Rankin ja Mustamaan muistoja

AIMO HERNO

Olen syntynyt vuoden viimeisenä päivänä 1938, joten tarkkaa tietoa siitä, milloin perheemme muutti Rankin saareen ei ole, mutta arvioni on 1942.

Asuimme ensin ruokalarakennuksen ”Etelän-kaipuun” (ns. saaren eteläosa) puolei­sessa päässä ja muutimme kasarmirakennuksen toisessa päässä olevaan huoneistoon (sisääntulosta 1. ovi vasemmalla). Viimeisin asuntomme oli k + iso mh, pinta-alaa en osaa arvioida. Noin vuotta nuoremman veljeni, Anteron, kanssa liikuimme saaressa suhteellisen vapaasti, sillä isämme oli luultavasti enimmän aikaa Suursaaressa, eikä äidillämme ollut mahdollisuutta vahtia meitä koko ajan.  Edesmennyt sisareni, Irma, syntyi Rankin aikana 29.09.1944. Etelän-kaipuulla asunut Orren-perhe oli perhetuttujamme, heillä oli silloin 4 lasta suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä ja veljeni.

Kotkaa pommitettiin aikalailla ja joitakin kertoja olimme ”evakossa” Kotkassa, jossa asuimme matkustajakoti ”Turistissa?” (Sijaitsi: kadun kulmassa, vastapäätä pommisuojaa, Kotkan satamassa). Muistan yhden yöpommituksen, jolloin olimme Rankissa ja valopommit valaisivat niin, että ulkona olisi nähnyt lukea kirjaa. Saaressa ollut ilmatorjunta ja kymmen­tuumainen rannikkopatteri ampuivat yötaivaalle (NL:n pommikoneet), jylinä oli melkoinen valoisuuden lisäksi. Pommeja ei tietämäni mukaan pudonnut Rankkiin, jossa saksalaisilla oli ampumatarvikkeita.

Ilmavalvonnalla oli kuuntelulaitteet asuintalomme (kasarmirakennus) viereisellä kalliolla. Allekirjoittaneella on ollut lapsena kyky kuulla matalia taajuuksia hyvin, sillä äitini kertoman mukaan olin ilmoittanut pommikoneiden olevan tulossa jo noin puolta tuntia ennen ilmavalvonnan havaintoja.

Sodan aikana, siltä osin kun muistan, emme kärsineet varsinaisesti ruokapulasta. Ruokamme oli yksinkertaista, mutta sitä oli riittävästi.

Kun rauha tuli syyskuussa-1944, tulivat Neuvostoliiton edustajat tarkastamaan, että Rankki ”riisutaan aseista”. Muistan veljeni kanssa piileskelleemme kasarmiraken­nuksen sokkelissa. Tuuletusluukuista näimme sotilasasuiset vieraat, jotka näyttivät yllätykseksemme aivan tavallisilta ihmisiltä, eivät he olleet ”ihonväriltään punaisia” niin kuin olimme kuulleet.

Syysmyrskyjen aikana (1944) irtosi joukoittain saksalaisten merimiinoja ankkureis­taan ja ne räjähtelivät Rankin rantakallioihin saaren toisella puolella. Kova ”puhallus” ja kivisade tuli yli saaren asuintalollemme, rikkoi ikkunat ja puhalsi tuhkat keittiön hellasta asuntoomme. Ikkunoita ei kannattanut korjata ennen kuin räjähdykset loppuivat. Veljeni kanssa löysimme lasiampulleja, jotka olivat lentäneet saaren toiselta puolelta. Ne olivat lähtöisin miinojen sarvista ja niiden sisältö oli, kuten myöhemmin selvisi, väkevöityä rikkihappoa. Happo oli kauniin punertavaa, joten kuljetimme niitä taskuissamme kunnes isämme äkkäsi ne ja lysti loppui lyhyeen.

Keväällä 1945, meren auettua jääpeitteestään, muutimme Mustamaan linnakesaareen aluksella, joka oli joko Carpelan, Fabian Frede, Axel von Fersen tai Augustin Ehrensvärd.

Muistoja Mustamaan linnakkeelta

Muutimme keväällä 1945 Rankin saarelta Mustamaan linnakesaarelle upouuteen kahden perheen paritaloon.  Huoneisto oli k + oh + mh + et + vh. Samanlaisia pari­taloja oli alueella 2. Kerrottiin, että ne oli saatu Ruotsista lahjoituksina. Joka asunnos­sa oli oma pieni keskuslämmityskattila keittiön lieden yhteydessä ja huoneissa oli vesipatterit. Sähkövirtaa saatiin muutamana illan tuntina, pimeänä vuodenaikana, saaren omasta generaattorista (DC 125 V).

Saarella oli kalastajakylä (ollut kenties vuosisatoja), jonka asukkaille oli annettu häätö saaresta. He saivat kaataa puita saaresta uudisrakennuksiaan varten. Kalastajilta ostim­me sekä tuoretta että savustettua silakkaa. Kylän talojen tyhjennyttyä niitä hyödynnet­tiin asuntoina yms. Kalastajien aitoissa oli kaikenlaista tavaraa: erilaisia käsin tehtyjä työkaluja, astioita, rukkeja, kangaspuita jne. Eräs varusmies löysikin vanhoista kir­jeistä arvokkaita postin sinettejä, leimoja ja merkkejä. Tänä päivänä keräilijöitä ja jopa museoita saattaisi kiinnostaa monet esineet, mitkä menivät hukkaan kun niiden arvoa ei silloin ymmärretty.

Perheemme käsitti aluksi 5 jäsentä: vanhemmat ja 3 lasta. Nuorin veljeni Arto syntyi, 16.03.1947 reessä meren jäällä, matkalla Mustamaasta Klamilaan. Isäni oli viemässä äitiäni synnyttämään, mutta veli päätti tulla maailmaan jo matkalla. Virolahdelta tuli kätilö omalla reellään vastaan ja niin äitini ja vauva palasivat suoraan kotiin. Aloitin koulunkäynnin vuonna 1946 täytettyäni 7 vuotta vuoden 1945 lopussa. Silloin piti olla täyttänyt 7 ennen koulun alkua. Kävin koulua siten, että äitini opetti minua kotona. Varsinaisessa koulus­sa, Klamilassa, kävin muutamia kertoja lukuvuoden aikana. Kun vuotta nuo­rempi veljeni aloitti koulunsa ja kun kulkuyhteydet Klamilaan olivat parantuneet, kävimme koulua Klamilassa joka päivä sään salliessa. Koulupäivästämme tuli pitkä, sillä sulan veden aikana lähdimme kotoa noin puoli seitsemältä ehtiäksemme kouluun kello kahdeksaksi. Jäiden aikaan lähtö kotoa oli kello 6. Meri/jäämatkaa Klamilaan oli 10 km ja kävelyä mantereella noin 5 km. Kotiinpaluu oli noin kello 17 aikoihin. Vuonna 1948 syksyllä, saareen saatiin ns. supistettu kansakoulu (useampi luokka yhdessä), jossa kävin kolmannen luokan. Koulussamme oli oppilaita 1. luokalta 4. luokalle, yhteensä noin 10 koululaista. Erityisesti muistan kevätlukukauden 1949 opettajamme (nimi oli Metsola?). Hän, sen lisäksi, että oli mukava opettaja, opetti meidät pojat veiston salaisuuksiin. Itse hän oli taitava puuseppä. Tytöt joutuivat tyytymään kutomiseen ja virkkaamiseen. Ruoka kouluumme tuli armeijan keittiöltä. Koulumme toimi kalastajilta vapautuneessa omakotitalossa.

Kalastajakylän aitoista me pojat löysimme vanhoja puuluistimia (metalliterä + puu­kenkä kiinnityshihnoineen). Luistimia käytimme ohjattavien mäkikelkkojen jalaksina ja myöhemmin purjekelkkojen jalaksina. Naapuriperheemme isäntä, pursimies (?) Heikki Nakari, rakensi ison purjekelkan käyttäen purjeveneen purjetta hyväksi. Veljeni ja minä sekä Nakarin Harri saimme olla purjekelkan miehistönä. Hyvällä tuulella vauhti nousi helposti yli 60 km:n tunnissa. Kesäisin teimme kuten lapset yleensäkin: uimme, kävimme ongella/pohjaongella ja soutelimme. Kävimme soutaen poikaporukalla Mustamaan lähettyvillä olevilla saarilla mm. Ruissaaressa ja Niini­saaressa. Isäni kanssa kalastimme pitkällä siimalla (100 koukkua, 500 m). Saaliiksi saimme ahvenia, lahnoja, säynäviä ja tietysti ankeriaita, joita isäni savusti paljon. Savustusuunina oli 200 l:n tynnyri, jonka alla oli tiilistä ladottu tulipesä. Tulipesässä poltimme tavanomaisia polttopuita, mutta tynnyrin sisälle pudotimme lepänlastuja ja joskus katajan oksia. Ystäväni ovat ihmetelleet, miksi en ole innokas kalojen perkaaja, mutta kun lähes joka aamu kesäaikaan jouduin perkaamaan 20–40 ahventa ja muuta­man ankeriaan, ei puuha enää paljoa innosta. Allekirjoittanut sai myös esikoisena kunnian toimia soutajana pitkänsiiman nosto/laskupuuhissa, jolloin opin soutamaan/ huopaamaan ja liikuttamaan venettä haluttuun suuntaan, tuulesta välittämättä. Joskus tuuli oli niin voimakas, että isäni hoiti soutamisen ja minä nostin tai laskin siiman.

Vakava ja samalla hauska muisto on tekemäni miinahavainto. Eräänä kesäisenä sun­nuntaiaamuna lähdin rantaan, joka oli parin sadan metrin päässä asuintalostamme. Tultuani rantaan havaitsin ison miinan kolahtelevan rantapoukaman suureen kiveen. Miina kellui pinnalla ja se oli tuulen mukana ajelehtinut rantaamme. Juoksin nopeasti takaisin kotiin ja herätin isäni, joka ei ensin ollenkaan uskonut tarinaani. Menimme kuitenkin yhdessä rantaan ja nähtyään miinan isäni meni vakavaksi ja käski mennä varoittamaan kaikkia naapureitamme. Jouduimme ”evakkoon” muutamiksi päiviksi, kunnes miinanpurkajat tulivat Helsingin Katajanokan laivastoasemalta tekemään miinan vaarattomaksi. Huoli oli osittain turhaa, sillä miina oli sellainen, että se aktivoi­tuu vasta tietyssä syvyydessä. Miina hinattiin ehkä noin kilometrin päähän rannasta ja se räjäytettiin.

Kulkuyhteydet eivät olleet kovin moninaiset. Arkipäivisin armeijan moottorivene (YM) lähti aamulla Klamilaan ja palasi noin klo 17 aikaan. Haminaan oli yhteys kerran viikossa. Matkaa Haminaan oli 26 km. Ruokaostokset tapahtuivat siten, että puhelimitse tehtiin tilaus kauppaan ja Klamilan puolella sijaitsevassa ”etapissa” olevat varusmiehet hakivat hevosella saarelaisten tilaukset ja toimittivat yhteysveneeseen. Klamilassa oli kolme Klami-nimistä kauppaa. Haminassa toki käytiin ostoksilla itsekin.

Kesän 1949 aikana tuli tieto, että Mustamaan linnake oli tyhjennettävä asukkaista ja aseista. Sijainti oli ilmeisesti liian lähellä NL:n vesirajaa. Muuttaessamme pois Mustamaasta saari oli jo melkein tyhjä asukkaista. Muutto suuntautui Suomenlinnan naapurissa olevaan Vallisaareen marraskuussa 1949. Veljeni ja minä jatkoimme koulunkäyntiämme Suomenlinnan kansakoulussa.