Pikkupojan seikkailujen saari

Kalevi Kaarenojan muistelua/julkaistu teoksessa Örön linnake

Kertojan perhe asui  Jyväskylässä. Kertojan isä sai vuonna 1930 määräyksen siirtyä asesepäksi Öröhön. Kodin irtaimet pakattiin hevoskärryihin ja lähetettiin rahtina rautateitse Jyväskylästä Hankoon, perhe matkusti perässä. Koti oli keittiön ja kamarin kokoinen huoneisto 12 tuuman ruokalan päädyssä. Uuden kotiseudun ympärillä olevat saaret olivat suurimmaksi osaksi ruotsinkielisiä. Niinpä pojat päättivät opiskella hieman ”ruotsia”. Vielä vuosikymmenten jälkeen he muistivat lorujaan: ”Ingentingen tappisilmä, vaska du vara saivarikorva”.

Linnakkeen ”voimala” sijaitsi ruokalan ja kellarin yläpuolella. Voimakone ja generaattori tuottivat koko saarelle 1110 voltin tasavirran. Nykyään siitä muistuttaa vain betonijalusta. Voimakoneesta huolehti varusmies. Kun kertojan isä teki sähkökytkentöjä eikä ollut varma onko virta päällä, niin hän otti kiinni johtojen päistä ja jos tuntui jotain pistelyä, niin virta oli päällä. ”Meillä penskoilla oli myös virran tunto. Solttupoika oli keksinyt meidän päämme menoksi huikean keksinnön. Se oli laittanut pöydälle metallilevyn ja sen päälle alumiinvadin, jossa oli merivettä ja vadin pohjalla kirkkaasti kiiluva kolikko. Kun menimme ihmeellisiä mittareita ja sähkön tunnelmaa haistelemaan, niin solttupoika sanoi, että saamme kolikon omaksemme jos saamme sen nostettua vadin pohjalta. Me innostuimme tietenkin ja menimme seisomaan vadin eteen kohtaan jossa lattiassa oli pelti. Laitoimme käden veteen ja samaan aikaan solttu väänsi selkänsä takana jotain kytkintä niin että voltteja tuli lisää ja samalla enemmän sähköiskuja kynsille. Yritimme urhoollisesti saada kiinni sitä kolikkoa, mutta mitä lähempänä olimme kolikkoa, sitä enemmän sotilas lisäsi tehoa. Saamattahan se kolikko jäi.” Kertojan mukaan voimakoneen vauhtipyörä oli niin suuri, että (pikkupoikana) hän istui usein sen puolien välissä kunnes isä kehotti häntä siirtymään sieltä pois, jotta sai sen käyntiin. Kertojan isä otti vauhtipyörän sivusta ulos käsiveivin, veivasi pyörän pyörimään kovaa vauhtia, veti kytkimen päälle ja moottori alkoi sytkyttää. 

Kertoja tutustui pikkupoikana linnakkeen 12-tuumaisiin tykkeihin – konttaamalla polvet verillä putken sisällä. Ammuntojen jälkeen pojat menivät etsimään merestä tykin putken edustalta räjähtämätöntä ruutia. He jaottelivat ne kahteen lajiin, latta- ja putkiruudeiksi. Lattaruutia he käyttivät muun muassa viivoittimina. Ruutia myös irrotettiin pieniksi palasiksi, aseteltiin sileän kiven päälle ja lyötiin toisella kivellä tai vasaralla, jotta se pamahti. Pojilla oli retkillään yleensä mukana vajaa metrin mittainen keppi, jonka toisessa päässä oli pieni y-haara. Se oli näppärä apuväline kun kohtasi käärmeen. Useimmiten pojat kuristivat sillä  käärmeen maata vasten.

Kuusihenkisen perheen ruuassa pyrittiin säästämään. Päivällä perhe söi ilman isää, sillä tämä ruokaili sotilaiden kanssa ruokalassa. Kertoja muistelee, että isä kalasti lähes joka päivä. Useimmiten katiskalla, mutta toisinaan myös pitkälläsiimalla. Saaliiksi tuli haukea, turskaa, lahnaa, kampelaa, ahvenia ja silakoita. Niitä paistettiin, keitettiin, haudutettiin, halstarttiin, leivitettiin ja savustettiin. Jos kalaa tuli kerralla paljon, kertojan isä säilytti niitä 12 tuuman alueen itäpuolella olevassa sumpussa. Kertojan isä hankki perheelle lisätuloa myös valokuvaamalla. Hän kuvasi kaikki saapumiserät, kehitti itse kuvat ja myi ne varusmiehille. Hänellä oli omat lasinegatiivit, valokuvapaperit ja tarvittavat kemikaalit. Pimiötä ei saarelta löytynyt, mutta kertojan isä teki pimiön levittämällä keittiön pöydän päälle  paksun armeijan viltin ja kiinnittämällä pöydän ”kattoon” oranssinväriseksi maalatun  lampun. Kuvien kehittämisen jälkeen ”pimiö” oli pojille mainio leikkipaikka – aina seuraavaan ruokailuun asti. Aseseppänä isä korjaili kiväärejä, huolsi tykkejä ja piirteli ammusten leikkauskuvia.

Örö-vuosiin mahtui myös järkyttävä tapahtuma. Kertoja löysi eräänä marraskuisena päivänä 1934 puolitoistavuotiaan siskonsa kanssa ruokalan takana olevalta mäeltä savustetun luun, jossa oli jäljellä lihaa. Uteliaina he päättivät maistaa muutaman suupalan. Tämän jälkeen he veivät luun kotiin näytille. Äiti katsoi luuta ja huomasi siinä jotakin vihreää. Hän huusi välittömästi miehensä paikalle ja kertoi mitä lapset olivat tehneet. Isä vahvisti äidin epäilyt, eli vihreä väri lihassa oli kuparihometta. Luu oli ollut kuparilankakerän päällä. Lääkäri saatiin nopeasti paikalle, mutta siskoa ei voitu enää auttaa. Hän kuoli muutamassa päivässä. Kertoja itsekin sairastui pahasti, mutta selvisi myrkytyksestä.

Pikkuveljen 10-vuotispäiviä juhlittiin kodin pihamaalla. Äiti kantoi pöydän ulos, levitti sille kauniin liinan ja tarjolla oli itse tehtyä lettipullaa, tiikerikakkua, pipareita sekä teetä ja mehua. Mukana oli lähes kaikki Örön lapset. Kesällä 1935 kertoja sai pikkusiskon, tämä syntyi kotona keittiön nurkassa. Talveksi 1935 kertoja sai pikkusiskosta seuraa, sillä kaksi vanhempaa veljeä lähtivät mantereelle kouluun. Örössä oli liian vähän lapsia koulua varten.

Örön kapearaiteiseen tottunut nuori mies muisteli ensikohtaamistaan ”oikean” rautatien varrella Hangon asemalla: ”..Vaikka olin nähnyt ratakiskoja jo Örössä, niin olivat ne sentään pieniä verrattuna näihin, joiden yli piti ihan nostaa jalkoja korkealle. Ratapölkytkin vaikuttivat illan tummanhämärässä valtavilta ja ratakiskot kiilsivät veturin valojen kajossa niin, että niitä tutui olevan loputtomiin…”.

Marsalkka Mannerheim vieraili Örössä panssarilaivan kyydissä vuonna 1935. Kertoja ei muista kumpi alus oli kyseessä, Väinämöinen vaiko Ilmarinen. Mutta tapaamisen hän muistaa. Kertoja veljinensä seisoi lähes suorassa rivissä pituusjärjestyksessä ihmettelemässä suurta sotaherraa. Mannereim huomasi pojat, pysähtyi, katsoi heitä hetken tutkivasti ja sanoi pojille: ” -Sanokaa pojat äidillenne, että niistää teidän nenät.”