Linnake-elämää Lemiltä pääkaupunkiseudulle

1. Haastateltavana Toini Pelkonen s. 22.11.1919 Vpl. Pyhäjärvi

2. Aliupseerin vaimo. Kesä 1941 Lemi, Kärmeniemen linnake, syksy 1944 Puumala, Hurissalo, syksy 1945-50 Isosaari, 1950-64 Suomenlinna

3. Varusmiespalvelun mieheni Lauri Pelkonen suoritti Vahtiniemessä 18.11.1938- 15.3.1940

4. Kärmeniemi oli maanviljelyskylä, armeijan henkilökunnalle vuokrattiin huoneita. Sinne oli myös rakennettu parakki ( ehkä kaksi). Asunnossa oli huone ja keittiö, keittiössä 1-levyinen kamiina, kamarissa oli pystyuuni. Ensimmäisen avioliittokuukautemme 13.4.41 alkaen asuimme tässä parakkiasunnossa toisen nuorenparin alivuokralaisena, sitten saimme vuokrattua kahden huoneen mökin. Onnea kesti 3 kuukautta, alkoi sota ja kiertolaisen elämä. Seuraava oma koti ja yhdessä asuminen alkoi Isosaaressa syksyllä 1945 kahden huoneen parakissa. Tuli talvi, nurkat olivat lumen peitossa. Hirsitalosta vapautui kahden huoneen ja keittiön tilava asunto, sen sai lapseton vääpeli. Me saimme hänen alle 50 neliön asuntonsa, huone ja keittiö, jossa oli yksi komero naapurin ja meidän uunien välissä. Talvella komero oli kuuma kuin pätsi. Siitä saimme vauvan kylvetyshuoneen, sellaista ei ollut toisilla. Komeroon mahtui laatikon päälle vanna ja kylvettäjä seisomaan viereen. Seinillä oli hopeanvärisiä elukoita, minä pelkäsin niitä yöllä ja päivällä. Vuonna -46 kapteeni muutti 3 huoneen ja keittiön asunnostaan Suomenlinnaan. Majuri Rekola soitti, saatte lisähuoneen kapteenin asunnosta. Elukatkin vähän kerrallaan hävisivät.

Mieheni sai komennuksen Suomenlinnaan ja sieltä luvattiin asunto. Silloin oli jo vuokralautakunta. Ev. Sario oli luvannut puoltaa keskuslämmitysasuntoa meille, asunto myönnettiinkin, mutta alkoivat valitukset, joten emme heti päässeet muuttamaan. Meille oli -48 syntynyt neljäs lapsi, esikoinen oli aloittanut koulunsa samana vuonna 6-vuotiaana. Syysmyrskyjen aikaan kuljetukset olivat epävarmat, asuminen kahdessa paikassa tuli kalliiksi, työtaakkani oli kova. Onneksi valitukset saatiin käsiteltyä ja pääsimme muuttamaan lokakuussa. Kaikki oli muuten hyvin, mutta koululaisen oli vaikea sopeutua 43 oppilaan luokkaan, Isosaaressa supistetun koulun oppilasmäärä oli 17. Joka viikonloppu tyttö uhkasi mennä takaisin Isosaareen tai lopettavansa koulun ja ryhtyvänsä äidiksi.

5. Olin tutustunut varuskuntaelämään jo Käkisalmessa ennen sotaa. Olin siellä liikeapulaisena ja asiakkaina oli upseereita ja aliupseereita, luokkaraja oli selvä. Tuntuu, että sota-aika lievensi rajoja. Isosaarelainen rouva kertoi, että hän oli avioitunut v. -37 kersantin kanssa. Hän lähti ensimmäisen kerran kaupunkiin, oli ensimmäisenä rannassa ja kävi menemään moottoriveneeseen. Eräs rouva sanoi hänelle; `täällä on tapana, että vääpelin rouvat menevät ensin, kersantin vaimot, jos sopii kyytiin`.

Kärmeniemessä oli eräs rauhanajan vääpeli, jonka rouva seurusteli päällikön rouvan kanssa. Kun joku meistä “sattuman kersantin” rouvista sai kutsun vääpelin rouvan visiittiin, muisti tämä sanoa, että tämän kakkuohjeen antoi päällikön rouva. Vanhemmat aliupseerit puhuivat vähän kuin halveksien uusista tulokkaista, jotka olivat usein maalaistalojen poikia, armeijan hommiin oli hyvä mennä, mutta ei ollut heille kutsumusammatti.

Olisikohan ollut Itsenäisyyspäivän juhlat Isosaaressa, istuimme oven vieressä viimeisellä penkkirivillä, en tuntenut ketään. Pääpöydästä katsoo minua yksi rouva ja hymyilee, ehkä samanikäinen kuin minä. Sanoin kotimatkalla miehelleni, että haluaisin tutustua siihen hymyilevään rouvaan. Hän sanoi heti; `älä sellaista puhu, johan sinua nauravat kaikki, jos etsit upseerin rouvien seuraa`. Aloin itkeä ja ajattelin, että täällä määrätään kenen kanssa saa seurustella. Asiasta ei enää puhuttu. Satuin kesällä samaan vattupensaaseen nauravan rouvan kanssa ja aloimme haastella, juttu luisti. Kohta hän sanoi; `Mitä myö kaks Karjala tyttyö ja viestilottaa teititellää, lähe kahvil`. Siitä alkoi elinikäinen ystävyys.

Isosaaressa Rekolat kutsuivat aliupseereita tutustumiskahville, rouva Rekola perusti yhteisen ompeluillan saaren rouville sekä kutsui lasten ystäviä vierailulle katsomatta isän ammattia.

Vuonna -48 perustettiin Aliupseerien Naisten Liitto, isosaarelaiset liittyivät Suomenlinnan naisiin. Ompeluilloissa saivat olla vain yhdistyksen jäsenet. Piti perustaa toimikunnat ja valita luottamushenkilöt. Kyllä siinä taas tulivat miesten arvot esille. Ensimmäistä yhteistä iltaa järjestettäessä sanoi vanhimman aliupseerin vaimo;` mieheni on vanhin ja arvokkain aliupseeri, tervehdyspuheen pitäminen kuuluu minulle, ellen kelpaa, eroan`. Suostuttelin puheenjohtajaa, hänellä oli tapana sanoa; `näi Viipuris`tehtii`. Sovittiin ettei enää olla Viipurissa. Vanhin piti sitten ylvään puheen, tuntui, että oli hänen elämänsä tähtihetki.

Menin isosaarelaisen ystäväni kanssa vuosikokoukseen Suomenlinnaan siinä toivossa, ettei minua huomata. Eikös mitä, ehdotettiin johtokuntaan ja menin läpi isosaarelaisten valtakirjoilla. Kun mainittiin nimeni, eikös vanhempi rouva sanonut; `en tunne tuon nimistä, johtokuntaan valitaan tunnetut ihmiset`. Nousin seisomaan, puheenjohtaja esitteli minut.

Olin orpo ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa. Toiset olivat minua paljon vanhempia ja keskenään sinuja, minä olin rouva Pelkonen. Sihteerille ei löytynyt jatkajaa, minua ehdotettiin. Lupauduin, olinhan ollut opintokerhon, kristillisen tyttökerhon ja lottien sihteerinä. Nyt sanoi eräs rouvista; `minä olen Martta`ja ojensi kätensä. Niin tulin kaikkien kanssa sinuksi. Kahden kokouksen ajan seurasin, miten johtokunnassa kaksi ihmistä päätti asioista. Kolmannessa kokouksessa sanoin: “ Eikö tämä ole johtokunnan kokous eikä vain kahden?” Tuli hiljaisuus, sen jälkeen puheenjohtaja otti asian uudelleen esille. Kotimatkalla joku rouvista kysyi, miten uskalsin, esikuntavääpelin rouvaa ei kukaan ole uskaltanut vastustaa. Olin saanut oppini hyvin organisoidussa Lotta-järjestössä.

Kaiken huippu oli, kun kauppareissulla joku rouva sanoi; `hyvä, kun te pääsitte johtokuntaan, siinä on aina ollut vain esikunnan rouvat`. Aikanaan se selvisi, jos mies oli esikunnassa, oli rouva esikunnan rouva.

Miehillä oli omat harrastukset, sopivia kavereita tuntui löytyvän, urheilu, ampumiset, pallopelit, kalastus ja nuoremmilla lähes jokailtainen saaren siistiminen – ja olihan se pullokin.

6. Varusmiehillä oli hyvä käytös henkilökuntaa ja erityisesti lapsia kohtaan. Antoivat apuansa juhlien ja illanviettojen järjestämisessä. Hiihtäjäpojat tulivat tutuiksi, mieheni myös hiihti. Niin, ja viitostuvassa oli joskus varusmiesten tanssit, aliupseerien rouvat ja muutama upseerinrouvakin kävivät näissä tansseissa. Miehet eivät olleet mukana. Me rouvat olimme nuoria, vähän yli 20- vuotiaita. Viuhka oli hyvä, daameja vähän. Hiihtäjät olivat hyviä tanssittajia, hauskaa oli. Varusmiehinä oli pari näyttelijää, ainakin Keijo Komppa ja Mauri Jaakkola, hyviä esiintyjiä ja avuliaita.

8. Elokuvia oli kerran viikossa. Mieheni piti elokuvista enemmän, hän kävi elokuvissa, minä luin mielelläni sen ajan. Lapsia oli vaikea jättää keskenään puutaloon nukkumaan. Kerho kokosi aliupseerit Uudenvuoden, vapun ja joskus kevättalven yhteiseen illanviettoon. Vaikeutena oli lastenhoito. Muistan, että meille tarjoutui ainakin kerran varusmies lastenhoitoon.

Myös seurakunta järjesti tilaisuuksia, kenttäpiispakin vieraili kerran. Näissä tilaisuuksissa olivat lapset mukana. Saarella oli myös pyhäkoulu ja seurakunnasta kävi kerhon pitäjä.

9. Muuttaessamme Isosaareen -45 sanottiin meille, että sinne on tulossa supistettu kansakoulu. Se tuntui mukavalta. Koulu aloitti toimintansa v. -46. Oli tärkeää, että vaadittava oppilasmäärä saatiin kokoon, joten iän suhteen ei ollut niin tarkkaa. Meidänkin esikoinen aloitti koulun 6-vuotiaana. Lapsemme nukkuivat päiväunet klo 12 alkaen. Opettaja kertoi, että tyttäremme alkoi aina haukotella klo 12 aikoihin ja hän tunsi kovaa halua ottaa Tuula syliinsä nukkumaan. Läheisyys oli yksi pienen koulun etu. Koulun joulu- ja kevätjuhlat olivat koko perheen juhlia.

Jouluna koko saaren väki kokoontui vieraineen ruokasaliin yhteiseen aattoillan juhlaan. Juhla alkoi maj. Rekolan tervehdyksellä. Opettajan teologiaa opiskeleva mies huolehti musiikista varusmiesten kanssa, joulupukki ilahdutti lapsia. Turha teeskennellä, parasta oli jouluateria. Ihmeellisellä taidollaan emäntä oli saanut säästettyä sellaisen juhla-aterian suurelle joukolle.

10. Kaksi lastamme syntyi Isosaaren aikoina, ehkä tapahtumat kuvailevat kuljetuksia hyvin. Oli todennäköisesti tammikuun viimeinen päivä -46. Majuri soitti aamulla, Kotkan väylä on avattu, rouvan on heti lähdettävä mantereelle. Mieheni oli puhelimessa ja intti vastaan, ettei synnytys vielä tapahdu. Majuri totesi tietävänsä nämä asiat paremmin, synnytys voi käynnistyä pari viikkoa aiemmin ja yöllä eivät varusmiehet ole vetämässä väylän yli.  Pian oli hevonen jo pihalla. Mieheni soitti kaupungissa asuville kaukaisille sukulaisilleen, he lupasivat, että pääsen heille yöksi. Hevonen vei väylän viereen, väylä oli täynnä suuria jäälohkareita, tumma vesi näkyi lohkareiden välistä. Odotti pieni soutuvene, sotilaat kahta puolta köydet käsissä. Yli vaan pääsimme. Synnytys käynnistyi 18.2, lähes kolme viikkoa saaresta lähdön jälkeen. Väylää ei uudestaan avattu koko talvena.

Toinen matkani oli 25.3.48. Aamulla mieheni pyysi hevosta, luvattiin, että saa hevosen silloin kun on tarvetta. Kohta oli hevosmies hevosineen portaitten edessä. Sanoin, etten lähde, kun en tunne kirpun kipeää. Varusmies totesi majurin lähettäneen hevosen ja lähdettävä on. Tästä kiirastorstaipäivästä tuli niin ihana muistojen päivä, kyynelehtien muistan 61 vuoden kuluttua. Varusmies oli ohjaksissa, istuimme mieheni kanssa takana, hevonen kulki tasaista vauhtia. Päivä oli täynnä aurinkoa, jää kimalteli hopeansinisenä silmänkantamattomiin. Ei ollut kiirettä, olimme kahden, lapset olivat turvallisesti tätinsä hoidossa. Häämatkamme Lahdesta Lemille ei vetänyt tälle vertoja. Kun yö oli vaihtunut Pitkäperjantaiyöksi saimme toisen poikamme.

Mieheni hiihteli Pitkäperjantaina minua katsomaan, sanoi, ettei ollut yöpakkasta, ei myöskään seuraavana yönä, jäällä oli vettä. Sunnuntaina tuli vesisade. Maanantaina mieheni alkoi puhua hoitajalle, on kelirikko tulossa, pitäisi päästä kotiin. Lääkäri oli ymmärtänyt tilanteen ja antanut luvan, että saamme tiistaiaamuna lähteä. Kätilöopisto oli täynnä vauvoja, huoneessani oli 16 äitiä.

Onneksi maanantai-tiistai välisenä yönä pakasti. Rekola lupasi hevosen, ei hakijaa ja kehotti miestäni kysymään vapaaehtoista. Eräs isokokoinen pohjanmaan poika lupautui, sanoi ottavansa pienen, nopealiikkeisen hevosen. Hevoselle oli laitettu ympärille narut, puukapulat naruissa. Kun mieheni tuli minua hakemaan, ei kukaan ehtinyt meitä auttamaan, itse saimme selviytyä. Kadut olivat sulat, hevonen odotti Suomenlinnan talvitien päässä. Mieheni kantoi vauvaa, minä hiivin perässä. Kuskimme totesi, ettei tästä päästä Suomenlinnaan, vesilammikko jäällä on niin syvä, pitää kiertää saari. Päivä oli kirkas, aurinko helotti lämpimästi. Kustaanmiekka oli pahin paikka, vesi pulppusi molemmin puolin. Minä en ymmärtänyt pelätä. Mieheni kertoi, että hän oli nostanut vauvan käsivarsilleen. Jos hevonen alkaa upota hän heittää vauvan jäälle. Pääsimme Kustaanmiekasta, uusi uhka odotti, Pirttisaaren selällä oli leveä railo. Kuski nykäisi hevosen juoksuun, ei tiennyt liikkuuko jäät, onko edessä pienempiä railoja. Kohta poika sanoi; `majuri kävelee rannalla edestakaisin`. Ei tullut meitä vastaan toivottamaan tervetulleiksi, oli niin hermostunut. Häipyi heti, kun reki oli kolahtanut Isosaaren rantaan.

Harvoin olin liikkeellä viiden Isosaaren vuotemme aikana. Opin pelkäämään merta, liian suuri ja mahtava. Kerran moottorivene vei saaren naisia Santahaminaan, olisiko olleet vaalit. Menomatka sujui hyvin, kotiinlähdön aikana oli sakea sumu. Venemies ei epäröinyt ja liikkeelle lähdettiin. Yhdellä rouvalla oli kello, hän sanoi, että pitäisi jo olla Isosaaressa. Poika vastasi, että on ajettu hitaasti. Nyt otti ohjat käsiinsä Isosaaren emäntä Tilda, sanoi pojalle. Jos et ymmärrä kompassia, katso laineita, miten ne kävivät veneen laitaan Santahaminassa miten nyt. Niin käännyttiin ympäri, Tilda komensi; `ajat saman reitin, mistä tultiin suoraan Santahaminaan`. Aikaa meni, mutta Santahaminaan päästiin. Nyt Tilda komensi; `soitat satamatoimistosta Isosaareen ja sanot tarkan kellonajan milloin lähdemme. Onnellisesti pääsimme perille.

16. Muistelen, että Isosaaressa olisi v. 1946 puolen vuoden aikana syntynyt 8 vauvaa. Silloin tarvittiin naapurin apua ja toista ihmistä. Eräs rouva synnytti ensimmäisen lapsensa 35-vuotiaana. Lapsi oli sairaana Lastenlinnassa, äidinmaito oli ainoa mikä pysyi sisällä. Pieni lapsirääpäle lähetettiin kotiin ja sanottiin, että ainoastaan äidinmaito pelastaa, yrittäkää imettää. Äidiltä ei tullut riittävästi maitoa. Kävin häntä katsomassa ja näin hänen tuskansa. Minun tyttäreni oli 5 kk vanha ja suuri jo syntyessään, 4,6 kg. Sanoin miehelleni, että tarjoan heille maitoani. Asuimme samassa talossa ja kävin joka päivä viemässä maitoani. Lapsi selvisi ja häntä hoitanut professori sanoi, ettei oikein uskonut lapsen selviävän. Saatte kiittää tätä rouvaa lapsestanne. En tiedä, oliko tuo sodan ja kodittomuuden oppi, elämä ei ole omassa vallassa. Sanotaan, että tuo maito pelasti heidän perhe-elämänsä. Äiti lähetti kirjan, oli kirjoittanut “Maamolleni, maidon antajalleni, elämän ehtoiselle vaalijalle pieni Helme Kristiina”

Kerran lapset löysivät suuren puulaatikon ja vetivät pensaiden suojaan ja sanoivat pienemmille: “ Täällä on aarre, ei saa kotona puhua”. Tarvitsin pulloa, en heti löytänyt. Tuula oli 5-6-vuotias ja sanoi`; `tuolla metsässä on pulloja, niissä on jotain sisällä. Tyhjennän ja tuon sinulle`. Alettiin kysellä ja selvisi, että neljän perheen lapsia oli ollut laatikkoa vetämässä. Isät lähtivät katsomaan, laatikossa oli 16 pulloa ranskalaista viiniä, isommat lapset tiesivät mitä se on. Tuli yhteiseksi päätökseksi, ei ilmoiteta asiasta, `oma löydetty, vieras varastettu`.

Metsän reunassa oli iso lantavesitynnyri, lapset kurkkivat siihen. Irmeli putosi ja isommat lapset juoksivat karkuun. Pieni ja heiveröinen Jukka tarttui Irmeliä jaloista ja veti ylös. Sanoin Irmelille illalla, sinne ei saa mennä kurkistamaan, on syvä. Irmeli sanoi rauhallisesti; `mikä syvä se on, kun pää täytti pohjaan`. Irmeli oli silloin alle 4-vuotias.

Kauhun hetkiä koettiin, kun Irmeli ja Pertti menivät kellarista halkoja hakemaan. Oli pitkä, kapea käytävä, naapurin toisella kymmenellä olevat tytöt pienivät puita kirves kädessä. Yksi isompi tyttö huusi; `mitä kakarat tänne tulevat` ja tönäisi Irmeliä. Irmelin käsi osui pölkylle, pieni pala sormenpäätä jäi kellariin. Saaren talonmieskin otti asian vakavasti, sanoi; `vaikka olisi saaressa miten paljon lapsia, ei ole Irmelistä kauniimpaa`. Sai ymmärrystä, sai myötätuntoa.

Käsissäni on Isosaaren aikainen vieraskirja, olemme muuttaneet Isosaaresta 8.10.1950. Lähtökahvilla on ollut 7 perhettä, hyviä ystäviä. Kiitollisuus täyttää mielen, kun heitä muistelee. Tietysti oli tyyntä sekä myrskyä, monenlaista puutetta. Silloin tarvittiin apua ja toista ihmistä. Kun katselen nimiä, he ovat kaikki poissa. Lähes jokaista olen ollut saattamassa ja varmasti ajatellut; `hyvä kun sain elää Isosaaressa ja sinut annettiin tielleni`.