Muistoja Örön suunnalta

URHO MYLLYNIEMI

KUN MITTAUSJAOS ODOTTI AURINGONNOUSUA

Vaasan Rannikkopatteristo osallistui 2. Divisioonan sotaharjoitukseen Kemiön saarella touko-kesäkuun vaihteessa 1961. Harjoituksen johti 2. Divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Adolf Ehrnrooth. 31. Merikadettikurssin rannikkotykistökadetit osallistuivat sotaharjoitukseen VaaRPston muodostaman harjoituspatteriston alemmissa upseeritehtävissä. Meidät perehdytettiin tehtäviimme harjoituspatteristoa perustettaessa Suomenlinnassa ja toimimme sijoitustemme mukaisissa tehtävissä jo moottorimarssilla Kemiöön.

Harjoituksen kulku oli pääpiirtein seuraava: Keltaiset (mm. Rannikkojääkäripataljoona harjoituskokoonpanossa) toimeenpanivat laivastoyksiköiden tulemana ylimenohyökkäyksen Bromarvin-Padvan alueelta Kemiön saaren kaakkoisosiin, hyökkäsivät sieltä Kemiön kuntataajaman suuntaan ja jatkoivat kohti Strömman kanavaa ja saaren pohjoisosissa olevia lauttapaikkoja.

Siniset (polkupyörin ja jalkaisin liikkuvia pataljoonia Lounais-Suomen varuskunnista, tukenaan moottoroitua kenttätykistöä, VaaRPston harjoituspatteristo ja eri aselajien yksiköitä) viivyttivät hyökkääjää Västanfjärdistä ja Vestlaxista Kemiöön johtavien teiden suunnissa ja valmistautuivat lyömään keltaiset vastahyökkäyksellä.

Toimin harjoituksessa mittausjaoksella ja samalla 1. mittausryhmän johtajana. Harjoituspatteristo oli kokoonpanoltaan vajaa ja käsitti siksi vain kaksi mittausryhmää. Tämä aiheutti lisää työtä, sillä harjoituksessa toimittiin tilapäiskoordinaatistossa 1:100 000 taloudellisilla kartoilla. Harjoituksen teemana oli kaiken lisäksi viivytystaistelu. Mittausryhmät olivat kokoonpanoltaan ja kalustoltaan määrävahvuiset. Kadetit toimivat mittausupseereina, aliupseerit ja miehistö olivat VaaRPston varusmiehiä. Kummallakin ryhmällä oli käytössään mittaussuuntakehä mallia Zeiss.

Olin palvellut varusmiehenä ja kesävänrikkinä Jääkäripatteristossa. Tammikuussa 1959 tulenjohto- ja mittauspatteristosta muodostettu mittausryhmä mittasi suuntakehämurtoviivamittauksella kiintopisterungon Panssariprikaatin talvisotaharjoitusta varten. Toimin ryhmässä mittausaliupseerina ja sain tällöin arvokasta käytännön kokemusta. Eräässä panssariprikaatin toimintavalmiusharjoituksessa syksyllä 1959 toimin vänrikkinä joukko-osastoni perustaman patteriston mittausupseerina. Patteriston mittausupseerin tehtävät olivat minulle siten tuttuja jo ennestään.

Harjoituksessa patteristoupseerina toiminut kapteeni Elis Rask käski mittauksen alkupisteeksi ja samalla tuliasemapuolen peruspisteeksi erään tienristeyksen, jonka koordinaatit hän määritti taloudelliselta kartalta 1: 100 000. Määritimme peruspisteellä suunnan aurinkomittauksella. Mittaisin sitten omalla ryhmälläni tulipatterien peruspisteiden ja tykkien koordinaatit sekä annoin patterille suunnan. Toinen mittausryhmä mittasi rungon tulenjohtoalueen peruspisteen, jonka jälkeen tulenjohtoelimet määrittivät oman paikkansa nopealla murtoviivamittauksella. Kun tulenjohtoporras ja tuliporras oli näin saatu samaan koordinaatistoon, edellytykset tulitoiminnan aloittamiseen oli luotu. Myös toimintasuunnassamme olleet jalkaväen kranaatinheittimistön tuliasemat olisivat voineet liittyä koordinaatistoomme. Sitä tapahtuiko näin myös käytännössä en enää muista.

Mittaustoiminta oli sen jälkeen pari vuorokautta viivytystaistelun luonteesta johtuen jatkuvaa ”kilpajuoksua” taaksepäin, jotta suuntakehämurtoviivamittaus olisi pysynyt vetäytyvän jalkaväen edellä. Mittasimme ryhmittäin vuoroon tilapäiskoordinaatiston runkoa ja valmisteluna lla olevia seuraavia tuliasemia. Tulenjohtoporras mittasi taaksepäin siirtyessään omat tulenjohtopaikkansa ”paaluttamistamme” kiintopisteistä nopealla murtoviivamittauksella. Tämä tarkkuus oli riittävä, sillä sisämaan suuntaan mentäessä toimittiin pelkästään maa-ammuntamenetelmin.

Toisen sotaharjoituspäivän iltana oltiin siirrytty alueelle, jonka tuntumassa oli kolmiomittauksen latvamerkki. Sen tarkat koordinaatit olivat kiintopisteluettelossa ja siten käytettävissämme. Esitin kapteeni Raskille, että ottaisimme latvamerkin mittauksien lähtöpisteeksi ja siirtyisimme suuntakehämurtoviivamittauksen edistymisen myötä karttakoordinaatistoon. Rask vaikutti myönteistesti yllättyneeltä tästä kadetin tekemästä esityksestä ja käski toimia sen mukaisesti.

Pidimme lepotauon yön hämärän aikana ja siirryimme sitten hyvissä ajoin ennen auringon nousua latvamerkille. Pystytimme molempien ryhmien jalustat valmiiksi ryhmien mittaussuuntiin ja vaijerimiehet mittasivat jalustanvälit, niin että mittaus eteni suunnansiirron nopeudella heti kun saamme suunnan. Sitten jäimme odottamaan auringon nousua ja nautimme korkealta mäeltä avautuvasta maisemasta. Otimme suunnan aurinkomittauksella heti kun aurinko nousi esiin horisontista ja lähdimme liikkeelle.

Oma ryhmäni mittasi tuliasemat ja tykit karttakoordinaatistossa keskimeridiaanin 24° mukaan. Toimimme nimittäin meridiaanikaistojen rajalla siten, että Kemiön saaren itäosa ja Särkisalo olivat meridiaanikaistalla 24°. Taalintehdas ja Kemiön saaren länsiosat olivat puolestaan meridiaanikaistalla 21°. Toinen mittausryhmä mittasi rungon tulenjohtopuolen peruspisteeseen ja edelleen Linnarnäsin alueella olevaan tulenjohtoasemaan.

Mittausupseerin ”suuri hetki” koitti, kun tilapäiskoordinaatistosta pystyttiin siirtymään karttakoordinaatistoon. Aamulla harjoituspatteristomme olisi kyennyt mittausten puolesta tulitoimintaan myös meriammunnoin Kemiön itäpuolitse Särkisaloon ja edelleen Strömman kanavalle johtavalle hyökkäysuralle. Viestitoiminta tapahtui radioin tuliportaan sisäisiä yhteyksiä lukuunottamatta.

Harjoitustilanteen kehitys ei kuitenkaan johtanut tilanteeseen, jossa tätä meriammuntavalmiuttamme olisi päästy hyödyntämään pelitoiminnassa. Sotaharjoituksessa toiminnan painopiste oli entistä enemmän torjuntataisteluissa Kemiön sisäosissa. Mittaustoimintamme päämäärä oli tästä johtuen topografisten edellytysten luomisessa maa-ammunnoille.

ABSURDIA SANAILUA KYTÖN TORNISSA

Merisotakoulu oli kesäkuussa 1961 ampumaleirillä Rysäkari-Miessaari-Kytö-alueella. 31. Merikadettikurssin rannikkotykistökadetit junailivat ampuvien pattereiden päällikköinä ja patteriupseereina sekä tiedustelu- ja viestiupseereina rannikkotykistöpatteriston esikunnassa. Upseerioppilaat toimivat pattereiden muissa tehtävissä. Kukin kadetti sai johtaa tulta kovapanosammunnoissa, niin että jokainen sai suorittaakseen 2-3 tulenjohtotehtävää.

Olin ollut leirin alussa tiedustelu-upseerin tehtävissä harjoituspatteriston esikunnassa, josta minut lähetettiin Kytön kevyelle patterille johtamaan elämäni ensimmäinen meriammunta. Kadettiveli Pekka Suorauma toimi kaksitykkisen 76 ItK/31-patterin päällikkönä. Tykit olivat tilapäisasemissa paljaalla kalliolla.

Tulenjohtopaikka sijaitsi Kytön tornin rakohuoneessa. Kytön torni on tyypillinen korkea ”Rikaman saapas”. Patterin päällikön, tulenjohtoryhmän ja ammunnan tarkkailuhenkilöstön lisäksi tornissa olivat paikallaMerisotakoulun johtajan apualainen, eversti Tauno Laukkanen ja kadettiosaston rannikkotykistölinjan johtaja, yliluutnantti Jukka Karvinen.

Olosuhteet tulevalle ammunnalle eivät vaikuttaneet kovinkaan suotuisilta. Tykkikalusto oli pettänyt edellisessä ammunnassa ja häiriöhalolla vaikutti olleen merkittävä rooli tykkitoiminnassa. Vain toinen tykeistä oli sen jälkeen ehditty korjata ampumakuntoon. Hinaaja ja maali odottivat halsin oikeassa reunassa yli kymmenen kilometrin päässä ja erottuivat vaivoin autereisessa säässä. Koska 4 metrin sisäkantamittarin tarkkuus ei niillä etäisyyksillä ollut riittävä, joutuisin ilmeisesti johtamaan ammunnan menetelmällä P 2 yksitykkisellä patterilla, joka ampuisi hakuammunnan kaksoiskerroittain.

Odotellessani ammunnan alkua hyräilin ajankuluksi mielessäni Tsaikovskin Pähkinänsärkijän teemaa. Jukka Karvinen tuli silloin viereeni ja totesi:

-”Kadetti Myllyniemi, Tehän ette vaikuta lainkaan hermostuneelta. Kun koulun johtajan apulainen on seuraamassa tulenjohtosuoritustanne ja linjajohtajannekin on tässä paikalla, Teidän pitäisi olla hermostunut.”

Vastasin siihen jotensakin tähän tapaan: ”Herra yliluutnantti, todennäköisyys ammunnan epäonnistumiselle on näissä olosuhteissa niin ilmeinen, että minun on ihan turha hermostua.”

Ammunnan varotoiminnan ja tarkkailun järjestelyt oli sillä välin saatu valmiiksi. Maali komennettiin liikkeelle ja Pekka Suorauma antoi minulle tehtäväksi torjua vastustajan tiedustelusyöksyn. Annoin tulikomennon, joka päättyi komentoon: ”Porrasta vasempaan, ampukaa!”. Everstiluutnantti Laukkanen esitti sen jälkeen varsin erikoisen kysymyksen:

”Sanokaapa kadetti, mitä onkaan saksaksi: Suurimman osan elämästään sotilas odottaa turhaan, mutta ei ilmaiseksi.” Koulussa pitkän saksan lukeneena ja kieltä harrastaneena minulle ei tuottanut vaikeuksia kääntää lausetta, joten vastasin:

”Herra everstiluutnantti: Den grössten Teil seines Lebens wartet der Soldat vergebens, aber nicht umsonst.”. Laukkanen nyökkäsi ja totesi: ”Oikein”.

Samassa tykki laukesi ja ammunta alkoi. Ensimmäiset iskemät olivat oikealla, eli ennakon vastaisia, joten sian niistä vain kyseenalaiset havainnot. Sivuporrastus iski muutaman piirun vasempaan ja sain pituushavainnon ”takana”. Korjasin sivua ja aloin matkan hakuammunnan. Sain maalin kiinni ja 400 metrin haarukkaan. Sen puolittaminen jäi kuitenkin kesken, sillä tykkikalusto petti jälleen. Luisu oli liian suuri. Ammunta jouduttiin lopettamaan. Tulos oli siten pessimistisen ennakkoarvailuni mukainen.

ÖRÖLÄISTEN KIRKKORETKI

Palvelin kevättalvella 1964 luutnanttina Hangon Rannikkopatteriston 2. Patterissa Örössä. Päätehtäväni oli kouluttaa 15. helmikuuta palvelukseen astuneita alokkaita ja toimia heistä muodostetun alokaspatterin päällikkönä. Jaosjohtajat olivat nuoria va. kersantteja. Siihen aikaan lauantaisin aamupäivä oli vielä täysipainoista koulutusta. Iltapäivällä oli työ- ja siivouspalvelusta ja osa varusmiehistä pääsi vuorollaan lähtemään viikonlopuksi lomalle.

Eräänä lauantaina maaliskuun lopulla kantahenkilökunta hälytettiin puolilta päivin Sotilaskotiin. Linnakkeen päällikkö, kapteeni Helkko Viitanen aloitti puhuttelun antamalla seuraavan käskyn:

”Patteri hiihtää huomenna kirkkoon Hiittisiin.

Kersantti Aaltonen! (Herra kapteeni.) Johdatte latuosaston reittiä Pikkulaituri – Bötesö – Rosala ja sieltä tien suunnassa Hiittisten kirkolle. Käytössänne oma jaoksenne. Lähtö klo 03.00.

Luutnantti Myllyniemi! (Herra kapteeni.) Johdatte muun patterin samaa reittiä. Lähtö klo 05.00.

Kersantti Pohjonen! (Herra kapteeni.) Otatte hevosen ja kenttäkeittiön sekä muonavarastolta huomisen lounaan muonat. Ajatte jo tänään vaimonne kanssa Hiittisten merivartioasemalle ja muonitatte huomenna patterin Hiittisissä. Olen sopinut merivartiomestari Lejonmarkin kanssa majoittumisestanne merivartioasemalla.

Itse hiihdän neljännen jaoksen mukana.”

Käsky sisälsi lisäksi määräyksiä mm. vääpeli Huttuselle muonituksesta, ylikersantti Lahtiselle lääkintähuollosta sekä ruokalalle aamuteen ajoituksesta. Kersantti Pohjoselle annetun käskyn teki mahdolliseksi se, että rouva Eeva Pohjonen palveli Örön ruokalassa keittäjänä.

Helkko Viitasen antama käsky oli yllättävä, jollei jopa mykistävä. Matka Öröstä Hiittisten kirkolle oli noin 20 kilometriä, mikä oli ihan kunnon hiihtosuoritus alokkaille, etenkin kun jumalanpalveluksen jälkeen piti hiihtää vielä takaisin Öröön.

Käytin iltapäivän matkan valmisteluihin. Etsin tarpeelliset kartat ja kompassin. Voitelin suksemme odotettavissa olevan kelin mukaisesti, sillä vaimoni Silja päätti lähteä mukaan ja hyödyntää harvinaisen mahdollisuuden kirkossa käyntiin. Etsin myös esille kirjasen ”Sulkeisjärjestyksen opas. Juhlamenot” kirkkoupseerin tehtävän varalta.

Hiihtosää oli sunnuntaina aamulla suotuisa. Pakkasta oli muutama aste ja heikko tuulikaan ei haitannut matkantekoa. Aurinko nousi noin puolitoista tuntia lähdön jälkeen. Latuosasto oli tehnyt hyvää työtä ja menomatka Hiittisten merivartioasemalle sujui ongelmitta ja marssiaikataulun mukaisesti. Perillä patteri ruokaili ja siistiytyi marssilevon aikana ennen kirkonmenojen alkua.

Hiittisten kirkko on puurakenteinen ristikirkko joko 1700-luvulta jollei jo 1600-luvulta (valmistusvuotta en valitettavasti muista) ja lajissaan maamme vanhimpia. Hiittisten seurakunta oli ruotsinkielinen, mutta kirkkoherra piti meille suomenkielisen jumalanpalveluksen. Hän oli kotoisin Pohjois-Karjalasta, mutta suorittanut teologian opintonsa Åbo Akademissa. Toimin jumalanpalveluksessa kirkkoupseerina.

Jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoherra piti yleisesityksen Hiittisten seurakunnan silloisesta nykytilasta sekä Hiittisten kunnan elinkeinorakenteesta ja väestönkehityksestä viime vuosikymmeninä. Hän totesi muun muassa, kunnan asukasmäärän kasvaneen voimakkaasti koko 1920-luvun aina 1930-luvun alkuvuosiin asti, ”mutta sitten saaristosta loppui silakka” ja väkiluku kääntyi laskuun. Helkko Viitanen kääntyi tällöin kirkonpenkissä oikein katsomaan taakseen ja saattoi todeta kuulijoiden virnistelevistä ilmeistä, että kirkkoherran kiertoilmaus kieltolain päättymisen vaikutuksista saariston kalastajaväestön sivuelinkeinoon oli oivallettu oikein.

Kirkonmenojen päätyttyä seurakunta tarjosi paterin kantahenkilökunnalle kirkkokahvit Hiittisten pappilassa.

Jaosten järjestystä vaihdettiin ennen paluumarssia Öröön. Hiihto sujui aluksi ripeästi aurinkoisessa pakkaskelissä. Kärjessä hiihtänyt kersantti Markku Peltomaa piti kuitenkin yllä liian kovaa vauhtia, syntyi haitariliikettä ja osasto uhkasi katketa. Kun meillä ei ollut silloin radioita mukana , hiihdin vaimoni kanssa kärkijaoksen ohi ja saavutettuani Peltomaan käskin ”osasto seis” ja määräsin 15 minuutin marssitauon. Sen aikana hiihdin Helkko Viitasen luo, joka hyväksyi toimenpiteeni todeten tosin, että olisit odottanut vielä jonkin aikaa, niin että kersantit olisivat saaneet oikein konkreettisen opetuksen marssinopeuden noudattamisen tärkeydestä. Tauon jälkeen patterin hiihto sujui ongelmitta Öröön asti. Tosin iltapäivän aurinko muutti kelin nuoskaiseksi ja teki hiihtämisen raskaammaksi.