Rankin päälliköiden muistelmia, osa 5

MUISTIIN JÄÄNYTTÄ RANKIN LINNAKKEEN PÄALLIKKYYSKAUDELTA 1961-1962

– Kotkan Rannikkopatteriston 2. Patterin päällikkö, luutnantti Uolevi Tirronen 

Everstiluutnantti Uolevi Tirronen, kirjoittanut vuonna 2001

Otin Rankin päällikön tehtävät vastaan yliluutnantti Pentti Väyryseltä 16.12. 1961. Takana oli kolmen kuukauden pituinen yliupseerikurssi Ilmatorjuntakoulussa sekä sitä edeltänyt vajaan kahden vuoden palvelus opetusupseerina Kirkonmaassa. 

Rankki oli vanhastaan tuttu paikka. Siellä oli tullut palveltua aiemmin alokkaana, kokelaana ja kolmisen kuukautta kesävänrikkinä. Tehtävien vaihtoa Väyrysen kanssa voisi kaiketi luonnehtia kiireiseksi. Tulin suoraan kurssilta ja Väyrysen oli ilmoittauduttava seuraavana aamuna uudessa palveluspaikassaan Merisotakoulussa. 

Rankki oli tuolloin rannikkotykistön koulutusjärjestelmässä ”kurssilinnake”. Siellä toimeenpantiin keskitetysti koko aselajin ilmatorjunta- sekä sähkö- ja voimakonekurssit ja koulutettiin lisäksi patteriston omiin tarpeisiin, yhteysalus Pyhtäälle sekä Haapasaaren merivalvonta-asemalle varusmieskokit. 

Allekirjoittanut oli koko päällikkökautensa ajan, peruskouluttamattomia kersantteja sekä kesällä väliaikaisena palvellutta vänrikkiä lukuunottamatta, 25 vuotiaana fyysiseltä iältään yksikön nuorin palkattu sotilashenkilö. Patterin vääpelinä toimi ylikersantti Pekka Romu. Talousaliupseerin, venealiupseerin ja erinäisten alojen yleismiehen tehtäviä hoiti ylikersantti Ossi Suvanto. Ilmatorjuntakursseilla antoivat tykkikoulutusta kersantit Juvonen ja Otto Ronkainen, viimemainitun vastatessa myös taisteluvälinealiupseerin tehtävistä. Sähkö- ja voimakonekurssin kone- ja valonheitinkouluttajan tehtäviä hoiti ylikersantti Jaakko Neuvonen ylikersantti Erkki Tiaisen vastatessa sähköalasta yleisesti. Tiaisen vastuualaan kuuluivat lisäksi saaren viestitoiminta ja tutka. 

Patteriston saaripalvelun henkilöpolitiikan eräs periaate tuolloin oli, että Rankissa yleensä palveli lapsetonta tai alle kouluikäisiä lapsia omaavaa väkeä. Kun lapset tulivat kouluikään, pyrittiin asianomainen siirtämään Kirkonmaahan. 

Peruskouluttamattomana kersanttina perehtyi Rankissa tutka-alaan kersantti Matti Tammelin ja talvella 1962 lääkintäaliupseeriksi, niin ikään vielä peruskouluttamattomana, saapui saareen siviilistä kersantti Veikko Järvi. Toukokuussa 1962 Rankkiin saatiin kesäkaudeksi toinenkin upseeri, kun oikeustieteitä tuolloin opiskellut reservin vänrikki Waldemar Melanko ilmoittautui palvelukseen. Melanko, jonka toinen kotikieli oli venäjä, eteni sittemmin siviilissä, Helsingissä toimineen Neuvostoliittoinstituutin johtajaksi ja johtaa nykyisin mainitun laitoksen seuraajaa, Venäjän ja Itä-Euroopan instituuttia.

Talvella 2.Patteriin oli saatu myös kaksi värvättyä tutka-alalle koulutettavaksi, ainoastaan miespuolisia tuohon aikaan. 

Ilmatorjuntakursseilla koulutettiin miehistöä ja ryhmänjohtajia rannikkotykistön ilmatorjuntajaoksiin. Ilmatorjuntajoukoista siirrettiin apukouluttajiksi kullekin kurssille kaksi kokelasta, jotka kotiuduttuaan sijoitettiin rannikkotykistön ilmatorjunnan reserviin. Ongelmaksi kursseilla koettiin se, että ryhmänjohtajat olivat käyneet rannikkotykistön aliupseerikoulun ja tiesivät ilmatorjunnasta yhtä vähän kuin miehistökin. Kurssikertomuksissa esitettiinkin, että ilmatorjuntatehtäviin määrättäville ryhmänjohtajille annettaisiin aliupseerikoulutus ilmatorjunta-aselajissa, jolloin heitä voitaisiin Rankin kursseilla hyödyntää kouluttavina tykinjohtajina. Myöhemmin tämä järjestely toteutettiinkin. 

Toinen ongelma oli kurssin miehistöaineksen tason vaihtelevuus. Rannikkotykistön varusmiehiä koulutettiin monille aloille, joihin koulutuskäskyissä oli asetettu tiukat koulutettavien laatuvaatimukset. Loput sijoitettiin sitten mm. tykkikoulutukseen. Koska rannikkotykkikoulutuksen taso mitattiin kilpailuammunnoissa, mutta ilmatorjuntakoulutuksen tulos nähtiin tuohon aikaan useimmiten vain Rankin kurssin omissa ammunnoissa, lähettivät joukko-osastot usein niin sanotusti jäännöserän ilmatorjuntakursseille. Onneksi joukossa oli aina myös pystyvää väkeä, mutta kun kurssilaisissa oli toisinaan useampiakin miehiä, joita lääkärinlausuntojen perusteelle ei olisi voinut määrätä tykille ammuntoihin tai muutoin ilmeni toimintoja rajoittanutta fyysistä tai henkistä hiertymää, hankaloitti se jo kurssin toimeenpanoa. 

3.Divisioonan komentajan kenraaliluutnantti Jorma Järventauksen erään tarkastuskäyntinsä perusteella laatima lausunto lienee vaikuttanut siihen suuntaan, että kurssille lähetetyn miehistöaineksen tasossa tapahtui nousua. 

Lieneekö johtunut Rankin päällikön Ilmatorjuntakoulussa saamista herätteistä, ilmatorjuntakurssin koulutuksessa harjoitettiin myös liikkuvaa toimintaa. Talvella 1962 käytiin Rankin ja Kirkonmaan välisellä alueella suojaamassa jääliikennettä. Saman vuoden aikana heinäkuussa siirryttiin merikuljetuksella linnakkeen K-veneen hinaamalla proomulla mantereelle, mistä edelleen moottorimarssina Kymin lentokentälle suojaamaan oletetun helikopterilentueen tukikohtaa. Moisen yksikön maininta tuona aikana herätti teltoissa keskustelua kurssin johtajan tavallista vilkkaammasta mielikuvituksesta. 

Paluumatkalla kuormattiin kurssi kalustoineen proomuun Hovinsaaren laiturilta. Tuuli nousi koko ajan ja päällikön pohdittavana oli, mennäänkö Kyminlinnaan tuulta pitämään vai lähdetäänkö Rankkiin. 3.Erillisestä Autokomppaniasta tykkien hinaukseen saadut kuorma-autot oli käsketty palauttaa kyseisen päivän aikana ja näytti siltä, että pahimman tuulen alta ehdittäisiin Rankkiin. Niin sitten lähdettiin. Sataman suulta ulos ajettaessa jouduttiin hetkeksi lounaistuulen ja Finnlinesin ison rahtilaivan ristiaallokkoon. 

Kun aallokossa hinausköysi rajusti vuoroin löystyi ja Kiristyi, mieleen tulivat patteriston komentajan everstiluutnantti Esko Tulikouran opastavat sanat, että päällikkyystehtävissä toimiville maksetaan vastuunkantamisesta; tosin siitä ei kovin paljoa maksettu. Rankkiin kuitenkin ehjinä päästiin. 

Ilmatorjuntaharjoitteluun saatiin suhteellisen runsaasti maalilentoja, joita Saab Safir (SF)-koneilla lensivät aluksi sekä Ilmavoimien Viestipataljoona että Varikko. Kun Ulin Kuljetuslentolaivue sai SF-kalustoa maalilennot siirtyivät sen hoidettaviksi. Ammuntojen maalinhinauslennot Kuljetuslentolaivue suoritti Neuvostoliitosta hankituilla Iljushin 28 (NH)-suihkukoneilla. NH-koneen hinaamassa ”maalihihassa” oli osumat sähköisesti rekisteröivä ilmaisin. 

Ilmatorjunnan tarkastaja kenraalimajuri Eskil Peura oli aidosti kiinnostunut rannikkotykistön ilmatorjuntakoulutuksesta ja kävi usein seuraamassa Rankin ilma-ammuntoja. Mm. talvella 1962 hän ilmaisi tyytyväisyytensä ammuntojen hyvästä tasosta. Peuran toimenpitein järjestyi myöhemmin kurssille myös ilmatorjunta-aselajista kouluttaja-apua. 

Sähkö- ja voimakonekurssi oli kurssin johtajan kannalta ilmatorjuntakurssia mutkattomampi. Kurssilaiset olivat pitkän palvelusajan varusmiehiä. Joukko-osastot olivat kiinnittäneet miesten valintoihin huomiota, olihan näiden haltuun uskottava kalliita laitteita. Miehet olivat yleensä myös olleet halukkaita kursseille ja monilla oli ammatillista pohjaa jo siviilistä. 

Allekirjoittaneen ensimmäinen koulutustehtävä liittyikin sähkö- ja voimakonekurssiin. Tehtäviä vastaanottaessani Väyrynen kertoi, että Tiainen on lomalla ja hän oli merkinnyt seuraavan viikon ohjelmaan minulle sähköopin alkeiden tunnit. Mikäpä siinä, Ilmatorjuntakoulussa oli sähköoppia kovastikin opiskeltu. Tosin Tiainen meni lomalta tultuaan hieman mietteliääksi, kuultuaan mitä hyvää sähköopin tiimoilta oli käsitelty. Mahtoikohan arvella, että päälliköltä oli unohtunut kyseessä olleen miehistökurssin ja sanan sähköoppi perässä ilmaisu ”alkeet”. 

Patteriston oma kokkikoulutus perustui sille tosiasialle, että maavoimien keittäjäkoulutus ei antanut taitoja sen tasoiselle itsenäiselle ruoanpidolle, mitä ya Pyhtäässä ja Haapasaaren merivalvonta-asemalla tarvittiin. Pitkin hampain divisioonan taloushuollon silmäätekevät olivat suostuneet patteriston oman koulutuksen toimeenpanoon. Rankin patterin päällikön oli toimittava kokkikurssin johtajana talousaliupseerin sekä Viikko-ohjelmat oli lähetettävä 3.DE:n taloustoimistoon. Omana Eskon puumerkkinään divisioonan huoltopäällikkö oli edellyttänyt koulutukseen sisällytettävän kenttäkeittiön kuormaamisen kuorma-autoon ja rautatievaunuun. Kun divisioonasta oli kovisteltu kyseisen koulutuskohteen toimeenpanoa, otin asian esille Tulikouran kanssa ja kysyin olisiko minun nyt kurssin johtajana lähdettävä Suvannon, emäntä Signe Pikkukankaan sekä kahden kokkiopiskelijan kanssa lastaamaan kenttäkeittiötä Kotkan rautatieasemalle. Tulikoura kehotti käyttämään tervettä järkeä ja soveltamaan mainittua opetuskohdetta lastaamalla sopivan tilaisuuden sattuessa alukseen Rankin laiturilta. Hän ilmoitti samalla hoitavansa asian divisioonan kanssa, jos siellä heittäydyttäisiin hankaliksi. 

Talvi 1962 oli niin sanotusti normaali itäisen Suomenlahden pakkastalvi. Vuoden vaihteen jälkeen ajettiin vielä linnakkeen K 11:llä jäänmurtajien ja pääväyliltä saarille Pyhtään aukipitämissä väylissä. Kun esikunnasta eräänä iltapäivänä ilmoitettiin, että Pyhtää ei vallitsevissa jääolosuhteissa kykene suoriutumaan huoltoajosta, Suvanto esitti päällikölle, josko haettaisiin huolto itse ja arveli selviävänsä väylästä K 11:llä. Totesin, että sopiihan se ja lähden itse mukaan. Usean tunnin melkoisen urakoinnin jälkeen saatiin sekä oma että Kirkonmaan huolto saariin. Saimme parin päivän kuluttua nuuskaa patteriston huoltojohdolta, joka kirjeessään painotti, että päivittäistä huoltoa ei saa toteuttaa ”noutoperiaatetta noudattaen”, vaan se tapahtuu esikunnan johtamin toimenpitein. Rankissa taas arveltiin saareen tuodun muonan olevan helpommin syötävissä kuin Kotkan satamassa odottavan. 

Samoihin aikoihin Erkki Tiainen esitti päällikölle, että merenkulun turvallisuuden nimissä Rankin K-veneeseen Olisi syytä asentaa Topi-radio. Esimerkiksi jäihin juututtaessa ei ollut muuta keinoa saada apua, kuin hätäraketit ja erilaiset viittoilu- ja heiluttelumenetelmät. Niinpä Tiainen sen sitten asensikin. Ongelmana oli, että kuljetusveneisiin ei radioita kuulunut ja Topit olivat varaus- ja koulutuksen lisätarvemateriaalia. 

Kävimme Suvannon kanssa myöhemmin eräänä helmikuisena iltana hakemassa huollon Lellerin kupeessa väylään juuttuneesta Pyhtäästä. Pyrytti sakeasti ja tuuli kävi itä-kaakosta reilut 20 metriä sekunnissa. Romu oli käynyt kysymässä haetaanko huolto, ilmoittaen samalla Suvannon olevan valmiin jääveneen ja kuuden varusmiehen kanssa. Vastaus oli hetken miettimisen jälkeen, että haetaan ja lähden itse mukaan. Tuuli oli painanut Rankin väylän umpeen ja väylä oli myös pääosin jäätynyt. Väylälohkareiden mukaan suunnistamalla haettiin huolto retken kestettyä runsaat kolme tuntia. Pyhtäätä kohti tarvottaessa mielessäni kävi parikin kertaa, onko tämä enää tolkullista puuhaa, mutta kun ylikersantti hengitti niskaan en kehdannut takaisin kääntymistä harkita. Myöhemmin Suvanto kertoi pohtineensa matkalla, että ei tässä enää järkeä ole, mutta kun tuo luutnanttipoika tuossa edellä painelee niin eihän sitä retken keskeyttämistäkään viitsi ehdottaa. 

Mainittuna talvena oli myös tiukkoja pakkasia. Toisella palvelukseen tulleista värvätyistä oli haaveena koppalakki varustettuna leijonakokardilla. Asianomaiselle todettiin, että koppalakin voi kyllä hankkia ja sitä ulosmenoasussa käyttääkin, mutta leijonakokardin käyttö torjuttiin tylysti; värvätyille kun kuului varusmieskokardi. Värvätty hankkikin koppalakin ja kokeili sitä ensimmäisen kerran kävellessään jäitse Kotkasta Rankkiin. Lakki oli epäilemättä kaikin puolin edustava, mutta korvat paleltuivat. 

Rankissa kävi tuolloin muidenkin aselajien joukkoja harjoittelemassa ja ampumassa, mm. RUK:n ilmatorjuntapatteri ja Kuljetuslentolaivueen kantahenkilöstö; viimemainittu ampui lentokentän lähi-ilmatorjunta-aseilla. Pioneerirykmentin konekomppanian syöksyvenekursseja niinkään toimeenpantiin Rankissa. Pimeäajoharjoituksissa oli toisinaan oppaina Rankin kantahenkilöstöä, eritoten jos haluttiin koulutuksen lomassa suorittaa ”verovapaita ostoksia” satamaan kiinnittyneiltä tai redille ankkuroituneilta saksalaisilta ja hollantilaisilta kauppalaivoilta. Sotilaiden kansainvälistymistähän nykyisinkin kovasti korostetaan. 

Joskus kevättalvella 2.Patteri joutui ottamaan kantaa rakennettavan uuden saunan paikkaan. Romu ja Suvanto esittivät allekirjoittaneelle kahta mahdollisuutta, joko laiturin länsipuoliseen maastoon, upseerirakennuksen tuntumaan tai laiturin itäpuolelle, kutakuinkin saunan nykyiselle paikalle. Molemmat kallistuivat itäpuolisen ratkaisun kannalle ja se tuntui minustakin paremmalta. Esitin sen Komentajalle tämän saaressa käydessä ja siihenhän sc aikanaan pystytettiin. 

Kesäkuussa sain patteristoupseerilta, majuri Pentti Elomaalta ennakkotiedon, että minut tullaan vielä kesän kuluessa siirtämään patteriston esikuntaan koulutus- ja järjestelytoimiston päälliköksi. Patteristossa podettiin tuolloin melkoista upseeripulaa, jonka pahimmillaan ollessa vajaus rivissä oli 50 prosenttia. Sain heinäkuussa käskyn, jonka mukaan minun oli ryhdyttävä ottamaan tehtäviä arkistoineen vastaan kapteeni Ahti Tukiaiselta ja huolehdittava samalla, että ilmatorjuntakurssi saavuttaa ammuntojen edellyttämän tason. Vastuu Rankista säilyi edelleen, mutta päivittäisistä askareista huolehtiminen kehotettiin jättämään vänrikki Melangon harteille. 

10.8.1962, eli päivälleen kuusi vuotta ensimmäisistä askeleista alokkaana Rankin maaperällä luovutin päällikön tehtävät luutnantti Matti Haapaselle. Puolitoista vuotta myöhemmin kävi jälleen käsky valmistautua ottamaan vastaan Rankin päällikkyys. Ensin oli kuitenkin käytävä kantahenkilökunnan sääkurssi Keskussääasemalla Vallisaaressa. Välillä Kirkonmaassa toiminut sääasema kun siirrettiin takaisin Rankkiin; päällikölle lankeaisivat myös sääaseman valvojan tehtävät.

Noina aikoina oli tapana sanoa, että varmin tapa välttää jokin palveluspaikka puolustusvoimissa oli siihen valmistavan kurssin käyminen. Sääkurssin ollessa vielä käynnissä sain tietää, että Pääesikunnan tykistöosasto, jossa oli tuolloin myös rannikkotykistön aselajijohto, halusi siirtää minut opettajaksi Tykistökouluun. 3.D:n komentaja vastusti siirtoa ja halusi kuulla menenkö mieluummin Rankkiin vai Tykistökouluun; vastaukseni oli: ”Rankkiin”. Oletin asian sillä ratkenneen, mutta herrat Pääesikunnassa olivat päättäneet toisin. Vapun 1964 jälkeisenä arkipäivänä koputtelin miekka vyöllä Tykistökoulun johtajan virkahuoneen ovea. Mutta se onkin sitten toinen tarina.