Rankin päälliköiden muistelmia, osa 9
HEIKKI KIVIRANTA, kirjoitettu 2001
Aloitin Rankin linnakkeen päällikköaikani vuonna 1972 kapteenikurssin jälkeen. Olin tullut kadettikoulusta neljä vuotta aiemmin Kotkan rannikkopatteristoon ja palvellut sitä ennen Kirkonmaassa kouluttajana ja Kyminlinnassa Esikuntapatterin päällikkönä. Vastaanottaessani Rankin päällikkyyden pidin tehtävää mielenkiintoisena ja haastavana. Olin juuri suorittanut kapteenikurssin ja muodollisestikin olin ikään kuin parhaimmillani silloisen tykistökoulutusta antavan linnakkeen päälliköksi. Kun lisäksi silloinen koulutusjärjestelmä oli vuosienkin jälkeen ajateltuna parhain kokemani, alaiset ammattitaitoisia, sosiaaliset olot kunnossa, niin mikäpä oli ryhtyä hoitamaan hienoa uutta työtehtävää.
Koulutusjärjestelmästä totean vain sen, että Rankissa koulutettiin ainoastaan vanhempia tykkimiehiä erikoiskoulutuskauden toisessa vaiheessa ja joukkoharjoitukaudella. Kun lisäksi Kotkassa oli pidetty perinteisesti huolta siitä, että ns. komennusmiesten määrä oli mahdollisimman pieni, Rankin vahvuus nousi joukkoharjoituskaudella reippaasti puolentoista sadan paremmalle puolelle. Sellaisilla vahvuuksilla olisi voitu harrastaa ns. joukkotuotantoa, jos vain niin hieno käsite olisi silloin ollut tunnettu. Vaan eipä ollut eli me vain koulutimme miehiä reserviin. Parasta järjestelmässä oli se, että tykkimiehet olivat koko palvelusaikansa ihan oikeasti koulutuksessa, eivätkä näin koulutusihmisen kannalta vähemmän tärkeissä aputöissä. Koulutustulokset olivat myös hyviä.
Elämä Rankissa oli muutenkin mukavaa. Henkilökunta oli nuorekasta, yhteen hiileen puhaltavaa. Harrastuksia oli tietenkin kalastus ja metsästys ja urheilu. Pelattiin myös paljon lentopalloa koko joukolla. Keskiviikkoisin oli aina peli-ilta. Pelin jälkeen oli tapana saunoa ja juoda vähän saunakaljaa. Sääntö oli se, että jokainen osti vuorollaan kopan keskaria. Kori sitten tuhottiin yhdessä. Taisi joskus mennä kaksikin koria kun ostoissa tuli laskuvirhe. Näissä tilaisuuksissa tuli parannettua maailma ja hampaankoloon jääneet työasiatkin tuli usein selvitettyä. Periaate oli se, ettei seuraavana päivänä enää edellisen illan asioihin palattu. Jälkeenpäin ajatellen oli varmaan niin, että peli-illoista nauttivat miehet. Naisista en ole niin varma. Yhteisiä tilaisuuksia olivat tietenkin juhannus, joulu yms. juhlat.
Sattui siellä myös kommelluksia. Eräänä vuodenvaihteen yönä etsittiin linnakkeen alueelta koko henkilökunnan voimin vainajaa. Joku oli kuulut laukauksen äänen. Asiaa tutkittaessa havaittiin yhden varusmiehen puuttuvan. Ei muuta ,kun etsinnät pystyy. Kun oli pari tuntia etsitty eikä kadonnutta oltu löydetty kysyttiin venemieheltä uudelleen hänen tietojaan tapauksesta.
Nyt hän vastoin aiempaa puhettaan myönsi, että kadonnut varusmies oli pakottanut viemään hänet aiemmalla laivavuorolla Kotkaan.
Etsinnät lopetettiin, mutta tunne, että oli tehty oikein, jäi.
Eräänä keväänä jäiden lähdön ennustettiin tapahtuvan nopeasti. Siihen varauduttiin myös linnakkeella. Talvisäilytyksessä ollutta K-venettä vartioitiin herkeämättä. Vartiopaikka oli laiturin vieressä. Mutta niin vaan kävi, että irtosi hämmästyttävällä voimalla kaataen laiturin suojakaiteet ja lähtien menemään jäiden keskellä kohti Kirkonmaata. Se saatiin kiinni muutaman kymmenen metrin ajelehtimisen jälkeen. Jos jäiden äkkilähtöön ei olisi varauduttu kunnolla, mistä lie vene olisi löydetty. Mielessäni ajattelin muotoa millä asia olisi komentajalle kerrottu.
Olin myös”hukkua” tammikuussa 1973 tullessani valalta Kotkasta: juuri ennen laituria veneen moottorin vaihdin jumiutui ja se läksi täysillä kierroksilla taaksepäin. Vene saatiin pysäytettyä joitain kymmeniä metrejä laiturin ulkopuolella. Ruvettiin vääpelin kanssa airoilla avittamaan venettä rantaan. Liukastuin ja putosin täysissä juhlatamineissa veteen. Vääpeli rupesi pelastusoperaatioon. Hän tosin keskittyi aluksi päällikön uuden turkislakin nostamiseen. Kehotuksesta hän rupesi sitten nostamaan minuakin. Nosto onnistui. Voin vakuuttaa, että märkänä nousu K-veneen kannelle ei ole niin helppoa kun luulisi. Kiitokset vieläkin arvostamalleni linnakkeen vääpelille.
Henkilökohtaisesti Rankin aika oli myös mukavaa. Olin mennyt v. 1971 avioliitoon. Elettiin nuoren perheen aikaa. Rahaa oli vähän, kun poikamiesajoilta jostain syystä ei oikein säästöjä ollut jäänyt. Kodinkoneita ostettiin osamaksulla ja joka kuukauden lopussa oli matti kukkarossa. Luulen kyllä, että niin oli kaikilla sen ajan nuorilla. Niinhän sen kai kuuluu ollakin.
Lopuksi vielä kulttuurihistoriaa. Samana päivänä kun olin ”hukkua” siellä laiturialueella vaimoni oli Kotkan keskussairaalassa synnyttämässä esikoistyttöäni. Kun tyttö sitten tuotiin Rankkiin ja keväällä tapahtui suuri kuntaliitos, jossa Haapasaaren kunta liitettiin Kotkaan, voin vain todeta olevani viimeisen itsenäisen Haapasaaren kunnassa syntyneen lapsen isä. Eikö siinä ole kulttuuritekoa tarpeeksi?