulkopuolella.

Suomenlinnasta teimme vuosittain kalastus- ja marjastusretkiä armeijan aluksilla Isosaareen, Emäsaloon, Onakseen ja Itä-Villinkiin, jonka linnoitteisiin tutustuin uudelleen 100 TK-patterin patteriupseerina kertausharjoituksissa v. 1973. Eräällä Emäsalon retkellä isäni joutui ottamaan YM 92 ruorin hoitoonsa varusmieskuljettajan kokemattomuuden takia ja eräällä toisella retkellä komentaja Fabritius hoiti veneen ohjauksen kovan myrskyn takia.    

Helmikuussa 1956 muutimme Sairaalasaarelta Kirkkosaaren C52 – rakennukseen eläkkeelle jääneen 1. ErRtPston komentajan evl. K. Kosken entiseen kahtia jaettuun asuntoon, jonka olohuoneen kaunis kaari-ikkuna on erityisesti jäänyt mieleen. Asuinolomme paranivat melkoisesti, sillä asunnossa oli vesijohdon ja viemärin lisäksi Suomenlinnassa harvinainen kylpyhuone, jossa oli uuni ja puulämmitteisellä lämminvesiboilerilla varustettu amme. Tosin kylpyhuonetta varten oli uhrattu yksi huone. Emme juurikaan käyttäneet boileria, sillä se savutti herkästi.

Lukiolaisena pääsin viikoittain upseerisaunaan, jonka kahdesta tulevasta kenraalista (O. Ylirisku ja A. Kantola) toinen eli kapteeni A. Kantola sanoi minulle: ” Elät elämäsi huolettominta aikaa, nauti siitä”. Isäni Kulikovan patterin laskija-aliupseerina sodan aikana ollut kapteeni P. Silvast opetti minulle puolestaan  Suomenlinnan lautalla koulumatkallani likiarvokaavan, millä lasketaan näköpiirin pituus, kun  tunnetaan tähystyspaikan korkeus. Kaavassahan lasketaan neliöjuuri tähystyspaikan korkeudesta (ja tarvittaessa maalin korkeudesta) ja kerrotaan ne tietyllä kertoimella, jolloin saadaan välimatka. Lisäksi hän kertoi siihen tutkakertoimen, sillä tutkalla näkee hieman näköpiirin taaksekin. Minä itse olin ratkomassa ongelmaa geometrian opeilla, mikä kotilaskujeni kannalta oli ainoa oikea tapa. Oli kuitenkin hyvä oppia likiarvokaava, jota olenkin käyttänyt usein.                                                   

Kirkkosaarella seurasimme asuintalomme viereisellä kentällä sulkeisharjoituksia ja tietysti paraatikatselmuksia sekä erityisesti VaaRPston harjoituksia White – puolitelaketjuautojen vetämillä 152 H/37 – tykeillä. Osuin paikalle, kun Knuuttilan Petteri opetti vänrikkinä sotilasteltan pystytystä Kustaanmiekalla. Mieleeni on jäänyt myös eversti Reposen rykmentin vuosipäivänä vastaanottama alusparaati, johon YA Porkkalan johdolla osallistui melkoinen joukko muita yhteysaluksia ja –veneitä sekä hinaajia ja kuljetuslauttoja.                                                        

Paraatikentällä katselin kirkkaana talvi-iltana 1957-58 saman talon naapurirapussa asuneen varsin välittömän ja mukavan Merisotakoulun johtajan eversti R. Aaltosen kanssa ensimmäisen Sputnikin lentoa. Muistan isäni sanoneen arvostaen pari vuotta aiemmin eversti Aaltosen mennessä Sairaalasaarella onnittelemaan alakerrassamme asunutta Merisotakoulun talonmies Kanervaa tämän 50-vuotispäivänä, ettei edeltäjä olisi sitä tehnyt.                                                   

Kristikassa aloitimme myös suunnistuksen opettelun. Kilpailut pidettiin Santahaminassa ja Laajasalossa, joka oli vielä harvaan asuttu. Molemmissa kilpailuissa pääjärjestelijänä oli suunnistusta harrastanut isämme, joka järjesti kuljetukset kilpailuihin Merisotakoulun YM-veneellä ja toimi niissä ratamestarina. Laajasalossa saaren pohjoisosassa olleella laiturin läheisyydessä oli lähtö ja maali, jolta isämme lähti ratamestarina merkitsemään rasteja reitille, joka kierteli metsiä öljysatamaan ja takaisin. Lähettäjänä ja ajanottajana oli kristikassa ohjaajana toiminut teologian ylioppilas Matti Seppälä. Santahaminan kilpailuissa lähettäjä päästi kilpailijat radalle hieman liian aikaisin, jolloin nuorin veljeni saavutti isäni hänen ollessa merkitsemässä  viimeistä rastia. Palkinnoksi kilpailuista sain muovisen karttasuojuksen. Erkki-veljeni kanssa jatkoimme suunnistusharrastusta harjoittelemalla Vaasan rannikkopatteriston henkilöstön ja varusmiesten (mm. vääpelit Kilpeläinen ja Rajaheimo) kanssa Malmin ampumaradan maastossa. Osallistuimme samalla joukolla Suomenlinnan Urheilijoiden joukkueena Jukolan viestiinkin v. 1958 Karkkilan seudun metsissä (Pyhäjärvi Ul.). Myöhemmin kilpailin Turun Suunnistajissa, jonka johtoon kuului tunnettu rt-mies ja Teikarin veteraani ja aliupseerina Kuivasaaressa ennen sotia palvellut kapteeni J. Veranto (Fridell).

Lukiolaisena ”avustin” isääni myös rt:n historian kirjoittamisessa. Isäni oli virkatyönä Sotahistorian laitoksessa kirjoittanut jatkosodan viralliseen historiateokseen ”Suomen sota 1941-1945” luvun ”Sotatoimet rannikoilla ja merialueilla” ollen näin aikanaan tavallaan rannikkotykistön ja koko merivoimienkin virallinen historioitsija. Ehkä tämän takia hän osallistui kirjoittajana ja toimituskunnan jäsenenä ”Suomen rannikkotykistö 1918-1958” sekä ”Koivisto ja Viipurinlahti 1939-44” –teosten julkaisemiseen. Oikoluin näiden teosten käsikirjoitukset. Rannikkotykistön historiateoksen käsikirjoituksia isäni joutui jonkin verran muotoilemaan eräiden vanhojen herrojen osalta. Kirjoista mieleeni jäi erityisesti se, että viime sodissa ankarista ilmapommituksista ja tykistöammunnoista huolimatta vain yksi rannikkotykistön tykkiasema (Saarenpäässä) tuhoutui täysosumasta. Koiviston ja Viipurinlahden taisteluista kertovan RT2:n historiateoksen julkaisemiseen liittyen toimin kuriirina isäni ja RT2:n entisen komentajan eversti A. E. Lyytisen eli Ukko-Lyytisen välillä, sillä Lyytiset asuivat kouluni naapurissa Arkadiankadun apteekkitalossa. Samoin vein joitakin papereita kouluni vieressä Hietaniemenkadulla asuneelle kapteeni Olavi Lyytiselle, joka oli everstin veljenpoika.

Vuoden 1957 syksyllä isälleni ilmoitettiin, että hänen tutkimustehtävänsä merivoimiemme sotahistorian kirjoittajana päättyessä hänet siirretään vuoden 1958 alussa Kouvolaan 3. DE:n järjestelytoimiston päälliköksi. Ongelmaksi muodostui se, että minulla oli koulussa ensimmäisenä vieraana kielenä venäjä, jota ei opetettu Kouvolan kouluissa. Isäni aloittikin tämän takia selvittelyn vaihtoehdoista. Tuloksena oli se, että TurRtR:n koulutus- ja järjestelytoimiston päällikkönä vajaan vuoden toiminut majuri P. Elomaa, jonka perhe asui tietääkseni edelleen Kouvolassa, siirrettiin 3. DE:n toimistopäälliköksi ja isäni puolestaan häneltä vapautuneeseen TurRtR:n toimistopäällikön virkaan. Näin minä saatoin käydä lukioni loppuun Turun lyseossa, jossa vielä silloin luettiin pitkää venäjää. Vastaavat lasten koulunkäyntiin liittyvät ongelmat aiheuttivat hankaluuksia siirtojen yhteydessä muissakin perheissä.                                                        

Ennen kesäkuun alkupuolella 1958 tapahtunutta muuttoamme Turkuun, jossa isäni toimi jo vuoden alusta TurRtR:n rykmenttiupseerina, seurasin 4.6.1958 Senaatintorilla puolustusvoimien 40-vuotisjuhlaparaatia, jossa  rt- joukko-osastoille luovutettiin niiden ensimmäiset liput. Tällä kertaa minulla oli verrattuna vuoden 1952 paraatiin todella hyvä paikka Unioninkadun ja Hallituskadun risteyksessä, joten näin hyvin katselmuksen, lippujen luovutukset sekä ohimarssin. Paraatin jälkeen ”viimeisenä työnäni” Suomenlinnassa esittelin isäni pyynnöstä paraatiin yliluutnantti M. Piensohon johdolla osallistuneelle TurRtR:n lippujoukkueelle Suomenlinnaa unohtamatta jännittävimpiä tunneleita, kuten poliisikoulun tunneli bastioni Wreden portilta ylös Palmstiernan eli poliisikoulun pihalle ja pitkä tunneli Kuninkaanportilta rantavarustukselle, ja kerroin linnoituksen historiasta sen, mitä olin itse vuosien mittaan kuullut tai  lukenut. Tietysti esittelin myös rannikkotykistömuseon edessä olleet tykit, vaikka itse museossa emme käyneetkään.                                                               

1958-65 Turun alue

Kesäkuussa 1958 muutimme Turkuun Porin prikaatin käyttämän Turun kasarmin alueelle ensimmäisenä upseeriperheenä uudehkoon ns. aliupseeritaloon. Isäni kävi töissä Linnan kasarmilla TurRtR:n esikunnassa ja vuodesta 1961 Sirkkalan kasarmilla 2.DE:ssa. Jalkaväen kasarmialueella poikien leikit ja pelit noudattivat usein jakoa upseerit/aliupseerit isän aseman mukaan. Tämä tuntui hieman oudolta, sillä Suomenlinnassa en tällaista jakoa huomannut. Jos jakoperusteita Suomenlinnassa oli, ne perustuivat lähinnä asuinsaareen, kuten saarten välisten kivisotien kohdalla olen maininnut. Itse olin Turkuun muutettuamme jo sen ikäinen, etten näihin rientoihin juuri osallistunut. Muutaman kerran kävin läpi sotilaiden taistelu/esteradan, jollaista en ollut ennen nähnyt.

Kohta Turkuun muutettuamme sain seurata, kun Suomen sodan aikana Kaarinan Lemunniemessä tapahtuneen maihinnousun 150-vuotispäivän (19.6.1958) johdosta tehty muistolaatta paljastettiin Yli-Lemun kartanon maastossa. Pääosin isäni laatiman paljastuspuheen piti eversti Väinö Karvinen. Kunniavartiossa oli rt:n kapteeni Olavi Aspinjaakko. Tämä taistelu esiintyy myös J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Mainittakoon, että paljastuspuheen pohjana ollut isäni pitämä laajempi esitelmä taistelusta julkaistiin v. 1959 Varsinais- Suomen 16. maakuntakirjassa. Kapteeni Aspinjaakon kanssa vaelsin syksyllä 32 km pituisen Turun kävelyretken. Eversti Karvinen puolestaan järjesti minulle kesätyöpaikan teollisuusneuvos Lappalaisen Kivikartio-nimisessä rakennusliikkeessä, jossa olin erilaisissa aputöissä kolmeen otteeseen.                                                     

Ennen juhannusta lähdimme kesäloman viettoon Kustavin kunnassa sijainneelle Katanpään vartiolinnakkeelle, josta tulikin vanhempieni lomasaari yli kymmeneksi vuodeksi. Asuimme lomiemme aikana kolmessa eri talossa. Saari oli mitä idyllisin. Oli kuin olisit siirtynyt vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Päälaiturilta johti hyvin kivetetty ja pengerretty tykkitie kasarmialueelle ja kahdelle venäläisten rakennuttamalle patteriasemalle. Tien sivussa oli kapearaiteinen rata, jolla olevalla vaunulla voitiin siirtää raskaat kuormat.                                                 

Rannassa oikealla oli kaunis asuinrakennus, jossa rykmentin II patteriston komentaja evl. P. Cederberg perheineen vietti lomaansa, tien vasemmalla puolella oli tiilinen piikkilanka-aidan ympäröimä ammusvarasto ja puolivälissä matkaa kasarmialueelle oli oikealla varastohalli, jossa oli myös pieni sähköaggregaatti, joka käynnistettiin joksikin tunniksi muutaman kerran viikossa. Suurempaa tehontarvetta varten oli parin kilometrin päässä kallioluolaan sijoitettu voima- asema, jonka yhteyteen myöhemmin rakennettiin SatLston lentosotamiehen hoitama iv-tutka-asema.                                                          

Saaren neljä vuotta aikaisemmin palaneesta kasarmirakennuksesta oli jäljellä väin perustus ja hiiltyneitä puuosia. Muut kasarmialueen rakennukset olivat ruokala, kolme asuintaloa, sauna, talli, pumppuhuone torneineen, iso kivinen maakellari, puu- ja jäävarasto sekä apurakennuksia. Jäävarastoon sotilaat sahasivat talvisin merijäätä. Sahanjauhojen alta jääpaloja otettiin tarpeen mukaan kesähelteellä ja vietiin hevosella keskuskellarin ja tarpeen mukaan asuintalojen kellareiden tynnyreihin sulamaan ja jäähdyttämään ruuansäilytystiloja.    

Saaren miehityksenä oli vartiopäällikkö (kersantti U. Antonen, jonka aina ystävällinen Kerttu-rouva toimi keittäjänä) ja kolme tykkimiestä, joista yksi oli venemies ja yksi hevosmies, sekä myöhemmin neljäntenä edellä mainittu lentosotamies. Muistaakseni v. 1910 syntynyt ja sota-aikana Itä-Karjalassa mielisairaanhoitajana sekä sodan jälkeen Selkämerellä merivartijanakin toiminut Antonen, jonka vanha äiti paikkasi vielä tuohon aikaan verkkoja Pleikilän puolella olleessa kalastajamökissä, kertoi paikallisella murteellaan monia juttuja saaren ja alueen historiasta. Kalastaja Kiili toimi talonmiehenä mm. sähköasemalla. Hän myi tilansa tai ainakin osan siitä sittemmin Jörn Donnerille.                                                                                                                                                                                                

Siihen aikaan pienilläkin vartiolinnakkeilla oli oma hevosensa, jolla hoidettiin erilaiset kuljetukset kapearaiteisten vaunujen ohella. Vielä kesällä 1965 komennettiin minunkin alokaspatteristani Utöstä yksi mies rykmentin tarpeita varten oppilaaksi Niinisaloon kengitysseppäaliupseerikurssille.

Katanpään yhteysveneenä oli alkuvuosina kesäisin puinen pikku YM ja kelirikkokautena  ”rautaville”, joilla hoidettiin huoltokuljetukset Kustavin kirkonkylän eli Kivimaan meijerin laiturista tai Kekoniityn laiturista, jonka luona oli linja-auton päätepysäkki sekä käytiin tarvittaessa patteriston esikunnassa Janhualla. Pikku-YM korvattiin sitten 1960-luvulla teräsrunkoisella Y-veneellä, jonka mahdollisti myös osittain kelirikkoajot.  

Keskuskylästä Katanpään tykkitie jatkui edelleen haarautuen ennen kertausharjoituskasarmia  kummallekin patterialueelle, joista eteläisemmällä oli kallioon louhituissa, mutta viimeistelemättömissä tykkiasemissa kaksi 152/45 C-tykkiä ja puinen tulenjohtotorni. Pohjoisemmalla patterialueella oli vanhoissa avoasemissa samoin kaksi 152/45 C-tykkiä. Tykit oli suojattu sään vaikutuksilta huopakattoisin lautakopein. Tykkimiehet asuivat vanhassa Venäjän vallan aikaisessa perheasunnossa. Palvelus koostui muutaman kerran vuorokaudessa tehtävästä vartiokierroksesta, taloustöistä, pari kertaa viikossa kirkonkylään tehdystä huoltomatkasta ja joskus jopa kersantti Antosen pitämistä kolmen miehen sulkeisista.                                                         

Katanpäässä oli 1930-luvulla toiminut varavankila, jonka vangit olivat louhineet melkein koko pohjoisniemen kalliot kaupunkien katujen ja torien nupukiviksi.                                                      

Pumppuhuoneen sisäseinillä oli nähtävissä vankilan toisen tuotteen, autojen rekisterikilpien, malleja.

Urho Antosen jäätyä v. 1960 eläkkeelle oli vartiopäällikkönä ensin lyhyen aikaa kersantti Uitto ja sitten pitempään saaressa Antosen aikana varusmiehenä ollut värvätty Suominen, joka oli alkujaankin paikkakuntalaisia. Menin 1960-luvun alkuvuosina  Heikki-veljeni kanssa Katanpäähän kalastusretkelle teltta mukanamme. Suominen lähetti soittoni perusteella yhteysveneen hakemaan meidät linja-auton päätepysäkiltä Kekoniityn laiturilta Pleikilästä ja saareen tultuamme totesi ystävällisesti, ettei poikien tarvitse teltassa nukkua. Meille oli sijattu sängyt rantataloon, joka oli vapaana, ”kun komentajakaan ei ollut tulossa”.        

Katanpäässä oli erinomaiset kalavedet ja varsinkin isäni tuli tunnetuksi kovana kalamiehenä, joka narrasi haukia ja muitakin kaloja niin virvelillä ja verkoilla kuin pitkällä siimallakin. Heikki-veljeni sai kerran ongella päälaiturin viereiseltä kalliolta toista sataa ahventa. Savustuspönttö olikin ahkerassa käytössä.                                                   

Katanpäästä perheemme teki retken ulkomeren äärelle Isokarin majakka- ja linnakesaarelle ja Uudenkaupungin Janhualle, jossa sijaitsi patteriston esikunta.                                                

Kesällä 1958 osallistuin Hankoniemellä Erkki-veljeni kanssa partiolaisten suurleiriin. Kun kuuluimme leiriä rakentavaan, huoltavaan ja purkavaan työleiriin, meillä oli kolmen viikon ajan mahdollisuus tutustua mm. puunhakumatkoilla vanhoihin venäläisten kenttälinnoitteisiin, joista löysin kömpelön alumiinilusikan nimikirjaimineen. Yösuunnistuskilpailuihin osallistuimme vanhoja venäläisperäisiä  1:42 000 topografikarttoja käyttäen Harparskogin bunkkerilinjan maastossa, Leirin aikana kävin HanRPston esikunnassa. Patteriston päivystävänä upseerina oli yliluutnantti R. Koivu, joka tunsi minut kadettiajaltaan. Sain Koivulta luvan käydä sekä Russarön että Örön linnakkeilla. Patteristossa oli juuri tapahtunut komentajan vaihdos. Edellinen komentaja evl. M. Loikkanen oli siirretty Kemin sotilaspiirin päälliköksi ja uusi komentaja evl. A. Merilä oli vuosilomalla. Tapasin komentajan asunnossa entisen Suomenlinnan aikaisen luokkatoverini Heikki Loikkasen, joka kertoi elämästä Hangossa. Mainittakoon, että muutamaa vuotta myöhemmin opiskeluaikanani ollessaan Kone Oy:n koulutuspäällikkönä evl. Merilä palkkasi minut Kone Oy:n konepajakoulun tuntiopettajaksi.                                                       

Kävin leirin aikana yhteysveneillä Russarössä Erkki-veljeni sekä partiotoverini Jorma Hakalan kanssa. Tutustuminen mielenkiintoiseen linnake- ja majakkasaareen ja sen järeisiin Betlehem-tykkeihin vaikutti ehkä siihen, että Jorma Hakala kävi sittemmin rt-kadettikurssin.                                                  

Partioleirin päätyttyä kävin K-veneellä Örössä, missä linnakkeen päällikkö majuri O. Pöyry järjesti minulle opastuksen mm. 12”-Obuhov-patterille sekä majoituksen uuden sotilaskodin vierashuoneessa. Örön rehevä luonto ja historiallinen linnakemiljöö puukasarmeineen tekivät vaikutuksen.

Turusta pääsin isäni mukana tarkastusmatkalle Kihdin varrella olevaan Jungfruskäriin, jossa oli 152/45 C- patteri. Nämäkin tykit olivat niiden päälle rakennettujen koppien suojaamia, kuten Katanpäässäkin. Yövyimme parakissa. Saari oli idyllinen. Tällä kesäkuun alussa v. 1959 tapahtuneella retkellä sain opastusta saariston linnustosta, kun menomatkalla veneemme vei Jyväskylän normaalilyseon luontokerhon Houtskäriin. Kävimme myös patteriston esikunnassa Korppoon kirkonkylässä Verkanin sotilaslaiturin kautta.             

Turun varuskunnan henkilöstö teki v. 1960 perheretken sotilasmestari B. Turkin päällikkyydessä olleella YA Pansiolla Lökholman linnakesaarelle, jossa edelleen oli parakkeja, tykkiasemia ja muita rakenteita, muttei aseistusta eikä edes vartiohenkilöstöä.

Kesäkuussa 1960 osallistuin vanhempieni kanssa Hietaniemen kappelissa pidettyyn SlRtR:n komentajan eversti T. Reposen siunaustilaisuuteen sekä muistotilaisuuteen Suomenlinnan upseerikerholla. Ruumiinsiunauksen suoritti sotilaspastori E. Murtorinne ja sen aikana Hietaniemen rannassa ammuttujen kunnialaukausten tulikomennot antoi kappelin eteisessä radiolla rykmentin viestimestari Tupala ajoittaen ne oikeaan kohtaan. Koska istuin takimmaisessa penkkirivissä saatoin seurata radioliikennettä.                                                          

1965-66 varusmiesaika

Opintojeni päätyttyä astuin heinäkuussa 1965  alokkaana asepalvelukseen TurRtR:n Janhuan koulutuspatterilla, jossa meitä ”rekryyttejä” oli vastaanottamassa Turun kasarmin naapurimme, patteriston komentaja everstiluutnantti T. Kivirannan johdolla mm. luokkatoverini luutnantti U. Syrjäsuo. Yöpymisen jälkeen yksi kolmannes saapumiserästä lähti Kuuskajaskariin, yksi kolmannes aloitti harjoittelunsa Janhualla ja minun kolmannekseni lähti autokuljetuksella Turkuun. Esikuntapatterilla Linnan kasarmilla järjestetyn ruokailun, jonka yhteydessä Katanpäästä muuttanut rouva Antonen toivotti onnea, jälkeen jatkoimme Venäjän vallan aikana valmistuneella YA Wilhelm Carpelanilla Utöseen. Utössä meitä runsasta 60 alokasta vastassa oli iltamyöhällä vänrikki U. Lipponen, joka komentoäänellään piti nimenhuudon päälaiturin lähellä olleen toimistoparakin luona vaatien heti ensimmäistä vastaamaan ”täällä” – lausahduksen sijasta ”herra Vänrikki”. Kuukauden säästöloman lyhentämästä palvelusajastamme oli näin jo kaksi päivää kulunut kuljetuksiin. Patterin päällikkö luutnantti T-E Blom, jonka kanssa olin juossut kilpaa Turun oppikoulujen kisoissa, piti kuitenkin varapäällikkönsä luutnantti I. Heinosen ja jaosjohtajiensa ”kesävänrikkien” Lipponen ja Mäkinen sekä ylivääpeli U. Kuparisen, vääpeli T. Kovasen ja ylikersantti I. Lehtisen kanssa huolen siitä, että koulutustavoitteet saavutettiin.                                                        

Alokaspatteri majoitettiin raskaan patterin alueella olleisiin kahteen vanhaan puuparakkiin. Alueella laidunsi linnakkeen hevonen. Aamulla ja illalla kävimme pesulla ja uimassa meressä. Sulkeisharjoitukset pidettiin kylän keskellä olleella kentällä, jonka äärellä olivat siviilitalojen joukossa sotilaskoti ja vanhemman ikäluokan sekä  apukouluttajien majoitustilat. Taisteluharjoitukset pidettiin  Utön kaakkoiskulmassa kylän hautausmaan ja ampumaradan sekä kevyen patterin sijoitusalueella. Kun ruokalakin oli lähellä satamaa, saimme jo siirtymisissä melko lailla marssiharjoitusta. Kasarmialueilla kasvaneena läpäisin luonnollisesti het siihen aikaan käytetyn sotilaskodin pääsykokeen, jossa tervehtimisen ja puhuttelun ohella tentittiin mm. sotilasarvot ja esimiesten nimet ylipäällikköön asti. Sekä Turun kasarmin että jo Suomenlinnan aikaiset naapurimme rykmentin komentaja eversti V. Hassinen, jonka kanssa olin hiihtänyt Turun laturetken ja TurESp:n päällikkö eversti V. Rauhaniemi keskustelivat kanssani tarkastuskäynneillään. Erityisesti mieleeni on jäänyt Utön erinomainen ruoka uusine perunoineen ja tuoreine mansikoineen. Tutustuminen Utön majakkaan ja majakassa olevaan kirkkoon oli elämys. Samoin kävimme kalliosuojassa olleessa raskaan patterin keskiössä.                       

Alokaskoulutuksemme päätyttyä meidät kuljetettiin ya Pansiolla Utöstä mm. Katanpään linnakkeen ohi Uuteenkaupunkiin, jonka kirkossa annoimme sotilasvalan. Eversti Hassisen vastaanottaman ohimarssin ja Janhualla nautitun juhla-aterian jälkeen saimme kahden vuorokauden valaloman.

Aliupseerikurssille komennetut tuoreet tykkimiehet vaihtoivat lomapuvun ”suikan” ”verikauhaan” ja palveluspuvuksi 1950-luvun ruskehtavan kokeilukenttäpuvun ja matkustivat Helsinkiin, jossa YA Porkkala kuljetti kiinteän rt:n joukko-osastoista komennetun joukon Isosaareen. 

AUK/SlRtR johtajana toimi Miessaaren aikainen naapurimme majuri J. Härmälä, tuliasemalinjan johtajana luutnantti M. Saarinen ja tulenjohtolinjan johtajana vanha suomenlinnalainen kaverini yliluutnantti J. Knuuttila, joka kutsui minut kotiinsakin iltakahville. Patterin vääpelinä oli sotilasmestari A. Kangas, isäni asetoveri aliupseerikoulussa Tuppuran linnakkeella vuonna 1936. Tunsin hänet jo Miessaaren ajoilta kesältä 1953, jolloin hän oli oppilaana tykistökurssilla. Kun Kangas oli päivystävänä upseerina, ”santsarialikersantit” olivat kehottaneet meitä jo etukäteen laulamaan kuuluvalla äänellä iltahuudossa ” Jumala ompi linnamme ”-virren, ja niin me teimmekin. Iltahuudon päättyessä Kangas ”komensi” minut pu:n huoneeseen  munkkikahville, jonka tarjoili hänen sotilaskotisisarena toiminut vaimonsa. Monet olivat ne jutut, joita ”Känsäs” kertoi yhteisistä kokemuksistaan isäni kanssa Viipurinlahdelta ja Koivistolta. Ollessaan aikaisemmin aliupseerikoulun kouluttajana hän oli kertonut näitä samoja tarinoita oppilaille mainiten myös isäni nimen, minkä monet Isosaaressa palvelleet koulutoverini olivat minulle kertoneet.                                                      

Tutustuimme rehdin joukkueenjohtajamme ylikersantti E. Nikkisen opastuksella perusteellisesti Isosaaren maastoon ja erityisesti ”Bulevardin” tykkitiehen lomamarssikilpailuissa. Keskiökoulutusta saimme sekä Rikaman että  Huurin  keskiöissä. Päävastuu tykkikoulutuksesta oli sotilasmestari Kaunelalla. Vääpeli Niemi opetti 76 ItK 31- tykin saattamisen ampumakuntoon ja takaisin ajokuntoon.                                                        

Tykistöammuntoja oli paljon niin 152/50 T-patterin sisäputkilla ja Jyrkänniemen Vickersien selkäputkilla kuin Rikaman kevyellä harjoituspatterillakin (57/58 H), joka oli poistettavaa kalustoa. Rikaman lähipuolustusasemia oli räjäyttelemässä  Uudenmaan prikaatin pioneerijoukkue. Kurssimme teki kunniakäynnin Isosaaren etelärannassa olevalle eversti Rikaman muistopaadelle. Tutustuimme myös Kuivasaaren 12” kaksoistornin tueksi rakenteilla olleisiin kaukotorjuntavoimaa edustaneisiin 12”-tykkeihin, joiden tykkiasemia oli rakentamassa myös Sairaalasaaren aikainen naapurimme Rouholan Niilo.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                         Kuivasaareen pääsin ensikerran vasta v. 1973, kun Itä-Villingin 100 TK-patterin kertausharjoitus pidettiin siellä. Joitakin AUK:n oppitunneista pidettiin vielä Isosaaren vanhassa purkamistaan odottavassa lämmittämättömässä puukasarmissa.                                                

Aliupseerikoulun päätteeksi rykmentin komentaja eversti V. Karvinen suoritti ylennykset.                                                         

Käytyään omissa joukko-osastoissaan vaihtamassa m/36 lomapuvun uuteen puolikengin ja suorin housuin varustettuun lomapukuun Tykistökoulun rt-osaston reserviupseerikurssille n:o 120 komennetut 56 alikersanttia  ja yksi ylikersantti ilmoittautuivat kahden päivän kuluttua Suomenlinnassa Merisotakoulun  koulurakennuksessa kurssin johtaja, majuri M. Wähäjärvelle. Kurssilla linjanjohtajina olivat kapteeni E. Virmo ja yliluutnantti U. Tirronen. Muita kouluttajia olivat mm. ase- ja ampumaopissa vanha Sairaalasaaren yläkerran naapurimme aseteknikko R. Laakkonen sekä myös vanhat suomenlinnalaiset sotilasmestari V. Lehti ja ylikersantti K. Mälkki.

Olin palannut lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Kurssimme oppilaskerho toimi vanhassa asunnossamme ja Merisotakoulun ala-aulassa minut otti vastaan jopa oma patsaani, jonka Sairaalasaaren bastioni Strombergissa toiminut Aholoiden keramiikkapaja valmisti v. 1951 Merisotakoulun tilauksesta suihkulähdepatsaaksi esikunnan luo purettujen puuvajojen ja kanaloiden tilalle perustetulle nurmikolle. Olin keramiikkapajaan kutsutun ulkopuolisen naistaiteilijan, jonka nimen olen jo unohtanut, mallina isän ”suikka” päässäni ja kala käsissäni. Palkkioksi istunnoistani sain parempilaatuisia sekundamaljakoita. Keraamisena teoksena patsas kuitenkin parin kesän käytön jälkeen siirrettiin koulun aulaan. Niinpä kurssijulkaisussamme  onkin kohdallani sanonta ”Arvatkaa kenen patsas on ala-aulassa”. Tämän patsaan syntyhistoriasta on esiintynyt myös virheellistä tietoa. Patsas siirrettiin 1970- luvulla koulun toisen kerroksen käytävälle sotilaskodin viereen ja on sittemmin päätynyt varastokierroksen jälkeen koulun kirjastoon.                                                                                                                   

Kurssimme kouluttajat olivat todellisia herrasmiehiä ja kurssin henki oli sen myötä erinomainen. Oppituntien ja normaalien usein jäällä suoritettujen harjoituksien lisäksi on mainittava joka arkipäivä usein kovassa pakkasessa tehty aamulenkki Kirkkosaarelle kiertäen Nooakin arkki, missä vääpeli Veranen asui,  tykki- ja keskiöharjoitukset Kirkkosaaren tykkihallilla, jalkaväen taisteluharjoitus talvisessa Östersundomissa, sissiharjoitus kadettien kanssa Pellingissä ja jo edellä mainittu parin viikon ampumaleiri Miessaaressa. Tykkihallissa meillä oli joskus yhteisharjoituksia rt-kadettien kanssa. Tällöin me jo Isosaaressa keskiöaliupseerin koulutuksen saaneet tuliasemalinjan oppilaat jouduimme välillä  opastamaan kadetteja, joista useat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa muissa aselajeissa. Me upseerioppilaat jouduimme kukin vuorollamme lämmittämään Kirkkosaaren rantakasarmissa ollutta pulpetein varustettua koulun käyttöön osoitettua luokkahuonetta, jota ei kuitenkaan meidän kurssimme aikana käytetty, sillä oppituntimme pidettiin entisen ihotautisairaalan alakerran luokassa.                                                         

Rantakasarmin luokka oli Suomenlinnassa asuessamme ollut vääpeli Kilpeläisen hoitama VaaRPston varusvarasto.                                                                                                                 

Tykistökoulun vuosipäivän katselmuksen paraateineen Santahaminassa otti vastaan tykistöntarkastaja kenraaliluutnantti R. Hirva paukkupakkasessa ja kovassa tuulessa. Soittokunnan esittämä marssimusiikki kuului sisätiloista avointen ikkunoiden kautta, mikä vaikeutti kasarmin kulman takaa tultaessa tahdissa pysymistä. Juhlalounas nautittiin Kadettikoululla.                                                 

Erikoisuutena mainittakoon upseerikurssimme toimiminen helmikuussa 1966 saatto-osastona surumarssia marssien soittokunnan ja kadettiosaston ohella koulun yllättäen kuolleen johtajan eversti K. Mäkipään hautajaisissa Helsingin Vanhasta kirkosta Hietaniemeen. Siunaustilaisuutta seurasimme kirkon parvelta jätettyämme kiväärit kekoihin kirkon edustalle yhden oppilaan vartioimina. Muistopuheen kirkossa piti eversti Matala. Tiettävästi nämä olivat viimeiset sotilaalliset hautajaiset, joissa arkku oli hevosvaljakon vetämän tykin lavetilla.

Koska upseerikurssimme toimi kommodori K. Pekkasen johtaman Merisotakoulun tiloissa, tapasin sekä kadettikurssilla että rinnakkaisella laivaston upseerikurssilla useita tuttuja, joista mainittakoon puolustusvoimien komentajaksi edennyt entinen suomenlinnalainen Juhani Kaskeala ja opiskelutoverini Alpo Tuurnala, josta tuli myöhemmin insinöörikommodori.

Kulosaaren kasinolla pidetyn kurssijuhlan jälkeen olikin ohjelmassa ylentäminen kokelaiksi ja komennus joukko-osastoihin, mikä minun ja kolmen insinööritoverini osalta merkitsi jatkokoulutusta rannikkotykistön koeampuma-asemalla. Veimme varusteemme Kirkkosaarella olleeseen entiseen VaaRPston esikuntaan, joka oli osoitettu majapaikaksemme. Me kaikki käytimme kuitenkin siviilimajoitusta. Ilmoittauduimme RtKoeAs toimistossa Punanotkonkadulla majuri L. Tikalle, jonka olin tavannut jo Katanpäässä, jonka vesialueilla hän oli Puolustuslaitoksen tutkimuslaitoksen ja Geologian tutkimuslaitoksen tutkimusprojektissa mittaamassa kallioperää vedenalaisten räjähdysten avulla. Näissä kokeissa saatiin sivutuotteena paljon kalaa.                                                              

Palvelus koeampuma-asemalla oli koeammuntojen valmistelua ja tulosten selvittelyä kaupunkitoimistossa sekä osallistumista koeammuntoihin Katajaluodolla. Katajaluodon patterille oli yhteen vanhaan 10” tykkiasemaan asennettu uudelleen 10” Durlacher- tykki, joita oli edelleen paljon varikolla valvontakomission sodan jälkeen antaman raskaan ja järeän kaluston poistomääräyksen seurauksena. Kaluston  käyttöönottoa oli edellisinä vuosina harkittu ja yksi tykki oli tuotu koeammuntoja varten Katajaluodolle. Koeammunnoissa tykki oli ilmeisesti todettu hitaaksi, eikä ajatusta 10” kaluston palauttamisesta linnakkeille toteutettu. Muissa asemissa oli yksi it-tykki ja koeammunnassa ollut kt-tykki. Vanhaa rakennuskantaa oli betonisten linnoitusrakenteiden lisäksi aika vähän jäljellä. Me majoituimme uuteen pitkään parakkiin, jossa myös säämiehet asuivat. Saaren pohjoiskärjessä olleessa saunassa kävimme saunomassa iltaisin ollessamme saaressa. Toimistossa noudatimme normaalia virka-aikaa. Lounasruokailu oli järjestetty merikasarmilla Katajanokalla.                                                          

Katajaluodolla oli asemestarina sotilasmestari E. Lepistö, joka Merisotakoulun asevaraston hoitajana oli ollut alakerran naapurimme Sairaalasaarella. Mennessäni kokelasaikanani naimisiin hain Merisotakoulun varusvaraston hoitajana toimineelta rouva Lepistöltä juhlavyön m/36-asepukuuni, jossa olivat punaisin ”reväärein” varustetut suorat housut ja jalkineina pikkukengät. Tämän juhlapuvun olin sommitellut ja hakenut rykmentin varusvarastosta kurttiini Hamiltonista, sillä en pitänyt harmaalla kaulurilla varustettua ohjesäännön mukaista lomapukuamme riittävän juhlavana.

Koeammunnat Katajaluodolla suoritettiin värvätyn miehistön toimesta vanhan 10” patterin asemista. Koeammunnoissa  meidät lennätettiin Katajaluodolta helikopterilla tähystyspisteisiin Isosaareen, Itä-Tonttuun ja Söderskärin majakalle. Optisen iskemätähystyksen avulla saatujen suuntimien ristileikkauksella määritettiin kranaatin lentoradan pituus. Sääpallon ja tutkan avulla mitattiin tuulen nopeus ja suunta eri korkeuksissa. Tykin putken suussa oli lähtönopeuden mittauskehikko. Kun vielä mitattiin lämpötila, kranaatin paino, panoskoko ym. voitiin määrittää ampumatarvikkeiden tutkittavan tekijän (esim. panoksen koko, kranaatin muoto, ruutityyppi jne.) ballistiset vaikutukset tai koeammuttavan tykkikaluston ominaisuudet. Osallistuimme toimistossa tulosten käsittelyyn, mutta varsinaiset laskelmat ja johtopäätökset tehtiin ilmeisesti aseosastolla  ja osittain myös taisteluvälineosastolla sekä aselajitoimistoissa.                

Kokelasaikanamme me kaikki koeampuma-aseman neljä kokelasta toimimme vuorollamme Helsingin päävartion vartioaliupseereina. Näin me vapautimme laitoksen kanta-aliupseerit vartiovuoroista. Vastaavasti vartiopäällikkönä oli usein kadetti, kuten minunkin vartiovuorossani. Vartiomiehistön asetti jo 1960-luvulla vain Kaartinpataljoona, kun 1950-luvun alussa tehtävä oli ollut ainakin jonkin kerran myös varuskunnan muiden joukko-osastojen huolena. Muistan jopa Merisotakoulun upseerioppilaiden harjoitelleen päävartiovuoroaan.

Menin hyvissä ajoin ennen ilmoitettua määräaikaa Katajanokalle Kaartin pataljoonan käyttämälle merikasarmille, jossa istuskelin kaikessa rauhassa sotilaskodissa, josta hieman hätääntynyt alikersantti minut löysi kiirehtien vartio-osaston tarkastukseen. Mantteliani napittaen ja upseerinvyötäni kiinnittäen kiirehdin ilmoittautumaan vartiopäällikkönä toimineelle kadetille. Tämän jälkeen soittokunta ja vartio-osasto komennettiin linja-autoihin vartioparaatin lähtöpaikalle siirtymiseksi. Syynä myöhästelyyni oli se, että osalleni tuli tietämättäni ns. suuri vaihto, jolloin vartio-osasto vartiopäällikön johdossa ja saatto-osasto vartioaliupseerin johdossa marssivat varuskunnan soittokunnan tahdittamina ja ratsupoliisien saattamina kansallismuseolta Mannerheimintietä ja Esplanadeja pitkin päävartiolle. Tämä edellytti aikaisempaa lähtöä kuin pieni vaihto, joka marssi ilman soittokuntaa merikasarmilta suoraan päävartiolle. Vahdinvaihdossa kävin edellisen vartioaliupseerin, luokka- ja opiskelutoverini Jorma Haikosen kanssa vaihtamassa presidentin linnan vartiomiehet, minkä jälkeen päävartioon sisälle mentyämme kuittasin häneltä tyhjään pistoolikotelooni pistoolin patruunoineen sekä henkilökunnan kahvikassan. Miehistölläkin oli siihen aikaan aseissaan ”kovat piipussa”.

Palvelus käsitti neljän vartiomiehen (aulavartio, ulkovartio ja presidentin linnan kaksoisvartio) vaihdon kahden tunnin välein ja arestisellien valvonnan. Vartiomiehethän seisoivat siihen aikaan  kaikilla neljällä vartiopaikalla ympäri vuorokauden. Vartiomiehistöön kuulunut alikersantti  hoiti yöllä yhden vaihdon, joten sain nukkua vajaat neljä tuntia. Väliaikoina muistelin isoisäni kertomuksia siitä, miten hän oli runsaat 80 vuotta aikaisemmin käynyt tässä samassa päävartiorakennuksessa viemässä eväitä vartioaliupseerina olleelle isälleen Erik Nordströmille, joka oli Balkanin sodan kokenut Suomen kaartin vanhempi aliupseeri. Palvelus päättyi vuorokauden kuluttua ns. pieneen vaihtoon, josta marssimme rumpalien tahdittamana ilman saatto-osastoa suoraan  merikasarmille Katajanokalle, mistä menin toimistollemme luovuttamaan aseeni.                                                       

Kuten jo mainitsin, oli talvi 1965-66 erittäin kylmä ja pitkä, minkä seurauksena Itämeri jäätyi lähes kauttaaltaan. Jäätie Suomenlinnaankin oli käytössä vielä huhtikuun alkupuolella. Jäätalven ankaruus ilmeni tämän päivän näkökulmasta varsin uskomattomalla tavalla: kun rannikkotykistön K-vene tuli hakemaan meitä viimeistä kertaa Katajaluodolta toukokuun alussa, se ei päässyt lähellekään laituria, joten jouduimme kävelemään jäällä noin sata metriä ennen veneeseen nousua. Suomenlinnaa lähestyessämme tulimme jo sulille vesille ja Eteläsatama oli täysin jäätön. Edellinen vastaava jäätalvi, jolloin koko Itämeri jäätyi oli jo edellä mainittu talvi 1955 – 56, jonka vaikutuksia lisäsi vielä heikompi jäänmurtaja- ja aluskanta sekä yleislakon takia kolme viikkoa kokonaan pysähdyksissä ollut laivaliikenne.

Toukokuun 6. päivänä haimme Suomenlinnasta varussäkkimme, ajoimme GAZ- maasturilla rautatieasemalle ja edelleen junalla omiin joukko-osastoihimme. Kotiuttamiseni tapahtui Turussa 10.5.1966 Lounais-Suomen sotilasläänin komentajan eversti J. Vetren ylennettyä tasavallan presidentin sotilaskäskyn perusteella varuskunnan upseerikokelaat vänrikeiksi Turun linnassa

Helsingissä 11.3.2009