Rankin päälliköiden muistelmia, osa 7

LASSE POROMAA, kirjoitettu 2001

Otin yliluutnanttina vastaan Rankin linnakkeen (silloisen 2. Patterin) päällikön tehtävät yliluutnantti Jukka Vaajalta 9.9.1970, viestikapteenikurssilta palattuani. Luovutin päällikön tehtävät luutnantti Tapio Vehmakselle siirtyessäni KirkonMnaan linnakkeen (silloisen 1. Patterin) päällikön tehtäviin 17.7 1972.

Koulutus

Patteristossa toteutettiin koulutusjärjestelmää, joka muodostui peruskoulutuskausista I, II, jatkokoulutuskaudesta ja ryhmänjohtajakaudesta. Ns. erikoismiehet siirtyivät Rankin linnakkeelle kurssiensa päätyttyä. Näiden lisäksi oli kokelaskausi. Noihin aikoihin ilmatorjuntakoulutus siirtyi Rankin linnakkeelta SIRtR: iin ja merivalvontakoulutus keskitettiin Kirkonmaan linnakkeelle.

Rankin linnake vastasi tykkimiesten ja ryhmänjohtajien jatkokoulutuksesta. Toteutettiin tykkimiesten 16 viikkoa kestävä jatkokoulutus jakso ja rt-ryhmänjohtajien jatkokoulutus jakso sekä annettiin krh-koulutus niille tykkimiehille, joille se koulutussuhdelaskelman mukaan kuului.

Heitinkoulutuksen myötä linnakkeen päällikkö kouluttajineen pääsi koulutettavien kanssa useammankin kerran rämpimään Rasin korpi maisemissa KymJP:n ja KarPr:n harjoituksissa hyvinkin hyisissä olosuhteissa. Rannikkotykki miehet pärjäsivät erinomaisesti jalkaväen operaatioissa sekä kuntonsa että taitojensa puolesta.

Koulutustuloksien osalta todettakoon, että Rankin patteri voitti vuosina 1971 ja 1972 ”Tykistökenraali Nenosen kiertopalkinnon” parhaana raskaana patterina ja 1971 ja 1972 parhaan kevyen patterin ” RSHY kiertopalkinnon”.

Muut toiminnat

Tavanomaisten koulutus- ja huoltotoimintojen lisäksi linnakkeella aloitettiin tuolloin järjestelmällisempi linnoittaminen. Rankin linnakkeella painopiste oli It-asemien osalla. Otettuani tehtävät vastaan saatoin todeta silloisen teknillisen toimiston päällikön kapteeni Matti Haapasen käyskentelevän linnakkeen kallioilla spraymaalipurkki kädessä asemien paikkoja merkkailemassa. Jonkin ajan kuluttua, ehkä jo seuraavana vuonna saapui linnakkeelle KymPionP:n osasto ja työt alkoivat varsin ripeästi.

Mikäli muistan oikein osaston johtajana toimi karismaattinen vääpeli Vilkko, joka mieluusti osallistui myös muuhun linnakkeen elämään.

Hänen opastuksellaan kokeiltiin kuinka kivimiina palvelee linnakkeen lähipuolustusta. Uimalahden suulta räjäyteltiin verkkoveneiden kulkua haittaavia kiviä. (Kalaa ei sinä vuonna räjäytysten jälkeen paljon enää saatu).

Vanhan sotilaskodin keskusmuuri räjäytettiin kasarmin ja asuintalon läheisyydessä niin taitavasti, että tiilet putosivat sievään pinoon. Taisipa pioneerien nelipyöräinen aggregaattikin rullata jossain vaiheessa laiturilta mereen. Tämä kirjattiin tapaukseksi: ”Aina roiskuu kun rapataan”.

Silloisen komentajan everstiluutnantti Åke Hukarin kuningasajatus (eräs monista ) oli linnakkeiden siistiminen. Linnakkeilla oli vielä tuolloin paljon rojua, jopa sotien ajoilta (mm. pommikoneen laskutelineen osa pyörineen). Oli käyttämättömiä huonokuntoisia rakennuksia ja vajoja, tynnyreitä täynnä epämääräistä mönjää. Puolentoista vuoden uurastuksen jälkeen linnake alkoi siistiytyä. Kiinteistönhoitopiirin rakennusmestari tosin oli joskus huolestuneen oloinen, sillä inventoidessaan kiinteistöjä hän sai joka kerralla eri tuloksen.

Tilanne muuttui ongelmallisemmaksi kun linnakkeen väki intoutui pioneereilta ja rakennusmestarilta saamastaan ”ylijäämäpuutavarasta” rakentamaan uimalahteen savusaunaa koska Kirkonmaassakin sellainen oli. Rakennustöiden edistyessä suunnite1ma kehittyi ja saunasta tuli loppujen lopuksi savutorvella varustettu savusauna. Tämä linnakkeen kolmas puusauna sai sittemmin rakennuspäällikönkin hyväksynnän ja rakennusten määrä linnakkeella alkoi täsmätä.

Sotilaskodin palo

Linnakkeen murheen päivä oli 13.12.1970, jolloin vanha arvokas sotilaskoti syttyi munkinpaiston seurauksena tuleen klo 16.15, ja paloi lähes perustuksiaan myöten. Henkilövahinkoja ei onneksi sattunut, mutta henkiset vahingot varsinkin vanhemman väen keskuudessa olivat huomattavat. Veteraanisotilaskodinhoitaja Helmi Heikkurisen maallinen omaisuus tuhoutui lähes kokonaan palossa.

Kehityshankkeet

Linnakkeen tulenjohtoaseman tutkana oli vanha Thomson-Houston TCA 2 tutka. Esityksiä tutkan uusimiseksi oli tehty useita. Vihdoin 70-luvun alussa tulen johtoaseman taakse nousi ristikkotorni, jonka huipulle asennettiin Decca-tutkan antenni ja rakohuoneeseen LV- laitteet.

Asunto-olosuhteet linnakkeella olivat kohtuullisen hyvät . Tosin niukkuuttakin joskus ilmeni. Uuden rivitalon suunnittelussa oli päästy niin pitkälle, että 70-luvun alussa uusi talo oli asumiskäytössä.

Erinomaiset talvikulkuneuvot, hevoset ja reet, poistuivat näihin aikoihin. Tilalle saatiin venäläisten valmistama Tupolev-merkkinen moottorireki, jossa ei ollut jousitettuja suksia vaan se kulki pohjansa varassa. Laitteessa oli 12-sy1interinen tähtimoottori (i1meisesti vanha lentokoneen moottori konstruktio), joka yleensä käynnistettäessä syttyi tuleen. Käynnistysryhmään kuuluikin tämän vuoksi sammutinmies. Laitteen tarkoituksena oli toimia kelirikkoajan hälytysajoneuvona.

Hydrokopterin vastaanottotapahtuma oli ajalle tyypillinen. Patteriston edustajana vääpeli Mörsky toi ajoneuvon väylän yli Tiutisten tienoilla. Linnakkeen päällikkö oli väylällä vastassa, sai avaimet ja käyttökoulutuksen: ”Tuosta namikasta se lähtee käyntiin ja tuosta se pysähtyy” . Sitten mentiin ja kulkihan se tasaisella jäällä todella kovaa. Oli Lellerin kohdalla ryhdyttävä jarruttelemaan, ettei olisi Rankista ohi mennyt. Suomenlahden jääteleillä ajoneuvo oli hyvin hankala käsitellä. Seuraavana keväänä linnakkeen vääpeli Matti Tammelin uitti Tupolevin Kotkaan, eikä sitä se koommin linnakkeella näkynyt.

Sosiaalinen elämä

Linnakkeen henki oli hyvä. Väki oli kuin yhtä suurta perhettä. Tavanomaisia yhdessäolon muotoja olivat yhteiset illanvietot, lentopallopelit, vierailut naapuri1innakkeella ja yhteiset talkootyöt linnakkeen viihtyvyyden lisäämiseksi. Siihen aikaan ei ulkopuolisten järjestöjen ja yhteisöjen vierailuja linnakkeille kovinkaan paljon esiintynyt.