Muistikuvia Rankista ja vähän muutakin

PERTTI HUHTANEN

Päällikköaikanani 1964-65 Rankki oli ns. kurssilinnake. Rannikkotykistöaselajin ilmatorjuntakurssin aikana vahvuus oli 70-80 varusmiestä, sähkö- ja voimakonekurssin aikana 50-60, kolme saapumiserää vuodessa. Kantahenkilökunnan kirjavahvuus oli 2 upseeria ja 8 aliupseeria. Paikallaoleva rivivahvuus taas oli jotain aivan muuta. Tuolloin oli suuri joukko sodan aikana palvelukseen jääneitä siirtynyt reserviin ja henkilökunnasta oli kova pula. Kokemus ja koulutuspohja jäivät usein pahasti tehtävien vaatimustason alapuolelle.

 Linnake

Rankki on kaunis, luonnoltaan erittäin monipuolinen itäisen Suomenlahden helmi. Suhteellisen pienestä koosta huolimatta saaren luontoon mahtuu huikean upeita rantakallioita ainutlaatuisine Majakkaniemineen, unelmanomainen Etelänkaipuun laguuni valtavine tuomilehtoineen, rämettä, suota, oikeaa metsää, kenttää. Kotkan valot näkyivät illalla pohjoisessa. Kesäpäivinä Kotkan yllä näkyi pilviä, vaikka Rankin taivas oli kirkkaan sininen. Oman sääaseman ansiota ehkä. Myrskyjä toki koettiin. Kulkuyhteydet olivat rajallisia. Nuorelle perheelle olot olivat kuitenkin lähes ihanteelliset elämän keskeisten arvojen osalta.

Etelän kaipuu on tunnelman nimi vieläkin, kun ajan Kotkan Sapokanlahteen merta katsomaan. Mikä onkaan sää, onko lähtenyt jo jää. Eksoottinen nimi juontaa suuriruhtinaskunnan ajoilta. Tuolloin ilmeisesti keisarin venäläiset sotilaat saarella palvellessaan kaipailivat kotipuoleen, siis etelään. Käärmeitä ei ollut eikä oikein matojakaan. Viimeinen mato, nimeltään kuulemma Oskari, oli lähtenyt uusiin seikkailuihin ilmeisestikin Kairon suuntaan jo aikoja sitten. Komposti ja ostomadot auttoivat asiaa, mutta aboriginaalit olivat hävinneet.

Omalta osaltani hallinnolliset asiat olivat kadettiaikana jääneet kovin vähälle. Kokemusta oli toki Kirkonmaalta myös päällikkösijaisuuksista. Kapteeni Lari Rannisto antoi esimerkin tyylikkyydestä ja järjestelmällisyydestä. Legendaarisen vääpeli Veikko Typön persoona teki ikimuistoisen vaikutuksen. Ilmatorjuntakoulutusta sain peräti viikon leirillä Lohtajalla. Siitä tuli ammuntojen johto-oikeus eli suorastaan velvollisuus. It-lyhenne tarkoitti tuohon aikaan ilmatorjuntaa. Ylikersantti Markku Sinkkonen oli lähes vastaavassa tilanteessa linnakkeen vääpelinä. Kerran sanoin Sinkkoselle, että haepa se Tane tänne niin pidän henkilökunnan puhuttelun. Se oli siinä se kantahenkilökunta. Enempää ei ollut.

Lasse Pohjola ilmestyi antaumuksellisena asemiehenä. Oli Kämppi, Parkkoset, Ahtosalo ja muita. Monitoimimiehiä kaikki. Sääasemakin kuului palveluspalettiin. Päällikön pöydällä komeili Kirkonmaassa voitettu Rannikkotykistön kilpailuammuntapokaali upean Suursaari-kaluston koristeena. Palvelus oli palvelusta, ei niinkään ns. työntekoa, paikallaoloa, työnteon teeskentelyä. Norttiportaan pomppamiehet olivat erikseen. Hanskat putosivat, jos selkään lyötiin. Palvelus tarkoitti kokonaisvaltaista sitoutumista. Tilanteista piti selvitä. Vapaa-aika oli eläväistä, värikästäkin kutsuineen ym. Olimme samassa veneessä. Myös suhde varusmiehiin oli melko välitön, erikoishommissa kun paljon oltiin. Valmiusvelvoitteet, koulutus ja vartiopalvelu, venehommat tai sääaseman toiminta yms. eivät tietenkään päässeet lipsumaan.

Rankkiin tuli lumi ja piti tehdä hiihtolatu. Ainoa, joka tiesi edellistalvien latureitin oli ruokala-apulainen Raili Eskelinen. Hän ystävällisesti auttoi asiassa. Sittemmin vääpelinä oli ylikersantti Niilo Nikke Kähönen. Aika ajoin saarella palveli oikein koulutettu lääkintäaliupseeri ja vaihtelevasti kesäkersantteja, jopa kesävänrikki. Markku Sinkkonen palveli sotilasmestariksi asti. Vaimonsa Hilkka toimii edelleen rannikkosotilaskotiyhdistyksen aktiivina. Kähönen siirtyi Hämeenlinnaan.

Aikanani sattui traaginen hukkumistapaus. Vapaa-aikanaan eräs kersantti oli jotenkin joutunut mereen Majakkaniemellä ja hukkunut, ehkä menettänyt tajuntansa kaatuessaan ja pudotessaan. Siunaustilaisuus oli raskas kokemus. Aivan tuore aviovaimo, nyt yht’äkkiä leski, aivan murtunut.

Silloin palveltiin myös lauantaisin. Ylityökorvauksia ei tunnettu. Uusi aika teki kuitenkin tuloaan. Meidän piti pitää koeluontoista työaikalistaa, vaikkei korvauksia heti alkuun maksettaisikaan. Meidän listassamme oli normaaleina palvelusviikkoina kouluttajana toimineella Piggin Tanella parikymmentä viikkotuntia, minulla runsaat kymmenen tuntia yli huoltopäällikön ymmärryksen. Hän soitti ja sanoi, että älä lähetä tämmöisiä listoja, eihän kukaan tee tuollaisia tuntimääriä. Sanoin, että asiakirjan väärentämiseen tarvitaan vähintään komentajan allekirjoittama kirjallinen käsky enkä taida sittenkään väärentää. Huoltopäällikkö sanoi, että mitä. Minä sanoin, että voin minä kuitenkin tehdä niin kuin tahdot, jos saat komentajan käskemään, että en enää lähetä tämmöisiä listoja. Tosin sitten ei tule muunkaanlaisia listoja. Minun listani pitävät paikkansa. Terve.

Kasarmi oli uusi ja toimiva, samoin keittiö. Sotilaskoti puutaloidylli. Paloi myöhemmin, surku. Uudet rivitaloasunnot hyviä vaikkakin kylmiä talvisaikaan. Hirsisauna suoranainen aarre. Oli traktori ja hevonen. Kuljetusvene oli K-vene, kullan arvoinen kaikkine epämukavuuksineenkin. Laivasto ilmeisesti halusi kostaa rannikkotykistön siirtymisen maavoimiin tekemällä mahdollisimman matkustajaepäystävällisiä linnakeveneitä. Emmehän me sinne oikeasti kuulunetkaan. Ylijohto näki hyväksi ja käski. Joskus tuli mieleen, että pääsisipä joskus suunnittelemaan sotalaivan. Eivät varmaan ainakaan itseään kolhimatta mahtuisi edes käymälöihin messeistä puhumattakaan. Jos niitä nyt sitten olisi olemassakaan. Koneäänet vahvistettaisiin pakkosyöttöämyreillä kaikkiin sisätiloihin. Niihin ohjattaisiin myös polttoaineen katku. Aluksen runkoon asennettaisiin tärinänvahvennuslaitteisto.

Kuljetusalus valtiovarainhävittäjä Pyhtää kiinnittyi talvella Kotkan päässä Gutzeitin viemäriaukolle. Muualta se ei pakkasaamuina päässyt liikkeelle. Lämmin viemärivesi sulatti jään siitä kohdasta. Muutoin Pyhtää olisi jäätynyt kiinni kuin Nordenskiöld aikanaan Koillisväylälle. Laivan lähtöpaikkaan oli hankala kulkea tehdasalueen läpi, varsinkin lastenkärryjen kanssa. Hankalaa oli myös odotella jopa tunteja, kun ei tiennyt odottaako siinä vai lähteäkö takaisin kaupunkiin vaikkapa johonkin kahvilaan. Viestiyhteyksiä ei ollut, ei suojaa, ei mukavuuksia. Kahvirahat sentään. Ne olivat sotavaltion maksamaa korvausta menetystä vapaa-ajasta, nykykielellä palkkaa.

Voi olla, että sitä samaistui liikaakin linnakkeeseensa ja tehtäväänsä. Oli vähän omistajan ja isäntämiehen otteita. Kyllä se oli minun linnakkeeni. Olivat minun miehiäni. Oli minun veneeni. Oli voimakas vastuuntunne miehistä ja taisteluvalmiudesta. Jos, jos ja jos. Kyllä täältä pesee. Torjuntatehtävä oli kirkkaana mielessä. Eri vaihtoehtoja tuli pohdituksi. Joskus näki itsensä ja linnakkeensa luutnantti Zidéninä kärkijoukkoineen, hurraa sepä sukkela temppu, nyt kuollaan kuin herrat siis. Joskus suunnasta erehtyneenä Sven Tuuvana yksin sillalla päin perhanaa. Tai täs-siul-on-hyvä-mies-Rokkana konepistooleineen ja käsikranaatteineen. Ero kenttätykistön ja rannikkotykistön välillä on siinä, että kenttätykistö on takana ja rannikkotykistö edessä. Harmaan kirjan ohjeet puolueettomuuden suojaamisesta olivat kovaa ja selkeää tekstiä. Ärrtee on Rrautaa. Rintamavastuussa rauhankin aikana. Joka hetki.

Merialueen ja ilmatilan valvonta olivat arkipäivää. Yllätyshyökkäys oli pahin uhkakuva. Sillä tarkoitettiin esimerkiksi sotaharjoituksen yhteydessä ilman liikekannallepanoa suorittamaa äkillistä iskua maamme ydintoimintojen lamauttamiseksi. Meidän alueellamme olivat pääkohteita, mereltä ja ilmasta, satamat laitteineen ja yhteyksineen. Tällaisessa tilanteessa niin poliittinen kuin sotilaallinenkin johto toimii äärimmäisessä kriisissä. Jokaisen on arvattava oma osansa ilman paimentajia ja jarrumiehiä. Ainoa ulkovalta, joka tällaiseen olisi pystynyt, oli tietysti se muinainen suuri ja mahtava mikä YYA se nyt taas olikaan. Ylväänä jättiläisenä taivaanrannassa kohoava Suursaari ikään kuin symbolisoi uhkaa. Kun sitten nelisenkymmentä vuotta myöhemmin pääsin Suursaaren Pohjoiskorkealta katsomaan omia rantojamme, oli tunnekuohu voimakas. Sanoin itselleni, että tätä et kyllä arvannut, kun tulenavauksia ja muita vastatoimia suunnittelit.

Vaikka olipa se hyökkääjä kuka tahansa niin sama kaiku olisi ollut, niin askelten kuin tykkienkin. Kohtalokkain vaihtoehto olisi ollut kolmansien maiden sotiminen keskenään Suomen alueella. Oma tontti oli hoidettava. Geopolitiikka, Mannerheim, Paasikivi, jotenkin se Kekkonenkin, petollisen rauhallinen kylmä sota. Pelin henki oli selvä, vaikka virallinen käsitteistö alkoikin jäsentyä paremmin vasta esikuntapalvelussa kapteenikurssin jälkeen. Uusi turvallisuuspolitiikan opetusmateriaali oli aikansa huippua. Minulle muuten tuli vuosikymmenet Time Magazine. Newsweekin ja muita ulkomaisia lehtiä ostin usein. Elin ihan eri maailmassa kuin rähmä-Suomen lehtien lukijat. Upseerikerho tilasi Marine Corps Gazettea. Patteristolla ei ollut rahaa tällaiseen tarkoitukseen. Hyvä lehti.

Näin jälkeenpäin on monesti mieleen tullut valtiojohtomme äärimmäisen kriittiset päätöksentekohetket isänmaallisten sotiemme aikana. Oli vain huonoja vaihtoehtoja, niitäkin vähän. Kyseessä koko maan ja kansan kohtalo, kahden puolen hirviödiktaattorin johtama suurvalta. Siinä eivät olisi silmienpyörittely eivätkä maailmanparannuspuheet auttaneet. Johtajat ottivat vastuun ja johtivat. Niin tekivät monet muutkin vastuunkantajat. Miten lienee nyky-Suomessa. Vai onko rauha ikuinen. Eikö suuronnettomuutta voisi tapahtua. Meteoriitti.

Ylimmäinen ohje oli toiminta tehtävän mukaan. Aina eivät yhteydet taakse ihan oikeasti toimi. Joskus ei vain kumma kyllä kuulu. Jos itse näkee tilanteen selvästi niin muiden epäröinti ei saanut olla esteenä. Tehtävällä oli tarkoitus. Omapäisyydestä tai muusta syystä ehkä lankeava vankilauhkakin tuntui kovin pieneltä suuren tehtävän rinnalla. Moni Suomen sankari on ollut vankilassa isänmaan puolesta. Ei taipunut pää jääkärien kuin kansan muun, he uskoivat yhä. Ei paatosta, ei eetosta, ei kaukana todesta. Toisaalta perheet piti tietenkin saada saaresta pois ennen tositoimia. Mistään vastuuttomasta laukaisuherkkyydestä ei ollut kysymys. Moninaisia olivat aatokset.

Rannikkolinnake oli todellinen merisotahirviö. Pääaseina kauaskantoiset rannikkokanuunat, oli ilmatorjuntaa, pioneereja ja vaikka mitä, oma huolto, voimakoneet ja veneet. Vain ilmavoimat puuttuivat. Tulivoimassa ja taisteluvälinesortimentissa löytyi. Esimiehet ja esikunta usein hyödyksi, usein haitaksi. Oltiin etulinjan edessä, avant garde. Se ei tarkoittanut, että avaa garderrobi. Myös yleisiin onnettomuuksien, laivahaverien ja katastrofienkin varalta valmistauduttiin. Väestönsuojelu otettiin tosissaan

Vaikeuksia varmasti oli, mutta kun luovutin linnakkeen päällikkyyden Heikki Tiilikaiselle, niin olin juuri kuin maansa myynyt vanhan sanonnan tapaan. Tyhjän päällä. Ontto olo. Liekö muilla sama kokemus. Palveltu palvelus ja eletty elämä oli ollut voimakasta. Edessä näkyi kapteenikurssi ja esikunta. Paperin maku.

Kohokohtia

Ykköshommia olivat tietysti tykistöammunnat. Kaksi Rankin raskaan patterin kuusituumaista rannikkotykkiä oli linnoitettu poikkeuksellisen lähietäisyydelle tulenjohtotornin molemmin puolin. Se oli sävähdyttävä asetelma. Tulenjohtajana, päällikkönä tai ampumaharjoituksen johtajana pääsin myös myöhempinä vuosina moneen kertaan kokemaan kanuunoitten mahtavan voiman. Puolisataa kiloa terästä ja räjähdysainetta matkaan per putki ja maalissa tuho. Tulenaloituksen tarkkuusvaatimus oli max plus-miinus kaksi piirua ja plus-miinus yksi piiru vaikutusammunnan aikana. Tämä koski sekä tulen poikkeamaa maalista että tykkien keskinäistä hajontaa. Taitaa olla kova sana nykytekniikallakin. Ampujina olivat Kirkonmaassa koulutetut rannikkotykkimiehet. Rankin miehet toimivat omissa koulutuksensa mukaisissa tehtävissä tai täydensivät varsinaista runkomiehistöä.

Minun osuuteni tässä vaiheessa ja oikeastaan koko rannikkotykistöurani siitä eteenpäin oli toimia ampumaharjoitusten johtajana ja ampuvan yksikön pääkouluttajana. Tulitustehokkuuden saimme kehitetyksi niin pitkälle, että maalilauttojen rikkominen piti erikseen estää, helppohan noihin oli osua. Rauhanajan varomääräysten ja oikkuilevan merisään yhdistelmä rajoittivat usein käytettävissä olevan ajan hyvinkin niukaksi. Satoja miehiä ja isoja systeemeitä ei pitänyt odotuttaa tarpeettomasti. Olisi voinut mennä ohi koko ampumismahdollisuus.

Harjoituskalustolla ammuttaessa toimin siten, että kun kuulin tulenjohtajan komentavan vaikutusammunnan peittäväksi niin määräsin hiljaa radioitse maalihinaajalle uuden nopeuden, esimerkiksi että puoli. Ennakot eivät ehtineet mukaan ja niin lautta säästyi. Tämän menettelyn etuna oli se, etteivät kalliit ampumaharjoitustunnit tärvääntyneet uuden lautan hakemiseen ja odotteluun. Syntyihän sitä pientä säästöäkin, kun lauttoja ei hajonnut yhtenään. Haittana taas oli se, etteivät tykkimiehet päässeet niin kovin usein hurraamaan todellisille osumille ja ihailemaan hajalle ampumiaan lauttoja laiturissa harjoituksen jälkeen.

Harjoitusten lopussa annoin periksi ja lauttoja hajosi tiheäänkin tahtiin, hurraa. Hankaluuksia koitui siitä, ettei kantahenkilöstökään oikein halunnut näin vaativaa toimintaa. Jouduin viemään tahtoni läpi vastakarvaan. Myöhemmin Kirkonmaan päällikkönä sain homman toimimaan jo varsin hyvin vaikkakin melkoisten kantahenkilöjupinoiden kustannuksella. Eivät kaikki esimiehetkään olleet kanssani samoilla aaltopituuksilla, Kerran ihan pääkonttorin suuri asiantuntija-tarkastaja sanoi pois lähtiessään, että saittehan te vihdoin lautan rikki. Voihan pi-iru. Lauttoja kun oli varjeltu kuin silmäterää aina tähän loppuvaiheeseen asti. Ala siinä sitten selitellä.

Rankin ilmatorjunta-ammunnat olivat rikastuttava lisä rannikkopuolustuksen kokonaisuudessa. Harjoituksissa kaarteli usein Utista saatu Saab Safir. Pääsin itsekin lennolle toteamaan, että vaikea on harjoitusasemissakin olevia tykkejä paikantaa oikeista naamioiduista asemista puhumattakaan. Pitää kyllä myöntää, että pahaa päivää ajatellen napalmeja ja muita hehtaariräjähteitä sekä rynnäkkökonetykkien huikeita tulinopeuksia pidimme pelottavina uhkina naamioista ja linnoitesuojasta huolimatta.

Kovapanosammunnoissa neuvostovalmisteinen Iljushin hinasi maalina toimivaa putkimaista kangashihaa. Osumille hurrattiin, kun maalihiha meni riekaleiksi. Osumaprosentit olivat kuulemma joskus turhan korkeita pyhiin ilmatorjunta-aselajin standardeihin verrattuna. No, ilmatorjuntatykistöhän ei pääsääntöisesti yrittänytkään osua yksittäisiin koneisiin. He ampuivat torjuntoja estääkseen vihollista pääsemästä kohteeseen. Taivaalliset ohiampujat. Viisasta kuitenkin.

Pidimme muodollisia jaoskohtaisia Bofors- ja Madsen- harjoituksia samoinkuin kahden valonheittimenkin harjoituksia kasarmin takana suuren itäisen naapurin eli Kirkonmaan suuntaan. Tilanne pysyi hallinnassa yhdelläkin kouluttajalla. Siinä tuppasivat päivät venymään. Iltapimeän valonheitinharjoitukset olivat varsinainen spektaakkeli. Lapsetkin pääsivät ihmettä katsomaan. Vaikka Rankki oli kurssilinnake, niin sielläkin ylläpidettiin meritorjuntavalmiutta tositoimia varten. Rintamavastuussa olevan rannikkojoukko-osaston linnakkeellahan on aina valmiustehtävä, tehtävä ylitse muiden.

Kotkan sotainvalidit lahjoittivat puheenjohtaja-sotasokea-Rikan ja nuoremman Oiva Lehtisen johdolla Rankin lipputankoon Uhrin ansiosta lippu liehuu -laattansa. Sotasokea-Rikka ja minä löimme laatan naulat. Patteristoupseeri majuri Jukka Karvinen avusti Rikkaa, joka sitten piti luovutuspuheen. Minä pidin kiitospuheen. Puheeseeni valmistauduin intensiivisesti sen viitisen minuuttia mikä aikaa jäi puheenpitotehtävän saamisesta. Siinä se meni muun protokollan ohessa. Tilanne oli juhlallinen ja syvästi isänmaallinen. Käytin sotaväkeä aika-ajoin laattaa katsomassa, pienen tietoiskun kera.

Vierailu jatkui sitten saarikierrokselle. Eräs sotainvalideista sanoi sotaäänellä koko päivän miettineensä, missä oli minut nähnyt ja justiinsa tuli mieleen että viinakaupassahan se oli. Olisi voinut jäädä muistamattakin. Kun tulimme asuntoalueelle, totesin vaimoväen värjänneen urakalla lakanoita turkoosinvärisiksi. Liehuivat siinä naruille ripustettuina kuin suuremmassakin festivaalissa. Harmitti. Hyvä sentään, että sattui sinertävä väri. Kun tulin illalla kotiin sanoin vaimolleni, että uhrin ansiosta lippu liehuu. Vaimo puolestaan oli täynnä aitoa perheenemännän ylpeyttä aikaansaannoksestaan. Taisi syntyä neuvottelutilanne. Kyllä se lippu kuitenkin liehui. Se Suomen sotalippu. Ja lakanoissa oli muotiväri. Viimeistä huutoa.

Meistä kukin korostaa tietäen tai tietämättään tiettyjä asioita. Lipunnostoista tuli minulle kohokohtia, joihin kiinnitin paljon huomiota. Otin niistä kaiken irti tuon ajan kieltämättä jonkin verran suomettuneessa Suomessa. Isänmaa. Siniristilippuinen Suomi. Hyvä, Suomi. Historian suurin suomalainen. Eivät kaikki oikein intoani ymmärtäneet. Mannerheimista Elimme taistolaisen rähmä-Suomen ja lakkohakuisten ahmattijärjestöjen nousukautta. Niistähän kehkeytyi yhteiskunnan jarru, pahimmillaan suorastaan sisäinen Neuvostoliitto. Yleiset syyt estivät niiden arvostelun. Eräiden niistä. Härskisti lainvastaistenkin toimien arvostelun. Vähän niin on vieläkin. Taistolaiset eivät ole aidosti tulleet esiin. Lähinnä naureskellaan. No, kostoahan ei kaipaa kukaan.

Rannikon Puolustajien Kilta juhli 1965 kesäpäiväänsä Rankissa. Pidin esitelmän Somerin taistelusta. Somerin puolustus on helmi rannikkotaistelujen historiassa. Kyllä oli karu kallioluoto arvossaan. Maa-, meri- ja ilmavoimat sotimassa rannikkolinnakkeen herruudesta. Somerin hyypiöt osoittautuivat sankareiksi. Historioitsija-eversti Keijo Mikola ja muita veteraaneja oli kuulemassa. Rima korkealla.

3. Divisioonan komentaja kenraali Jorma Järventaus oli varsinainen vauhtipersoona ja hänen vierailunsa olivat aina yhtä sähinää. Teki terää ränsistymään taipuvalle rannikkotykkiväelle. Jotain hyvää siis maavoimapuoleltakin, jalkavoimista kuten oli tapana sanoa. Muita puolustushaarojahan olivat ilmavaivat ja meritauti eli tynkä-merivoimat. Kaikki eivät oikein osanneet kenraalin tyyliä arvostaa. Minä olin päässyt jotenkin suosioon ylivoimaisesti voitettujen kilpailuammuntojen ansiosta. Kirkonmaan taisteluvalmiutta mittaavat hälytysharjoitukset olivat myös menneet hyvin. Ne liittyivät puolueettomuuden suojaamiseen. Kerran tosin saapasrenki puuttui saunasta. Se oli varsinainen kulttuuriskandaali sen ajan 3.D:ssä.

Tapasin kenraalin sittemmin Kyproksella Helsingin Sanomien sotilasasiantuntijan roolissa. Toimin suomalaisjoukon kakkosena, Tuu Ai Sii eli 2IC eli Second in Command, Pomokaks eli pataljoonaupseeri. Pataljoonan vahvuus 650 miestä. Se oli sotilasurani huippu. Jopa yli kolmensadan miehen Kirkonmaan valmiuslinnakkeen päällikkyyden sitten myöhemmin. Majurin arvo ja YK-everstiluutnantin palkka. En muuten täyttänyt yhtään virallisista pätevyysvaatimuksista, yleisesikuntakoulutus, majurin arvo Suomessa ja YK-esikuntakurssi. Ja vielä rantapyssymies. Nicosia-Hiltonin ilta meni pitkälle irish-coffeen ym merkeissä. Puhuttiin suurista asioista. Vietnamista, Minuteman-ohjuksista ja B 52-pommikoneista. Kenraali oli päässyt tutustumaan. Saapasrenkiasia ei tainnut mahtua agendaamme. Lähi-Itä ja Kypros mahtuivat. Merkittävin tunnustus sotilasurani ajalta lienee Nobelin rauhanpalkinto 1988.

Sotilasurani huipusta kyllä kilpailee sittemmin kertausharjoituksissa junailu rannikkorykmentin komentajan tehtävässä. Parintuhannen miehen multivarustetut joukot vaativissa saaristo-olosuhteissa, tosin ei täysivahvuisena vaan ammattilaisten, reserviläisten ja varusmiesten runkomiehittämänä. Puolustusvoimien komentaja amiraali Jan Klenberg tuli tilannearviota tarkastamaan. Minua varoitettiin, ettei amiraali hyväksynyt esittelykalvojen peittelyä eli pihistämistä. Ne piti näyttää heti kokonaan. Tuossahan ei ollut mitään järkeä vahvennetun maihinnousudivisioonan maihinnoususotatoimen analysoinnin suhteen. Vahvat ilmavoimat tukivat laajalla alueella. Sellainen oli yhdistetty operaatio, Combined Operation. Marine Corps Gazette kertoi miten isot toimivat.

Tarvittiin sotilaallista neuvokkuutta. Pitihän se esittely jotenkin saada pidetyksi siinä varsinaisten sotatoimien ohessa. Vallan nokkelasti tein tilannepiirrokseni usealle kalvolle ja latelin niitä sitten asian edistyessä päällekkäin. Amiraalin kasvoilla oli vino piilohymy, kun hän kiitteli esityksestä. Taisi arvata, että varoitettu oli. Nimesin rykmentin Rautarykmentiksi. No, oli Rannikkotykistökoulun kadettikurssikin vetäminen jotakin. Eivätkä muutkaan hommat mitenkään väheksyttäviä olleet.

Myrskyjä

Sattui olemaan reippaanpuoleinen myrsky, kun vaimoni oli Kotkan sairaalassa synnyttämässä poikaamme. Minä päivystin saaressa. Yhtäkkiä valot sammuivat ja ajattelin, että soitanpa sairaalaan ja kysyn tilannetta. Meillä oli veivattavat seinäpuhelimet. Keskus välitti. Linnakkeen varavoimakone käynnistyi ja valot syttyivät. Kesti kauan ennen kuin sairaalasta vastattiin. Sitten kuului kuinka luuri putosi, kuinka sitä haparoitiin. Hengästynyt naisääni sanoi, että haloo. Kävi ilmi että sairaalassa oli sähkökatkos. Mutta poika oli syntynyt. Ilmeisesti terve, kun huutaa ponnekkaasti. Kysyin, että eikö sairaalassa ole varavoimakonetta kun tämä Rankin kone on jo käynnistynyt. Sairaalasta sanottiin, että kas, juuri nyt valot tulivatkin. Kai siellä joku tuikku toimi koko ajan itse operointipaikassa. Päivä oli talvipäivän seisaus 21.12.1964. Valo alkoi voittaa. Syntymäkunta Haapasaari.

Oli taas kova tuuli, kun olin noutamassa poikaani ja vaimoani uudeksi vuodeksi saareen. Sotalaiva-valtiovarainhävittäjä Pyhtään päällikkö Eino Nykä-Eikka Nykänen totesi, että ilmoittavat yhtä pallia elikkä siis bofooria liikaa. Kuusi bofooria oli lähtöluvan yläraja. Hetken asiaa mietittyämme päädyimme siihen, että oikeastaan ei mitenkään voinut olla yli kuuden pallin. Jonkun oli täytynyt erehtyä. Lähdettiin. Matka osoitti, että ne kuusi pallia taisivat olla keskinkertaista suurempia. Rajoja taas kerran kokeiltiin. Tiukoille joutui etenkin linnakeveneemme, joka oli saatava saareen kaiken varalta. Se seurasi takavasemmalla Pyhtään tarjoamassa tuulensuojassa. Todellista vaaraa ei mielestämme kuitenkaan syntynyt ja poika sen kuin nukkui äitinsä sylissä. Perille päästiin. Taas oli päälliköllä ilo tarjota sotilaskotikahveja ja kuntoisuuslomaa erikoishyvin toimineille venemiehille.

Mentiin hirsisaunaan. Ensi kertaa perhe. Kyllä oli tosi pieni saunoja. Oli pojalla kuitenkin ollut sen verran kovat ajat, että heti kotona kehtoon päästyään risti sormensa rinnan päälle, kuin pikkupyhimys rukoukseen. Siinä sitä oli elämän alku tyytyväisenä kuin satukirjasta. Sormet ristittyinä. Miten osasikin. Tunne oli voimakas. Nämä ovat elämänkokemuksia, jotka muistaa aina.

Kerran läksin linnakkeen naisten ja lasten kanssa linnakkeen K-veneellä Haapasaareen neuvolamatkalle. Tuuli oli kova, mutta naiset sanoivat, että mennään vaan kun niitä neuvolapalveluja on kerran saatavissa. Kun jo kolmas lapsi tuli Kirkonmaan kohdalla merisairaaksi, niin määräsin veneen takaisin. Tilanne oli kaksijakoinen. Osa rouvista säkenöi kiukkua. Miten tällaista voi tapahtua, ettei nykyaikana neuvolaan päästä. Niin, silloinkin oli nykyaika. Osa oli kiitollisuutta täynnä, kun sentään päästiin turvallisesti takaisin saareen. Kokemus sekin.

Joulukuussa 1965 tuuli kovaa ja pitkään lounaasta ja lännestä. Ilmanpaine oli matalalla ja vesi poikkeuksellisen korkealla. Tuuli voimistui myrskyksi ja kääntyi luoteeseen. Linnakkeen K-vene alkoi olla vaikeuksissa. L-muotoisen laiturin ja rannan välissä aallot löivät yli laiturin ja köydet olivat kestokykynsä äärirajoilla. Vene jyskytti laituria vasten. Päätimme siirtää sen ankkuriin viereiseen Punaisen talon lahteen. Määräsin ylikersantti Piggin veneen päälliköksi kahden vakituisen venemiehen mukaan ja niinpä vene ankkuroitiin lahteen. Minulla oli jotenkuten toimiva Panu-radioyhteys veneeseen.

Ankkuri ei ankarassa aallokossa kuitenkaan pitänyt ja jotain oli tehtävä. Ilmoitin uhkaavan tilanteen patteriston komentajalle everstiluutnantti Paavo Jokisalolle. Esitin veneen ajamista Kotkaan vasta-aallokkoon vaikka tuulta oli reippaasti yli sallitun. En kyllä itse olisi enää päässyt veneeseen, oli se sen verran kova paikka. Tosiasiassa Pigg oli minua pätevämpi venemies ja niin olivat venemiehetkin. Mutta ajattelutapa ja toimintamalli oli semmoinen. Päällikön piti olla itse pahimmassa paikassa, vaikkei siinä varsinaisen toiminnan kannalta mitään järkeä olisikaan ollut. Komentaja kuitenkin kielsi veneen lähdön ja käski yrittää pysytellä ankkurissa kaikin keinoin.

Pigg ja venemiehet yrittivät edelleen raivokkaasti estää rantaan ajautumisen moottoriakin käyttäen. Oltiin suurissa vaikeuksissa. Polttoainetta sentään vielä riitti, muttei kovin pitkälle. Myrkyksi kiihtynyt tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Aallot löivät puolisen metriä ja enemmänkin laiturin yli. Tilanne alkoi muuttua todella pahaksi. Käskin koko henkilöstön valmiuteen laiturimaastoon. Linnakkeen rivivahvuus oli sillä hetkellä pieni. Meitä oli hommassa kaikkiaan parikymmentä soturia.

Keräsimme nopeasti kaikki saatavilla olevat köydet. Ryhmitin miehet rantaan, laituriosastot valmiiksi laiturin juureen. Tarkoitus oli ajattaa vene omalle paikalleen, siepata se neljästä suunnasta köysihenkseleihin ja kiinnittää näin irralleen laiturista. Tosi tarkka ja vaarallinen homma, mutta käytettävissä ei ollut parempia vaihtoehtoja. Sain radioitse jotenkin selostetuksi toiminta-ajatuksen veneeseen Piggille.

Asetuin itse äärimmäiseksi laiturin kulmalle veneen maamerkiksi. Mukanani oli radiomies. Hänen oli radioineen hyvin vaikea pysyä laiturilla ylilyövien aaltojen meinatessa viedä mennessään, rannan suuntaan mutta kuitenkin. Käskin hänet laiturin puhelinkopin suojaan. Oli muutakin mistä pitää kiinni, kuin radion käsipuhelin. Olin kysynyt vapaaehtoisia kaikkein vaativimpiin paikkoihin ja tämä toimi. Tosin ensimmäiseksi ilmoittautunut tykkimies Matti Kaura oli taistelukunnoltaan viimeinen.

Minun piti hiukan huijata osoittaessani Kauran rannan puolelle mukamas tärkeimpään paikkaan, mutta tosiasiassa turvaan. Siellä mies seisoi tärkeän näköisenä köydenpätkä kädessään, hengessä mukana. Jonkin ajan kuluttua käskin hänet hakemaan hevosen tallista. Ei sitä hevosta oikeastaan mihinkään tarvittu, mutta kaiken varalta ja olipahan Kauralla tekemistä. Traktori oli jo rannassa. Kumma miten jotkut pikkujutut jäävät mieleen, isot taas joskus unohtuvat tai muuttuvat toisenlaisiksi.

Vene yritti tulla suunnilleen normaaliin tapaan laituriin, mutta aallot heittivät sen pahannäköisesti kohti rantakivikkoa. Se onnistui jotenkin peruuttamaan takaisin hurjasti keinuen. Sain hätäisen radioyhteyden Piggiin. Käskin ajaa kohti laituria niin, että aallot nostaisivat sitten veneen oikealle paikalleen kotipesään. Tätä yritettiin muutaman kerran lähestymällä aina vain hurjemmin suoraan kohti laituria. Heiluin itse laiturilla merkkinä veneelle, aaltoja vastaan ponnistellen. Sain tuetuksi itseäni jalalla ja väliin käsinkin laiturin kulmapollariin. Märemmäksi ei voi tulla. Viimeisellä kerralla Pigg otti reippaasti överiksi eli uhkarohkean lähelle suoraan kohti laiturin päätyä. Voimakas aalto suorastaan heitti veneen keulan laiturin kulman yli. Vene humahti oikealle paikalleen. Huh!

Venemiehet heittivät ensin veneen omat kiinnitysköydet laiturille käskystäni syöksyneille köysiryhmille. Ne toimivat salamannopeasti.  Vene nousi ja laski pelottavasti ja köydet olivat vähällä katketa. Pian saimme myös rantaan valmiiksi kiinnitetyt köydet vedetyksi laiturin kautta veneeseen ja kiinnityksen myös siltä puolelta. Köysiä säätämällä saimme veneen jonkinlaiseen tasapainoon siten, ettei se kolhiutunut mihinkään suuntaan, ei laituriin eikä rantakivikkoon. Veneestä nousijat olivat totisia naamoja. Kalmankalpeita. Huh huh! Totesin, että vaimojakin oli tullut seuraamaan tilannetta.

Ilmoitin tilanteen komentajalle. Sain sitten huoltopäälliköltä moitteet siitä, etten ollut vastannut yhteydenottoihin. Totesin saaneeni aikani kulumaan muutenkin ja että nytkin olisi muuta puuhaa eikä tämä laituripuhelimen ääni aina oikein kuulukaan ja juuri nyt ei kuulu oikeastaan yhtään mitään joten loppu. Mahtoivatkohan alkuunkaan tajuta, mikä tilanne todella oli ollut. Rantaan vartio yöksi. Venemiehet, Pigg ja itse valmiuteen kuten myös pieni iskuryhmä kaiken varalta. Sain sotilaskodin auki ja munkkikahvit koko joukolle. Kuntoisuuslomia myönsin poikkeuksellisen runsaasti. Niin venemiehille kuin muutamalle muullekin. Veneen pelastusoperaatio oli kova homma, etenkin venemiehille ja Piggin Tanelle. Pigg lähtikin sitten Australiaan asti, vaikka hänelle sentään tarjosin oikein rommitotit.

Joskus näen vieläkin silmissäni kauhuvaihtoehdon. Veneen keula ei ylitäkään laiturin kulmaa siinä edessäni, melkein kädenkosketuksen päässä. Pohja kolahtaa aallon mukana pudotessaan laituriin ja vene miehistöineen syöksyy ylösalaisin hyiseen mereen. Jos vene olisi hipaissutkin laituria, olisi näin käynyt. Miehet olisivat rysäyksessä loukkaantuneet pahasti. Heidän poispääsynsä tai pelastamisensa olisi saattanut olla mahdotonta. Olisi ollut paha paikka jo sekin, jos joku olisi pudonnut laiturilta raivoaviin tyrskyihin. Olisi se vene voinut minuunkin osua.

Kerran tulin talvimyrskyllä kapteenikurssilta Santahaminasta viikonlopuksi kotiin. Helsingissä tuuli ei tuntunut juuri miltään. Varustuksenani oli pikkukengät, puku, palttoo ja sillälailla. Jäällä oli kuitenkin oikea rannikkotykkimiehen keli. Pimeää ja räntää vaakasuorassa päin näköä. Oikea rannikkotykkimiehen sää. Pääsin Kotkasta jalkaisin väyläsillan yli ja sitten Bombardier-ajoneuvolla Kirkonmaan ja Rankin väliin avatulle väylälle. Taiteilin itseni Rankista vastaan tulleen hevosmiehen avustuksella väylän yli venettä ja hinausköyttä käyttäen. Toinen jalka kastui polvea myöten. Vai pitäisikö sanoa myönteisesti, että toinen jalka ei kastunut.

 Loskakeli oli sulattanut paksun lumikerroksen läpimäräksi. Hevonen ei jaksanut vetää rekeä ja työnsimme avuksi. Nyt kastui sitten se toinenkin jalka ja vähän muutakin. Kotona huomasin, että rannekello oli rekityöntöhommissa kadonnut sohjoiseen lumeen. Olin viettämässä viikonloppua linnakesaarella. Perhe, koti, sauna. Hevoselle heiniä. Hevosmiehelle sotilaskotikahvit ja loma. Taisi itseopiskelu jäädä aika vähiin.

Lopuksi

Linnakepalvelusta oltiin ja ollaan montaa eri mieltä. Minulle se selvistä hankaluuksistaan huolimatta on aina ollut kokonaisuutena myönteinen kokemus. Poikamiesaika Kirkonmaassa, nuori avioliitto Rankissa ja sitten loppusuora Kirkonmaassa esikunta- ja sotakoulukokemusten ja ulkomaanpalvelusten jälkeen. Kaikki mielenkiintoisella tavalla erilaisia jaksoja. Palvelus otettiin vakavasti, muttei vakavamielisesti. Tosissaan, muttei totisesti. Tehtävä kirkkaana mielessä. Reipasta mieltä tarvittiin. Sielun voimaa, sanoi Mannerheim. Ei kaiken helppoa pidäkään olla. Kirkonmaan jälkeen kutsuivat elinkeinoelämän tehtävät.

Ulkoisia haittoja toki koitui pienestä henkilökunnasta ja kulkuyhteyksien heikkoudesta johtuen. Määrärahat eivät aina riittäneet edes paukkupatruunoihin. Kovapanosammunnat piti hyödyntää viimeisen päälle. Pieni palkka riitti, kun se pantiin riittämään. Vaimo sai olla kotona pienen pojan kanssa. Teatteria, oopperaa tai konsertteja ei tuohon elämään paljoa mahtunut. Niille oli sitten taas aikansa myöhemmin. Lukemista kyllä jatkoin, mm historiaa ja filosofiaa. Nyt ollaan nivomassa näitä kokemusjaksoja yhteen. Vielä hommissa mukana. Yksinkertaisena isänä, kaksinkertaisena isoisänä.

Minulle ja perheelleni Rankki oli juuri siinä elämänvaiheessa paras mahdollinen elinympäristö. Luontoa, merta ja kalastusta. Elämää. Aika paljon muistin, osan aivan oikein. Aika paljon unohdin, osan aivan oikein. Taisi tulla tajunnanvirtaa.