Muistelmia Kuuskajaskarin linnakkeella vietetystä lapsuusajasta vuosina 1946-1959 Osa I

Risto Sipposen muistelmat

Osa 1

Koska vanhempani olivat Karjalasta, joutuivat he muiden karjalaisten tapaan evakkoon sodan johdosta. Valamo-Sortavala-Varkaus -Mikkeli-Katanpään linnake Kustavissa. Suurinpiirtein noin se evakkotaival meni. Sisaruksista Eini syntyi Valamossa, Tuulikki Sortavalassa, minä Varkaudessa ja Anneli Mikkelissä. Edelläoleva kuvaa myös meidän ikäjärjestyksen. Isäni oli puolustusvoimain palveluksessa, joten siirto Katanpäästä Kuuskajaskarin linnakkeelle oli edessä kun siirtokäsky tuli.

Isä oli jo Kuuskajaskarissa kun me muut saavuimme sinne elokuussa -46. Olin itse tuolloin 5- vuotias, joten en paljoa siitä muista. Joka tapauksessa tulimme tuon merimatkan, joka kesti useamman tunnin, isossa proomussa jota veti armeijan puinen moottorivene. Tavarat olivat ruumassa ja me myös siellä tai kannella. Silloin oli jonkunverran merenkäyntiä ja kuulemma ainoat jotka eivät tulleet merisairaiksi olivat mummu (äidin äiti) ja minä.

Kuuskajaskari oli Turun Rannikkotykistön linnakesaari, joka sijaitsee noin 7 km Rauman sataman perältä lanteen. Se on noin kilometrin pituinen ja leveimmillään noin 600 m. Kuten nimikin kertoo niin saarella kasvaa etupäässä kuusia ja jonkun verran myös mäntyjä. Siihen aikaan saarelta ei montaakaan koivua löytynyt, mutta nykyään niitä aikalailla siellä näkyy. Se johtuu varmasti siitä, kun saari on sotaväestä tyhjentynyt niin kaikki vähänkin aukeammat paikat ovat ruvenneet kovasti pöheköitymään.

Henkilökunta asui 4.ssa paritalossa, siis 8 huoneistoa kooltaan vajaa 50 m2 (2h+k). Puulämmitys ja viemäri, vesi puusaavissa eteisessä, jolloin talvella piti kauhalla ensin rikkoa jää saadakseen vettä. Linnakkeen päällikkö asui talossa jossa oli 3h ja keittiö. Näiden lisäksi linnakesaarella oli myös ns. kalastajatorppa, joka oli ennen puolustusvoimia siellä asuneen kalastajan asuintalo. Tässä talossa oli 2h ja keittiö, mutta huoneet olivat varsin tilavat. Niinpä Kuuskajaskarin ensimmäinen koulu aloitti toimintansa tämän talon olohuoneessa johon mahtui hyvin vajaa 10 oppilasta. Taloon kuului myös vanha navetta, johon oli tehty koulun käsityöluokka ja toiseen päähän puuvaja ja ulkohuussi. Oppilasmäärän lisääntyessä koulua alettiin pitää sotilaskodissa, jossa oli suuremmat tilat ja kalastajatorppa annettiin perheellisen käyttöön. Myöhemmin henkilökunnan käyttöön, rakennettiin 2 asuinparakkia lisää eli 4 huoneistoa joissa oli 1 h ja keittiö. Siihen aikaan ei pahemmin ollut mukavuuksia, mutta sellainen etu saarelaisilla oli, että kaikilla oli kotona virkapuhelin. Koska oltiin saaressa ei sinne tullut vesi vesijohtoa pitkin vaan linnakkeella oli iso kaivo, johon piti kerran pari vuodessa tuoda vesitäydennys Raumalta vesiproomussa. Sähkönkin suhteen piti olla omavaraisia ja siitä piti huolen 2 ns:lla voima-asemalla toimivaa dieselmoottoria jotka pyörittivät sähkögeneraattoria. Toinen koneista oli varalla ja toinen käytössä. Tämä oli tarpeen, sillä koneet olivat vanhoja ja aika ajoin jompikumpi niistä oli remontissa. Moottori käynnistettiin aamulla ½ 6 ja sammutettiin normaalisti illalla klo 2300, jolloin saareen tuli pimeys. Koneista vastasi venealiupseeri ylikersantti Matti Vertiö ja apuna hänellä oli kaksi voimakonemiehiksi koulutettua varusmiestä. Naiden koneiden ääni tuli kaikille saaressa asuville varmasti tutuksi, sillä se loi kodikkuutta ja turvallisuuden tuntua. Ääni ei ollut häiritsevän kova, mutta kun se rupesi joskus hiljenemään ja valot välkkymaan niin jo moni manaili, että ei kai taas toinen koneista hajoa.

Koska joka huushollissa oli puulämmitys, kului saaressa polttopuita vuodessa melkoinen määrä. Polttopuut tuotiin kesäisin isohkolla kaljaasilla jonka ruuma ja kansi oli täyteen lastattu metrihalkoja. Puiden siirto maihin pinoihin oli melkoinen urakka, ja sen suorittivat aina jotkut henkilökuntaan kuuluvat, sillä siitähän sai vähän lisätienestiä. Usein sen tekivät ylikersantit Leo Vainio ja Matti Vertiö. Heillä oli käytössään linnakkeen hevonen ja rattaat. Koska työ oli hikistä hommaa, kavereilla näkyi useimmiten olevan koppa kaljaa janon sammuttamiseen jossain pinon välissä. Aikanaan puut sirkkelöitiin saaren sirkkelivajassa ja varusmieshevoskuskit ajoivat puut tarvitseville: Kasarmille, ruokalaan, sotilaskotiin, saunalle ja henkilökunnan liitereihin.

Lauantaisin, kun varusmiehillä oli iltapäivisin siivouspalvelua, osa heistä meni henkilökunnan puuvajoihin puita pilkkomaan. Puuha oli ns. vapaaehtoista, mutta pojat menivät mielellään niihin hommiin, sillä emännät tarjosivat aina pojille tuoreet pullakahvit. Lauantaisin näät oli aina leivontapäivä.

Jätehuolto oli siihen aikaan järjestetty niin, että henkilökunnan puuliitereiden takana oli suuri katettu jätekuoppa johon huushollien jätesangot tyhjennettiin päivittäin ja kuopan tullessa täyteen katos nostettiin pois ja varusmiehet lapioivat jätteiden päälle maakerroksen. Tehtiin uusi jätekuoppa ja se katettiin ja homma jatkui samalla tavalla. Kyllähän niihin jätekuoppiin ilmestyi rottia, mutta se oli meidän poikien mielestä vain hyvä silla mehän niitä rottia pyydystettiin erilaisilla itse tehdyillä loukuilla ja ammuttiin ritsoilla. Aina kun saimme rotan loukkuun kokoonnuimme porukalla rotanloukun ympärille ja yksi avasi loukun ja kaikki yrittivät nitistää rotan erilaisilla kepakoilla huiskien. Useimmiten homma onnistui, mutta joskus rotta paasi meiltä karkuun.

Puinen kasarmirakennus sijaitsi saaren keskipaikkeilla, jossa oli 4 kpl 20 hengen alokastupaa, ryhmänjohtajien tupa, sairastupa, puhelinkeskus ja kuivaushuone. Vanhemmalla ikäluokalla oli parakki ns.” Rauhala” vahan kauempana kasarmista, johon mahtui n. 20 miestä ja lisäksi parin hengen ryhmänjohtajien tupa sekä tietysti kuivaustupa. Sitten oli vielä yksi parakki alokkaille kasarmin vieressä, samankokoinen kuin ns. ”Rauhala”, joten alokkaita saareen tuli yleensä ikäluokassaan noin 100. Ruokala ja sotilaskoti olivat myös tällä kasarmialueella. Linnakkeen toimisto oli myös näköetäisyydellä kasarmista paikka, johon varusmies ei mielellään mennyt kun aina piti miettiä, että mites sinne nyt oikeaoppisesti mennään ettei tule töppäiltyä. Olihan saaressa paljon muitakin rakennuksia ja on tietysti vieläkin vaikka puolustusvoimat on sieltä lähtenyt muutama vuosi sitten.

Niin kuin tuossa alussa jo tuli mainittua olin Jaskariin tullessa 5-vuotias, joten siitä alusta ei paljon ole vielä omia muistikuvia, mutta iän kasvaessa niitä enemmän ja enemmän tuli. 46 syksyllä kun tulimme niin meillä oli mukana 2 lammasta. Paasimme saaren ainoaan paritaloon, jossa oli koko alusta auki eli siellä oli isohko kellari ja perunakellari vielä erikseen sekä vielä varastotilaa. Niinpä lampaat pantiin talveksi sinne kellariin Jossa ne hyvin tarkenivat ja saaren rannat kun olivat täynnä leppiä niin niistä tehtiin talven varalle lampaille ”kerppuja” rehuksi.

Linnakkeella oli myös peltoa, josta joka vuosi jaettiin henkilökunnalle osuudet vuosittain paikkoja vaihdellen tasapuolisuuden vuoksi. Lähes kaikki viljelivät palstoillaan vuoden perunat, porkkanat, punajuuret sun muut kasvikset. Ei se kyllä aina oikein huvittanut kun piti mennä kasvimaalle kitkemään, kastelemaan tai harventamaan jotain lajia silla olisi sitä ollut paljon muutakin mielenkiintoisempaa puuhaa poikasena. Sodan jälkeen vahan kaikesta oli pulaa ja vallassa olijat eivät paljon määrärahoja varsinkaan armeijalle jaelleet, myöskin armeijan henkilökunnan palkat olivat huonot. Tämän takia keksittiin mitä erilaisempia keinoja leivan jatkeeksi, niinpä Jaskarissa asuvat rupesivat mm pitämään sikoja. Ruokalasta sai halvalla ostaa jäteruokaa ja sikoja varten löytyi myös sopiva koppero jonka ympärille tehtiin aita ja siellä kaikkien possut yhdessä lihotettiin joulua varten jolloin kaikki teurastettiin. Yleensä yksi sika jaettiin kahden perheen kesken. Me lapset sitten usein jouduttiin keräämään sioille ns. vesiheinää, jota ne mielellään soivat jäteruoan lisäksi. Sikojen lisaksi muutamat kasvattivat myös kaneja. Ainakin Lemmetyisellä oli useampikin kani, jotka olivat puuvajaan tehdyissä kanikopeissa. Niitä pidettiin ilmeisesti vain sen turkin takia, sillä pula-aikaa kun oli, niin kanin turkista tehtiin kintaita ja hattuja ja taisi joku liietä myyntiinkin asti. Lemmetyisen Heikki niitä tapettuja kaneja sitten nylki siellä puuvajan takana. ja kiskoi ne ns. kuivauslaudalle kuivumaan.

Muistuu mieleen eräs tapaus, joka sattui silloin alkuaikoina, kun me olimme muutaman vuoden vasta Jaskarissa asuneet, josta olisi voinut olla vakavat seuraukset. Meitä poikia saaressa oli useita, oli Lemmetyisen Heikki, Jalosen Ossi, Osan Mauri, Järvisen Aarno, Nykäsen Pertti, Alhonsuon, Seppo ja minä ja muitakin. Olimme siinä iässä, että aina olimme jotain puuhaamassa. Yksi harrastus meillä oli ns. koijien rakentaminen. Koija oli mökkerö joita me rakenneltiin ja kooltaan aika pieni ehkä noin metri kertaa 2 metriä ja korkeuskin noin metrin luokkaa. Lemmetyisen kellarin taakse metsikköön olimme tehneet koijan jossa oli 2 koijaa peräkkäin ja oviaukko välissä. Eräänä paivana meitä oli siellä sisällä ainakin Heikki, Aarno, Ossi, Seppo ja minä. Jostain olimme saaneet pari kynttilän pätkää ja myös tulitikut ja kynttilät paloivat sisällä olevan pienen ikkunan reunalla. Ikkuna oli jostain lasin kappaleesta tehty ja olimme vielä tiivistäneet sen tappuralla. Yhtäkkiä tuli tarttui kynttilästä näihin tappuroihin ja meille tuli kiire ulos. Heikki, Aarno, Ossi ja minä paasimme melko nopeasti ulos vaikka oli ahdasta, mutta, Seppo jäi sinne perimmäiseen kopperoon eikä uskaltanut tulla ulos. Loppujen lopuksi meidän kovasti huutaessa, Seppo tuli ulos, mutta tuli oli jo niin paljon levinnyt, että häneltä paloivat molemmat kulmakarvat, eipä onneksi muuta. Koijat paloivat maan tasalle ja me saimme varmasti aikalailla satikutia kotona, Heikki eniten joka oli meistä vanhin ja vahan niin kuin porukan vetäjä. Kyllä me naita koijia tämänkin jälkeen rakenneltiin useampiakin jopa joskus puuhunkin. Naista puuhista me kaikki varmaan saimme ensimmäiset käytännön opit rakentamisesta. Ei meillä silloin ollut työkaluina kuin joku vanha tylsä saha ja vasarat. Naulat suoristettiin vanhoista vaarista nauloista ja lautaa keräilimme rannoilta joita sinne useasti ajelehti olihan Raumalla vilkas puutavaran vientisatama, lisäksi purimme vanhoja muuttolaatikoita yms.

40 ja 50-lukujen vaihteessa, kun vielä kaikesta oli pulaa, Suomessa järjestettiin yleinen jätepaperin keräys, joka oli suunnattu lähinnä lapsille. En muista mikä oli se kilomäärä joka vaadittiin, mutta kun sen määrän sai kerättyä ja vei paperit keräyspisteeseen niin palkkioksi sai pussin karamelleja ja pussin kyljessä luki ”Jäte Joonas”. Sen nimisiä olivat siis keräyspalkkioksi saadut karamellit mitkä taisivat kaiken lisäksi olla siitä halvemmasta päästä olevia makeisia. Joka tapauksessa se oli hauskaa puuhaa ja kyllä silloin saaren lapset tarkkaan keräsivät kaikki sanomalehdet, pahvilaatikot ja muun paperitavaran mitä suinkin saaresta löytyi. Sotilaskoti oli hyvä keräyspaikka, sillä sinnehän ilmestyi melkoinen määrä sanomalehtiä. Tuli niitä ”Jäte Joonas”-pusseja meidänkin perheelle silloin kerättyä useampia.

Joulut Jaskarissa olivat mieleenpainuvia. Kuusen me aina haimme itse ja yleensä Pajukarin saaresta, joka on noin pari kilometriä Jaskarista Rauman suuntaan. Menimme sinne yleensä potkukelkoilla ja joskus jopa ns. vesikelkalla. Isä oli hyvin tarkka kuusesta, sen piti olla todella nätti ja niinpä hän sitä pitkään aina valitsi ennen kuin sopiva löytyi. Sitten vaan puu poikki ja kelkkaan sekä takaisin jäätä pitkin kotiin. Siihen aikaan muistini mukaan jäätä oli aina tarpeeksi ennen joulua, että pääsimme aina kuusenhakumatkalle Pajukariin. Aattoiltana saaren koko väki kokoontui linnakkeen ruokalaan (varusmiehet ja henkilökunta perheineen) Linnakkeen päällikkö piti yleensä lyhyen puheen jonka jälkeen syötiin jouluateria. Se oli todella täydellinen jouluateria kinkkuineen laatikoineen ym jouluruokineen. Ruokailun jälkeen saapui joulupukki, joka jakoi kaikille paketin. Myös varusmiehille. Paketissa oli omenajoulupipareita ja karamellia. Sotilaskotisisaret sen aina tekivät ja sotilaskoti lahjoitti tykötarpeet. Sitten laulettiin muutama joululaulu ja lopuksi enkelitaivaan. Isäni, jolla oli kantava ja hyvä ääni, aloitti aina nämä laulut ja muut yhtyivät. Olihan siellä muutakin ohjelmaa kuten jouluevankeljumin lukeminen ja varusmiehetkin esittivät usein omia esityksiään, pieniä sketsejä, musiikkia ja kuvaelmia yms. Tämän jälkeen varusmiehet menivät kasarmille, jonne jokaiseen tupaan keittiöhenkilökunta jakoi pojille vielä joulunaposteltavaa iltaa varten, silla sehän oli ilta jolloin hiljaisuutta ei varusmiehille komennettu lainkaan. Me muut menimme koteihimme odottamaan vielä uudestaan joulupukkia, joka kiersi vielä kaikki talot saaressa ja jakoi lahjat mitkä kunkin kodissa odottivat. Se oli silloin pienenä joulun jännintä aikaa odotella pukkia kotona ja miettiä mitähän se sieltä tuo.

Siihen aikaan joululomaa oli noin 3 viikkoa ja se aika meni erilaisissa harrastuksissa ja etupäässä ulkona. Me pojat harrastimme innolla jääkiekkoa ja sitä varten aurasimme aina jos vain oli mahdollista meren jäälle luistinradan ja jäädyttelimme sitä itse merivedellä. Jos meren jaa oli erittäin huono tai lumi tuiskusi jatkuvasti, teimme radan saaren eteläpäässä olevalle pienelle lammelle, joka oli suht suojaisa tuulilta. Pitkin päivää siellä sitten jatkui hurja jääkiekkopeli eri kokoonpanoja vaihdellen. Mailat teimme itse, puuvarsi ja vanerista lapa ja vähän eristysnauhaa päälle ja ei muuta kun pelaamaan. Eiväthän ne kovin vahvoja olleet ne mailat, mutta silloin ei vielä tunnettu lyöntilaukausta vaan aina ammuttiin ns. rannelaukaus, jolloin ne vahan paremmin kestivät.

Toinen suosittu talviharrastus oli hiihto ja varsinkin mäenlasku omatekoisista hyppyreistä ja erilaisista maista. Näissä harrastuksissa kävi aina joskus niin, että suksi katkesi ja yleensä kärjestä. Tähänkin löytyi korjauskeino, koska uusia suksia ei juuri ollut varaa ostaa niin katkennut suksi piti tietysti korjata. Se tapahtui niin, että läkkipellistä joka leikattiin jostain esim säilyketölkistä, tehtiin paikka jolla katkennut suksen kärki liitettiin itse sukseen. Suksen rikkoontuneet palat asetettiin täsmälleen vastakkain niin kuin ne olivat ennen katkeamista, sitten suorakulmion muotoon leikattu pellinkappale naulattiin suksen pohjaan liitoskohtaan pienillä nauloilla ja pellin reunat taivutettiin suksen päälle ja naulattiin myös kiinni. Kärkikappaleen pohjaan oli puukolla tehty pieni ura johon pellin reuna asetettiin ennen naulausta joten se ei tökkinyt lumessa kun hiihdettiin. Näin se paikkaaminen tehtiin ja toimi aika hyvin. Usein menimme myös toisiin saariin hiihtelemään.

Haminkarin takana oli saari, jonka rannalla on melko jyrkkiä mäkiä ja siellä kävimme usein laskeskelemassa. Mäkikelkkoja teimme myös itse. Siina oli kaksi suksea takana ja yksi edessä ja välissä lava jossa istuttiin ja ohjattiin edessä olevalla kahvalla jolla se etusuksi kääntyi. Joka talvi linnakkeelle tehtiin myös hiihtolatu mikä kiersi muissakin saarissa kuten Puomkarissa ja Kallikajaskarissa. Isäni hyvänä hiihtäjänä veti yleensä laduntekoporukkaa, johon kuului usein lähes sata varusmiestä, joten latu tuli kerralla kuntoon kun se kerran ympäri mentiin. Tämä nykyinen luisteluhiihtotyyli me jo silloin osattiin, koska usein meren jäällä oli kova hanki ja varsinkin myötätuulella tällä luistelutyylillä oli joutuisaa hiihtää.

Talvisin saaren rannoille tuuli kasasi usein isoja kinoksia, joihin kaivelimme pitkiä käytäviä ja teimme erilaisia lumimajoja. Eräänä talvena olimme siskoni Annelin kanssa Kokkoniemessä, johon oli kasaantunut isoja lumikinoksia kaivelemassa käytäviä kinoksiin. Se oli ilmeisesti niin jännää puuhaa, että emme huomanneet ollenkaan ajankulua. Oli nimittäin niin, että äiti oli silloin Raumalla asioilla ja hän oli tehnyt valmiiksi ruoan jota isä sitten vaan lämmitti meitä varten. Meidän oli määrä vaan käväistä Kokkoniemessä ja tulla sitten syömään kotiin. Kävi niin kuin kävi ja me tulimme kotiin aivan märkinä ja ainakin tunnin myöhässä määräajasta. Isältä oli niin sanotusti pinna palanut meitä odotellessa ja sen seurauksena saimme siitä tai ainakin minä sain paljaalle pyllylle vitsaa tai taisi olla ihan remmiä. Kuri oli siihen aikaan sellainen, eikä siitä sen enempää.

Meri ja meren jää tuli meille pojille niin kuin tietysti muillekin jaskarilaisille tutuksi elementiksi. Opimme tuntemaan sen vaarat ja välttämään niitä. Niinpä tiedän, että vuosien 1939-1999 aikana jona linnakesaari oli puolustusvoimain hallinnassa siellä vakinaisena asuneista ei yksikään ihminen hukkunut, ei hevonen pudonnut jaan läpi eikä myöhemmin kun hevosten tilalle tuli traktori ja muitakin moottoriajoneuvoja mikään niistäkään pudonnut jäihin. Yksi poikkeus tosin sattui, kun eräs varusmies siellä joskus 49-luvun lopussa hukkui. Hän oli joskus ensijäiden aikaan lähtenyt salaa hiippailemaan heikoille jäille ja etsiskelyistä huolimatta häntä ei mistään löydetty, kunnes keväällä joku veneilijä löysi miehen pöhöttyneen ruumiin Ruohokarin lähellä olevan pikku saaren rannasta. Sattui vielä olemaan sellainen aika, että jää oli täysin lumeton ja paikka paikoin erittäin heikkoa. Ensimmäinen ajoneuvo joka putosi jäihin, oli erään urakoitsijan traktori, kun saareen alettiin rakentaa uutta kasarmia ja uusia asuntoja vuonna 1964.

Vaikka me liikuimme paljon merellä ja meren jäällä eri saarissa, me opimme varomaan liian heikkoja jäitä ja liian kovaa tuulta.1940 ja -50 luvuilla linnakkeen huolto ja muut tarpeelliset kuljetukset suoritettiin talvella jäätä pitkin hevosilla. Saaressa oli 4 hevosta, joita varusmiehet ajoivat, sillä silloin vielä oli paljon maalta tulleita varusmiehiä, jotka olivat tottuneet hevosten käsittelyyn. Normaalisti talvella ajettiin kaksi vuoroa Kuuskajaskarista Rauman laivaväylän reunaan ja Raumalta tuli väylän toiselle puolelle vastaan Etapin hevonen. Etappi oli Raumalla kanaalin varrella oleva puolustusvoimain alue, jossa oli 5 parakkia, 2 asuinparakkia, 1 hevostalli ja 2 varastoparakkia. Toisessa asuinparakissa asui ylikersantti Lindström perheineen ja toisessa 2 varusmiestä omalla puolellaan ja kaupungissa koulua käyvät jaskarilaiset lapset omalla puolellaan. Tämä laivaväylän ylitys oli aina melkoinen operaatio. Sitä varten oli rakennettu lähes 20 metriä pitkä silta. Jalakset oli tehty toisiinsa liitetyistä soiroista kaksi aina rinnakkain ja päälle naulattu harvahko laudoitus. Leveys oli noin 60 cm ja kaide toisella sivulla. Sillan kantavuus perustui siihen, että kun se työnnettiin väylän yli joka oli täynnä jääkalikoita se jäi näiden kilikoiden päälle ja kantoi aika hyvin sitä pitkin kävelevät ja jopa maitotonkkia raahaavat miehet. Kaikki saareen ja saaresta pois kulkevat ihmiset ja tavarat hoidettiin talla tavalla.

Koska silta oli melko painava, sen liikuttamiseen oli kehitetty näppärä systeemi. Lähelle väylän reunaa oli jaahan jäädytettyyn vahvaan parrun pätkään kiinnitetty rissa (pylpyrä) jonka kautta kulki vaijeri jonka toinen pää oli kiinni sillan takapäässä ja toinen pää pantiin kiinni hevosrekeen, jota hevonen kiskoi ja näin silta ikään kuin työntyi yli väylän. Usein oltiin liikkeellä kahdella hevosella, toinen tavallisella reellä ja toinen ns parireellä koska tavaraa ja ihmisiä liikkui suht paljon päivittäin. Hevosten mukana kulki aina pu (päivystävä upseeri, käytännössä aina aliupseeri),joka vastasi että kaikki sujui turvallisesti. Laivaväylän reunalla molempiin suuntiin oli kieltotaulut väylällä liikkuvia laivoja varten, jossa käskettiin laivojen hiljentää vauhtia väylän ylityspaikan kohdalla. Muutenkin piti aina varmistua ennen väyläsillan yli työntämistä varten ettei mikään laiva ollut tulossa kohti, jolloin piti odottaa, että se meni ohi ylityspaikan. Pu:n tehtäviin kuului myös aika ajoin suorittaa jään vahvuuden mittaus tämän talvireitin varrella.

Reessä joka oli tarkoitettu henkilökuljetuksiin oli aina pohjalla tuoksuvia heiniä ja lisäksi lampaanvillavällyjä ja turkkeja. Matka väylälle kesti hyvällä kelillä noin ½ tuntia, vähän hevosestakin riippuen ja huonolla saattoi mennä jopa reilu tuntikin. Jäätie merkittiin aina havuilla, joten sumulla ja pyryilmallakin näki mihin päin tie jatkui. Jäätietä käytettiin niin kauan kuin se turvallisesti oli mahdollista, niin että keväämmällä usein jäällä oli jo melkoisesti vettä kun vielä hevosilla liikuttiin. Jäätien paikkaa jouduttiin joskus aina vaihtamaan jos tuli pahoja railoja tai muuten heikkoja kohtia tielle. Lisäksi keväisin jokapäiväisillä jään paksuuden mittauksilla varmistettiin jään kestävyys. Jokaiseen rekeen kuului lisäksi ns hevosenpelastuslaatikko ,jossa oli köysitalja ja jäätuura. Taljan toinen pää oli aina kiinni hevosen mahavyössä ja toisessa päässä oli iso koukku joka oli tarkoitus kiinnittää tuuran avulla jäähän jos hevonen uppoaisi. Eipä näitä onneksi koskaan tarvittu tosi tilanteessa.

Siihen aikaan kun linnakkeella ei vielä ollut tarpeeksi vahvoja kelirikkoveneitä jäissä kulkua varten keväällä kun hevosella ei enää voitu liikkua, mutta jäitä oli vielä melkoisesti, jouduttiin turvautumaan ns jääveneeseen. Jäävene oli puuvene ja muodoltaan kuin kananmunan puolikas joka halkaistaisiin päästä päähän. Pohjassa oli noin 5 cm korkeat ja noin 30 cm:n etäisyydellä toisistaan olevat jalakset. Tavarat olivat veneessä ja venettä työnnettiin reunoista eteenpäin. Silloin kun jaa alkoi painua alta pois kaikki hyppäsivät veneeseen ja venettä liikuteltiin eteenpäin vetämällä edestä kekseillä ja työntämällä takaa samoin. Oli se vaivalloista ja raskasta kulkemista. Me lapset istuttiin veneenpohjalla ja pu ja muutama varusmies kiskoi ja työnsi venettä kekseillä epätoivon vimmalla. Pahimpaan kelirikkoaikaan liikuttiin ja huollettiin koko saaren väki näin alkeellisella tavalla, koska muuta keinoa ei ollut. 40 -luvulla ja 50-luvun alussa tämä oli tuolloin ainoa tapa hoitaa saaren liikenne kelirikkoaikaan. Kaupunkikaan johon Kuuskajaskarikin kuuluu ei millään tavalla tuolloin avustanut saarelaisia kelirikko-ongelmissa. Tämä ongelma poistui kun saatiin kelirikkoalukseksi ”Rautaville”.

Se oli teräsrunkoinen moottorivene joka pystyi kulkemaan noin IO cm:n jäässä. Siina oli keulahytti jossa lämmityslaitteena oli pieni puilla lämmitettävä kamina. Siellä me koululaiset sitten istuimme hytissä jossa oli melkein aina hirveän kuuma ja lisäksi vene keikkui ja pomppi ja piti hirveää meteliä jäissä liikuttaessa. Vähän väliä piti ottaa pakkia ja puskea uudelleen jos jäiden läpi ei muuten meinannut päästä. Harvinaista ei ollut sekaan että vene oli rikki ja silloin tuli rokulipäivä koulusta tai myöhästyttiin tunneilta. Muistan hyvin sen, että näitä myöhästymisiä kun sattui joskus aika useinkin niin opettajat jostain kumman syystä ainakin Rauman lyseossa suhtautuivat niihin hyvin nuivasti ja se harmitti ainakin minua kovasti.

Ne ajat kun saimme käydä koulua Jaskarissa olivat ihan mukavaa aikaa, koulussa oli yksi opettaja ja oppilaita vaihdellen 6 ja 12 välillä ja kaikki tietenkin tuttuja toisilleen. Sen jälkeen kun siirryimme Raumalle kouluun, kuka oppikouluun, kuka ammattikouluun ja kuka jatkoi kansakoulua ylemmille luokille koulunkäynti tuli aika hankalaksi. Heti kun moottoriveneliikenne loppui jäiden takia me jotka kävimme koulua Raumalla siirryimme asumaan Etappiin. Käytössä oli kaksi noin 20 m2:n huonetta asuinparakissa. Toisessa huoneessa oli pystyuuni ja toisessa puuhellajoilla huoneet lämmitettiin ja hellassa lisäksi tehtiin ruoka koko porukalle. Vesi oli saavissa ns kylmähuoneessa jossa myös oli ruokakomero, koska mitään jääkaappeja ei silloin ollut. Jonkun koululaisen äiti oli aina vuoroviikoin laittamassa meille ruokaa ja pitämässä vähän ’Jöötä” Sänkyinä oli armeijan putkirunkoiset sängyt ja pari pöytää ja jakkaroita, siinä koko karu kalustus. Huoneet olivat kylmiä, joita piti jatkuvasti lämmittää, onneksi puut olivat talon puolesta. Seinän takana asui kaksi varusmiestä jotka hakivat päivittäin hevosella saarelaisten tilaamat tavarat osuuskaupasta samoin ruokalan tilaamat elintarvikkeet, maidot yms eri liikkeistä. Tavarat vietiin sataman perältä lähtevään Kuuskajaskarin veneeseen ja talvella hevosella Petäjäksen kautta ja osittain läpi kaupungin laivaväylän varteen. Muistan hyvin kun viikonloppuisin lauantaina lähdimme etapin hevosen kyydissä kotiin niin yritin aina katsoa kaupungilla ajettaessa ettei vaan kukaan tuttu näkisi, että istun hevosen kyydissä.