Muistoja pääkaupunkiseudun linnakkeilta

TELLERVO HÄGGMAN

Toukokuun viimeisellä viikolla pakkasin alivuokralaiskamarin tyhjäksi. Vähäiset huonekaluni, ompelukone, piironki, nojatuoli, pikku pöytä parilla jakkaralla, heteka sekä vauvan kori hoitopöytineen. Vaatteet ja pikkutavarat pakkasin pahvilaatikoihin. Mieheni, mikä outo sana, piti tulla meitä noutamaan armeijan pakettiautolla. Vähän jännitti, olihan Mirja sisareni pitänyt hakea meidät sairaalastakin. Pojan juhlinta vei sen ajan. Lähtö Kytösuontieltä ei aiheuttanut haikeutta. Puoli vuotta epävarmuuden aikaa, enkä tulevaisuudesta odottanut paljonkaan. VJ:n arkipäivästä vain aavistus, mutta aioinkin aluksi keskittyä poikani kasvatukseen.

Helsingin kauppatorin kyljessä armeijan lautta odotti meitä. Pari alokasta auttoi meitä, niinpä kauniissa kevätsäässä saavuimme Isosaareen alle tunnissa. Ilokseni näin rehevän rannan ja monta avuliasta käsiparia. Rantatien lähellä näkyivät henkilöstön puutalot, kerho, koulu, ruokala, sauna ja pesularakennus. Harjoituskenttä ja ampumarata sijaitsivat sivummalla. Luonto vaikutti monipuoliselta, näkyi kallioita, puita, pensaita ja saniaisia, lehtomaisia kasveja. Kova äkseeraus kuului aina vain lähempää.

Tuima ylivääpeli piti puhuttelua kasarmin edessä. Vanha kasarmi tulisi olemaan myös meidän kotimme. Se sijaitsi kalliolla, aivan rantaviivalla. Rakennuksesta puolet kuului varusmiehille. Päätyä hallitsi yliv. Arska, sivustalla samassa rapussa ruokalan emäntä Aune ja me, kersantti VJ. Vilmi perheineen. Huoneet olivat puulämmitteisiä. Käyttöveden toi alokas 50 l tonkassa hevoskärryillä rapun viereen. Jos vesi ei riittänyt, sitä sai hakea itse kasarmin aulasta. Usein oli mentävä pyykin tai siivouksen takia, vaikka kessun nuorikko sai aina kuulla vihellyksiä ja vihjailuja. Käymälärakennus sijaitsi metsän reunassa. Sitä käyttivät varusmiehet, että henkilökunta. Se oli jaettu ohuella lautaseinällä. Hätää täytyi pidätellä, ellei halunnut kuulla kaikkea Kallesta ja sen kukkarosta.

Ruokatarvikkeiden hankinta tehtiin puhelimitse Suomenlinnan kaupasta. Sieltä vene toi ruokapaketit laiturille matkustajien mukana. Maito tuotiin tonkassa, jaettiin sitten aamulla tilaajien omiin astioihin. Maitojonossa tutustuinkin saaren naisiin. Muutamaa ruokalan tyttöihmistä lukuun ottamatta kaikki olivat perheellisiä. Pian tutustuinkin pihalla Emäntä Auneen, josta tuli minulle korvaamaton tuki. Eine ja Matti Katajainen tyttärineen ja Helvi ja Torsti Aro miellyttivät minua. Helvi opetti minulle kärsivällisyyden hyvettä. VJ viihtyi Torstin ja Eskojen kanssa kerholla.

Yhdistetty olo-makuuhuone sai tyytyä minun kalusteisiini. VJ:llä oli käytössään armeijan sänky, kunnes saisimme ostettua parivuoteet.

Syksyn tullen hän lämmitti kaakeliuunia kapioillaan, kahden matkalaukun sisällystä. Vanhojen heilojen valokuvia ja kirjeitä. Säästin hänen ilokseen muutaman kauneimman.

Keittiössä tottuminen puulämmitteiseen uuniin vei aikaa. Ruuanlaittotaitoni supistui puuroon, perunoihin ja soosiin. Onneksi Elli ja Leo Intonen tiesivät sen, niinpä heiltä tuli häälahjana keittokirja. Myös Aune tuli apuun käryn käydessä.

Meri lainehti ikkunan alla. Ukonilmalla talo vapisi kuin horkassa. Kaipasin kovasti ystäviäni. Pian tuli kuitenkin puuhaa. Lapsen pitäisi saada nimi. VJ valitsi kummeiksi vanhat ystävänsä ja työtoverinsa Arvo Salonen Saimi vaimoineen. He asuivat Suomenlinnassa ja halusivat järjestää ristiäiset kotonaan. Kävimme yhdessä heidän luonaan tutustuakseni heihin. He olivat sydämellisiä, huumorintajusia ”VJ” varavanhempia. Jätin VJ:n sinne hankkiakseni kaupungista pojalle ristiäistarvikkeet. Ostin valkeaa prodyyrikangasta, silkkiä vuoriksi, pätkän sinistä silkkinauhaa. Niistä saisin kauniin kastepuvun. Samalla matkalla tein suuren ”pääratkaisun!. Kävin kampaajalla, leikkautin pitkät hiukseni lyhyiksi. Kaduin sitä hetken sitten, kun tutustuin Ahosiin. Irja muotoili hiuksista taidetta.

Ristäiset pidettiin Salosten kauniissa kodissa heinäkuisena lauantaina. Saimi oli hankkinut tarjoilun, meidän piti mennä vain pojan kanssa. VJ kävi Helsingissä vastassa vanhempiaan. Tapasin heidät ensi kerran. Isovanhemmat. Anna ja Topi. Alle viisikymppiset. Tämä poika oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa. Hyvällä tuulella oleva vauva sulatti heidät onneen ja suukkoihin. Pidimme toisistamme ensi näkemältä.

Tuttu kenttäpappi saapui. Kiharatukkainen, punaposkinen poikamme näytti nukelta prodyyrimekossaan, kun hän vastaanotti nimen: Timo Jussi Tapani. Jussi, lyhennys VJ:n Johanneksesta, muuten pidimme nimestä, vaikka Anna mummo viime hetkeen yritti Tapiota. Lupaismme harkita seuraavalle.

Isovanhemmille ja meillä jäi pari päivää yhdessäoloon. Mummo tuntui tyytyväiseltä, kun lapsi sai rintaruokinnan. Maitoa pursui yli. Niinpä ilokseni sain imettää myös Honkasen poikaa, jolle mikään ei pysynyt sisällä. Maitoa ei äidiltä tullut. Poika vahvistui kuukaudessa.

Kävelin Annan kanssa saaren teitä ja polkuja. Ikivanhat katajat ja männynkäkkärät houkuttelivat meidät kallioiden takana olealle kosteikolle. Sieltä saniaisten ja lakkamättäiden välistä se ponnahti. Isosaaren kaunistus, Hepokatti. Se muistuttaa heinäsirkkaa, jättimäisenä. Tämä oli ison nyrkin kokoinen, pitkät tuntosarvet, kyljet kirkaanvihreät, kuin metallia. Monen metrin loikan jälkeen se jäi kuuntelemaan meitä. Etusäären kuuloelimillä. Kerroin Annalle, että iltaisin pihalta voi kuulua kokonainen orkesteri. Sen tekevät koiraat hankaamalla peitinsiipien tyviosia vastakkain. Ehkä se kuitenkin on tarkoitettu tyttöhepokateille, eikä meille.

Mummolta kuulin perhetarinoita. Hän paistoi piirakoita, opettaen monta yksinkertaista ruokalajia. Pidin hänestä.

VJ vei Topin kerholle. Molemmat rakastivat seuranpitoa, kaskuja, ilolientä. Isänsä poika, parannettu painos, sillä VJ ei ollut väkivaltainen niin kuin isänsä oli nuorempana ollut.

Elokuun alussa VJ nyrjäytti leirillä nilkkansa. Sairasloma antoi hänelle riemukkaat päivät kalastellessa. Saatoin hänet aamulla veneelle ja siellä hän istui ongella päivät pitkät. Ensimmäisenä iltana vein kalaämpärin kellariin. Kun niitä kaipailtiin, sanoin etten kyllä elävänä niitä käsittele. Puhuttelun jälkeen ymmärsin, ettei siitä olisi ulospääsyä. Niinpä seuraavan erän tuntua hain leikkuulaudan, puukon ja vasaran. Puukolla nostin ne laudalle, vasaralla löin päähän. Aune-emäntä sattui tulemaan.

-Lapsi parka, mitä sä teet ja itket?

-Tapan näitä, mutta en tiedä, mitä sitten pitäisi tehdä?

Hän näytti, melkein koko satsilla, miten iso ahven nyljetään. Opin sen, enkä ole ikinä unohtanut. Kiitollinen olin kun VJ ihmetteli miten hyvin olin ahvenet paistanut. Miten keitto maistui kuin Aune sen olisi keittänyt. Niin kuin olikin. Aloin arvostaa naapuriapua.

Omaa venettä meillä ei ollut, vaan VJ kalasteli Eskon kanssa vuokraveneellä. Syyskalassa heillä lienee ollut eväspullot lämmikkeenä, kun vene upposi. Heitä etsittiin yön yli, vakava Aron Torsti tuli jo informoimaan minua. Aamulla heidät kuitenkin löydettiin karikolta. Veneen omistaja oli vihainen, maksussa tehtiin sovitteluja. Lisäksi mereen jäivät haulikot, jotka oli mukana. Tiukkaa elettiin, tilistä tiliin. Onneksi sain lapsilisistä Necciä maksettua.

Minulle jäi aikaa tutustua saaren luontoon ja itseeni. Kirjoitin äidilleni, tosin vain myönteiset asiat, iloitsin sisareni vierailuista. Kerran kesällä Tarvajärvi tuli äänittämään sinne ohjelmaansa ”Tervetuloa aamukahville”. Sitä tehtiin laiturilla, pikku Timo äiteineen pääsi haastatteluun. Timon kiharat muuttuivat kultaisiksi ja kasvoivat olkapäille. Oli täysi työ vahtia, ettei isänsä niitä leikannut. VJ otti hänet mielellään joskus ruokalaan kehuttavaksi, ja pika söi kiltisti. Kotipihalla, isän nostaessa pojan tarakalta, hän tyhjensi poskensa.

Talvella -58 isän äiti Tilda kuoli. Hän oli aina ollut hyvin säästäväinen, olemattomista tuloistaan huolimatta minäkin sain vähän perintöä. Olimme lähdössä ensi visiitille kotiini Kiikoisiin, joten saimme Veikolle lammasturkin, itselle saappaat ja pojalle jotain pientä. Se oli siinä, siunasin mummon muistoa. Matka tehtiin juna – linja-auto-hevospelillä. VJ otettiin hyvin vastaan. Äiti aina passasi vävynsä parhain päin.

Syys-talvi 1958-59 Veikko joutui II jakson peruskouluun Katajanokalle. En halunnut jäädä saareen viikoiksi yksin. Löysin pienen huoneen Pietarinkadulta, jonne muutin Timon kanssa. Pojalle oli luvassa hyvä hoitopaikka Mariankadulta, pikkuserkku Reino Hara Tuulikki-vaimoineen lupasi huolehtia hänestä. Heillä oli Pirjo-tytär, joka iloitsi pikku kaverista.

Sain heti töitä Kaisaniemenkadulta Hevi-nimisestä liikkeestä, jolla oli oma mallisto. Meitä myyjiä oli neljä, joskus myös rva Kukko, omistaja. Kaikilta vaadittiin ensiluokkaista palvelua, sen nämä iloiset tytöt osasivat. Laila Masalin tunnusti Jehovaa, kävin hänen kanssaan pari kertaa seuroissa mutten ymmärtänyt hänen kantaansa. Silti pidin hänestä hyvin paljon, hänelle voi aina uskoutua. Raija Federley, siro nuorikko jumaloi miestään ja villi Anna teki ylitöitä Linnanmäellä. Minä mietin usein elämänarvoja. Huomatessani taas odottavani, päätin yhdistää perheen lopullisesti. Sysäyksen siihen antoi Timon huono hoito. Tuulikin aloitettua työt poika oli saanut kehnon hoitajan. Hän kylmettyi, saaden keuhkokuumeen. Onneksi hän tervehtyi hyvin Auroran sairaalassa. Päätös oli vakaa. Uutena vuonna 1960 muutin takaisin Isosaareen.

Isosaaresta Kirkkonummelle

Toukokuun 12. päivä 1960 yöllä kahden aikaan syntyi Kätilöopistolla toinen poikamme. Hän painoi 4,500 kg, pituus 52 cm. Hän oli hyvin vaalea, punakka poika, muutamia haituvia melkein kaljussa päässä. Ääni kuulosti kersantilta, joten hän tulisi pärjäämään isoveljen kanssa. Olimme iloisia toisesta pojasta, kolme vuotta tuntui sopivalta ikäerolta veljeen. Isäkin ehti tällä kertaa hakemaan pojan kotiin Isosaareen. Olimme talvella muuttaneet kerhotalossa olevaan huoneistoon. Se oli kuin menisi sutta pakoon ja karhu tulisi vastaan. Äänet vain kuuluivat nyt yöunien aikaan. Tilapäistä.

Viikossa kotiin oli syntynyt kaaos. En tiennyt mihin pojan olisi saanut, sillä korin päällekin oli heitetty Timon vaatteita. Juuri silloin näin kauhukseni parin naapurinrouvan lähestyvän oveamme. ”Onnea komeasta pojasta”, sylit täynnä rotinoita. Piirakoita, pullaa, kakkua ja kevätkukkia. Itku silmässä kiittelin ja pyysin tulemaan huomenna, koska juuri nyt ei mahdu. Aron Heta, jolla Timo sai olla päivät, sanoi, että se kyllä korjataan pian. ”Laitatkos kahvin päälle”. Huone ja keittiö sai pikasiivouksen. Huokaisin helpotuksesta. Vietimme sydämellisen vauvan kotiintulohetken.

Isä, VJ oli juhlinut siirtoa Obbnäsiin Kirkkonummelle. Työpaikka olisi Rannikkotykistön II patteri Mäkiluodossa. Hän toimisi viikot saaressa kouluttajana perheen asuessa Obbnäsissä. Mantereella asuminen lasten kanssa tuntui turvallisemmalta. Asunto olisi 2 h + k kylpyhuoneella. Elämä tuntui menevän parempaan suuntaan.

Iloitsin tästä muutosta. Vauva vain nukkui ja söi, niinpä voin pakata rauhassa. Vauva oli kuukauden, kesäkuuun 12 päivänä, kun ystävien saattamana lastauduimme lautta ”Seiliin”. Niinpä me täydessä ”Seilissä”, kipparinaan tuikea ylik. Niemi lähdimme Isosaaresta kohti tuntematonta. Sää oli aurinkoinen ja lämmin. Pieneen hyttiin pääsin poikien kanssa. Muutaman tunnin matka meni nopeasti nauttiessamme eväistä. Vauva tuhisi tyytyväisenä, hänen maitonsa pysyi lämpimänä. Timo odotti innolla uusia leikkitovereita, minä jo sisustin kotia. Tulo mereltä kotisatamaan, L-laituriksi sanottu, tuntui kaiken alulta. Vasemmalla näkyi venäläisten rakentamia rakennuksia. Kuulin siellä olevan kasarmeja, muonavaraston, saunan ja ruokalan torakoineen. Niitä yritettiin hävittää kaikin keinoin. Oikealla, mihin suuntaan lähdimme, oli korkea kallioharjanne. Vanhoja mäntyjä, myös heleänvihreää koivikkoa. Siinä traktorin lavalla iltapäivän lempeässä lämmössä tiirailin metri metriltä uutta kotiseutua.

Tien oikealla sivustalla näkyi rantaviiva, kohta pienten koivujen suojaama uimaranta. Vasemmalta näkyi samalla rak. A 1, kolmikerroksinen lamellitalo. Sadan metrin välein seurasi A 2 ja A 3. Rantatie A 3 C 20, meidän kotimme. Matkaa laiturilta lie vajaa kilometri, olimme kotipihassa.

Kipparimme vaimo, Sanni Niemi tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kotimme olisi keskirapun toisessa kerroksessa, he asuivat meidän alapuolella, joten kanssakäymistä tulisi olemaan. Talo oli vastavalmistunut, osa huoneistoista oli vielä tyhjinä. Sanni esitteli tulleet, ruveten samalla auttamaan meitä.

Ovi aukeni valkeuteen. Kaikki valkeaksi maalattua. Pitkän eteisen tulisin peittämään punaisella räsymatolla, joka oli juuri kudottu Kiikoisissa, niin kuin keittiöön tuleva sininen matto. Keittiön ikkunan eteen saisin mahtumaan ompelukoneen ja samalla voisin seurata poikia ikkunasta, kun he olisivat hiekkalaatikolla. Pitkä valkea kaappirivistö huokaili muutaman kattilan ja kupposten vuoksi. Vanhat verhot saisivat kelvata aluksi, niin kuin makuuhuoneeseenkin jonne ei juuri uutta mahtunut sänkyjen lisäksi. Olohuoneeseen ei jäänyt muuta kuin piironki ja yksi tuoli. Se täytyisi kalustaa ennen vauvan ristiäisiä.

Parasta kaikessa oli kylpyhuone. Oikea pönttö asialle. Kraanasta tuli kylmää ja kuumaa vettä. Miten helppoa lastenhoito aikaisempaan verrattuna. Timo halusi välittömästi kylpyyn. Iltapesulle mentiin altaaseen, usein sammakoiden kanssa. Lasten nukahdettua lojuin siellä minäkin unen tuloon saakka.

Parvekkeelle pääsi olohuoneesta. Ensi kerran minulla oli parvekelaatikko, pelargoneja. Vauva nukkui siellä niin makoisasti, että suositeltu neljän tunnin syöttöjakso täyttyi. Pikkupojan ristiäiset aiottiin viettää omassa kodissa, kummien ja lähisukulaisten kera. Kylän sielunhoitaja, rovasti Korpinen tulisi kastamaan hänet. Kunhan nimestä päästäisiin yksimielisyyteen ja olohuone kalustettua.

Päädyimme Askoon ostoksille. Olohuone sai siniharmaan villamaton, sinisen vuodesohvan tuoleineen, Teakhyllystön sekä pöydän. Osamaksulla tietenkin. Vähäiset kirjamme, valokuvat, pienet koriste-esineet pääsivät nyt esille. Ompelin sohvalle värikkäitä tyynyjä. Verhoiksi valitsin niin muodikasta ”Jokamiehen kangasta”. Huone näytti mielestäni hyvältä, vain kukat puuttuivat. Mitähän Anna mummo sanoisi?

Sammakon metsästys

Tuttavan tuttavan kautta saimme tietää Naistenklinikan tarvitsevan sammakoita. Vielä 1960-luvulla sairaala käytti niitä koehedelmöityskokeisiin. Meillä oli tiedossa hyvä sammakkopaikka, eikä lisätienesti olisi pahitteeksi.

Mäkiluoto, Mac Elliot’iksi myös kutsuttu, on linnakesaari. Patteriston tarpeiden, kasarmin, ampuma-alueiden ym. lisäksi siellä on rehevää kosteikkoa kallioiden välissä. Aurinkoisina kesäpäivinä lukuisat kyyt ottavat aurinkoa rantakallioilla. Niiden ruoka, sammakot, kurnuttavat ja lisääntyvät kosteilla lehto- ja suoalueilla.

Elokuussa 1962 alkoi operaatio sammakon metsästys. Menin poikien kanssa viikonlopuksi Mäkiluotoon. Ehtoolla, poikien jo nukkuessa, lähdimme ämpärit ja petromax-lamput käsissä pyyntimatkalle. Kirkkaiden lamppujen syttyessä pulleasilmäiset, leveäsuiset sammakot hyppäsivät valopiiriin. Tavallinen sammakko, ilettävän liukas, kuin räkää kädessä, piti kääntää ylösalaisin, nähdäkseen vaalealla vatsalla harmaita kuvioita. Se olisi poika, joka kelpaisi. Iso mölysammakko, melko tumma oliivi, vatsa marmoria, tuntui kädessä miellyttävän kuivalta. Sen pitkien takaraajojen räpylät ulottuivat varpaiden kärkiin, siellä uroksilla oli ylimääräinen kyhmy. Keskityin nopeasti vain niihin, sillä ne olivat kookkaita, painoivat aina vaadittavat viisikymmentä grammaa. Sydän pompottaen ne istuivat tarkastuksen ajan hiljaa kädessä, mutta ämpäriin jouduttuaan alkoi möly. Kahden iltayön aikana saimme kerättyä niitä parisataa. Aamulla sammakot pakattiin sammaleilla pohjustettuihin pahvilaatikoihin. Ensi ne saivat puolen tunnin venekyydin Obbnäsiin, siitä tunnin matka Wickströmin linja-autolla Helsinkiin, edelleen ratikalla sairaalaan.

Kerran sattui vahinko Helsingin linja-autoasemalla. Toinen laatikoista repesi. Liekö laitettu liian kosteita sammalia. Kymmeniä sammakoita loikki laitureiden välissä. Kersantti ite, sammakoiden vastuullinen kuljettaja, ei jäänyt hiljaiseksi. Komento kuului: Huomio, huomio, sammakoita karkuteillä, ottakaa kiinni”. Komento ei juurikaan auttanut, vaikka hämmästyneitä katselijoita riitti.

Kahtena syksynä teimme tätä lisätienestiä, á-hintaa en muista, mutta sain palkaksi kultaiset korvarenkaat, VJ osti kellon, pitäen myös ystäville juhlat. Ja puhetta riitti.