Muistelua Rannikkotykistössä palvelemisesta 1930-luvulta 1950-luvulle

Haastattelu Eino Lehtonen, syntynyt 1912

Tulin torpparikodista ja mitään mahdollisuuksia jatkaa elämää eikä koulunkäyntiin, joten valitsin siten sotilasuran. Minulla on 3 lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä. Poika kuoli 11-vuotiaana vuonna 1952, vaimo kuoli vuonna 1992. Nuorin tytär kuoli 2003 ja vanhin tytär on elossa, hän on syntynyt vuonna 1933.

Olin varusmiehenä RT 3:ssa ja ensimmäinen palveluspaikka oli Mantsi, patterinpäällikkö oli kapteeni Arvi Koljonen, kouluttajana reservin luutnantti Väinö Porri, vääpelinä oli Väinö Uski. Kuri oli hyvä siihen aikaan, ei arvostelua kuulunut sillä silloin oltiin oikeudenmukaisia. Mantsissa oli hyvin ahtaat majoitusolot ja noin 80 alokasta oli samassa tuvassa. Ryhmänjohtajat olivat myös samassa tuvassa, joten ei ”vanha ikäluokka ” voinut mitään konnuuksia tai häiriöitä olla alokkaille tekemässä.

Muistan kun eräs vanhempi tykkimies tuli tekemään mallisuorituksia kivääriotteista tupaan, kädet kävivät, mutta ruumis ei liikkunut. Hän oli kuin kuvapatsas tehdessään mallisuoritusta. Silloin juuri tähän kiinnitettiin erityistä huomiota, että vain kädet saivat liikkua aseotteita tehtäessä.

Klo 6 herätys ja sitten heti aamuvoimistelu, joka oli tykkien takapihalla kyykkyhyppyä jalkalihasten vahvistamiseksi, sen jälkeen hilpastiin Laatokan rantaan aamupesulle. Matkaa oli noin 500 m, hiekkainen tie ja paljain jaloin mentiin, niin oli siinä kyseenalaista oliko siitä mitään hyötyä, ja sitten ”virkistyneenä takaisin”, naurahtaa haastateltava.

30-luvulla huolto pelasi normaalisti, ruokaa ei tietenkään voi verrata nykyaikaan, mutta oli se sen verran hyvä, että toimeen tultiin ja hernekeitto ja pannukakku oli siihenkin aikaan sotilaan herkkua.

Reservialiupseerikoulu oli Vahtiniemessä, mutta minä en käynyt sitä, vaan minut komennettiin rannikkolaivaston radistikurssille. Se oli 8 kk mittainen, ja se katsottiin, että se vastasi aliupseerikoulua. Sen jälkeen palvelin Valamossa radiosähköttäjän tehtävissä II / RT 3:n patteriston esikunnassa.

Vähän ennen sodan talvisodan alkua loka – marraskuussa 1939 sain käskyn Lohkon esikunnalta ottaa Aalto-hinaaja Sortavalan satamasta ja lähteä partioon. Aluksessa oli mukana 6 varusmiestä. Sain käskyn lähteä ulos tasan klo 18.00 ja viedä mukanani suljetun kuoren, jossa oli illan ja yön ohjeet ja tehtävä. Sain ohjeen, että saan avata kuoren vasta kun olemme Sortavalan ulkopuolella. Tehtävänä oli siirtyä Leningradin suuntaan, mutta valtakunnan rajaa ei saa ylittää. Sieltä ajetaan koilliseen, mutta rajaa ei saa ylittää ja tehtävänä oli tarkkailla mitä oli liikkeellä. Klo 03 yöllä ajoimme hiljaisella vauhdilla eteenpäin, kun keulatähystäjä ilmoitti, että länttä kohden ohittaa meidät moottorivene. Lähdimme perään ja totesimme, että alus on lähellä kun tuuli toi petroolin hajun. Hetken kuluttua tavoitimme aluksen, mutta emme upottaneet sitä. Koska valoja ei saanut pitää, löimme puoshaan veneen laitaan kiinni ja niin näimme, että siinä olikin Heinäsenmaasta Martti Kukko. Kun tunnistimme hänet, päästimme menemään. Heidän oli pitänyt mennä lähivartioon, mutta olivatkin menneet vastoin käskyä kauemmaksi. He olivat luulleet hinaajaamme venäläiseksi ja heittäneet kiväärit järveen. No asia selvisi ja partiointi jatkui.

Muistoja Rikamasta

Tulenjohtokoulutuksen ja yleensä tykkipalvelun isänä oli Laatokalla evl Rikama. Hän oli tullut sinne vuonna 1937 keväällä ollessani peruskurssilla. Rikama oli silloin komentajana Konevitsassa ja vaikka hänet oli siirretty Helsingistä Laatokalle, hän ei millään tavalla päälle päin näyttänyt, että olisi pahastunut siirrosta. Kesällä 1937 hän mm. vaati, että kantahenkilökunta miehittää Konevitsan patterin tykit ja hän tuli itse komentamaan sitä, koska hän suunnitteli silloin ilma-ammuntaa raskailla Canet – tykeillä. Hän yritti saada viestijärjestelmän mahdollisimman pieneksi häkkäräksi ja vahti, että hänen ideansa piti omaksua. Hän oli niin pitkällä raskaiden patterien ilmatorjunta-ammunnoissa, että vuonna 1938 kesällä hänelle järjestettiin Konevitsaan apulaiseksi Sortavalan oppikoulun matematiikan vanhempi lehtori. Olimme lehtori Lauri Katanin perheen kanssa vaimoni kautta perhetuttuja, ja kerran meillä käydessään kysyin häneltä, mikä hänen mielipiteensä oli meidän komentajasta (Rikamasta). Hän vastasi, että Rikama on nero ja häntä ihmetyttää, miksi näin syrjäisessä paikassa pidetään tällaista miestä. Vaikka hän on matematiikan lehtori, hän joutui vähän väliä kysymään ratkaisuja näihin tehtäviin, joita Rikama tuumi ja ratkoi kuin summa mutikassa ja lehtorin oli myönnettävä, että Rikaman ratkaisut olivat oikein.

Kerrottiin, että Rikama siirrettiin Laatokalle sen vuoksi, että Valve oli esittänyt hänen vapauttamistaan palveluksesta juopottelun takia ja että Valve olisi joutunut antamaan selvityksen, miksi tilanne oli mennyt näin pitkälle, eikä Rikamaa ollut koskaan rangaistu mistään eikä annettu muistutuksia. Kerrottiin, että tämän takia Valve veti vaatimuksensa takaisin ja siirsi Rikaman aseosaston päällikön tehtävistä patteriston komentajaksi Laatokalle.

Vaikka Rikamassa oli paljon syytäkin, hän hoiti tehtävänsä aina moitteettomasti. Hän kuitenkin oli monista asioista aika tietämätön, sillä tullessani Merisotakoulusta kanta- aliupseerikurssin päätyttyä ja ilmoittautuessani hänelle, Rikama kysyi ”missäs sellainen Merisotakoulu on”! Hän oli niin tekniikan mies, ettei tiennyt paljon käytännön asioista, kuten hän meille sanoi Konevitsassa tulenjohtoa opettaessaan, että hän ei itse pysty tulta johtamaan, mutta tietää varmasti, miten sitä pitää johtaa, jotta se johtaa tulokseen. Siihen aikaan juuri kehiteltiin silloista porrastusammuntamenetelmää. Kansankielellä sitä kutsuttiin porsastusmenetelmäksi eikä porrastusmenetelmäksi!. Vuonna 1938 Mustaniemen patterilla kesäleirin aikaan tykistöammunta toteutettiin osin vanhojen ja osin uusien menetelmien mukaan, kun ei kokonaan hallittu uusia. Rikama piti ammunnan jälkeen puhuttelun todeten, että ”vielä tulette näkemään, se oli kesäleiriaikaan, oikein suoritetun porrastusammunnan Järisevässä”. Kun sitten menimme Järisevään, siellä oli yksi ammunta, luutnantti Kettusen ammunta, ja se onnistui uusien sääntöjen mukaan, mutta eihän siitä ammuttu kuin hakuammuntavaihe. Rikama piti sitten puhuttelun ja sanoi: ”Nyt näitte kerrankin, miten suoritetaan virheetön porsastusmenetelmä!”

1939-1940

Talvisodan alkaessa olin Konevitsassa ja patteriston esikunta siirrettiin Sorokanlahteen. Talvisodassa olin viestialiupseeri ja sotilasarvoltani ylikersantti. YH:n alkaessa suojajoukot täydennettiin sotavalmiuteen ja viestiupseeriksi määrättiin Alijoki, joka oli rehti mies. Patteriston viestimestarina oli Vainio ja minä olin kolmantena. Viestiupseeri määrättiin adjutantiksi ja viestimestari RUK:hon, jolloin vastuu lankesi minulle. Esimiehenäni oli silloin patteriston komentajana evl Juho Rikama joka oli isällinen esimies.

Sodan alkaessa tunnelma oli epätodellinen, ei uskottu sodan alkavan. Yhtenä aamuna herätyksen yhteydessä klo 7 sanottiin, että sota on alkanut ja kun riensimme katsomaan ulos, koko Laatokan eteläranta oli punahehkuinen. Se veti vakavaksi. Kannaksen lohkolla Saunaniemessä oli merivartioasema, jonka päällikkönä oli Rissanen. Hän kertoi myöhemmin, että aseman henkilöstö heräsi aamulla siihen, kun sammaleet räjähtelivät pihalla.

Perheet evakuoitiin YH:n aikana jo syys-lokakuussa. Konevitsassa huolehdittiin hyvin myös siviiliväestöstä, mutta Kannaksella ihmiset palasivat takaisin ja oli surkea näky mm. Taipaleenjoella, Porajärvellä ja Hyrsylänmutkassa, kun siviiliväestöä jäi paikoilleen silloisen sisäministeri Urho Kekkosen kehotuksesta ja jäivät venäläisten vangeiksi.

Joulukuun 3. tai 4. päivä 1939 menin parin viestimiehen kanssa Taipaleenjoella kohtaan, jossa merikaapeli nousi ylös maihin, silloin tykistötuli ylti jo Taipaleenjoen yli. Siinä oli kranaattikuoppia tiellä ja pihoissa, siinä meni jo vakavaksi. Kaarnajoen patteri oli valmiina 1939 ja silloin henkilökunta ja kalusto oli koottu koko patteriston alueelta. Yhteydet olivat avojohtoyhteyksiä ja esimerkiksi Järiseväänkin oli kolme yhteyttä. Se oli aikamoinen verkko, kun se rakennettiin tienvarteen puhelinpylväisiin, mutta meillä oli pelastuksena se, että 1939 syksyllä merivoimat oli hankkinut merikaapelia ja RT 3:n 1. patteriston alueella kaapelia oli niin paljon, että se kulki Kurkiniemestä Lavansaareen, sieltä Heinäsenmaahan ja toinen pätkä 8 paria oli Konevitsa – Ylläppäänniemi – Järisevänniemi – Taipaleen jokisuu, jolla kytkettiin myös tulenjohto tuliyksiköihin.

Taipaleen muinaislinnan paikalle oli 1930-luvulla valmistunut merivoimien aseosaston päällikön Rikaman suunnittelema puinen mittaustorni, se siitä oli erikoinen, että siinä oli kaksi toisistaan erillistä tornia. Ulkokehällä oli torni, jossa suunnat olivat vakiona eikä niitä päässyt millään tavalla muuttamaan. Sisätornissa oli kolmijalkainen torni ja siihen siirrettiin vaakakantamittari. Ulommaisessa tornissa ei saanut henkilökuntakaan liikkua, jotta suunnat pysyisivät tarkkoina eikä muuttuisi ihmisten liikkumisesta.

Silloinen viestikaapeli oli normaalikaapelia 1,2 mm nelikierrekuparia ja 0,6 tai 1 mm nelikierrepareja, joissa oli teräsarmeeraus päällä. Mutta eihän se suomalaista reserviläistä pidättele! Silloin kun sota oli juuri alkanut ja Saunaniemi oli tyhjennetty, venäläiset rupesivat tulemaan laivastolla lähelle. Kaarnajoella olisi ollut etäisyyksien puolesta mahdollisuus ampua. Muinaislinnan tähystystornissa oli tulenjohto ja toisena mittauspisteenä olisi ollut v 1936-1937 valmistunut betoninen Rikaman torni mittauspisteenä ja ellei merikaapeleita olisi tullut, meillä olisi ollut vaikeuksia. Venäläinen tykistö ampui teiden suunnissa. Kaikki avojohdot olivat alhaalla ja maanpäälliset yhteydet olisivat olleet heti poikki. Päätimme viestimestari Vainion kanssa laittaa merikaapelin päätteet paikoilleen. Onneksi rykmentin alueella saatiin kaapeliojia tekemään linnoitusmiehiä. Sortavalan ympäristössä ja Kurkijoella oli koko kesän miehiä kaapeliojaa tekemässä. Kaarnajoen linnakkeelta vedettiin maakaapelia Ylläppäähän, johon oli matkaa noin kuutisen kilometriä. Saatiin miesten avulla vedettyä se sitten maahan. Minut oli määrätty valvomaan kaapelinlaskua ja kaksi tykkimiestä annettiin apulaisiksi ja viestimestari sanoi, että ajatte läpi sen metsän, menette metsään koko matkan. Minä sitten lähdin kahden miehen kanssa marssikompassilla ottamaan erämaassa suuntaa, puihin lyötiin aina joku pilkka, missä mennään. Marssikompassi piti ihan riittävän tarkasti paikkansa ja mitään suurta heittoa ollut 5-6 km:n matkalla. Sitten kun tuli varmuus, että oja kaivetaan, saatiin määritettyä tähystystorneista tarkka suunta ja meidän marssikompassilla ajama linja oli pitänyt niin hyvin, että jouduttiin mm. kaatamaan kaksi puuta, joissa oli pilkka kyljessä.

Silloin kun se maihinnousu Viteleeseen tuli, Rikama tuli sinne ja katsomaan. Siellä ja silloin oli kadettikoulusta tullut luutnantti Esko Havo ja hän yritti johtaa patterin tulta. Mutta sehän loppui alkuunsa, Rikama meni tulenjohtotorniin, Viteleenjoen suuhun ja hän oli silloinkin hieman maistanut, ja sanoi olevansa laivaston vihollinen numero yksi! Hän haluaa nähdä, mitenkä käy, kun patteri pääsee täysillä ampumaan. Kun Rikama meni torniin ja kuuli kun oma tykistö ampui muutaman laukauksen, niin hän näki kun merellä patsaat kohosivat niin hän vain huusi ”osuma, osuma, osuma”! Rikama tuli onnellisena alas ”olin niin pitkään, kunnes viimeinenkin savupatsas katosi taivaanrannan taakse”.

Linnoitustöistä muistan, kun tulin ensimmäisen kerran kaivamaan kaapeliojaa. Mukana oli 30-40 miestä. Ei ollut muuta kuin lapio ja hakku ja sitten lähdettiin. Kullekin linnoitusporukalle sanoin, että hoitavat itse esimiessuhteet, olin vanhin. Kullakin työparilla pitää olla mukana tarvittavat välineet, lapio ja rautakanki ovat tärkeimmät. Ojan kaivamisessa ei ole muuta kuin 60-70 senttimetriä syvä ja kun kaivatte, niin toiselle puolelle kivet ja pehmyt maa toiselle puolelle, jotta saatiin kaapeli peitettyä. Näin se lähti ja he pitivät niin hyvän järjestyksen, että siihen ei tarvinnut minun millään lailla puuttua. He olivat vapaaehtoisia ja tottuneet suorittamaan hyvin tehtävänsä. Ei minkäänlaisia hankaluuksia ja jos näitä joukkoja ei olisi saatu, niin kuka tietää vaikka työ olisi jäänyt kesken. Kaapeliverkko ehdittiin rakentamaan ja esimerkiksi Kaarnajoen linnakkeella päästiin käsiksi merikaapeliin ja kerralla ratkesi sen alueen mittaustoiminnan viestijärjestelyt. Merikaapeliyhteydet valmistuivat aivan muutamaa päivää ennen sodan alkua.

Sitten kun venäläiset tulivat Salminiemen satamaan, ja Kaarnajoen patterin piti ampua ja jo ensimmäisenä päivänä suunnat saatu valmiiksi. niin yhteydet katkesivat ja ammunta jäi suorittamatta. Minä olin silloin Sorokanlahdessa ja ihmettelin, miten ne näin yllättäen olivat päässeet katkeamaan. Minulla oli varattuna viestimiehet valmiina partioon, eikä siinä kauan mennytkään, kun soitettiin, että yksi sotamies oli lahden pohjukassa katkaissut kaapelin. Me lähdimme kovalla kiireellä sinne autolla. Se oli kyllä hassunkurinen näky, kun opas oli meitä odottamassa ja lähti viemään meitä siihen kohtaan missä se vika on. Kun tultiin sen kaapelikatkoksen luokse, niin siellä oli sellainen musta palttoo päällä oleva mies, jolla oli valkeasta manillanarusta vyö ja koivistolaismallinen karvalakki päässä, jossa oli sinivalkoinen kokardi. Kiväärin hihnankin hän oli tehnyt manillanarusta. Minä kysyin, mikä mies hän on ja hän vastasi kuuluvansa siihen ja siihen komppaniaan. Hän oli vahingossa katkaissut kaapelin! Ei siis armeerauskaan pidätellyt suomalaista reserviläistä!

Sitten katkesi uudelleen yhteydet Muinaislinnan mittauspisteeseen. Taas lähdettiin tutkimaan missä se vika on, apunani oli Tuure Silventoinen-niminen mies. Muistan kun sitä lähdimme katsomaan pimeässä ja kovassa pakkasessa mistä kohtaa oli kaapeli poikki. Helmikuussa vesi oli jäässä ja pimeässä yritimme selvittää käsikopelolla mistä se oli poikki. Sula vesi oli tullut sinne missä oli kranaattikuoppia ja siellä pimeässä pyrimme selvittämään katkeamiskohdan, mutta emme löytäneet. Menimme uudelleen sinne mistä kaapeli lähtee Muinaislinnan tulenjohtopaikalle, sitten lopulla huomasimme, että sehän on poikki siellä kaapelikopissa. Kranaatti oli räjähtänyt puussa ja kranaatin sirpale oli katkaissut kaapelin kopin sisällä kuin saksilla. Käsikopelolla selvitimme kaapelit, mikä mikin on. Lopulta saimme selville ja pakkasessa kylmän kohmeessa saimme yhteydet toimimaan. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme voineet liittää kunnolla kuten ne olisi tullut liittää vaan eristemassaa pantiin liitokseen, jotta se toimisi. Venäläiset avasivat heti tulen piiskatykillä, jos vain näkyi valoa.

Kerran tuli suuri lentopommi ihan kaapeliojan päälle Muinaislinnan lähellä, Siihen tuli 4-5 metriä leveä ja pari metriä syvä monttu. Se oli katkaissut kaapelin, mutta oli hyvä tuuri että päät näkyivät, että panimme siihen vain pari metriä lisää kaapelia ja liitimme siellä montun hyvässä suojassa kaapelin uudelleen ja niin yhteydet toimivat taas. Helmikuussa jouduttiin luopumaan tulenjohtopaikasta ja jalkaväkimiehet kävivät yhtenä yönä sahaamassa tolpat poikki, mutta kaatoivat tornin niin hyvin, että kaapelikoppi säilyi. Tulenjohtopaikka oli siirretty noin kilometrin päähän lähemmäs Laatokan rantaa, ja sinne vedettiin kenttäkaapelilla yhteydet. Sisäkantamittaria käytettiin silloin etäisyyden mittaamiseen ja tulenjohtopaikalle tarvittiin kolme paria yhteyksiä. Yhtenä yönä laskettiin kaapeli lumeen peitettynä ja seuraavana yönä kun yhteydet katkesi taas, niin tykistötuli oli jauhanut yhteydet aivan pätkiksi. Pimeän aikana vedettiin Järisevän patterilta yhteys 3 mm. kirkasta johtoa suoraan lumihankeen, jotta yhteys olisi saatu. Koska oli kova pakkanen, kirkkaalla johdolla pärjättiin ilman oikosulkua.

Sitten on tämä viirupöllötarina. Olimme tykkimies Silventoisen kanssa Laatokan rannassa YH:n aikana tekemässä jotain viestitöitä kaapelikopilla ja oli sankka oikein sumu, etäisyys oli vain parikymmentä metriä. Kuului kova huuto, että ”Molotov tuli putken päälle”. Hetken kuluttua piikkilankaesteen pylvään päälle tuli pöllö. En minä tiennyt mikä pöllö hän oikein oli, ammuin sitä pistoolilla, mutta se ei osunut vaan pöllö lehahti kuuseen. Siihen sitten osuin ja se putosi alas. Menin näyttämään sitä sitten patterille, että tämäkös se teidän Molotvinne oli! Sama otushan se oli. Tähystäjä oli katsellut kiikarilla ja yhtäkkiä hän oli nähnyt vain pöllön silmät kiikarin näkökentässä Se oli todennäköisesti tullut yli Laatokan ja ensimmäinen puu, jonka se sumussa näki sattui olemaan tykin putki, johon se istahti. Viirupöllö nimettiin sitten Molotoviksi. Pöllö vietiin Viipuriin täytettäväksi, josta se sitten parin viikon kuluttua tuli täytettynä kotiin. Viestimies sitten tähdensi, että sitä sitten ei hävitetä, ja kun tuli aikanaan lähtö Sorokanlahdesta Kerimäelle joku oli laittanut puulaatikon ja oli laittanut linnun siihen. Ja kun sitten saavuimme Kerimäelle laitettiin sille naula ja nimettiin lintu Molotoviksi. Minulle tuli komennus talvisodan päätyttyä vuonna 1940 maaliskuussa RUK:uun Niinisaloon tykistön viestilinjalle. Kun tulin kolmen kuukauden kuluttua takaisin, oli lintu edelleen seinällä. Kukaan ei ollut ottanut sitä mukaansa ja niin Molotov oli odottamassa minua, kun tulin kurssilta ja nyt se on edelleen täytettynä kertojan seinällä.

Kun talvisota päättyi, olen sitä miettinyt jälkeenkin päin, ei minusta silloin mitään erityisiä vihanpurkauksia näkynyt. Murheellinen ilmapiiri kyllä oli erityisesti niillä, jotka joutuivat luovuttamaan maitaan ja talojaan, mutta mielestäni ei mitään vihanpurkauksia ollut. Mm. minulle kerrottiin Konevitsan luovutuksesta ja lähtötunnelmista, että kun samalla otettiin mukaan luostarin omaisuutta niin pihalla oli puukirstu, jonka ohi kuljettiin. Siinä oli vanhaa venäläistä rahaa, niin reserviläiset kysyivät toisiltaan, että paljonkos Sinulta jäi korvattavaa rahaa? Vaikka surullista oli, niin huumoriakin viljeltiin. Konevitsan päällikkönä oli tuolloin kapteeni Härmänsuo, suojeluskunnan aluepäällikkö, rannikkotykistön upseeri hänkin.

Sellaista ilmapiiriä, että tänne tullaan jonakin päivänä takaisin, ei ollut sotilaiden piirissä niinkään, mutta Kerimäen kirkolla yksi siviilimies sanoi, että ”kyllä ryssän housut vielä revitään, ei tämä tähän lopu”. Mutta tämäkin mies oli siviilimies, eikä ollut osallistunut sotaan. Mutta mm. viestimies Silventoinen, joka minulla oli töissä mukana totesi, että parempi on taipua kuin taittua. Parempi olla itsenäisenä kuin vieraan vallan alaisena. Sellainen mielestäni oli tunnelma kaikilla reserviläisillä.

Jatkosota

Jatkosodan aikana pudotettiin lähelle Ylläppään niemeä mantereen puolelle kolme desanttia ja pudotuspaikka oli hakkuuaukea metsässä, jossa siviilimiehet olivat tekemässä tukkitöitä. He ilmoittivat, että siellä on kulkemassa yksi suomalainen sotilas, mutta kun sitä katsottiin lähempää, todettiin, että sehän onkin desantti. Siellä olikin kolme miestä. He pidättivät sitten miehet ja heidät tuotiin Käkisalmeen ja ruvettiin tulkin kanssa kuulustelemaan. Vuoron perään kuulusteltiin ja sitten tuli kolmannen miehen vuoro ja siltä löytyi taskusta rypistetty paperi, jossa oli piirrosmerkkejä. Minä pyysin nähtäväksi sen paperin ja minä sanoin, että ei tämä ole räjähteiden kytkentäkaavio vaan jossain on radiolähetin, tämä on radion anodiparistojen kytkentäkaavio. Ryssä puhui suomea, sillä hän oli inkeriläinen, Laukkanen nimeltään. Tuli selville, että se paperi ei ollut hänen, mutta kielsi jyrkästi, ettei heillä ole radiota. Minä sanoin hänelle, että on puhuttava totta tai hänen käy huonosti ja lähetin hänet putkaan takaisin. Hän oli selvästi vakoilija, oli suomalaisessa asepuvussa. Hetken kuluttua hän pyysi saada keskustella häntä kuulustelleen upseerin kanssa ja hän myönsi heillä olevan radion. Me kysyimme sen sijaintipaikkaa ja hän sanoi sen olevan maastossa, jonne hän kätki sen lumihankeen. Hänelle kävi sillä tavalla, että kun häntä lähdettiin tuomaan vakoilutehtävään, niin kone oli kaksipaikkainen, jossa oli vain yksi paikka matkustajalle. He kaksi muuta roikkuivat lennon ajan siiven alla olevissa tukivarsissa. Heille oli annettu määräys, että niin kauan istutte siellä, kun lentäjä tekee ympyrän laskeutumispaikan ympäristöön ja rupeaa nousemaan ja sitten kun hän aloittaa toisen kerran kaarron ja väläyttää toisen kerran valoa, niin silloin irrotetaan. Hänellä oli kädet niin turtuneet, että kun he ensimmäisen kerran vedettiin niin hän löysäsi ja putosi suuren kuusen latvaan. Hänen ei kerinnyt avata varsinaista laskuvarjoa, muuta kuin vetovarjo ja siellä putoamispaikassa on se radio. Ja sieltä se löytyi. Ryssällä oli se koodi, jolla sanomia välitetään, ja hän antoi sen. Minä sanoin, että otetaan yhteys paikalliseen tukikohtaan ja sanoin, että jos teette yhdenkin virheen niin lähetys loppuu siihen. Seurasin, kun hän kirjoitti noin 30 kirjaimen minuuttitahtia, Minä itse hallitsin morseaakkoset ja hän sähkötti ja sanoma meni perille. Mutta heti ensimmäiseen kutsuun vastattiin, ja pyydettiin että kertokaa tulokset ja me lähetimme mitä päämajan Viipurista määräämä  yhteysupseeri määräsi. Me saimme ohjeet kirjoittaa kuinka monta autoa on mennyt, kuinka monta oli halkokuormia, heinäkuormia ja niin edelleen, mutta jotain ne epäili. Laukkanen sanoi, että heidät haetaan lentokoneella pois sellaisesta paikasta, mihin on pudonnut. Sitten todettiin, että se on turhaa sanomien välittämistä. Viipurin yhteysupseeri Pajunen sanoi, että nyt lähetään sellainen sanoma ”Sasha hei”, kun niiden yhden nimi oli Sasha. Se aiheuttikin sellaisen vyöryn, että selostakaa tarkasti, missä häviäminen on tapahtunut. Me lähetimme vielä sanomia, joista yksi oli pyyntö, että lentokoneen pitäisi tulla noutamaan heidät, mutta venäläiset varmasti epäilivät, että siinä on joku juju, kun me ilmoitimme, mihin kohtaan lentokoneen pitäisi tulla. Meillä oli partio valmiina vastaanottamaan, mutta konetta ei tullut. Viimeinen sanoma oli: ”Toverit, puristan kättänne. Toimikaa urhoollisesti, palatkaa maitse.”

Minä olin niin paljon kiinnostunut sitten, että kun Simo Laukkasen suku oli Petroskoista ja kun minulle tuli matka Viteleestä Petroskoihin, menin siellä osoitetoimistoon. Sanoin, että haluaisin tiedon henkilöstä Laukkanen sukunimeltään, joka oli Simon setä tai eno. Ja löytyihän se, hän oli kylänvanhin määrätyssä kylässä. Eikä tämä vielä loppunut tähänkään, vaan rauhan jälkeen olin Luonnonmaalla maalla eräässä talossa ja tuli juttua sotavankien käyttämisestä maanviljelystöissä. Siellä yksi isäntä sanoi, että heillä oli inkeriläinen, Simo Laukkanen, ja kävi selville, että hän oli sama Laukkanen, joka oli siellä Laatokalla. Kysyessäni, mikä hänen kohtalonsa on, kerrottiin, että Laukkanen kuljetettiin Ruotsiin silloin, kun vielä oli mahdollista.

Tarina ei kuitenkaan loppunut tähän vaan pyrin selvittämään edelleen Laukkasen kohtaloa. Kun tämä suomea puhuva mies oli ydinvoimaloiden rakentajia, niin pyrin selvittämään Laukkasen kohtaloa Ruotsissa. Tämä yhteyshenkilö, johon olin yhteydessä oli samalla Ruotsissa asuvien inkeriläisten yhteysmies. Hänen kauttaan yritin saada tiedon Laukkasesta ja kun tämä ruotsalainen insinööri tuli Suomeen hän tuli käymään luonani. Koetin kysyä häneltä tietoja, mutta hän ei suostunut paljastamaan Laukkasta, vaan sanoi, ettei tunne koko miestä, vaikka selvästi hän tunsi Laukkasen. Halusi säästää miehen enkä minäkään sen enempää kysynyt.

Hyökkäysvaiheen jälkeen vuonna 1941 perustettiin uudelleen Laatokan meripuolustusta. Siirryin Kettusen patteristosta sinne ja toimipaikkanani oli Käkisalmi. Siellä sattui sellainenkin tapaus, että tykkiä ei saatu joen yli, kun vastarannalla ei ollut sopivaa rantautumispaikkaa. Niin pitkälle tulenjohto oli mukana kuin kantama riitti, Sitten meiltä loppui toiminta, kun tykkien tuliasemat jäivät paikoilleen. Oli upseeripula ja minäkin jouduin tuliasemien tiedusteluun. Vanhan valtakunnan rajan kohdalla oli yksi komppania ja patteristoupseeri käski minut tiedustelemaan, mihin kohtaan he haluavat tulenjohtajan, kun olimme tuliasemia tiedustelemassa.  Komentotelttaan mennessäni sisällä ollut luutnantti karjaisi minulle ensimmäisenä ”ulos!”. Minä pyysin, että jos herra luutnantti hieman perustelisi sitä ulos komentoaan. Selitin asiani, mutta hän oli sitä mieltä, ettei täällä tarvita tuon värisiä kauluslaattaisia miehiä ja alkoi pitää saarnaa, että jos hän selviää tästä sodasta hengissä, hän tekee kansainvälisen esityksen, että sodassa tykistö sijoitetaan suolle ja saavat tapella siellä keskenään. Jalkaväki kyllä hoitaa heille kuuluvan tehtävän. Vielä hän kuulema ymmärtää vähän näitä tykkimiehiä, mutta torvimiehet (krh-miehet) ovat ihan helvetinmoisia. Ne tulevat ihan heidän joukkoonsa, laittavat torvensa asemiin, ampuvat huonoja laukauksia ja kasaavat tavaransa pois ja he saavat kärsiä seuraukset. Vihollinen näkee asemat ja he saavat tykkitulta niskaansa. Pääsimme lopulta kuitenkin yhteisymmärrykseen asiassa.

Maihinnousun aikaan olin Vitelessä. Sinne oli sodan aikana rakennettu upseerikerho ja olimme siellä suunnittelemassa juhannuksen viettoa. Yht’äkkiä alkoi kuulua kova jyrinä ja pauke ja juostuamme ulos näimme lentokoneen toisensa perään tulevan ja tekevän syöksyjä. Kukaan ei ehtinyt suojaan ja mm. eläinlääkäri oli mennyt kerhon kellarikerrokseen pimeässä ja hapuili siellä ympäriinsä ja sai syliinsä purkillisen suolakurkkuja ja haisi kuin mikä paha! Siitä selvittyämme hyppäsin jonkinlaiseen syvennykseen ja ryssän maataistelukone lensi aivan yläpuolella ja ampuivat konekiväärillä niin, että hiekka pölisi. Ei siinä kuitenkaan kukaan edes haavoittunut.

Meille ei ollut niinkään yllätys, että hyökkäys alkaa vaan oli yllätys, että venäläisten suurhyökkäys alkoi niin suurella voimalla, mutta saimme kuitenkin useita tunteja aikaisemmin vihjeen, että se tulee kohdistumaan aivan rannikolle Tuuloksen ja Viteleen väliin. Venäläiset olivat suorittaneet siinä myös ensimmäisen maailmansodan aikana maihinnousun. Olin itsekin juhannuksen alla 1944 Viteleen jokipenkereellä laskemassa, että noin 54-56 alusta oli kärjessä sivuuttamassa Viteleen jokisuun. Alusten ryhmittyessä puoliympyrän muotoon se antoi aavistaa, että kohta on kovat paikat edessä. Ja niinhän se alkoi kovalla tykistökeskityksellä ja lentokonehyökkäyksellä. Komentajana ollutta evl Korvenheimoa on arvosteltu jälkeenpäin, mutta kyllä hän varmasti parhaansa siinä teki. Elettiin silloin ihan normaalia sodanaikaista elämää, lomat hyväksytty ja niin edelleen. Korvenheimo kielsi jo huhtikuussa 1944 kaikenlaiset puhdetyöt ja piti meille vappuaamuna puhuttelun Viteleen kentällä, että tästä lähtien ei nakerrella koko aikaa niiden puhdetöiden parissa vaan vähintään yksi päivä viikossa käytetään taisteluesteiden rakentamiseen, että jokaisen vartioaseman eteen on tehtävä piikkilanka-aitavarustus. Työhön on osallistuttava jokaisen hänen alaisensa ja mm. lotatkin pitivät piikkilankaa esteitä rakennettaessa. Korvenheimo jatkoi, että vielä meitä tässä koetellaan ennen kuin tämä sota loppuu.

Olin silloin paikalla kun hyökkäys alkoi. Puhelinkeskuksemme oli ollut venäläisessä puutalossa, mutta keväällä 1944 sain käskyn varustaa puhelinkeskuksemme johonkin korsuun. Hiekassa ollutta kaivantoa syvennettiin ja rykmentin pioneeriosaston toimesta rakennettiin hirsiset peitot. Katto oli päällä ja pieni kerros kiviä, mutta ei se millään tavalla kestänyt ammuksia. Puhelinkeskuksen toisessa päässä oli keskustila ja toisessa lottien majoitushuone. Kun muuta komentopaikkaa ei ollut, Korvenheimo perusti sen tähän keskeneräiseen korsuun. Kun ryssät alkoivat tehdä maihinnousua, niin Korvenheimo käytti niitä johtajia, joita hänellä oli. Hän laittoi mm. oman adjutanttinsa Juhani Paatelan torjuntakomppaniaan, joka oli rt-rykmentti 13:n ainoa jalkaväkimuodostelma. Tämä joukko sitten ehti ensimmäisenä jalkaväkiosastona ottamaan vastaan maihinnousua. Olin paikalla, kun Korvenheimolta puhelimitse tiedusteltiin Aunuksen ryhmän esikunnasta, että paljonko hän tarvitsee väkeä, että pystyy torjumaan hyökkäyksen. Korvenheimo vastasi: ”Rykmentin, mutta sen tulee olla käytettävissä!” Hän sai sitten puhelimitse tiedon, että määrätty yksikkö on alistettu hänelle ja tulee heti, kun lomalaiset ovat palanneet. Siinä olikin sitten kaikennäköistä reserviläistä, ei niillä ollut aseita eikä mitään ja siitä olisi pitänyt tehdä taistelujoukko. Korvenheimolle alistettiin myös 5. Divisioonaan kuuluva jääkärikomppania, joka oli matkalla Salmiin junakuljetuksena. Kuljetus oli juuri Tuuloksen ja Viteleen välillä ja se joutui tähän rytäkkään. Miehet olivat riisuneet saappaat pois, kahina alkoi ja juna pysähtyi. Miehet säntäsivät ulos kuka millaisessakin varustuksessa, paitahihasillaan ilman aseita suurin osa. Muun muassa siis tällainen komppania alistettiin Korvenheimolle.

Korvenheimo sanoi minulle, että ottaisin hänen autonsa ja ajaisin Aunuksen Ylä-Vitelen kylään menevälle tielle niin kauan, että tapaan jonkun upseerin ja tuon hänet tänne, että hän saa osaston käyttöönsä. Minulla oli niin hyvä tuuri, että ehdin ajaa vain kymmenkunta kilometriä, kun näin tien yli juoksevan jatkuvasti miehiä. Kaksi upseeria oli juuri tulossa tielle, kun tulin paikalle ja pysäytin ja esitin asiani kapteenille ja luutnantille. Selitin tehtäväni ja kapteeni oli jollakin tavalla järkyttyneenä miesten paosta ja livahti autooni kuin kärppä sinne auton takaistuimelle. Pyysin, että hän antaisi luutnantille käskyn, että kokoaisi miehiä kuten Korvenheimo oli pyytänyt. Näin tapahtui ja menimme Korvenheimon luokse, kapteeni selitti että miehet olivat ilman aseita ja varusteita. Korvenheimo ei tästä ollut millänsäkään vaan määräsi rauhallisesti, että miehet kootaan ja he majoittuisivat Viteleen kylään taloihin, joissa saavat ruokaa ja yön aikana heille jaetaan aseet ja varusteet niin paljon kuin niitä on. Korvenheimo käski heidän ilmoittautua aamulla kunhan nähdään, minkälainen on tilanne ja sen jälkeen hän antaa taistelutehtävät.

Seuraavana aamuna määrättyyn aikaan ei kuulunut mitään. Menimme ulos katsomaan ja paikalla oli vain allapäin oleva kapteeni ja sanoi, että tilanne on nyt surkea, jäljellä on enää 10-20 miestä. Kun miehet olivat eilen saaneet ruokaa, vaatteet ja aseet, suurin osa oli yön aikana hävinnyt. Kävi selville, että kun heidän oli käsketty mennä Salmiin, niin sinne he olivat sitten menneetkin.

Kannaksen taistelujen riehuessa 10.6. mm. juuri maihinnousukohdassa ollut rautatiepatteri oli viety pois. Luulen, että maihinnousu olisi tyrehtynyt, jos tämä patteri olisi vielä ollut paikoillaan. Eversti Rikaman käydessään Viteleessä kertoi, ettei häntä uskottu päämajassa, kun hän kielsi siirtämästä patteria pois vedoten siihen, että se on hyvin tärkeässä paikassa ja voi ratkaista maihinnousun. Parilla tykillä ei Kannaksen hyökkäystä pysäytetä. Kaikesta huolimatta patteri irrotettiin asemistaan ja ajettiin Kannakselle. Tykit olivat 152 mm:n Canet-tykkejä. Luutnantti Karhunen ilmoittautui Korvenheimon esikunnassa, että junapatteri on saapunut ja on asemissa Viteleestä Rajakontuun päin suolla ja kysyi neuvoa, mitä tehdään. Korvenheimo antoi tulitehtäväksi ampua niistä tuliasemista missä olivat. Mutta he eivät voineet soiselta maaperältä ampua kuin muutaman laukauksen, kun patteri alkoi kallistua ja se oli irrotettava asemistaan. Seurauksena oli, että maihinnousu onnistui ja venäläiset valtasivat rautatien ja maantien ja tykistön asemat.

Vuonna 1944 Mantsi tyhjennettiin ja uusi komentopaikka otettiin Uuksalon Sysivaaraan. Se oli sellainen hiekkainen vaara. Sieltä oli mahdollista vain radioyhteydet B – radiolla. Seuraavaksi tiedusteltiin Liperistä esikunnan paikkaa. Kapteeni Helander oli tiedustelemassa sitä Kaatamon kylästä, jonne siirryttiin kun irrottiin Laatokalta. Kapteeni Veranen oli divisioonan viestipäällikkönä ja käski minun siirtymään Kaatamoon, jonne siirryttiin valmiisiin tiloihin. Siellä olimme joulukuuhun – 44 saakka.

Viljo Kettunen, en sitten muista, minkä linnakkeen päällikkönä hän oli ennen jatkosotaa, mutta kun Puumalasta lähdettiin jatkosotaan, hän oli sen patteriston komentaja. Meillä oli ranskalaiset jäykkälavettiset 120 mm:n tykit. Kettusen patteristoon kuului kolme tällaista patteria. Sitten oli yksi 76 mm:n ranskalaisvalmisteinen joustolavettinen patteri. Kun sota alkoi, tätä tykistöä käytettiin torjuntatykistönä, koska niissä oli kaikissa aivan uudet putket ja ne olivat hyvin tarkkoja, mutta tulinopeus oli pieni. Kranaattimäärä oli aika suuri, kun kolme patteria pystyi keskittämään samaan maaliin.

Muistan yhden vähän humoristisenkin tapauksen. Olimme Kiipulajärvestä itään päin Rautjärven kohdalla ryhmittyneenä verrattain lähelle etulinjaa, taaksepäin ei ollut tarkoitus mennä ja patteriston tuliasemiin oli matkaa etulinjasta parisen kilometriä. Olimme JR 6:n tukipatteristona ja tukialue oli heidän toisen pataljoonan kaistalla. Heinäkuun puolivälin jälkeen pataljoonan komentaja majuri Ahde oli soittanut meidän patteristomme komentajalle Kettuselle, että hän haluaisi teidän viestiupseerimme mukaan, että tykistö saa tulta silloin kun tarvitaan. Viestiupseerin on oltava tien varressa määrättynä aikana ja hän ottaa sieltä autoonsa. Näin tehtiin, olin siellä sovittuna aikana ja menimme hänen pataljoonansa alueen tärkeimmälle kohdalle. Loppumatkan kävelimme, kun autolla ei päässyt. Juuri päästessämme perille komppanian päällikön komentopaikalle siellä ei ollut kuin yksi upseeri. Samaan aikaan paikalle juoksi yksi mies hiekkakumpareen takaa huutaen, että ryssät tulivat taisteluhautaan. Pataljoonan komentaja ei ottanut asiasta sen enempää selvää, vaan sanoi ”viestimies, sulku on ammuttava”. Tämä oli pataljoonan alueen tärkein kohta. Minä en tiennyt, missä yhteydet olivat, mutta näin yhdessä männyn rungossa roikkui kenttäpuhelin. Menin ja veivasin ja oman tulenjohtokeskuksen vastatessa sanoin, että ”hätäpuhelu, Kalpa kahteen”, se oli meidän patteristoupseerin numero, koska pataljoonan komentaja käskee sulun ammuttavaksi. Sulku oli määrätty ammuttavaksi tälle patteristolle ja tykit olivat valmiiksi suunnattuina.

Patteristoupseeri luutnantti Ollila sanoi, ettei hän ammu, sillä omat taisteluasemat peittävät etureunan. Välitin tiedon pataljoonan komentajalle, että patteristo kieltäytyy ampumasta. Ahde sanoi: ”Minä käsken ja vastaatte, että tulta ja nopeasti!” Välitin tämän patteristoupseerille ja sehän vasta jyrähti. Onneksi vain kaksi patteria ampui eli kahdeksan tykkiä. Kun ensimmäiset laukaukset räjähtivät edessä, minustakin tuntui, että kovin tulee lähelle. Heti sen jälkeen juoksi toinen mies huutaen, että ”älkää hyvät miehet ampuko, nyt jo kuoli yksi mies”. Olin puhelimessa ja komennoista välittämättä komensin tuli seis. Mutta toinen sarja oli jo matkalla ja huusin, että ”suojaan, kahdeksan kranaattia on vielä tulossa”. Pataljoonan komentaja otti kypärän päästään ja heitti sen maahan ja istui sen päälle ja totesi ”kaikenlaista sattuu, kaikenlaista sattuu, lähdetään pois”. Tapahtumasta ei mainittu sanaakaan tämän jälkeen.

Se mies, joka toi ensimmäisenä viestin, että ryssät ovat taisteluhaudassa, oli alokas, joka oli ollut palveluksessa vasta 2-3 kuukautta. Hän järkyttyi asiasta, tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui tulen alle. Hänen kiväärin remminsä oli verinen ja hänellä oli kummassakin kädessä konekiväärivyön laatikko, jossa oli verta. Hän oli joutunut ampumaan ryssän kolmen metrin päästä. He kuitenkin pitivät asemansa ja torjuivat ryssän hyökkäyksen. Puumalasta meidät siirrettiin rajan läheisyyteen 26.6. Reserviläisten yleinen mieliala oli se, että meiltä väkisin viety otetaan nyt takaisin. Mitään erityistä purnaamista en muista olleen. Saksalaillahan oli hyvin menestystä siihen aikaan ja siihen luotettiin.

Kun siirryin kiinteästä tykistöstä liikkuvaan tykistöön, Kettusen patteristoon, ei se viestiupseerille tuottanut suurempia vaikeuksia. Erityisesti haluaisin todeta, että patteriston viestijaokseen kuuluneet reserviläiset olivat hyvää ainesta. He toteuttivat mallikelpoisesti tärkeät tehtävänsä. Minulle sattui kaksi siviilissä tunnettua rapajuoppoa miestä nimiltään Harakka ja Varis. Heistä koulutin keskusmiehiä. Ollessamme matkalla Kirvusta Enson valtaukseen meidän lähellämme oli patteriston tuliasemat ja olimme puhelinyhteydessä tuliaseman keskukseen. Eräänä päivänä tuli mies pyytämään minut syömään räiskäleitä. Ja tietysti ryssä avasi silloin tulen. Se oli aika tarkkaa tulta siellä meidän alueella. Keskusmies Harakka kiersi hyvin rauhallisesti tulenjohtokeskuksen tykille menevän yhteyden ja sanoi: ”Ei täällä mitään hätää ole, mutta soitinpa vaan, kun tulee noita kirpiskoja” Hän oli tottunut siihen, että venäläinen ampuu lähelle. Minä muistan kun räjähti jossakin puussa lähellä, ja noin 30 cm sirpale osui puuhun. Joku meni hakemaan sitä ja nähtiin, että jos olisi tullut kovemmalla voimalla olisi tullut pahaa jälkeä, kranaatin reunat olivat todella terävät.

Vielä jäi sellainenkin tarina, että kun Enso oli vallattu, ja JR 6 piti valtausparaatin ja mekin keräsimme joukot, ketkä mukaan ehtivät. Kysyin viestijaoksen miehiltä, menevätkö he mieluimmin paraatiin vai keritäänkö kaapelia niin paljon kuin ehditään. Miehet tiesivät, että oli miehistöpula ja kaikki halusivat jäädä keräämään kaapelia.

Siellä oli sekä meidän että venäläisten jättämää kaapelia. Tällä tempulla täydensimme kaapelivarastomme täydellisesti. Siellä oli myös venäläistä 5-6 mm halkaisijaltaan olevaa kumikaapelia ja vain yksi johdin sisällä. Sitä oli maassa ristiin rastiin ja 60-70 cm:n tyhjiä puukeloja. Niihin kerättiin kaapelia, vaisto sanoi, että tätä vielä tarvitaan. Kun syyskuun 15. päivä tulenjohtojoukkueemme joutui ylittämään Taipaleenjoen jalkaväen mukana, siellä ihmeteltiin, miten yhteyksien kanssa nyt käy. Meilläpä ei ollut heikkoakaan, kun oli kumikaapelia. Heti kun miehet olivat maissa, puhelinyhteydet patteristoon toimivat.

Vuosina 1943-1944 olin RT 13:ssa Vitelessä. Laatokalla viestikomentajana oli komentajakapteeni Mauno Lönnrot. Kun upseereita alettiin kouluttaa viestiupseereiksi, kapteeni Eero Veranen määrättiin Laatokalle viestikomentajaksi ja Lönnrot siirrettiin merivoimien viestitarkastajaksi. Veranen oli loppuun saakka prikaatin viestikomentajana. Siihen aikaan alettiin perustaa keskiöitä ja Käkisalmessa rakennettiin kytkintauluja. RT 1:n alueella oltiin pidemmällä kuin missään muualla, koska se oli tärkein alue. Tullessaan ensimmäiselle tarkastusmatkalleen Käkisalmeen esitin Veraselle, että ryhtyisimme kokoamaan puhelinkytkintauluja ja tarvittavat kytkinnauhat otetaan irti vanhoista seinäkeskuksesta ja laitetaan pistotulppa kumpaankin päähän, koska meillä ei ollut samanlaisia varoja ja mahdollisuuksia kuin Suomenlahdella. Tulleessaan myöhemmin tarkastusmatkalle hänelle esiteltiin ratkaisu. Veranen mietti vähän aikaa ja hyväksyi ehdotukseni ja niin edettiin ja kaikki toimi moitteettomasti.

Sotilasuran muistoja

Sotilasurani mieleenpainuvin hetki oli ehkä silloin, kun sain tykistöammunnoissa viestiyhteydet toimimaan kunnolla. Sai tuntea, että osasi ammattinsa. Talvisodan ajalta mieleeni on jäänyt tapaus myönteisestä esimiehestä. Helmikuussa ryssät yrittivät maihinnousua Ylläppään linnakkeelle ja asemestari oli Järisevässä korjaamassa jotain tykkivauriota ja joutui samalla osallistumaan hyökkäysvaunun tuhoamiseen. Kun maihinnousu tapahtui yllättäen ja tilanne muuttui kiperäksi, patterilta loppuivat ammukset ja evl Rikama soitti minulle ja käski minun ottaa ohjat käsiinne ja toimittaa heti Ylläppäähän ammuksia. Onni oli, että tiesin vääpeli Tähkäkankaan perustaneen Saunalahteen käsivaraston, jossa lavattiin laukauksia.  Paikathan olivat minulle tuttuja, sain heti kuorma-auton liikkeelle, 40 laukausta oli valmiina lastattaviksi autoon ja soitin samalla Ylläppäähän, että lähettävät heti hevoset vastaan, nyt tulee ammuksia. Siellä oli sitten hevoset vastassa ja saatiin ammustäydennys toimitettua 3–4 kilometrin päähän linnakkeelle. Näin sain sieltä asian hoidettua. Se oli jonkinlainen tunnustus Rikamalta, että hän luotti siihen, että onnistuisin. Se tuntui hienolta, kun onnistui tällaisessa ei omaan koulutukseen liittyvässä tehtävässä.

Viestiasioihin perehtynyt joutuu pakosta miettimään tarkoin, miten näitä yhteisiä asioita hoidetaan, jolloin pitää tuntea myös laajasti ottaen. Tykkimies Silventoisen kanssakin monesti puhuimme, että asiat etenevät joustavasti, kun Silventoinen toteuttaa mitä Lehtonen on suunnitellut. Silventoinen totesikin, että vaikka hänkin oli saanut metallimiehen koulutuksen ei hän olisi kyennyt suunnittelemaan yhteyksiä vaan kytki ne mitä käskettiin.

Lehtonen ja viestimestari Tuomo Kuittinen kehittelivät yhteiskytkentäsysteemin, jossa komentolinjalla sai yhteyden yhteen, kahteen tai kaikkiin tykkeihin saaden aloitepalkintona 1500 silloista markkaa.

Sodan päätyttyä

Sota loppui, ja minut määrättiin Korppooseen. Ilmottauduin 7.12. Turussa ja minut määrättiin Korppooseen. Siellä oli Jungfruskärin linnakkeen päällikkönä kapteeni Westergren ja Utön linnakkeen päällikkönä kapteeni Perkki. Minä olin saanut loman silloin jouluksi 1944. Minut määrättiin ensimmäiseksi Jungfruskärin linnakkeen päälliköksi ja Westergren sai loman. Kun hän tuli lomalta, minut määrättiin välittömästi Utön päälliköksi ja Perkki lähti lomalle. Kättelimme laiturilla toisiamme kun hän lähti lomalle ja minä jäin Utöhön. Siellä oli henkilökuntaa:  kokelas oli vääpelinä, asemestarina oli Takolander, ja lääkintä – ja kuljetusupseerina kersantti Rehnberg.  Kun saavuin Utöhön, oli sinne juuri tulleet myös alokkaat. Määräsin ensimmäisenä viikonloppuna pidettäväksi kokelaan kanssa siisteystarkastuksen, aamulla astuin sisälle, ja sanoin ensimmäiselle miehelle, että riisukaas paita päältä. Mies kysyi, että etsiikös herra luutnantti täitä, ja minä sanoin, että näin on. Hän vastasi, että kaikilla on, turha tarkastaa, ja näin olikin.

Puhelinyhteyttä ei ollut, se oli katkennut syksyllä 1944. Yhteys oli vedetty Kökarin kirkonkylän kautta, mutta yhtenä aamuna yhteys toimi. Minä lähdin katsomaan uudenvuoden päivänä meren ollessa avoimena, lähdimme Utöstä Kökariin kaapelikoppia tarkastamaan ja minulla oli mittari mukana, joka näytti oikosulkua saaresta eteenpäin, mitään ei ollut silloin tehtävissä. Pakkanen kiristyi erittäin nopeasti ja nousi aikamoinen tuuli. Luotsikutteri oli yhteysaluksena ja kun tulimme takaisin Utöhön ja pääsimme perille, alus oli kuin kynttilävalu, jäässä, hyvä ettei kaatunut. Utössä oli yhteysalus, Silmä nimeltään, se oli kuin pesuvati. Lähdimme sillä uudenvuoden päivänä Korppooseen ja se juuttui Korpoströmiin niin, että piti kävellä noin kilometri jäitse että päästiin Korppooseen.

Olimme silloin Utössä talven radioyhteyden varassa kun kaapeliyhteys ei toiminut. Toimittiin sähkötyksellä Korppooseen. Keväällä –45 Turusta tuli sanoma, että Utössä on kaksi tykkiä ampumakunnossa. Valvontakomissio oli antanut jo aikaisemmin määräyksen purkaa tykit. Toinen tykki oli jo laiturilla purettuna ja toinen tuliasemissa. Minä ihmettelin, miksi tällainen viesti tuli esikunnasta, sillä pitihän heidän tietää, mikä oli tilanne. Seuraavaksi tuli Turusta sanoma, että linnakkeen päällikölle annetaan oikeus tarvittaessa avata tuli saksalaisia aluksia vastaan. Minulle tuli kiire etsimään matkalaitteen taulukoita. Ei ollut edes numeeristakaan taulukkoa, kun ne oli jo aikaisemmin käsketty evakuoimaan pois. Löytyi yksi levy, joka sopi matkalaitteeseen ja sekin oli laadittu harjoituskranaatille. Ei mitään toimivaa järjestelmää ollut käytettävissä ja minä ihmettelin, mistä johtuu, kun tulee tällaisia sanomia. Sitten tuli ilmoitus, että valvontakomissio saapuu, ja aikaa on pari päivää. Näin saapui jäänsärkijällä venäläisiä upseereita. Minä ilmoittauduin suomeksi venäläisille ja lähdin ulos. Laivassa oli samalla kapteeni Fridell, joka oli määrätty Utön päälliköksi, hän esittäytyi, että tulee uudeksi päälliköksi.

Venäläiset olivat taitavia, ja heidän joukossaan oli myös everstiluutnanttia vastaava rannikkotykistön upseeri. Hän tarkasti tykin, joka oli pystyssä ja kokeili korotuslaitteen ja suuntauslaitteen toimivuuden sekä putken. Minä pidin muodollista tykkiharjoitusta miehille, jotka eivät tienneet tykistä mitään, mutta koko ajan kun tarkastajat olivat paikalla pidettiin koulutusta! Pelättiin, että ne panevat meidät ampumaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Tulkki kysyi mistä ne tykit oli saatu sinne linnakkeelle ja asemestari sanoi kovalla äänellä, että ryssiltä ne on tänne saatu. Silloin heti upseeri kääntyi ympäri. Silloin asemestari huomasi, että nyt tuli puhuttua varomattomasti, mutta se paljasti, että upseeri ymmärsi myös suomea.

Turusta esikunnasta tuli käsky ennen kun valvontakomissio kävi, että lähettäkää valokuva siitä venäläisen matruusin hautakivestä, joka on haudattu sinne Utöhön. Aikaisemmin oli tullut käsky, että linnakkeella ei saa edes säilyttää valokuvakonetta. Minulle tuli mieleen, että lähetän viestin, että kelpaisiko se, että lähetän sieltä koko kiven! En onneksi sitä tehnyt ja kun valvontakomissio sitten tuli, ei sitä kivi kiinnostanut, eivät edes kysyneet siitä mitään.

Pääsin sitten lomalle ja kun tulin lomalta takaisin Utöhön oli siellä kaksi päällikköä. Kysyin heiltä, kumpi on päällikkö? Esikunta oli unohtanut kumpi heistä on päällikkö. Kapteeni Perkki jäi!

Kyminlinnasta minulla ei ole mitään erikoista. Minut oli määrätty Kotkassa patteriston viestiupseeriksi, mutta en millään tavalla saanut lasteni kouluja järjestymään Kotkassa enkä lähistöllä. Sen vuoksi anoin pääsyä takaisin Turkuun. Patteriston komentajana ollut everstiluutnantti Karvinen sanoi minulle, että puolustusvoimissakin on otettava huomioon yksilön omat pyrkimykset ja tähän asti on tehty koko ajan niin kuin on käsketty eikä ole purnattu. Ja näin siirryin takaisin Turkuun, Kotkassa olin vain kolme kuukautta. Ehdin kuitenkin tutustua Haapasaareen, Kirkonmaahan, Vanhankylänmaahan, Rankkiin ja Mustasaareen.

Olimme käymässä Pyhtään suunnalla ja paluumatkalla sanoin veneenkuljettajana toimivalle viestimestarille, että vie minut Pyhtään Kaunissaareen. Menen tapaamaan entistä esimiestäni, sillä Kaunissaaressa oli evl Rikaman rouva kansakoulun opettajana. Oli hämärä ilta ja koputtelin Rikaman oveen, ja hän tuli itse avaamaan: ”No voi hiivatti, Lehtonen täällä!” Rouva Rikama sanoi, että Lehtonen on yksi niistä miehistä, joista hänen miehensä aina puhuu lämmöllä. Me tarinoimme aikamme Rikaman kanssa ja hän tarjoutui saattamaan minut veneelle. Hän oli haavoittunut ja kävely oli aika huonoa ja minä estelin, mutta Rikama saattoi minut moottoriveneelle saakka ja se oli viimeinen tapaamiseni Rikaman kanssa.

1950-lukua

1953 olimme Rovajärvellä leirillä moottoroidulla patteristolla ja ammuimme lähelle omaa tulenjohtopaikkaa. Olin silloin tulipatterin päällikkönä. Olimme saaneet koordinaatit patteristolta ja laskimme ampuma-arvot. Totesin, että oikeanpuoleisella tykillä oli puita edessä ja seillä ei voi ampua. 2. tykillä voitiin avata tuli, ja 1. kerta lähti ja tulenjohtajalta tuli komento ”Tuli seis”, mutta toinen kerta oli jo myös ilmassa, joten mitään ei ollut tehtävissä. Komento kuului ”Tykin taa” ja sen jälkeen ryhdyttiin tarkastamaan koordinaatteja. Todettiin, että patteristosta oli tullut väärät koordinaatit, jolloin Pesonen totesi, että ” näin oli tuli kuitenkin paikallaan”. Seuraavalla leirin aikana ennen ammunnan alkua tarkastettiin tavan mukaan alue ja siellä oli lammen rannalla mökki, joka myös aamupäivän aikana tarkastettiin, mutta kun iltapäivällä mökin lähelle ammuttiin 3-4 laukausta niin sieltä säntäsi ulos mies ja nainen. Onneksi ei käynyt kuinkaan.

Uudessakaupungissa oli moottoroitu patteri ja toimi yhdessä Vaasan Rannikkopatteriston kanssa. Esimerkiksi Rovajärvellä 1953-1954 toimittiin yhdessä. Vuonna 1953 minut määrättiin alokaspatterin päälliköksi Katanpäähän, alokasvahvuus oli 105 miestä. Muona ja muu tarvikkeet oli vietävä saareen ja yhteysalus pääsi laituriin vielä joulukuussa, mutta tammikuussa tuli ankarat pakkaset. Varusteet vietiin autolla Pleikilän kylän rantaan ja sieltä marssimalla muutaman yön kestävän jään yli Katanpäähän. Joku keksi, että alueella asuva kalastaja tulisi oppaaksi ja kulkiessaan joukon edellä hänellä oli tapana lyödä kirves ylhäältä jäähän ja jos se meni läpi, siitä ei menty, mutta jos se jäi jäähän, siitä päästiin marssimaan. Minä olin vastassa rannassa ja parin aliupseerin kanssa jaettiin saapumiserä 10-20 miehen ryhmiin ja noin 5 metriä miesten väliä porrastettuna siten, että seuraava ryhmä oli 20 metrin päässä. Kalastaja kulki edellä ja hänen perässään lähdettiin eikä menty ohuen jään kohtaan missään paikassa.  Näin päästiin onnellisesti Katanpäähän ja siellä oli tuvat lämmitettyinä ja ruokailu tapahtui vankilana olleessa kasarmissa. Kaikki meni hyvin, mutta viikon parin kuluttua vesi loppui. Vankien ajalta olevassa kivilouhoksessa oli keskellä vesisuoni ja sieltä pulppusi jonkin verran vettä, mutta sekin loppui kovilla pakkasilla. Sen jälkeen kunnostimme porakaivon, mutta sieltäkään ei tullut kuin 10-20 litraa päivässä. Sen lisäksi sulatettiin jäästä juomavettä ja sillä tavalla tultiin toimeen. Meren jää on makeaa vettä.

Yhden ainoan kerran jouduin käyttämään yksikön päällikölle kuuluvaa rankaisuoikeutta. Perunateatterin aikana yksi ryhmänjohtaja tuli ilmoittamaan, ettei eräs alokas tottele häntä, vaan tupakoi kielloista huolimatta. Tupakointi hygieniasyistä johtuen oli kielletty perunan kuorinnan aikana. Vääpeli Karhu komensi aamulla puoli kahdeksalta koko henkilökunta mukaan lukien kolmiriviin, patteri oli järjestäytyneenä aamulla ja minä komensin alokkaan rivin eteen ja rankaisin alokasta kolmen vuorokauden yksinkertaisella arestirangaistuksella. Päivystäjä vei alokkaan arestihuoneeseen kärsimään rangaistustaan. Kaikki tupakkavälineet otettiin pois. Siellähän oli vankilan aikaiset putkat, joissa oli peltivuoraus sisällä, lähes pimeä koppi, pieni ikkuna, laatikko, johon sai vuodevaatteet laittaa ja henkilökohtaisten tarpeiden tekemiseen oli ämpäri. Tämän jälkeen rivissä oli kuoleman hiljaista! Päivällä menin katsomaan arestilaista ja ensimmäinen sana oli ”Herra luutnantti, antakaa minulle tupakka”! Ei tietenkään arestilaiselle tullut tupakkaa.

Aamupäivällä sitten luutnantti Piensoho piti alokkaille rikoslaista oppituntia. Minä muistan, kun arestilaiselle sitten vietiin aamiaista. Silloin päivystäjän apulainen tuli kysymään minulta toimistosta, että pitääkö olla kivääri mukana kun vangille viedään ruokaa! Se oli ainoa kerta kun jouduin rankaisemaan. Yleensä ei tarvinnut millään tavalla puuttua kurinpitoon vaan asiat hoidettiin hyvin eikä mitään purnausta tai muuta ilmennyt.