Muisteloita Vallisaaresta

ANJA SAARNIALA

Isäni palveli laivastossa värvättynä radistina, aliupseerina ja sotilasteknikkona niin aluksilla kuin laivastoasemalla Katajanokalla. Perheeseemme kuului lisäkseni 1920 syntynyt äitini, 1946 syntynyt veljeni sekä 1948 syntynyt siskoni. Itse olen syntynyt 1945. Isää ei avovesikautena kotona paljoa näkynyt hänen ollessaan aluksilla liikenteessä pitkin rannikkoamme. Jatkosodan aikana hän palveli mm. panssarilaiva Ilmarisella pelastuen sieltä sen upottua miinaräjähdyksen seurauksena. Rauhan aikana jatkuivat sotaolosuhteisiin verrattavat työt todella ankeissa ja vaarallisissa oloissa miinanraivaustehtävissä.

Vallisaaressa asui siellä ollessamme enimmillään noin 200 henkilöä (rannikkotykistön, lai­vaston ja pääesikunnan henkilöstöä perheenjäsenineen, säähavainto-, hevos-, keit­tiö- ja vartiomiehiä, värvättyjä, lämmittäjiä sekä alkuvaiheessa kaksi opettajaa, joista en­­sim­mäinen oli Kauko Valta Ylänne ja seuraava Kirsti Piekkari. Pääosa henkilöstöstä kävi töissä Vallisaaren ulkopuolella. Eri henkilöstöryhmien välinen kanssakäyminen niin keskenään kuin erikseen oli vilkasta. Ai­na­­kaan itse en havainnut mitään vanhempien ammateista johtuvia eroja esimerkiksi jaot­telua “upseerien lapset kontra muiden kakarat”.

Silloinen pursimies isäni kyläili äitini kanssa puolin ja toisin kapteeni Oiva Hernon perheen kanssa pelaten mm. marjapussia. Kyläilytuttavien joukkoon kuului lisäksi esimerkiksi lämmittäjä/keittäjä/postinkantaja Haimakainen perheineen. Saaren ensimmäinen televisio oli Hän­nisillä (aliupseeri?), jonka luona muistan ison osan asukkaiden lapsia katsoneen näy­tel­mää “Prinsessa Ruusunen” ikään kuin elokuvateatterissa istuen.

Varusmiehistä muistan vain, kuinka he lähettivät säähavaintopalloja ilmaan ns. Tallinmäeltä, istuivat ruokalan rappusilla perunoita kuorien, tarkastivat laiturilla saareen tulevien kulku­lupia, ajoivat hevosten vetämiä vesi- ja puukärryjä. Itse en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä.

Siviiliyhteisöstä muistan vain pastori Tarmo Nuotion asuneen perheineen (7 poikaa) saarella ainakin yhtenä kesänä. Hän oli Johanneksen seurakunnan pappi, mihinkä alueemme kuului.

Asukkaiden välinen seuraelämä oli nykyaikaan verrattuna todella vilkasta. Saarella toimi mm. nuorisoseura, jonka piirissä harrastettiin lentopalloilua, näytelmätoimintaa, tanssiaisia, juoksu- ja hiihtokilpailuja. Juhannuksena kokoonnuttiin yhteisen kokon ääreen Kuninkaansaaren ja Val­lisaaren väliselle maasillalle, minkä jälkeen aikuiset siirtyivät tanssimaan koulun juhlasaliin lasten palatessa koteihinsa. Äitienpäiväjuhlia muistan järjestetyn valkovuokoin koristellussa vanhan koulun juhlasalissa. Erittäin mieleenpainuvina muistan vielä kansakoulun joulu- ja ke­vätjuhlat. Santahaminassa kävimme yhtenä talvena muutaman kerran elokuvissa. Sikä­läi­sessä koulussa vierailimme kerran kuuman mehun merkeissä erään koulumme hiihtoretken yhtey­dessä.

Saarella toimi kansakoulu, jossa yksi opettaja opetti ainakin neljää luokkaa kerrallaan. Omalla luokallani oli neljä oppilasta. Ns. jatkoluokat olivat käsittääkseni Suomenlinnassa. Oppikoulua kävimme Helsingissä. Koulun tiloissa toimi keskiviikkoisin “tyttökerho”. Pojille puolestaan opetettiin saaren puutyöverstaalla veistoa. Vetäjänä toimi Hugo Saksala.

Kansakoulun ruoka saatiin armeijan keittiöstä, josta rouva Haimakainen sen nouti ja jakoi. Hän huolehti myös tiskauksesta ja ruokailutilan siistimisestä. Ruoka oli todella hyvää ja sitä sai riit­tävästi. Ero oli todella valtava, kun sitä vertasi myöhemmin esimerkiksi käymäni Helsingin tyt­tökoulun “Tipulan” ruokiin. Vastenmielistä oli minulle niin kuin varmasti koko omalle ikä­luo­kalleni pakollinen ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä.

Lasten hoidossa turvauduttiin naapuriapuun. Meille oli suurena apuna seinän takana asuneet poikamiesvärvätyt kuten “Ollikaisen setä” äidin ollessa esimerkiksi kaupungilla asioilla.

Kesäaikaa muistelen eräänlaisena paratiisina. Keskuspaikkana oli aurinkoisina päivinä saaren lampi laitureineen, hyppytorneineen ja ponnahduslautoineen. 25 metrin uimarata oli merkitty pohjaan juntatulla hirsirakenteella. Saarella toimi useana kesänä uimakoulu, jossa suoritimme uimakandidaatin ja – maisterin tutkinnot. Juhlava promootiotilaisuus laakeriseppeleiden jakoi­neen pidettiin Helsingissä Uimastadionilla. Tilaisuuteen marssimme yhdessä Vallisaarikilven perässä, jota kantoi tällä kertaa Airno Herno.

Itse opin pysyttelemään veden pinnalla jo ennen uimakouluun menoa ollessani katsomassa Itä­laituriin kiinnittyneitä puurunkoisia Purunpää- ja Katanpää-nimisiä aluksia sekä pieniä Kuharaivaajia. Olin saanut laivan kokilta juuri paistettuja herkullisia lettuja ja niitä syödessäni ti­pah­din laivan ja laiturin väliin veteen. Jotenkin onnistuin räpiköimään kenenkään tapahtumaa huomaamatta rannalle. Lammessa uitiin ahkerasti ja sieltä noustiin ylös usein huulet sinisenä ja hampaat kalisten. Tämän jälkeen oli nautinnollista lekotella tasaisen kuuman kallion päällä ketarat levällään.

Linnakkeelle kuljettiin kesäisin laivoilla. Sukellusveneen näköiset Axel von Fersen ja Au­gus­tin Ehrensvärd kulkivat reittiä Helsinki – Suomenlinna – Vallisaari – Santahamina – Helsinki. Joku vuoro kulki myös Kuivasaareen ja Isosaareen Lisäksi YM-vene hoiti Val­lisaaren ja Suo­menlinnan välistä liikennettä. Alkuvuosina Suomenlinnasta Helsinkiin kul­jettiin myös van­halla heikkotehoisella Suvasvesi-nimisellä entisellä sisävesialuksella. Myö­hemmin kul­je­tuksiin tuli mukaan Suomenlinnan lautta. Talvella kuljettiin jäätilanteen mah­dollistaessa hi­naa­ja Susisaarella Helsingistä tai Suomenlinnasta Vallisaareen. Kovina jäätalvina oli jär­jestetty jääteitse koppikuorma-auto tai hevoskuljetus Santahaminan sillalle, minkä kaupungin puo­leisessa päässä oli siihen aikaan sinisen bussin päätepysäkki. Useana talvena oli lisäksi jär­jes­tetty hutera puurakenteinen jääsiltayhteys Kustaanmiekan yli Suomenlinnaan. Täältä oli mahdollisuus sitten jatkaa edelleen jalan jäätietä pitkin Kaivo­puistoon. Kouluun ja työpaikalle saavuttaessa olivat viimeisetkin unen rippeet varmasti häipyneet.

Tällaisissa olosuhteissa ei voitu välttyä pienemmiltä eikä isommiltakaan onnettomuuksilta. Muistan kun äitini ja 4-5 vuoden ikäinen siskoni tipahtivat Kustaanmiekan jääsillalta kylmään meriveteen pelastautuen sieltä kuitenkin omin voimin aika nopeasti ylös. Suomenlinnassa he pääsivät lämpimään tilaan ja kuivia vaatteita ylleen. Erittäin hyvin on jäänyt mieleeni, kun tal­vella koulusta hinaaja Susisaarella kotiin palatessani näin laivan etukeulalla seisseen Huo­mo-nimisen mieshenkilön horjahtavan ja putoavan liikkuvasta laivasta ja murskaantuvan sen keu­lan ja jäiden väliin. 

Alusten kulkuaikataulut saattoivat vaihdella huomattavastikin erityisesti kulloisestakin sää- ja jäätilanteesta johtuen. Erään kerran jouduin viettämään koulusta palatessani lähes koko yön hinaaja Susisaarella aluksen jumiutuessa jäihin. Tapahtumasta en muista muuta kuin, että saim­me laivalla jossain vaiheessa syötäväksemme näkkileipää ja teetä.  Erään kerran taas Meriso­takoulun jollain kurssilla ollut isäni oli viettämässä iltalomaa kotonaan Vallisaaressa. Hänen piti palata Suomenlinnaan kello 24.00 mennessä, mutta vuorolaiva jättikin jostain syys­tä saaren väliin. Siihen aikaan määräajat olivat ehdottomia, eikä auttanut muu kuin äitini lähteä soutamaan isää sateessa ja myrskyssä huonokuntoisella raskaalla puuveneellä salmen toiselle puolen. Isä ehti perille määräaikaan mennessä, mutta äidillä oli täysi tekeminen paluu­­matkalla tuulen painaessa venettä ulos merelle sateen sekä aaltojen samanaikaisesti täyttäessä sitä. Tur­vallisesti hän kuitenkin vihdoin pääsi perille kotiinsa meidän lasten tästä seikkailusta onneksi mitään tietämättä autuaasti sängyissämme uinuessa.

Saarella toimi jo meidän sinne muuttaessamme ruokatavarakauppa, joka lopetti toimintansa ilmeisesti joskus 1950luvun lopulla. Tarvikkeet sinne tuotiin yhteysalusten kannella Helsingistä. Kauppa toimi käsittääkseni niin kuin maaseutukaupat yleensäkin Suomessa siihen aikaan. Maito ja kerma mitattiin asiakkaan omiin kannuihin isoista tonkista, voi ja margariini leikattiin voipaperille isoista paloista ja punnittiin käyttäen isokokoista punnusvaakaa. Jauhot ja ryynit mitattiin isoista kaukaloista kilon ja puolen kilon pusseihin. Liha leikattiin kokonaisista ruhonosista, makkarat käsin palaksi tai siivuiksi pitkistä pötköistä koska leikkelekonetta ei näin pienessä kaupassa kannattanut pitää. Kananmunien tuoreus tarkistettiin laitteella minkä alla oli tavallinen hehkulamppu.

Helsingissä ja Suomenlinnassa käytäessä tehtiin usein ostoksia paikallisissa kaupoissa.  Suomenlinnasta on jäänyt erityisesti mieleen Elannon häälimppu ja kotikalja. Talvisin hiihdettiin joskus ostoksille Santahaminan kenttäkauppaan tai HOK:iin.

Pienituloisen, monilapsisen perheen elämää auttoivat suuresti äitini äiti ja enoni, jotka usein viikonloppuisin meillä käydessään toivat aina mukanaan ruokatarvikkeita, talvisin erityisesti appelsiineja ja muita tuoretuotteita. Perheiden ruokahuollossa näyttelivät omat kasvimaat merkittävää osaa. Vanhemmillani oli perunapelto, josta saimme lähes koko talven perunat. Myös porkkanat, kurkut, punajuuret, sipulit kasvatettiin omassa maassa, samoin persilja, tilli, herne, ja salaattikin saatiin omasta maasta. Eli saarella elettiin siihen aikaan varsin omavaraisesti. Kukkaloisto oli myös mel­koinen, ruukkuihin saatiin omasta takaa hajuhernettä, kehäkukkaa, joriinia, kultapalloja, krasseja ja syysastereita.

Muistan meillä olleen myös mustia ja punaisia viinimarjapensaita sekä pienehkön man­sik­kamaan. Luonnosta poimittiin nokkosia ja suolaheinää sekä kallioilla kasvavaa villiä ruoho­sipulia keittoja varten, Sieniä saaresta saatiin jonkin verran. Muutaman kerran muistan käy­neeni saarelaisten kanssa armeijan veneellä puolukkaretkillä mm. Jukka Kuoppamäen me­ri­upseeri-isän mökillä Emäsalossa. Kalaa saimme naapureilta koska äiti ei kalastanut ja isäni, toki innokas kalamies, oli avovesikaudet pois kotoa.

Saarelaisten runsaankin sadon säilyttämisen mahdollistivat mm. puolustusvoimien käyttöömme luovuttamat varastointitilat. Perunoita säilytettiin lataamon vierellä olevassa hiekkavallissa si­jait­sevassa bunkkerissa raskaiden rautaovien takana. Saarelaisilla oli siellä omat säily­tys­laa­rinsa. Itälaiturin vieressä sijaitsevan asuntomme alla oli lisäksi isohko hyväkuntoinen kellari, jota käytimme myös lähinnä juureksien ja hillojen säilyttämiseen. Varastot olivat lapsille jän­nittäviä ja osin pelottaviakin paikkoja pimeytensä, viileytensä ja isojen niissä usein oleskelevien sammakoiden takia.

Vallisaaressa asuva postinjakaja/keittäjä rouva Elma Haimakainen haki postin Suomenlinnan postitoimistosta ja jakoi sen iltapäivän kuluessa saarelaisille. Jos oltiin kotona niin samassa yhteydessä hänelle voitiin antaa lähtevä posti. Virallinen postilaatikko lienee ollut kaupan seinällä.

Juokseva vesi tuli ainoastaan ns. Luotsitaloon ja Toimistotaloon (esikunta). Lisäksi asumaamme rapattuun taloon tuli vesi, mutta se oli juomakelvotonta (ruosteista?) Muihin taloihin vesi haettiin itse saarella olevista kaivoista. Jos oli liian kovia pakkasia tai kaivot kuivuivat, vesi kuljetettiin hevosen vetämällä säiliöllä tarvitsijoille.

Alkuvuosina saunoimme luotsirakennuksen vieressä olevassa saunassa ja toisinaan lammen rannalla olevassa idyllisessä puisessa saunassa. Käytimme aina perhevuoroja. Saunominen oli meistä lapsista mukavaa paitsi torstaisin, jolloin Markus-sedän lastentunti radiossa jäi pahasti kesken. Myöhemmin 1950- luvulla saunoimme yksinomaan lähellämme Itälaiturin vierellä olevassa hirsirakenteisessa uudessa ns. “Miljoonasaunassa”.

Pyykki pestiin Luotsirakennuksen vieressä olevassa pyykkituvassa. Mitään koneita ei ollut vaan kaikki työt tehtiin käsin isoissa sementtisissä paljuissa. Kuivaus tapahtui kesällä ulkona pyykkinaruilla pesulan vieressä ja talvella luotsirakennuksen vintillä. Miljoonasaunan valmistuttua sitä lähellä asuvat käyttivät myös sen pyykkitupaa hyväkseen. Mankelointiin perheemme käytti niin kuin ilmeisesti muutkin vanhan lataamorakennuksen vieressä olevaan puurakennukseen sijoitettua isokokoista käsikäyttöistä kivimankelia. Se oli eräänlainen iso kivireki, jota liikutettiin kahden tukin päällä. Mankeloitava pyykki oli rullattu näiden tukkien ympärille.

Asuinrakennukset olivat puu-uunilämmitteisiä lukuun ottamatta ns. Luotsirakennusta ja Toi­mistorakennusta. Asuinrakennukset olivat etenkin talvisaikaan kylmiä ja vetoisia. Aamuisin oli usein niin kylmää, että lattialla oleva vesiämpäri oli riitteessä. Tämän takia muistan usein aamuisin pukeutuneeni kylmästä väristen sänkyni päällä seisten. Polttopuut tuotiin useimmiten lataamon vieressä olevan sirkkelin sahaamina hevoskyydillä asuntomme halkovajalle, missä isä ja äiti pilkkoivat ne. Asunnossamme kuten muistini mukaan myös muuallakin esiintyi run­saasti täitä. Varsinaisia pesäpaikkoja olivat seinien eristeenä olevat purut. Näitä sitten kesäisin myrkytettiin.

Huoneistot olivat nykyisten mittapuiden mukaan pieniä ja ahtaita. Esimerkiksi perheellämme, mikä käsitti viisi henkilöä, oli käytössään yksi huone ja keittiö. Ylellistä tässä oli kuitenkin sisävessa ja juokseva vesi, mikä oli kuitenkin lähinnä ruosteesta johtuen juomakelvotonta.

Tä­mä asunto oli kuitenkin tilava verrattuna siihen, että asuimme ennen Vallisaareen muuttoamme Kalliossa Kolmannella Linjalla äidin äitini ja hänen poikansa Edvardin kanssa hieman pienemmässä kaksiossa eli 7 henkeä yhdessä. Tämä ei ollut sota-ajan jälkeisinä aikoina lainkaan tavatonta sillä asuihan osa perheistä jopa kalseissa pommisuojissa.

Vallisaari on jäänyt mieleeni mm. oikeana kukkamerenä. Keväällä valkovuokot peittivät laa­joja lehtometsien ympäröimiä aukeita lähes satukirjan omaisesti, kielot tuoksuivat voi­mak­kaas­ti ja siniset kallio-orvokkimättäät toivat lisäväriään tähän kaikkeen. Niityillä, erityisesti Tallin­mäellä näkyi päivänkakkaroita ja kurjenmiekkoja. Kesähelteillä saarta kiertävä lehmuskuja ja lammen tuntumassa oleva poppelimetsikkö toivat kaivattua viileyttä ja varjoa sitä kaipaaville. Ahomansikoita keräilimme teiden ja polkujen varsilta. Äitini keräili syksyi­sin herkku- ja punikkitatteja.

Saaren erityisen kaunis koskemattoman oloinen luonto on jättänyt minuun niin kuin uskoakseni lähes kaikkiin aikalaisiini mieleenpainuvia, poislähtemättömän kauniita muistoja. Kevät­puro­jen solina, valtavat värikkäät kukkameret, lehmusten ja vaahteroiden lehtien kahina, aaltojen pauhu, laivojen kumeat äänimerkit, syysmyrskyjen ulvonta, tuoksut jne.  Muistan kuinka erää­nä kauniina hellepäivänä näkyi kotiimme tulevalla polulla kukkien ja heinien ympär­öi­mänä yhä isommaksi ja isommaksi tuleva valkoinen keikkuva merivoimien koppalakki, sitten erotin isäni kasvot ja hänen valkoisen kesätakkinsa olkapäät, joista toisella istui pieni harmaan kirjava kissanpentu. Isäni oli saanut sen silloiselta palveluspaikaltaan Suomen Joutsenelta. Kissa ni­met­tiin Kirreksi. Se oli erittäin rauhallinen, eikä pannut vastaan, vaikka kuinka sitä retuutimme ja puimme sitä mitä kummallisimpiin vaatteisiin kotileikeissämme.

Naapurissamme asuvat miesvärvätyt olivat kesyttäneet kaksi varista nimeltään Aaro ja Pekka, jotka taapersivat pihalla joukossamme meistä sen kummemmin piittaamatta. Erään kerran Mum­moni oli ripustanut narulle kuivamaan kaksi vanutäytteistä ilmeisesti hieman rikkinäistä peittoa. Pojat alkoivat repiä sisuksia ulos mistä mummoni ei lainkaan pitänyt vaan ajoi kaverukset kovalla melulla pois. Tästähän herrat loukkaantuivat ja seuraavan kerran Mummon tavatessaan tiputtivat pienehkön kalikan tämän päähän.

Ns. Everstin lahti saaren eteläpuolella oli matalana ja lämminvetisenä erittäin suosittu lasten leikkipaikkana. Sen savi oli erittäin hienojakoista, jota mm. äitini hyvä ystävä Arabian keramiikkataiteilija Nieta-täti käytti hyväkseen eräitä töitä tehdessään.

Liikkuminen saarella oli ammusvarastojen ja muiden sotilaskohteiden takia rajoitettua, mutta me lapsethan emme näistä määräyksistä paljoakaan piitanneet. Mitä vaarallisempaa sen haus­kempaa! Kuninkaansaaren suhteen noudatimme käsittääkseni annettuja kieltoja tunnollisesti. Joskus joudumme karvaasti kokemaan, mitä seuraa, kun vanhempien varoituksia ei noudatettu. Perheemme oli alkuvuosinamme erään kerran kyläilemässä Hernojen luona heidän asunnollaan ns. Metsämökillä. Aikuisten seurustellessa sisällä me lapset aloimme kaivamaan vierellä olevaan hiekkavalliin syvää tunnelia. Tunnelityön edis­tyttyä jo varsin pitkälle rakennelmamme sortui haudaten syvälle alleen Hernon Irman, joka onneksi saatiin vanhempien toimesta kohtuullisen nopeasti kaivettua maan pinnalle ilman pahempia seuraamuksia.

Miellyttävänä tapahtumana on jäänyt mieleeni Ruotsin kuninkaallisten sotalaivalla Suomeen tekemä vierailu. Oiva Herno vei meidät lapset kielletyn alueen kalliolle Kustaanmiekan rannalle seuraamaan juhlaliputetun vierailevan aluksen lipumista kohti Kauppatorin rantaa.

Erityistä ihastusta ja mielenkiintoa herättivät kuninkaallisten ohella vastapäisillä kallioilla seisovat ryhdikkäät kunniavartiomiehet ja kunnialaukauksia ampuvat savuavat, kovaääniset tykit.

Eräänä ikävänä muistona voin mainita koulutoverimme Raimo Murasen hukkumistapauksen joskus 1950- luvun vaihteessa. Hän oli mennyt kavereineen ns. Kakkosen kärkeen suolle rikkomaan jäätä ja keräämään karpaloita. Jää petti hänen altaan seurauksella, että Raimo vajosi veteen ja hukkui. Itse näen vielä elävästi silmissäni kuinka velttoa, vettä valuvaa, kelmeää pikkupoikaa kannetaan hämärtyvän iltapäivän hetkinä kaupan ohi kohti rantaa.

Eräänä iltana saimme puhelimitse ilmoituksen, missä käskettiin pysyä sisällä, koska saarella liikkui ilmeisen vaarallinen aseistettu henkilö. Varoitus johtui Pauli Ellosesta, joka oli tuonut mantereelta kotiinsa jonkun kaverin, jonka oli sitten ampunut. Varoitusta annettaessa tekijää ei oltu vielä vangittu.

Saarella hukkui myös eläimiä. Me lapset olimme kotona kun kuulimme ulkoa poikkeavaa meteliä. Ulos päästyämme näimme meille tutun, kiltin Manja-hevosen (ilmeisesti venäläinen sotasaalishevonen) kärryineen tipahtaneen halkolaiturilta mereen. Sitä ei saatu ylös vaan se jouduttiin lopettamaan mereen ampumalla.

Yleislakon aikana olin sen ikäinen, että vaistosin aikuisten olevan melkoisen huolestuneita silloisesta poliittisesta tilanteesta. Itsekin huolestuin vähän kun eräänä päivänä äitini kanssa bussilla Helsingistä Santahaminaan palatessamme näin muutaman panssarivaunun saman aikaisesti ajavan Hevossalmen sillalla meitä vastaan.

Siihen aikaan lapset joutuivat näkemään paljonkin kaikenlaista todella ikävää. Ei ollut mitään kriisiryhmiä eikä niitä myöskään kaivattu. Käsitykseni mukaan en ole saanut niistä mitään traumoja kuten eivät sisarenikaan. Luulen, että siihen aikaan ymmärsimme ihmiseloon luonnollisesti kuuluvan niin kuoleman kuin syntymisenkin.

Linnake-elämää leimasi voimakas yhteisöllisyys. Syinä olivat varmaankin yhteinen työnantaja, samat elämän perusarvot, kulkuyhteyksistä johtuva eristyneisyys, sekä silloinen heikosti ke­hittynyt sosiaaliturva mikä pakotti usein turvautumaan naapurin apuun. Me saaren lapset lei­kimme paljon yhdessä. Talvella teimme potkukelkoista usein ns. junan, millä laskettelimme joko kaupan mäkeä pitkin Luotsirakennukselle tai Toimistorakennuksen mäkeä ohi tal­lin/työkaluverstaan. Lammen jäälle oli useana talvena aurattu pienehkö luistinrata, missä leikimme luistimin esimerkiksi “Mustaa miestä” tai pyöritimme toisiamme pitkässä letkassa viimeisen saadessa todella hurjan vauhdin. Leikkeihin osallistuivat yhdessä niin tytöt kuin pojatkin. Kesäisin harrastettiin ahkeran uinnin lisäksi piilosilla oloa vallien bunkkereissa ja kiipeiltiin puissa. Toimistorakennuksen tasaiselle nurmikolle kokoonnuttiin usein pelaamaan “peffapalloa” Aikuiset niin miehet kuin naisetkin kokoontuivat puolestaan kesäiltaisin pelaamaan lentopalloa lataamon edessä olevalle kentälle.  

Perheemme vietti Vallisaaressa kaikkiaan 11 vuotta. Ne ovat jääneet meille kaikille mieleen elämämme parhaimpina hetkinä joihin usein palataan sisarusten kohdatessa toisiaan. Samaa mieltä oli myös edesmennyt äitini. Hän oli 17-vuotiaana tyttönä seuraamassa Kauppatorin rannassa Vallisaaren lataamon räjähdystä eikä silloin voinut kuvitellakaan joskus asuvansa tällä saarella. Onneksi pääsi!