Muistumia vuosikymmenten varrelta

Eila ja Heikki Nuutinen

Muistomme Rannikkotykistörykmentti 1:den kohdalta alkoivat Eilan osalta hänen syntymästään (1928) ja jatkuivat vuoteen 1940, Heikin kohdalta vuodesta 1926 ja jatkuvat edelleen, rannikkotykistöäkin muistaen, Suomenlinnan seurakunta- ja ystäväyhteyksien muodossa.

Kun Eilan isä jatkosodan päätyttyä oli Turun Rannikkotykistörykmentin palveluksessa, kertyi Eilalle muistoja sieltäkin. Meillä on siten muistoja yli kahdeksalta vuosikymmeneltä, iloisia, surullisia. Seuraavassa muutamia valoisalta puolelta.

Eilan ”kotilinnakkeita” olivat Villinki, Isosaari, Kuivasaari, Rysäkari (silloin Ryssänkari), Miessaari, viimeksi Suomenlinna, Heikin Isosaari, Kuivasaari, Santahamina, samoin viimeksi Suomenlinna, mistä hän 1953 muutti Helsinkiin yhteyksien edelleen jatkuessa.

Heikillä on viime vuosikymmeninä ollut tilaisuus 50. Maanpuolustuskurssin, Suomenlinnaseuran ja Ehrensvärd-Seuran kautta osallistua ryhmäkäynteihin paitsi Suomenlinnaan, myös Santahaminaan, Isosaareen, Kuivasaareen, Upinniemeen ja seiltä Mäkiluotoon.

John Fridell (Eilan isä) aloitti aktiiviuransa alikersanttina, eteni erikoismestariksi/tykkimestariksi ja viimeksi kapteeniksi. Samuli Nuutinen(Heikin isä) eteni kersantista ylikersantiksi.

Kuivasaaressa

Ove Enqvistin Kuivasaari-kirjassa (1995) ovat mm. kuvat linnakkeen päällikön asunnosta sekä vanhasta kasarmista. Edellisessä oli Heikin koti 1920-1930-lukujen vaihteessa ja jälkimmäisessä (kuvan vasemmassa) päässä Eilan ainakin vuoden 1929 alkupuolella ja myöhemmin jonkin aikaa Heikin kodin seinänaapurina em. talossa.

Eilan ristiäiset Kuivasaaressa siirtyivät vuoden 1929 alkupuolelle, kun kastepapin tulo lykkääntyi kelirikon vuoksi. Vähän yli neljä vuotta Eilaa vanhempi Heikki muistaa valitettavan hyvin, kun pastori sanoi nimiksi Eila, Kyllikki, Margateta, mihin Heikki jatkoi: Sehän on sama kuin margariini!”. Toruthan siitä kotona tulivat.

Myöhemmin 1930-luvulla, Eilan kodin jo ollessa muualla, olivat Kuivasaaressa 12”-kaksoistykkitornin rakennustyöt. Niissä oli erikoismestari/sähkömestari Aatu Immonen. Hän asui perheineen Kuivasaaressa. Eila oli heillä kylässä. Ida-rouva, eli Immosen täti pyysi Eilaa hakemaan Aatu-setää syömään. Eila puikkelehti siellä jättiläismäisen tykkitornin sokkeloissa ja setä pääsi ruokapöydän ääreen.

Vuosikymmeniä myöhemmin meillä oli Eilan kanssa tilaisuus tutustumiskäyntiin tähän museoituun tykkiin (Kunnia ja tuhannet kiitokset heille, jotka tämän suurtyön vapaaehtosivoimin suorittivat!). Kun kysyin Eilalta, jäikö hänelle jotain näkemästään mieleen tältä ensimmäiseltä käynniltään, hän vastasi, että ei tietenkään: hänen tehtävänsähän oli hakea Immosen setä syömään eikä katsella paikkoja!

Vääpeli Pekka Hanhivaara saarnasi

Jääesteet lykkäsivät ristiäisiä Kuivasaaressa, mutta haittasivat lähempänäkin. Kerran pastori ei niiden vuoksi päässyt uuden vuoden hartauteen Suomenlinnan silloin vielä varuskuntakirkkoon. Mikä neuvoksi? Kukaan kirkkoväen johtohenkilöistä ei suostunut puhujaksi, jolloin tehtävä annettiin komendanttiviraston vääpeli Pekka Hanhivaaralle. Hän saarnasi erinomaisesti, osasi kaikki onnistumisen edellytykset. Pekka Hanhivaara oli syvällinen kristitty ja kuului aikoinaan lestadiolaisliikkeensä johtohenkilöihin. Suomenlinnan, erityisesti seurakuntaelämän pylväisiin hän kuului elämänsä loppuun asti.

Sotilaspastori, sittemmin rovasti Eino Kalpaa, joka harrasti runojen kirjoittamista, osuin joskus kuulemaan Suomenlinnan kirkossa. Hänen saarnojaan en muista, mutta yhden kohdan hänen yhteiskuntaopin esityksestään YH:n aikana reserviläisille Suomenlinnan varuskunnan ruokasalissa. Eino Kalpa totesi, miten tehdassalissa työmies kantaa raskasta taakkaa. Toisaalla seisoo työnjohtaja, jolla ei ole mitään käsissään. Kuitenkin tuo työnjohtaja saa parempaa palkkaa kuin tuo työmies. Miksi? Eino Kalpa vastasi: Siksi, että työnjohtaja kantaa vastuuta! Olen vuosikymmenien varrella ajatellut, että tämä olisi työelämässä aina muistettava, vastuunkantaja!

Mannerheim Rysäkarilla

Eilan kodin ollessa Rysäkarilla valmistauduttiin sotamarsalkka C.G.E. Mannerheimin tarkastuskäyntiin. Eilan Ida-täti oli vartavasten ostanut kaupungista sinivalkoisen mekon. Mannerheim tuli ja saarelaiset olivat tienvarressa vastassa. Eila kuitenkin kiipesi takana olleen aidan yli. Teräväpäiset aidan laudat repivät kolmelle kielekkeelle uuden mekon helmat. Aidan ja heinien välistä hän sitten seurasi vieraiden menoa. Äiti tietysti pahoitti mielensä, mutta ei sentään käyttänyt vitsaa.

Rannikkotykistön suojeluskunnan poikaosasto

Suomenlinnassa Kustaanmiekalla sijainneessa Sotamuseossa palvellut Sulo Niemimäki oli tietääkseni Rannikkotykistön poikaosaston johtajia. Perheen pojat Olof ja Bror-Erik sekä Heikki olivat leikkitovereita. Sitä tietä kaiketi heidän kanssaan Heikki tuli poikaosastoon. Toimintaan kuului mm. leirejä linnakkeilla. Heikki muistaa erityisesti Katajaluodon leirin, koska hänelle tapahtui siellä kaksi ”mokaa”. Ensiksi hän jalkapalloa pelatessaan potkaisi kasarmin ikkunan rikki. Siitä ei seurannut sen enempää. Toisin kävi oppitunnilla, kun hän veti – ilmeisesti mielestään innokkaan – vastaajan alta jakkaran tämän seistessä ja sitten istahtaessa onneksi satuttamatta lattialle. Rangaistuksena Heikille tuli kiertää kasarmi juosten viisi kertaa.

Näkösuoja

Ilman suojeluskuntaakin elämä oli monin tavoin armeijan kyllästämää. Kun Heikki, kerran tulossa Niemimäen poikien luota leikkimästä, pyykkinarusta tehty lasso sekä puinen pistoolintapainen vyötäröllä, hän ohitti matkalla kotiin Susisaarella alokasryhmän, joka seisoi kouluttajansa edessä. Juuri silloin tämä kysyi: ”Mikä on näkösuoja?” Äänettömyys. Seuraavaksi hän kysyi Heikiltä, joka vastasi, että kun on näkösuoja, niin vihollinen ei näe, mutta tulisuojaa ei ole. Silloin kouluttaja hihkaisi, että pikkupoika tietää, mutta te miehet ette. Maahan koko p—a! Siinä he olivat maassa. Vain me kaksi seisoimme.

Olen aikojen saatossa ajatellut kunnioittaen näitä nuorukaisia. Vain muutama vuosi ja alkoi talvisota; he siellä, aina ei edes näkösuojaa, tulisuojasta puhumattakaan.

Osasto Fridell

Jatkosodan aikana oli Suomenlahden pohjukkaan, Länsi-Kannakselle perustettu rannikkotykistöpattereita. Kapteeniksi edennyt John Fridell palveli mm. patterin päällikkönä.

Kannaksen kesäkuun 1944 suurhyökkäyksen torjunnassa hän joutui raskaisiin jalkaväkitaisteluihin johtaessaan nimensä mukaisesti nimettyä Osasto Fridelliä pitkin Länsi-Kannasta Koivistolle ja sieltä meritse mantereelle. Hän nousi yhdeksi heinäkuun alun Teikarin veristen taistelujen sankareita.

Merivoimien komentaja, kenraaliluutnantti Väinö Valve esitti John Fridellille Mannerheim-ristiä, hänen rykmentinkomentajansa, eversti A.E. Lyytinen sen lisäksi ylennystä majuriksi. Kumpikaan ei toteutunut, mutta olivat tunnustuksia sinänsä.

Heikillä on osasto Fridellistä myös henkilökohtainen muisto. Hänen jalkaväkiyksikkönsä, johon hän alikersanttina kuului, oli lyhyen aikaa tälle osastolle alistettuna. Niinpä hänelle osui ”historiallinen hetki”, kun John Fridell piti pienelle joukolle tilanneselostuksen ja ennen liikkeellelähtöä antoi läheiselle rannikkopatterille käskyn: ”Räjäyttäkää tykit!”. Kuuluivat räjäytysten äänet ja savupatsaat nousivat ilmaan. Olen ajatellut, että se oli ehkä minulle joidenkin poikavuosiltani tuttujen tykkien loppu.

Noina päivinä tapasin itseäni vähän vanhemman, suomenlinnalaisen kansakoulutoverini Karl ”Kalle” Korvensolan, joka kaiketi oli lähettitehtävissä. Siihen ainakin viittasi hänen mielestäni hieno, keltainen kilpapyöränsä. Kalle kuului uskollisiin suomenlinnalaisiin.

Sumu sotki näytöksen

Näiden muistelusten päätteeksi ei laske esirippu, vaan sumu aivan väärään aikaan.

Viime vuosikymmenien yksi mieleenpainuvimpia retkeilyjä oli se, jolle osallistui vielä hyvissä voimissa ollut jääkärikenraali Väinö Valve. Aloitettiin Suomenlinnasta, missä laiturissa oli miinalaiva Pohjanmaa. Tutustumiskäynti oli ryhmäläisille juhlaa, kun nousimme alukseen Väinö Valveen perässä. Hänet, emeritusmerivoimien komentaja, kenraali otettiin vastaan asiaankuuluvin kunnianosoituksin! Ohjelmassa oli ikimuistettava käynti Vallisaaressa. Siellä, Aleksanterin patterin huipulla, mistä näkyy kauas merelle, Väinö Valve muistamani mukaan kertoi:

Talvisodan sytyttyä ilmestyi merelle kaksi neuvostoliittolaista sota-alusta. Niihin ulottuvat, lukuisien rannikkotykkien putket oli suunnattu valmiiksi. Alukset olisi hyvin voitu upottaa. Näin ei tehty, koska Helsingistä oli tulossa Moldau-niminen alus matkustajinaan evakuoituja, ulkomaisia, kenties myös neuvostoliittolaisia, diplomaatteja. Päätettiin odottaa ja samalla esittää arvovaltaisille matkustajille ”spektaakkeli”, kuinka tehokkaasti Suomen rannikkotykistö ampuu. Kuinka ollakaan! Tuli rankka, pitkä sumu. Moldaullekin piti viedä ruokatäydennystä. Kun sumu sitten viimein hälveni, neuvostoliittolaisalukset olivat menneet menojaan ja Moldau jatkoi matkaansa.