Muistelmia Isosaaressa asutuista vuosista 1956-63
HELVI ARO, kirjoitettu vuonna 2003
Se oli pakkaspäivä tammikuussa —56 Isosaareen, josta muutama kuukausi sitten oli tullut mieheni uusi työpaikka. Suomenlinnassa olimme viivähtäneet muutaman tunnin, ja nyt Porkkala-laiva kolisteli jäistä väyläänsä myöten kohti valkoisen lakeuden keskellä näkyvää saarta, kohti tuntematonta huomispäivää! Kyllä olin peloissani, lapsemme olivat pieniä; Hannele 4 v, Kari viikon päästä 3 v, ja nuorimpamme Merja 1 vuotta! Muistan ajatelleeni, mitä pahaa olenkaan tehnyt, että Luoja minut rakkaitteni kanssa tänne heittää, keskelle merta ja jäätä!!!
Rantaan tultuamme sotilaat auttoivat kohteliaasti meidät lasten kanssa maihin ja hevosen rekeen (ensimmäinen uusi elämys), ja matka kohti uutta kotia alkoi! Se oli n. ½ kilometrin päässä oleva vanha puuparakki. Siinä oli ensimmäinen kotimme; 1 huone ja keittiö aika tilavia kuitenkin. Talo oli suuri, viiden perheen asuintalo, ja heti pihalla oli lapsukaisia meitä vastaanottamassa. Oli lapsilla ainakin leikkikavereita lähellä!
Kohta tulikin taas hevonen rappujen eteen, ja sotilaat kantoivat vähäiset nyssäkkämme ja huonekalumme sisälle„ eikä muuta kuin taloksi! Eteisen nurkassa oli suuri puusaavi ja siinä vettä, tuli hellaan ja lapsille ja aikuisillekin jotain suuhunpantavaa! Kaikki sujui ihmeen kivasti, vaikka lapset olivat väsyneitä pitkän ja erikoisen päivän jälkeen. Mutta illan tullen koti oli sen verran koossa että saimme lapset nukkumaan.
Seuraavana aamuna tulikin seinänaapuri toivottamaan tervetulleeksi, ja se tuntui todella hyvältä. Hän lohdutteli minua, kun valittelin pelkoani ja” elämän kauheutta,” että odotas, kun kesä tulee, se korvaa monin kerroin kaikki talven hankaluudet. Ja niin kävi, totisesti, ensimmäisen kesän kuluessa olin valmis uskomaan kaikki mitä hän sekä toisetkin saaressa kauemmin asuneet kertoivat! Mikä rauha, lintujen laulu, marjat äärellä, lapsilla seuraa. Ainoa, mikä kaiversi mielessä, oli tuo suuri, kohiseva, pelottava meri, jonka uskoin joskus ihan varmasti vyöryvän koko saaren ylitse kohistessaan… Mutta, kunhan kesiä kului, ja pakko oli joskus kaupunkiinkin mennä, tapahtui sekin ihme, että lakkasin pelkäämästä. Siitä ”suhteestani” tuohon ärjyvään elementtiin kertokoon runoni Merelle!
No miten me perheen äidit saimme päivämme kulumaan, kun olimme puolisomme aamuisin kahvitelleet työhönsä? Koska saari tarjosi vain muutamalle siviilille, siis naiselle, työtä, olimme suurin osa kotiäitejä, joten aikaa tehdä tuttavuutta oli runsaasti. Kyllä oli kiva saada juttuseuraa niin läheltä, oli helppo tutustua, sekä sain opastusta, miten elämä sujuu täällä eristyksissä. Miten huolto pelaa, miten maito tilataan ja tulee suurissa tonkissa Suomenlinnasta ja eräs saaren rouvista jakaa sen eräässä asunnossa, siis maitotuvassa! Kyllä alkuun ei meinannut osata järkeillä puhelimen välityksellä Suomenlinnan HOK:n tilausta, että selvisi muutaman päivän, mutta ystävälliset naapurit tulivat apuun! Naapuriapu pelasi! Kuten varmaan tänäkin päivänä.
Olin jo Korian varuskunnassa asuessamme osallistunut Aliupseerien Naisten, kuten miestemme ammattinimike silloin kuului, -toimintaan jossakin määrin, siis ompeluiltoihin, silloin kun mies sattui olemaan kotona, eikä leirillä eikä komennuksella. Sainkin pian selville, että myös täällä Isosaaressa oli aikaisemmin toiminut Suomenlinnan Aliupseerien naiset r.y:n alaosasto. Ilmeisesti aktiivisen poismuuton takia toiminta oli sillä hetkellä pysähdyksissä. Kas siinäpä mielenkiintoinen asia. Innolla aloimme muutaman ”uudemman” asukkaan kanssa herätellä toimintaa henkiin, koska mielestäni oli aivan uskomatonta, että siellä, ulkolinnakkeella, pienissä ympyröissä, nämä nuoret kersantin vaimot, kuten itse olin, teitittelivät vääpelin rouvia.
Alkukankeuden jälkeen alkoikin sujua yhteiset ompeluillat ym. joihin saarella asuvat muutamat upseerien rouvat tulivat mieluusti mukaan. Meidän aikanamme ensimmäisinä vuosina yhteisenä kokoontumispaikkana oli Peninkarilla oleva pieni puuparakki, jossa tanssittiin silloin tällöin. Levysoitin jumpsutti nurkassa ja tuuli vinkui ulkona talvisaikaan!
No mitenkäs me, pienten lasten vanhemmat pääsimme tanssimaan, matkaa oli kuitenkin n. 1 km? Olivatpa pulman ratkaisseet: Keskuspojat toimivat lapsenvahteina: kotona jätettiin luuri pöydälle, ja poika kuunteli silloin tällöin kuuluuko kotoa itkua tai muuta hälyttävää, ja ilmoitti sitten heti kerholle! Taisi olla Reposen Jonne, joka tämän oli keksinyt, koska hän vastasi viestitoiminnasta! Joka tapauksessa nerokasta ja toimivaa!
Kun uusi kasarmi aikanaan valmistui, muutti Sotilaskoti myös siihen rakennukseen. Näin vapautuikin ne tilat kerhon käyttöön. Nyt olimme keskellä kylää, ja runsaasti tilaa! Oli helpompi järjestää illanviettoja, myyjäisiä, naamiaisia, joulujuhlia ja kutsuttiinpa Suomenlinnasta, siis ”pääkerholta” vieritakin! Kun AUK:ssa oli oppilaana mm Matti Rindel, joka oli valmis kanttori ja kuoron johtaja, Kokosi hän meistä laulunhaluisista kuoron, joka esiintyi paitsi omissa ” kissan ristiäisissämme”, kävimme myöskin Suomenlinnan kerholla (kutsusta) laulamassa! Muitakin kuuluisuuksia oli samoihin aikoihin AUK:ssa. Paavo Pohjola ja Pentti Lasanen, ja kaikki he mielellään tulivat illanviettoihimme esiintymään! Yhdessä me naiset järjestimme myyjäisiä, teimme käsitöitä ja leivoimme, keitimme kahvia ja arvoimme, ja miehet innolla mukana, ostamassa tuotteitamme!
Asumisolosuhteetkin paranivat ajan myötä. Voi sitä iloa, kun kesällä -60 valmistuivat ensimmäiset rivitalot saunan yläpuolelle mäkeen! Juhannuksen alla yötä myöten kannoimme tavaroitamme uutuutta ”tuoksuvaan” kotiin! Ei haitannut, vaikka silmissä kirveli, kun keittiön kaappeja paperoimme mitähän se levyaine olikaan… Mutta takana oli vesisaavi eteisen nurkassa, hyyskä pihan perällä ja puitten kanto selkä vääränä, jos tahtoi lämmintä! Nyt tuli lämmintä vettä kraanasta… Mikä ylellisyys…!
Ennenkaikkea myöskin lapsien kannalta saari oli ihanteellinen asuinpaikka. Eipä tarvinnut aina oviaan lukita, ja aina oli joku katsomassa lasten perään tarvittaessa! Turvallisuudesta on mielessäni eräs juttu! Kesäisenä iltana, aika myöhään, olimme naapurin Maijan kanssa laittelemassa pyykkejä narulle, siinä saunan takana rannalla, kun oma nuorimpani, n. 5-v- ilmestyi pyjamassaan sinne. Kun kysyin miksi et ole nukkumassa, hän vastasi: (huom. saaren lasten yleinen ”puhevika” silloin) laksin vain vahan iltakavelulle…!
Lapsista tulee mieleeni asia, joka itselleni oli erittäin herkkä ja kaunis muisto: Isosaari kuului silloin Johanneksen seurakuntaan, ja siellä toimi nuorisotyöntekijänä Ilmi Alava. Joka kävi ehkä kerran kuussa pitämässä pyhäkoulua saaren lapsille. Hän oli jo kauan houkutellut minua tähän tehtävään, koska hän ehti niin kovin harvoin. Tunsin kyllä halukkuutta, mutta aikani estelin. Sitten lupauduin! Voi miten ihanaa se olikaan, pienet kirkassilmät siinä ympärillä, isotkin pojat kiltisti ja vastailivat kysymyksiini! Lauloimme, ja askartelimme jotakin, materiaalin toimitti Ilmi Alava kaupungista, muuten sain suunnitella tunnit itse! Vuorotellen kokoonnuimme jokaisen lapsen kodissa! Se oli lapsille tärkeää, huomasin! Pidin tärkeänä opettaa lapsille edes yhden rukouksen, jonka he muistaisivat aina! Toivon, että näin olisi tapahtunut.
Saaressa oli silloin paljon lapsia, oli ala-aste ikäisiä ja siitä pienempiä. Varmaan vieläkin on koulurakennus pystyssä! Silloin oli opettajana Helvi Poikkeus, hyvin pidetty vanhempien mielestä! Hän järjesti kerran lapsille naamiaiset, joista mukana valokuvakin! Edelleen lapsissa pysyäkseni, en voi sivuuttaa uimarantaa, tuota pientä hiekkapoukamaa, jossa kaikki lapset opettelivat uimisen tärkeän taidon, meidän äitien valvovan silmän alla. Kaikki muistavat ”sankrun”, tuon pienen kiven nyppylän muutaman metrin päässä rannasta. Joka sinne asti uskalsi uida, oli sankari… kasvua ja kehitystä kaikki! Tämä samainen hiekkapoukama tuli itsellenikin hyvin rakkaaksi vuosien mittaan! Eipä missään muualla aalto niin lempeästi hyväillyt rannan hiekkaa ja sihisten, kuin kuiskaten! Vuosienkin päästä, muutettuamme Suomenlinnaan, ja käydessämme saaressa ystävien luona kylässä tuo hiekkaranta kosketti sydäntäni, muistuttaen ihanista vuosista ja kaipuun niihin aikoihin!
”Kuuntelen kuisketta rannan armaan, Ystävän tässä kohdata saan. Kauan jos viivyin luotasi poissa, et väsynyt odottamaan… ”
Olen jo useasti maininnut saaren ”siviilivoimaksi” sen hyvän yhteishengen, joka siellä asuvien keskuudessa vallitsi. Olimme todella yhtä suurta perhettä. Erittäin lämmöllä muistamme kaikki silloiset asukkaat upseeriperheisä Silvastin, Lahden ja Puhakan perheet, puhumattakaan toisista , monista naapureista, joihin muutamiin syntyi niin vahva ystävyyssuhde, että pidämme yhteyttä edelleenkin, ja ovat vierailleet meillä!
Mutta kuten aina, kaikki ”hyvä” päättyi aikanaan, lapset kasvoivat ”ulos ala-asteiästä,” ja muutto Suomenlinnaan oli edessä. Jos oli itkulla ja kauhulla aloittanutkin elämäni rakkaitteni kanssa Isosaaressa, niin monin verroin tuskallisempi oli se päivä, kun muutto pois oli pakollinen! Taas oli edessä uudet, isommat haasteet niin itselle kuin koko perheelle, mutta se onkin jo toinen juttu!
”Joskus on lupa tehdä tuulesta tupa, muistoista silta rakentaa.
Rannalle kuljen, hiekkaan on piirtynyt satakin sanomaa, satakin sanomaa…!”