Muutama muisto Vallisaaren liikenteestä vuosilta 1967-69
KARI MERILÄ
Avoveden aikaan Vallisaareen kuljettiin pääasiassa Suomenlinnan päälaiturista – sama yhteys jatkui työvuoroliikenteenä myös Santahaminaan. Kulkuvälineenä oli K-vene, jonka alusluokkanimitys kuljetusvene oli kansan suussa kääntynyt koneenkuljetusveneeksi.
Veneliikenne toimi niin pitkään kuin jään paksuus tai murretun väylän tiukkuus estivät etenemisen. Talvi toi muassaan uudet liikennemuodot. Tavanomaisin tapa siirtyä töihin Suomenlinnaan oli kulkea jalan tai suksilla Kustaanmiekan salmen kautta. Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin miehet kävivät muutaman kerran päivässä työntämässä laivaväylän yli lautasillan. Se oli kakkosnelosjalaksille koottu puolisen metriä leveä ja – neljänkymmenen vuoden muistin himmentymä huomioiden – parikymmentä metriä pitkä käytävä ilman kaiteita.
Väylä oli keskitalvella muhkeiden jäälohkareiden täyttämä. Tiukoilla pakkasilla siitä joskus suksimies kompuroi yli kastumatta heti laivan ohitettua salmen. Keväällä laivaliikenteen ja auringon lämmön laihduttamia jääpalloja oli paljon harvemmassa. Muistan aamun, jolloin väyläsilta oli sinä vuonna viimeisiä kertoja käytössä. Odottelimme väylän varressa, että silta saatiin uitetuksi meidän puolellemme väylää. Sen alla oli vain siellä täällä muutama jääpulikka. Siinä katseltiin ja tilannetta arvioitiin. Ensimmäisenä päätöksensä sai valmiiksi Elannon Suomenlinnan myymälässä työskennellyt rouva. Hän astui sillalle, joka heti alkoi näyttää merkkejä vajoamisesta. Rouvalla oli pitkävartiset saappaat. Kun hän oli edennyt neljännekseen sillasta, taisi jo vesi mennä saappaisiin. Keskivaiheilla siltaa oli katselijoillakin kauhun hetki – rouva oli lähes vyötäisiään myöten mustassa vedessä. Päätös kuitenkin piti loppuun saakka. Pysähtymättä, taakseen katsomatta rouva jatkoi töihin. Kukaan muu ei sillä kertaa muistaakseni väylää ylittänyt.
Eräänä kovana pakkasaamuna meillä saarelaisilla oli tieto, että tänä aamuna meidät avustaa väylän yli Isosaaren yhteysalus Porkkala. Odottelimme Kustaanmiekan salmen rannalla olevassa vanhassa pienessä tiilirakennuksen rauniossa yrittäen pitää loitolla itsestämme 32 asteen purevaa pakkasta. Usea meistä olisi varmaan muuten lähtenyt kävellen yli väylän, mutta laiva oli juuri murtanut sen auki. Meni puoli tuntia ja näimme, että lähes näköetäisyydellä olevasta Suomenlinna kraanalaiturista lähtenyt Porkkala puski tietään kohti meitä. Tunnin kuluttua lähdöstä Porkkala viimein oli kohdallamme. Aluksesta laskettiin keulakannelta jyrkkä maihinkäytävä jäälle, ja päällikön ääni keskuskaiuttimen välityksellä toivotti matkustajat tervetulleiksi. Äkkiä lämpöön laivan sisuksiin, oli kaikkien ajatus. Sisään pääsimmekin. Samalla särähti kaiutin uudestaan: ”Suomenlinnaan matkaaville maihinkäynti aluksen oikealta puolelta!” Lyhimpiä kokemiani merimatkoja – ei tainnut meripalvelusluettelo kasvaa reissusta.
Talvisista yhteyksistä mukavin – ainakin toisinaan – oli jäätieyhteys Santahaminan ja Vallisaaren välillä. Jään paksuutta alettiin mitata toiveikkaasti aina, kun se vain kantoi mittaajan. Oli juhlaa, kun tie sitten aurattiin auki. Leveä auraus turvasi sen, ettei laidoille auratun lumen paino upottanut koko tietä veden pinnan alle. Joskus keväisin tosin oli aika hirvittävää istua maastokuorma-auton lavalla kyytiläisenä, kun vettä oli auton levyiseksi kavenneella tieuralla akseleihin saakka eikä mitään tietoa, mitä mustanruskean pinnan alla odottaa. Toisinaan liikennettä oli hoitamassa traktori peräkärryineen ja joskus saatiin jopa aitoa hevoskyytiä reessä.
Omalla autollakin päästiin liikennöimään jonkun aikaa. Siitä yhdenlainen kokemus. Olin ollut komennuksella viikon päivät Obbnäsissa. Silloin perheemme kuljetuskalustona oli Simca 1000 – ranskalainen takavetoinen, joka ei pitänyt kylmän pohjolan oloista ollenkaan. Ajoin naapurini ja kollegani Arto Koivulan kanssa Santahaminassa jäätien alkupään rantaan. Tavalliseen tapaan oli tapahtunut vedenpinnan korkeusvaihteluita ja jäätien alku oli ollut veden vallassa parinkymmenen metrin pituudelta. Uusi jää oli jo melko paksua ja tutkittuamme sen pintaa näimme siinä auton tuoreet jäljet. Istuimme autoon ja matkaan. Alku meni hyvin. Sitten tulimme kiinteän maan kamaralta uudelle jäälle. Sekin tuntui sujuvan, kunnes olimme noin kymmenen metriä rantaviivasta. Alkoi tuntua siltä kuin olisimme nousemassa mäkeä ja vauhti hidastui. Mäki jyrkkeni eikä auto enää liikkunut eteenpäin. Ainoa liike oli takapään painuminen alas. Pysäytin moottorin ja samalla huomasin, että jalkatilaan alkaa pulputa vettä. Ovet auki ja ulos niin kauan kuin vielä ehdimme. Onneksemme uuden jään alla oli tukeva vanha jääpatja, tosin turhan syvällä. Tarvittiin traktori vetämään Simca pois peilikirkkaasta kuopastaan.
Retkestä jäi toinenkin erikoinen opetus. Lämmin vaihdelaatikko on hyvin tiivistetty ulospäin tapahtuvia vuotoja vastaan. Äkillinen jäähtyminen kylmässä vedessä imi laatikkoon merivettä, ja seuraavana päivänä matka länsirannikolle oli mielenkiintoinen. Ensimmäinen vaikeus oli se, että autossa oli päällä ykkösvaihde ja nokka oli kohti Merisotakoulun graniittista kivijalkaa. Vaihde ei liikkunut mihinkään. Kytkinpoljin alas lukittuna annoin auton käydä, kunnes sain peruutusvaihteen päälle. Näillä kahdella vaihteella selvitin tieni läpi Helsingin, ja jossakin Espoossa tulivat loputkin vaihteet käyttöön. Kyllä oli huoltoaseman miehistöllä ihmettelemistä, kun joku tekniikasta näköjään täysin ymmärtämätön väittää vaihdelaatikkonsa jäätyneen. Sellaista voi sattua Vallisaaren talviliikenteessä.
Tilannehan oli se, että asuin puoli vuotta siellä yksikseni, kun perhe oli Raumalla vaimon työn jatkuessa siellä tuon puolen vuoden ajan. Kun sitten perhe muutti saareen, minä lähdin seuraavana talvena pitkähkölle kurssille Turkuun, sieltä Yk-kurssille ja sitten laivapalvelukseen. Seuraavana jouluna sitten jo saimme asunnon Upinniemestä, jonne muutimme.
Saaressa asui lisäksemme yksi upseeriperhe – Arto Koivula perheineen samassa talossa kuin me. Heidän kanssaan oli jonkin verran kosketusta naapureina ja työkavereina samoin torpedolaiturin lähistöllä asuneen Heino Ruokolaisen perheen kanssa. Heino oli Merisotakoulussa johtamani linjan kouluttajana. Luotsitalon väen kanssa ei paljon tutustuttu hyvän päivän tuttavuutta pitemmälle – ei ollut yhteisiä aiheita kai puolin eikä toisin.
Kerran muistan kenraali Rauno Meriön kuljeskelleen saarella vaimoineen. Koska olimme jossakin yhteyksissä aikaisemmin tavanneet, tunnistin hänet ja lyöttäydyin juttusille. Hän kertoikin asuneensa aikanaan asunnossamme, ja oli muistaakseni tullut katsomaan oliko rakennuksen vintillä vielä joku heiltä jäänyt esine. En muista mikä se oli, tai löytyikö.
Paljon ei saarella yleensä vieraita käynyt, eikä koskaan yllättäen. Siitä piti huolen yhteysliikenteen mutkikkuus. Tulija kysyi todennäköisesti moneen kertaan kulkuyhteyksiä ennen tuloaan. Jos sitten tuli enää ollenkaan ainakaan, jos oli talviaika.
Ei ollut aivan helppo muuttommekaan Vallisaareen. Raumalla asuimme nuorena parina melko niukasti kalustetussa runsaan 50 neliön kaksiossa. Vallisaaren toimistotalon (keskuslämmitetty) kolmio oli yli 80 neliöinen. Tavaramme siirrettiin kiitolinjan rekalla Helsinkiin, josta oli Katajanokalta määrä jatkaa Kala-lautalla Vallisaareen. Sään haltija oli tuona vuonna vanhanaikaisen talven kannalla ja jäädytti Kruunuvuoren selän itsenäisyyspäivän alla. Kala kuitenkin kulki vielä muuttokeikkamme ja rekka tuli Vallisaaren torpedolaiturille. Siihen se matka melkein loppuikin, sillä tuore lumi ja jyrkän mäen alla oleva 90 asteen mutka estivät nousun asunnolle. Tavarat jäivät torpedokorjaamon lastauslaiturille. Siitä sain ne siirretyksi saaren Unimogilla kymmenellä kuormallisella uuteen kotiin. Yli 5 x 5 metrisen olohuoneen yhdessä nurkassa omaisuutemme näytti aika vaatimattoman kokoiselta verrattuna siihen ruljanssiin, joka sen siirron kanssa oli ollut.