Matonkude M/44

PAAVO SALMIVAARA

Elimme 1950-luvun alkuvuosia Helsingissä ja vuoden 1948 kesäkuussa avioliiton solmineena nuorena parina olimme onnistuneet saamaan ensimmäisen oman Arava-kaksion sota-ajan jälkeisen pula-ajan vähän hellittäessä. Tämä Käpylän kaupunginosassa sijainnut uusi koti tarvitsi tietysti kaikenlaista täydennystä ja pikkurouva käsityöihmisenä suunnitteli riepumaton kutomista. Alkoi armoton vaatevaraston tarkastus leikeltäväksi sopivat materiaalin löytämiseksi. Siinä saivat kyytiä aviomiehen työhousuina vielä palvelleet SA-int housut ja sotahommista jääneet jalkarätit. Vuorollaan ilmestyi komerosta tarkasteltavaksi nuorikkoni vihreä sotilaskotisisaren virka-asu. Vaate oli muuten hyväkuntoinen, mutta leningin selkäpuoli oli kauttaaltaan täynnään pienenpieniä reikiä. Siinä tuota ilmiötä ihmetellessäni, kertoi vaimoni tuon vaatteen tarinan alkaen samalla saksilla leikellä siitä tulevan räsymaton raaka-ainetta:

-keväällä 1944 olin juuri päässyt ylioppilaaksi Suomalaisesta Yhteiskoulusta ja koulusta vapaaksi päästyäni halusin osallistua sotaponnistuksiin, kuten kaikki koulutoverinikin, kukin tahollaan. Perheystävänä ollut rouva C. Winter toimi Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistyksessä (RSHY) ja suositteli sotilaskotisisaren paikkaa Inossa, joka oli Kannaksen kauneinta rannikkoa. Sinne minä 19-vuotias Arja Hiltunen sitten sainkin komennuksen, joka alkoi mitä lupaavimmin. Sotapesän kodikkuus ja ympäröivän luonnon kesäinen kauneus ihastuttivat. Samanikäiset Orvokki Heineman ja Kyllikki Seppovaara olivat mukavat työtoverit ja tuntui hienolta, kun me saimme ommella työpukuun rykmenttimme RTR 2:n keltaisen tunnusnauhan. Sotilaskodin kahvilavieraista muistuvat mieleeni jalkapalloilijat ”Kurre” Weckström ja Olavi Laakkonen sekä pikajuoksija ”Bebbe” Storskrubb. Upseeriston puolelta taas erityisesti kapteeni Fridell.

Muutamien alkukesän rauhallisten päivien jälkeen alkoi venäläisten suurhyökkäys 9. kesäkuuta ja eteni nopeasti meitä kohti. Sotapesässä riitti työtä vuorotta sekä omien että Viipuria kohti siirtyvien joukkojen huoltamisessa. Ryssien maataistelukoneetkin kävivät sotilaskotimme kimppuun, vaan eivät osuneet. Tilanne vaati sotilaskodin evakuoimista ja niinpä saimme kiireellä lastata itsemme ja kamppeemme kuorma-autoon ja lähteä Koivistolle. Oli sateinen sydänyö ja noin 10 minuutin kuluttua oli ryssä jo paikalla. Koivistolle saavuttuamme saimme ensin vähän aikaa levätä ja sitten ryhtyä purkamaan sikäläistä RSHY:n keskusvarastoa rykmentin ”mamma” Ella Roineen johdolla.

Sotilaskotien keskusvaraston purkaminen kesti aikansa ja yhteydet Viipuriin ehtivät mennä poikki, joten meidän piti evakuoitua kuorminemme meritse. Meille naisille, muistaakseni meitä oli kaikkiaan yhdeksän, oli varattu paikat pienehköön numerohinaajaan ja perässä vedimme lastiproomua. Samassa laivasaattueessa lähti haavoittuneita kuljettava Aranda ja pari pienempää laivaa.

Aamuauringon nousun aikaan olimme avomerellä ja silloin hyökkäsivät venäläiset torpedoveneet saattueemme kimppuun. Meidät naiset komennettiin hinaajan laitojen suojaan ja laivojemme tykit aloittivat torjuntatulen. Meritaisteluun saapui avuksemme suomalaisia torpeedoveneitä ja loppujen lopuksi kymmenestä hyökänneestä vihollisveneestä omat veneemme valtasivat yhden ja loput vetäytyivät taistelusta. Saimme myös taistelun tuoksinassa todeta vihollisen torpeedon kulkeneen hinaajamme ja lastiproomumme välistä. Onneksi.

Taistelun jälkeen saattue suuntasi reittinsä saaristoväylälle ja meidän hinaajamme jatkoi yksin avomeren kautta Haminaan, minne meidät otti vastaan aamuvarhainen ilmahälyytys-sireenien ulvonta. Lotta Svärd-järjestö oli järjestänyt Kannakselta evakuoiduille lotilleen yhteismajoituksen suojeluskuntatalon juhlasaliin ja meidät RSHY:läiset sotilaskotisisaret pääsimme nyt myös sinne lepäämään ja odottamaan komennusta muille rannikkopuolustuksen linnakkeille.

Minä sainkin välittömästi tehtävän ilmoittautua Kotkan edustalla olevan Kirkonmaan saaren sotilaskotiin. Tuskin ehdin orientoitua uuteen sijoituspaikkaani, kun jo 20. kesäkuuta meille annettiin varoitus, että ryssä tulee pommittamaan klo 17.00. Rannassa oli tuolloin jokunen saksalainen it-lautta ja miinalaiva Otter. Ilmeisesti radiotiedustelu oli tuon pommitusuhan saanut selville. Melkomoinen pommihyökkäys siitä sitten tulikin, laiturissa olleet alukset upposivat ja miinavarasto syttyi tuleen. Linnakkeen päällikkö varoitti meitä hengissä selvinneitä räjähdysvaarasta ja komensi koko joukon juoksemaan kenttärataa pitkin saaren toisessa päässä olevaan kalliosuojaan, jos ehtisimme sinne ennen kuin palava miinavarasto, jossa oli 100.000 tonnia rotulia, räjähtää. Koko väki, arviolta 70 henkeä lähti juoksemaan henkensä edestä. Itse juoksin hevoskärryn perälaidasta pidellen, kärryissä säikähtänyt sotilas ja edessä vauhkoontunut hevonen.

Puolivälissä matkaa tapahtui tuo odotettu räjähdys, onneksi vain puolikas miinoista räjähti, mutta kumminkin meidän niskaamme alkoi sataa miinojen kuoria ja kaikenmoista roinaa, enimmäkseen palavia kekäleitä. Uskomaton onni suojeli koko pakenijalaumaa, kehenkään ei osunut. Perille saavuttuamme katselimme toistemme kasvoja ja nauroimme aivan hysteerisesti. Jokaisen naama oli kuin nokikolarilla, öljyisen tahraisena. Jäimme luolaan odottelemaan ja jonkin ajan kuluttua räjähti miinavaraston toinen puolikas ja vähitellen lähdimme palailemaan linnakkeen suuntaan tuhoja katselemaan ja korjaamaan.

Näinpä selvisi sotilaskotisisaren vaateparren arvoitus. Yksinkertaisesti räjähdyksessä syntyneet, tuliset hiukkaset olivat rei’ittäneet kankaan selkäpuolelta.

Vaimoni Anja kertoi sitten saaneensa lyhyen loman, jonka aikana hänen äitinsä oli kuurannut tyttären Vihdin Olkkalan kesämökin saunassa puhtaaksi. Seuraava komennus oli Turussa, Heikkilän kasarmin sotilaskotiin, missä hän työskenteli syksyllä Helsingin yliopiston ovien avautumiseen saakka. Sotilaskotisisaren univormu siirtyi tuolloin komeroon odottamaan pääsyään myöhemmin raidaksi räsymattoon.