Pienen pojan suuri saari

KARI ARO

Muutimme Isosaareen ollessani kolmivuotias, tammikuussa —56. Ensimmäisestä venematkasta sinne en muista mitään. Voisin olettaa, että matka on pyyhkiytynyt pienen pojan mielestä käsittämättömän jännittävänä ja pelottavanakin kokemuksena. Taakse oli jäänyt vanha, tuttu koti Korialla, ja outo kulkuneuvo vei nyt kohti uutta ja tuntematonta paikkaa. Laivan sisätilat olivat varmaan lapsesta kolkot; polttoaine on kärynnyt ja aallokko keinuttanut kovasti alusta.

Sen sijaan minulla on muistikuva periltä, Isosaaren laiturilta: paljon ihmisiä ja pureva tuuli, joka pisteli poskipäitä ja huojutti pientä poikaa niin että oli tarrauduttava isän jalan ympärille. Vierellä sisaret yhtä orvon oloisina ja jännittyneinä. Äitikin totisena, vaikkakin varmaan toiveikkaana uuden elämänvaiheen edessä. Uusi koti oli Alatalossa, huoneen ja keittiön kokoinen pesä. Samassa talossa asui kolme muutakin perhettä. Muistan, miten ulkorappuset olivat pienestä pojasta korkeat ja pelottavat, joka askelmalla oli oltava tarkkana. Ensimmäisenä talvena onnistuin myös jättämään pakkasessa kieleni kiinni rappusten rautaiseen kaiteeseen. Siinä oli opetusta loppuiäksi. Ulkohuussi oli etäällä kodista ja pelottava suuruudessaan: pitkä, sotilaallinen pönttörivistö, jossa oli autiota istuskella. Isi ja talon muut sedät rakensivat sittemmin uuden pienen pömpelin lähelle taloa. Pihapiiriin kuului myös leikkimökki ja ryytimaa, jossa kesäisin puuhasteltiin.

Isosaari oli tietysti lapselle suuri maailma, ääretön joka suuntaan. Reviiriä laajennettiin sitä mukaa kun ikää tuli lisää, ja vanhemmat antoivat luvan. Muistan erään kerran, kun isosiskon kanssa rohkenimme tavallista kauemmaksi. Kuljimme saarta halkovaa ”bulevardia”, joka tuntui kovin pitkältä. Minua alkoi pelottaa astellessamme kivettyä tietä lähes sen päähän, ja paniikki alkoi vallata mieltä. Sisko lohdutti arkajalkaa ja sitten palattiin kipin kapin kotiin. Saarella oli useita hevosia, jotka kuljettivat varusmiesten ohjastamina vettä taloihin ja tarpeen mukaan tavaraa sinne tänne. Hevosten sanottiin olevan kilttejä, mutta kyllä minä piilouduin mieluummin puiden taakse kavioiden kopseen kuullessani kuin kohtasin tuon jättikokoisen eläimen.

En ymmärtänyt asuvani saaressa — tai mitä saari ylipäätänsä tarkoitti, ennen kuin isä kuljetti minua veneellä saaren ympäri. Pikkuhiljaa hahmottui mielessä kotisaari merellä ja kaukana ihmeellinen muu maailma, Isosaareenkin siintävine valoineen. Suomenlinna oli tietysti lähin, ”iso” keidas — siellähän olivat kaupat, joista tavara toimitettiin saarelaisille. Kun tavaraa kuljetettiin hevoskyydillä rannasta koteihin, me lapset jännäsimme vesi kielellä kenen kodin pihaan heppa parkkeeraa. Sen perheen lapsukaisille oli silloin jotakin pientä hyvää tiedossa! Muistan vielä itsekin elävästi esimerkiksi omenan huumaavan tuoksun! Ja kun ensimmäistä kertaa maistoin edamjuustoa!

Saaren sotamiehet olivat mukavia ja ystävällisiä kavereita. Minusta oli hauska seurata isää kouluttamassa varusmiehiä; tunsin hienoista ylpeyttä hänen jakaessaan käskyjä. Sotilaat olivat arjessa läsnä, kuten myös juhlissa, joista varsinkin joulujuhlat muistan sykähdyttävinä tapahtumina. Niitä vietettiin Peninniemessä, koulun lähellä, jossa oli kerhorakennus. Ikivanhassa Venäjän vallan aikaisessa, punaisesta harmaaksi haalistuneessa puukasarmissa saaren pohjoispuolella juhlittiin myös. Kasarmissa oli pystyuuneja ja myös saarnastuoli, mutten muista siellä toimitetun mitään kirkollisia toimituksia. Se toimi varusmiesten majoitustilana, joka juhlien ajaksi tyhjennettiin sängyistä. Kasarmin päässä oli myös asuntoja, joissa asuivat ainakin Kankaat, Kaunelat ja Äikkäät. Juhlimassa olivat tietysti saaren väki ja sotilaat, satakunta ihmistä. Koristellussa salissa laulettiin, leikittiin ja nautittiin mm. varusmiesten esityksistä. Erityisen juhlavana ja hienona muistan pitäneeni erään sotapojan pianon soittoa. Joulujuhlien kohokohta oli kuitenkin aina ruokailu! Emännät olivat panneet parastaan ja pöytä oli yltäkylläinen. Vanha sotilaskoti ja koulu toimivat myös juhlasaleina.

Koulun aloittaminen oli hieno ja odotettu tapahtuma. Tuskin maltoin odottaa, että täytin maagiset seitsemän vuotta. Saaressa oli itsestään selvää, että koko koulu oli samassa luokassa — olihan meitä, eri ikäisiä lapsia, vain kourallinen. Tunnit alkoivat ja päättyivät yhteiseen hetkeen, muutoin pakersimme kukin ikäluokkamme opetussuunnitelman mukaisesti. Luokassa istuimme riveittäin niin, että edessä ekaluokkalaiset, sitten toisen, kolmannen jne. luokan oppilaat. Opettaja Helvi Poikkeus oli keski-ikäinen, järjestelmällinen ja osaava kansankynttilä. Jokainen luokkataso sai opettajalta oman tehtävänsä ja opetuksen, johon sitten keskityttiin. Isommat auttoivat tietysti auliisti nuorempiaan, jos vaikeuksia tuli. Lukemaan opittuani minua alkoi kovasti kiinnostaa ylempiluokkalaisten maantiedon ja biologian opetus ja imin korvat hörössä salaa tiedonmurusia luokan takaosasta.

Parasta koulussakin oli kuitenkin syöminen. Reposen täti oli keittäjänä, ja mieleeni on painunut hänen hyväntahtoinen olemuksensa, kun hän annoksen syötyäni tuli luokseni suurta kauhaa lautasen päällä kannatellen tarjoamaan lisää. Jo vain aina kelpasi! Ollessani kouluikäinen olimme muuttaneet toiseen puutaloon, vähän isompaan. Äitikin oli mennyt sotilaskotiin töihin. Joskus koulun jälkeen kärtimme sotkun ikkunan takana munkkeja, ja toki saimmekin. Me lapset leikimme pihoilla kuurupiiloa, rosvoa ja poliisia, kätkemisleikkejä. Leikkikavereina minulla olivat Lähteenmäen Piksa, Verasen Ari ja Ismo, Kokkolan Kake, Lipitsän Hanski ja Reposen pojat, Kalle ja Pekka. Myöhemmin muutimme vielä ihan uuteen rivitaloon, jossa oli kaikki mukavuudet: juokseva vesi, keskuslämmitys ja sisävessa.

Uimataito oli ehdoton edellytys saaren lapsille, ja se opittiinkin kuin varkain kun kesät puljattiin uimarannassa. Varhaisiin uimarantamuistoihin kuuluvat naisten suuret hellehatut ja tietysti mielikuva siitä, että uimarannassa oltiin päivät pääksytysten, ja aina paistoi aurinko. Syksyisin uitiin tietysti vaikka pienessä riitteessä, keväisin heitettiin talviturkki jäitten lähdettyä. Vaikka poikain uimaleikit joskus olivat turhankin rohkeita, mitään vahinkoa, tai läheltä piti-tilannetta ei sattunut koskaan. Tykkityömiesten asuntolassa, Huminassa, asuneen ison päällikön pojat kylläkin rakensivat ajopuista ja hylkytavarasta lautan, joka sitten ajautui kauemmas merelle. Onneksi ajelehtimiselle löytyi silminnäkijöitä, ja pojat saatiin kotirantaan. Selkäsauna siitä kuitenkin seurasi opiksi meille muillekin.

Saaressa oli tietysti myös kalamiehiä, jotka uittelivat verkkojaan ahkerasti meressä. Varsinkin Reposen Jonne piti saarelaiset Ahdin antimissa. Muistan, miten verkkoja puhdistettiin porukalla etenkin syksyisin silakanpyynnin aikaan. Yhteishenki pienessä saaressa muodostui pakostakin hyväksi; naapurisopu ja apu olivat kaikille tärkeitä. Muidenkin kuin omien lasten perään katsottiin, ja käden taidot valjastettiin koko yhteisön iloksi. Kuten mainitsin, piti Reposen Jonne saaren kalassa, ja Lähteenmäen Maijaan saattoi turvautua ompeluasioissa. Veistämisen alkeita opeteltiin koulussa Katajaisen Matin avulla.

Koska Isosaari oli silloinkin koulutuslinnake, saimme aitiopaikalta seurata rannikkotykistön ammuntoja. Muistan elävästi ensimmäisen elämykseni ammunnoista; talviyö ja mahtava loimotus, tykkien suulieskat valaisivat koko tienoon ja jylinä oli mahtava. Myöhemmin sain katsella isän kiikareilla uppoaako maalilaatta vai ei.

Muutimme Suomenlinnaan v. -62 äidin ja siskojen kanssa, kun isosisko aloitti Helsingissä oppikoulun. Isä jäi töihin Isosaareen, ja me kävimme saaressa viikonloppuisin, kunnes hänkin parin vuoden päästä muutti Suomenlinnaan. Isosaari oli upea paikka viettää lapsuutta ja sinne on mukava palata aina tilaisuuden tullen.