Muistelmia Kuuskajaskarin linnakkeella vietetystä lapsuusajasta vuosina 1946-1959 Osa II
Risto Sipposen muistelmat
Osa 2
Varusmiesten puolelle meitä oli kielletty menemästä mutta kyllä me aika usein siellä kävimme poikien kanssa juttelemassa. Lisaksi siellä oli puhelin jota saimme käyttää jos saareen piti soittaa. Noihin aikoihin rupesin käymään Lukon kiekkopelejä seuraamassa, koska rata oli melko lähellä Etappia ja koulussakin pelasimme talvisin urheilutunneilla useimmiten jääkiekkoa, mistä se kiinnostus varmaankin lähti. Siihen aikaan kaukalot olivat ulkokaukaloita ja kävi monesti niin, että kesken pelin piti kenttä kolata lumesta ja vasta sitten päästiin jatkamaan, joten ne pelit venyivät joskus hyvinkin pitkään. Tunnelma näissä peleissä oli kaikesta huolimatta mahtava ja huutaa jaksettiin vaikka välillä saattoi olla pakkastakin 20 astetta ja enemmänkin.
Eipä silloin ollut televisioita, ei videoita puhumattakaan dvd:stä, digikameroista yms:ta, mutta harrastettiin sitäkin enemmän yhteisesti. Lasten synttäreitä vietettiin aina yhteisesti, johon kutsuttiin kaikki lapset. Siellä leikittiin kaikenlaisia leikkejä kuten: avaimen kätkemistä, panttileikkejä jne. ja syötiin tietysti kakkua, pipareita ym herkkuja. Aikuisilla oli yhteen aikaan näytelmäkerho, jossa näyttelivät monet henkilökunnasta vaimoineen ja niitä esitettiin sitten jossain yhteisissä juhlissa ruokalassa. Naisilla oli ompelukerhbonsa ja miehet pelasivat skruuvia.
Varusmiehillä oli alokasaikana ns jaosiltoja, jossa jaoksen miehet (jalkaväessä jaos vastaa joukkuetta) esittivät erilaista ohjelmaa ja koko saaren väki oli naissakin tilaisuuksissa aina mukana. Pikkujoulujuhlia ja juhannusjuhliakin järjestettiin henkilökunnan keskuudessa ja niissäkin oli tanssin lisäksi jotain pientä ohjelmaa, kuten kronikoita. Jäljennänkin tähän yhden kronikan jonka isäni on tehnyt ja esitti sen pikkujoulujuhlissa:
Pikkujouluna 1956
Kulkea ei sinun pitkälti huoli vain satamasta virstaa viisi ja puoli, etsit etelä/-pohjoisväylien sauman niin helposti löydät tään linnakkeen Rauman.
Se Kuuskajaskari nimeltään, sen elämässä huumorin pilkkeen nään, olkoon kyseessä työ tai touhut muut, näet asukkailla sen hymyssä suut.
Kuinka voisikaan touhut sen muuten olla kun ei kulje kukkona tunkiolla tään laivan kippari milloinkaan, hän lupsakkaasti purttaan ohjaa vaan. (Linnakkeen päällikkönä oli kapteeni Juhani Simonen)
Hänet kippari Jussina tunnetaan, ei menetä malttiaan milloinkaan, sopii seuraan työn sekä huvipuolen hän määrätietoisesti pitää huolen, että anturan jäljet jäis kallioon. (Hänen päällikkyysaikana aloitettiin Jaskarin 6 tuuman tykkien asemien louhinta kallioon, siitä tuo ”anturanjäljet”)
Jos Kuuskajaskarista puhut milloin, älä kurttunaamaa unohda silloin, hän kalustollisesti kuuluu siihen kuin haltiatonttu vanhaan riiheen. (Isäni yliluutnantti Eino Sipponen, linnakkeen varapäällikkö).
Yksikön äiti, hän tullut on vasta vaihtosiirtona Janhuasta , kantaen povessaan murheen ja huolen takia kauniimman sukupuolen, suruaan hän kuitenkin kovasti kaihtaa, siks verrattain vilkkaasti kirjeitä vaihtaa. (Linnakkeen vääpeli sotilasmestari Uuno Lemmetyinen, joka oli eronnut vaimostaan ja löytänyt uuden tyttöystävän lehti-ilmoituksella).
Reposaaresta mies tuli siksi, että ylennettiin hän vääpeliksi, hänen toimialansa kokonaan muuttui kun koulutuspuolelta vääpeli puuttui, tulikomentoja vaan nyt ei mitään muuta, tuskin muistaa ees armasta kylkiluutaan. (Vaapeli Sakari Jalonen, joka oli alun perin Jaskarissa sai siirron Reposaareen ja taas takaisin parin vuoden päästä Kuuskajaskariin).
Hyvin viestipuolella asiat luistaa, jos vain herrat divisioonan käydä muistaa, he kun tarkastuksissa oikein toimivat ja puhelinkoneesta neulaset poimivat.
Miras Onsku, hän poika porskuttaa vaan, jos pari sanaa silti sanoa saan, pyydän anteeksi kovin jos luulet et pilkkaan, en Tampereella minäkään tyytyisi ”tilkkaan”. (Ylivääpeli Onni Vuoristo linnakkeen viestiau. Oli Tampereella ollessaan komennuksella sortunut hieman ryypiskelemään ja taisi saada siitä huomautuksen).
Lääk.aulta paljon väheni huolet kun hommistaan siirtää sai toiset puolet, käy leikiten hälta nyt tulensiirrot kun väheni pyykkilistojen piirrot. (Ylikersantti Tuure Renberg, joka oli linnakkeen lääkintäaliupseeri ja myös varusvaraston hoitaja kunnes sai siirtää varusvaraston hoidon toiselle. Tuo tulensiirto maininta johtuu siitä, että silloisella rykmentin komentajalla eversti Karvisella oli kiusallinen tapa tykistöammunnoissa määrätä usein muitakin tulenjohtajiksi kuin varsinaisia kouluttajia esim. varusvaraston hoitajia, lääkintäaliupseereita, talousaliupseereita jne, joka pakotti tietysti kaikkia kertaamaan tulenjohtosääntöjä jottei tulisi kovasti möhlittyä tykistöammunnoissa).
Voi asemies on suuri sun työsi taakka, sinä tuskin kestät ees Jouluun saakka ,kun on aseet, verstaat, on pioneeripuoli ja niin kovin raskaana painaa huoli, että pääsetkö koskaan kaikesta eroon, vai täytyykö nääntya kiikariveroon. (Ylikersantti Kalevi Laakso, linnakkeen aseau, yksi kiikari oli varastosta hävinnyt ja Kale joutui sen korvaamaan, siitä tuo kiikariverojuttu).
No voi penteles senttä mnuul kiiru o ku o touhu yl’sekä al’ ,mnuul o hallussan hevose, o vene,o valja, mnuu käden ei koskka dyöst ol’balja, nii ja yhtpäät montteerat däytty myös säät. Ku vääpel ki joskus duolis heittä, no mnuuhan sekki kai däytty peittä ja kaiken lisäks viäl duogi huol mnuu niskollen pandu o mittaus puol. Taas mentti olgadas heittäin go nii monet o polut jaa mut duokast poja gori olut. (Ylikersantti Leo Vainio mittauspuolen kouluttaja, kuormastovälinevaraston hoitaja ja lisäksi hoiteli paikallista sääasemaa. Piti kovasti oluesta, ja kävellessä hänellä oli kummallinen tapa nytkäyttää aina toista olkapäätä.)
On konepuoli nyt hunningolla, kuinka se voisikaan muuten olla, kun vakinainen hoitaja kurssilla kulkee niin laakerit sulaa ja sylinterit halkee, ei ole myös hauskaa kotihin tulla kun heti perillä halutaan kuulustella. (Linakkeen koneau kersantti Matti Vertiö oli jollain voimakonekurssilla ja sinä aikana toinen linnakkeen voimakoneista rikkoontui pahoin.)
Taloutta hän hoitaa niin kuin mies, kun kuuluu saaremme nuorimpiin, hän osaa oivan hymyilyn taidon ja omaa vielä punastumisen aidon, hän naiset kiertänee taitavasti tämän karkausvuoden loppuun asti. (kersantti Olavi Väliaho, linnakkeen talousau, vaikutti alussa hyvin ujolta).
Lokakuussa täydennys saatu on, hoitajaksi varusvaraston, kun tapahtui silloin tuo maihinnousu joku kuiskasi nyt tuli ”vihtahousu” noh sitä surra ei huoli senttä tämä saarihan niiden on temmellyskenttä. (Kersantti Niilo Vihtakari oli tuo uusi varusvaraston hoitaja).
Tämä talo menis pian rempalleen kovin, jos ei laitettais saranoita uusia oviin. Ja kengätkin hummilta tippuisi pois ellei saaressa remonttimiestä ois, on lukematon se töiden määrä joiden parissa Esko päivät häärää.
Mutta murheensa kullakin, mitä voi Eskokaan sille, et on yliherkkä hän Etapille, sieltä tultua tahtoo hänt sivulle heittää ja harvoin lakkikaan päätänsä peittää. (Esko Metsätähti oli linnakkeen ainut palkattu siviilimies. Hän oli talonmiehen vakanssilla eli jonkinlainen yleismies Jantunen, jolle Raunalla käynnit yleensä päättyivät niin kuin tuossa yllä kerrotaan. Toissaan hän silti oli mies paikallaan.)
Hyvät naiset, kyllä se niin vaan on, että edessänne olen sanaton, te kunniamaininnan minulta saatte te täydellisyyttä edustatte ja valtaa niin rajatonta.
Jos mielessäin jotain lieneekin salaist se pakko sieltä on painaa alas, sillä enhän voi oloani vaarantaa näin, kukaties vuosiksi eteenpäin. Ja onhan se niinkin kun totta puhun, kun väistän valheen ja kierrän huhun, että ilman teitä tää saari varmaan, ois viihtyä vailla ja ikavästä harmaa.
Te rakennatte kuilujen yli sillat, teil ’on ompeluseurat on torstai illat ja teistähän sitä meillekin miehille valuu, milloin nurjaa mieltä milloin elämän haluu.
Nyt olemme pikkujoulun merkeissä täällä ja toivon että oltaisi iloisella päällä, siis ottakaamme ryyppy, ottakaamme kaksi, tämän hupaisan illan kunniaksi.
Kuten tuosta kronikasta näkyy, niin aika rohkeasti siinä kerrotaan saarelaisten luonteenpiirteistä ja jopa pikku töppäilyistä, mutta niin hyvä oli yhteishenki tuolloin jaskarilaisilla, että ei noista kukaan ottanut itseensä.
Koska asuttiin saaressa, jossa koulutettiin varusmiehiä tykkimiehiksi, totuimme me lapsetkin jokavuotisiin tykistöammuntoihin. Kuten aiemmin tuolla jo mainitsin linnakkeella oli 4 hevosta, ja yksi niistä oli arka tykkien jyskeelle. Sattui muutaman kerran niin, että kun ammuttiin 6-tuumaisilla tykeillä tämä hevonen hermostui niin, että ui toiseen saareen joko Ruohokariin tai Puomukariin jotka olivat lähinnä Kuuskajaskaria. Tästä viisastuneena hevosmiehet veivät aina ko. hevosen talliin kun kovapanosammunnat tykeillä alkoivat. Saaressa ammuttiin myös pienemmillä tykeillä, esim. 57-millisellä ns. ”Norttipatterilla” (patteriin kuului yleensä 4 tykkiä ja tuossa tapauksessa siihen kuului 4 kpl 57 mm:n tykkiä), mutta kun oli vuorossa 6-tuuman tykkien ammunnat täyspanoksilla piti ikkunat avata lähinnä tykkejä sijaitsevista taloista etteivät ikkunat olisi menneet rikki, niin suuri ilmanpaine niistä aiheutui. Tykit olivat vielä tuolloin avoasemissa, myöhemmin kun tykit upotettiin kallioon tuokin haitta poistui.
Siihen aikaan varusmiehille opetettiin joukko marssilauluja, joita he lauloivat lähes aina harjoituksiin siirtyessään. Muistan hyvin miten komealta kuulosti kun tykkijaos marssi 4-tykille harjoituksiin ja varusmiehet lauloivat esim: ”me käymme samaan tahtihin sun kanssas ruotukaveri ja mä tunnen kun syömmessä Iyö tää on oikea miesten työ” taikka silloin aika uusi laulu, ”Jimmy banjoaan kun soittaa kuutamossa kirkkaassa ”.
Tie tuolle tykille kulki ehkä noin sadan metrin päästä meidän taloa, joten poikien marssi ja laulu näkyi ja kuului hyvin meidän pihaan. Kiväärin pauke oli myös tavanomaista ,kun alokkaat suorittivat ampumamerkkejä kivääriampumaradalla. Me pojat tietenkin kävimme sitten ammuntojen jälkeen keräilemässä kiväärinhylsyjä ampumaradalta ja luoteja maalivallilta joka oli tehty vanhoista massapaaleista, mistä niitä kaivoimme. Kiväärinluodit olivat mitä mainioimpia ritsoilla ampumiseen.
Ainahan meillä oli erilaisia jousipyssyjä ja myös ritsoja, kuten kai pojilla siihen aikaan yleensäkin. Niitä tarvittiin inkkarileikeissä, jota varten me teimme metsään inkkarikyliä joihin teimme havumajoja ikään kuin intiaaniteltoiksi. Siellä sitten ”Siouxit tai Apashit” suunnittelivat sotasuunnitelmia valkonaamojen paan menoksi.
Kesäaikaan oli linnakkeella asuvien käytössä 4kpl puisia soutuveneitä, jotka olivat saaren päälaiturilla, josta niitä sai lainata. Venettä ei saanut etukäteen esim. vuorokautta ennen tarvetta tuoda omaan rantaan vaan vasta samana päivänä kun sitä käytettiin.
Niinpä mekin pojat olimme usein veneretkellä lähisaarissa. Eraan kerran olimme taas veneellä liikkeellä ja tulimme Kallikanjaskariin. Meitä oli muistaakseni Heikki, Ossi, Mauri ja minä silloin tuossa veneessä. Rannalla joku meistä loihe lausumaan, että uskaltaisiko kukaan ottaa hautovaa haahkaa syliinsä. Haahka kuten me hyvin tiesimme on lintu, joka pesällä hautoessaan ei hevillä lähde pesästä. Sitä pääsee usein ihan metrinkin päähän ennen kuin se lähtee lentoon ja joskus jopa lähemmäksikin. Heikki miestä vanhimpana tuumasi, että se nyt ei ole temppu eikä mikään, että kyllä hän nappaa hautovan haahkan syliinsä kunhan ensiksi vain löydämme pesän.
Eipä median kauaa tarvinnut kävellä kun löysimme haahkan pesän Kallikajaskarin länsirannan kallionkolosta pienen matalan katajapuskan vierestä. Me muut pysähdyimme muutaman metrin päähän pesästä josta naimme hyvin haahkan, joka suojavariinsa luottaen hautoi parhaillaan pesässään. Heikki lähestyi hiljaa kumarassa hiipien haahkaa takaapäin. Ehkä noin metrin päässä pesästä hän äkkiä teki syöksyn pesää kohti ja sai kuin saikin haahkaemon napattua syliinsä.
Mutta voi sitä näkyä, saman tien kun lintu oli hänen sylissään Heikki päästi linnun lentoon ja mikä näky: Heikin polvihousut olivat värjääntyneet ruskean keltaiseksi haahkan ulostuksesta ja haju oli myös melkoinen. Meitä muita tapaus pakkasi naurattamaan vallan hirveästi, mutta emme tainneet Heikin ilmeen nähneenä vallan kovin kuitenkaan nauraa. Koska oli lämmin kesä ei muuta kuin Heikki rannalle housupyykkiin ja me muut taisimme heitellä pientä herjaa pyykkärille.
Olisihan meidän pitänyt tietää tuo haahkan usein käyttämä pesän suojaamiskeino, sillä olimme sen monesti todenneet, että haahka häirittynä pesästä lähtiessään ruikkaa melkein aina ruikulit pesään mikä on varmaankin hyvä keino pesärosvoja kuten variksia vastaan. Jotenkin se siinä jännittävässä tilanteessa kaikilta unohtui. Jos taas haahka lähtee pesästä kenenkään häiritsemättä se peittää munat aina pesäuntuvilla ja höyhenillä.
Noilla retkillä me näimme paljon merilintujen pesiä kuten haahkojen, sorsien, lokkien, tiirojen, rantasipien, meriharakoiden, tyllien, karikukkojen ja useiden muiden. Me emme koskaan hävittäneet lintujen pesiä, vaikka moni meistä kuten minäkin keräsimme munia munakokoelmiimme. Se tapahtui niin, että yhdestä pesästä otimme yleensä yhden munan joka puhallettiin tyhjäksi molempiin paihin tehdyn pienen reiän kautta ja tämä tyhjä muna sitten kotona pistettiin sitä varten tehtyyn pumpulilla pehmustettuun lokeroon, johon kirjoitettiin myös minkä linnun munasta oli kysymys. Se munan valitseminen pesästä tarkoitti sitä, että piti osata erottaa mikä muna oli haudottu ja mikä ei, koska haudottua munaa ei voinut enää puhaltaa tyhjäksi. Tämä todettiin niin, että otettiin yksi muna pesästä ja pistettiin se johonkin vesilaatikkoon. Jos se upposi se oli hautomaton ja jos pysyi pinnalla se oli haudottu ja pantiin takaisin pesään. Tämän harrastuksen myötä me opimme myös tuntemaan melkoisen määrän eri lintuja.
Varisten ja räkättirastaiden pesillä myös kiipeiltiin ja opittiin tuntemaan rastaiden pommituskyky. Nehän kuten moni on henk.kohtaisesti saanut kokea pommittavat pesälle kiipeävää herkeämättä aikamoisilla ruikulipommeilla. Taidettiin joskus kokeilla sitäkin kuka juo variksenmunan tyhjäksi ja kyllähän meistä taisi jokainen sen tehdä. Keväisin varma kevään merkki oli haahkojen kevätsoidinäänet mereltä. Se alkoi huhtikuulla kun jää oli muuttunut mustaksi ja heikentynyt huomattavasti.
Silloin sulia paikkoja alkoi olla jo uloimpien saarten välissä ja kauempana aavalla merellä. Saa oli usein päivisin jo hyvinkin lämmintä ja jos vielä sattui olemaan suht tyyntä niin varmasti kuuli uroshaahkojen aika erikoisen soidinlaulun” ouu, ouu, ouu, ouu” sitä on aika vaikea kuvata, mutta tyynellä säällä se kantautui melko kaukaakin mereltä ja hyvin monelta suunnalta. Itse kiinnostuin 50-luvun puolivälissä linnuista ja ostinkin ensimmäisen lintukirjani -56, nimeltään ”Suuri Lintukirja” joka helpotti huomattavasti lintujen tunnistamista. Tuo uroshaahkojen soidinlaulu onkin mielestäni yksi meren saariston kevään tuloon kuuluva hieno kevään merkki. Vielä noista haahkoista sen verran, että nuo uroshaahkat ovat melkoisia nautiskelijoita. Ne eivät perheensä eteen tee muuta kuin parittelevat ja kun naaras alkaa hautoa ne lähtevät joukolla ulkomerelle ja elelevät siellä huoletonna eivätkä osallistu mitenkään tulevien jälkeläistensä hoitoon.
Kyllä me aika usein kalastelimmekin ja melkeinpä se oli onkimista mato-ongilla ahvenia, särkiä, säynäviä, salakoita ja kiiskejä. Kiiskejä ei oikein muualta saanut kuin päälaiturin alta, jota varten ryömimme laiturin parrujen välistä laiturin alle siellä olevien isojen kiviarkkujen reunalle. Siitä oli hyvä kalastaa, koska vesi oli kirkasta ja näki koko ajan ongen koukun ja kalat joita kiiskien lisäksi oli toki muitakin. Onneksi noita kiiskejä ei muualta tullut, sillä se limaisena ja haisevana ei kelvannut edes kissoille syötäväksi.
Saarella asuvat lapset oppivat jo suht varhain uimataidon, kun kerran vettä oli joka puolella ja yksi suosituimpia harrastuksia oli uiminen ja varsinkin meillä pojilla sukelteleminen eri korkeuksista ja eri syvyyksiin. Saaren päälaituri oli paikka jossa mielellämme olimme sukeltelemassa, koska siellä oli mahdollisuus hyvinkin korkealta sukeltaa veteen. Varsinkin silloin, kun vesiproomulla tuotiin vesitäydennystä linnakkeelle, pääsimme hyppäämään proomun perähytin katolta josta matkaa veteen oli hyvinkin 6-7 m. Siinä vaiheessa kun proomu oli jo lähes tyhjäksi pumpattu tämä perähytti oli korkeimmillaan ja silloin tuli aina kiire päästä hyppimään sieltä ennen kuin proomu lähtisi pois. Toinen suosittu paikka oli ns. takarannalla 2.tykin alapuolella, jossa oli jyrkät korkeat kalliot ja vettä heti kallioiden alla monta metriä. Siihen aikaan vesi oli huomattavasti kirkkaampaa mitä se on siellä tänä päivänä joten kaikenlaisten esineiden nouto joita heitimme veteen aina syvemmälle ja syvemmälle oli mieluista puuhaa silla rannalla. Tarpeeksi kauan kun vedessä pulikoimme niin tuli aina jossain vaiheessa kylmä ja silloin oli hyvä heittäytyä niille sileille rantakallioille, jotka aurinko oli paahtanut kuumaksi lämmittelemään ja kuivattelemaan. Eräässä pienessä saaressa Valkeakarin lähellä oli tuollainen luonnon muovaama uima-allas, ehkä joku 5 x 15m kooltaan, jossa oli vain pieni ojantapainen mistä vesi pääsi vaihtumaan mereen. Siellä kävimme myös joskus uimassa lukuisilla veneretkillämme lähisaarissa. Eräs mielenkiintoinen sukelluspaikka meillä myös oli. Se sijaitsi Kokkoniemestä muutaman kymmenen metriä Ruohokarin suuntaan ja nimesimme sen yksinkertaisesti ”Aarteeksi”. Paikalla oli vettä noin kolme metriä ja siellä meren pohjassa tämä meidän aarre oli. En tänä paivanakaan tiedä kuka ja milloin ja minkä tähden tämän aarteen oli toimittanut sinne meren pohjaan ja miten me sen keksimme, mutta ilmeisesti sodan aikana tai heti sen jälkeen se oli sinne mereen upotettu. No joka tapauksessa siellä pohjassa oli armeija posliinikuppeja,-lautasia, lusikoita, veitsiä, haarukoita, alumiinilautasia ja soikean muotoisia alumiinikuppeja. Osa oli hiukan rikkinäisiä mutta osa aivan ehjiä. Näitä joskus kävimme sukeltelemassa ja pintaan sieltä tuomassa ja rikkinäiset heitimme aina takaisin. Olen varma, että tänäkin päivänä sieltä vielä tuota tavaraa löytyisi, jos sinne menisi sukeltamaan ja tuon paikan vielä löytäisi.