Lapsuutta Laatokalla osa 3/3
Raila Vepsäläinen
Valamon Kuukanlahdessa 1938
Kesä oli kuuma, vesikin oli kuin keitettyä. Pulikoimme rannassa aamusta iltaan, heittelimme valkoisia emalimukeja järven pohjaan ja sukelsimme hakemaan niitä, vaikka silmiä kirvelsi lopulta ihan kamalasti. Äiti oli ostanut minulle Saikkoselta Sortavalasta uuden uimapuvun, joka oli kyllä kuivana nätti. Mutta kun olin pari tuntia yhtä mittaa vedessä, se värjäsi mahan ja peffanpuolen siniseksi. Äiti sanoi, että se olisi pitänyt arvata, kun kerran ostaa pöläytti japanilaisen.
Kaikki Joutsenen lapset nukkuivat vintissä. Klaudia-täti nukkui sedän kanssa alakerrassa. Täti oli nauravainen ja paistoi hirveän hyviä piirakoita. Sitten oli pieni ruskea Lippe-koira, joka räksytti kimeällä äänellä eikä koskaan heiluttanut häntää. Joutsenen setäkin oli pieni, mutta hän oli paksu. Kun hän tuli luostarista esikunnasta kotiin, hän ei viitsinyt kiertää maantien kautta, vaan ui suoraan Kuukanlahden poikki. Hän porskutti ja pärski niin, että se kuului sisälle saakka. Joskus, kun Klaudia-täti oli käskenyt sedän tuoda munkin kaupasta kahvia tai teetä, hän oli ostanut meille nekun mieheen. Silloin hänen tietenkin oli pakko kiertää tien kautta, etteivät nekut kaatuisi. Korkealla rantakalliolla kasvoi vaarallisessa paikassa punaisia kukkia, joiden juuressa oli sormenpään kokoinen sipuli. Minusta sipuli oli pahaa, niin että kaivoin aina lihapullista sipulipalaset pois, vaikka äiti oli vihainen. Ne Valamon sipulit eivät maistuneet kuin ihan vähän sipulilta.
Oli aika hauskaa, kun Moisei-munkki tuli tuomaan Klaudia-tädille omenia tai marjoja luostarin puutarhasta. Oli niin hassun näköistä, kun Moisei huopasi tasapohjaisella ruuhellaan ja pysähteli aina välillä mättämään vettä veneestä koussikalla. Kerran hänen korkea munkinhattunsa tipahti järveen ja siinä kävikin sitten pulina ja pajatus, ennen kuin Moisei onnistui onkimaan sen ylös.
Ihan hullu tapaus oli sellainen, kun Moisei itse tipahti järveen. Hän oli tavallista iloisemmalla tuulella. Niin iloisella, että Klaudia-täti meni vähän vakavaksi eikä heti kutsunut Moiseita kahville. Olimme kaikki lapset laiturilla, kun Moisei molskahti. Kukaan ei pelästynyt, koska sillä kohdalla oli ihan matalaa. Meitä nauratti mahdottomasti, kun ukkeli kömpi ulpukoitten seasta kaapu ja saappaat likomärkinä. Klaudia-tätikin nauroi ja vei Moisein saunaan lämmittelemään.
Minusta oli kamalaa mennä saunaan. Se oli vanha ja pimeä ja siellä oli vähän kummallinen haju. Mutta kaikkein kamalinta oli, että siellä oli joskus lauteitten alla käärmeitä. Äiti kävi aina ensin tarkastusmatkalla, ennen kuin uskalsimme mennä sinne. Valamossa oli hurjasti käärmeitä, koska munkit eivät tappaneet niitä. Kuukanlahdessa näin monta kertaa tarhakäärmeitä uimassa ja kerran kyynkin.
Äiti ja minä asuimme vanhassa sotilaskodissa. Meidän oikea kotimme oli Sortavalassa. Meillä oli pimeä keittiö ja sen vieressä iso valoisa huone. Eteisen toisella puolella oli koko talon levyinen tanssisali, joka oikeastaan oli siis vanha sotilaskoti. Siellä oli siis vielä jäljellä penkit seinustoilla ja yhdellä pöydällä vanha gramofoni. Pöydän laatikossa oli äänilevyjä, mutta vain kaksi oli ehjää: Humu-Pekka ja Flygare-valsen, luki levyissä. Aunella oli pitkät ja kovat kynnet, niin että hän piti kynttä levyllä, kun minä pyöritin kammesta. Piti kyllä pyörittää aika lujaa, muuten ääni meni ihan kummaksi, sellaiseksi ujeltavaksi.
Meidän yläkerrassa asui suutari Käyhkö, jolla oli kaksi aikuista tytärtä, Toini ja Kerttu. Kertulla oli permanentti ja tosi pitkät kynnet, mutta hän oli niin koppava, että emme uskaltaneet pyytää häntä pitämään kynttä levyllä.
Kerran kävimme äidin kanssa Valamon Luostari -laivalla Sortavalassa hakemassa täydennystä muonavarastoon ja samalla haimme parhaan ystäväni Kinasen Sirkan. Sirkalla oli paksu luonnonkihara tukka ja hän oli kiltti ja hiljainen. Joskus kyllä vähän harmitti, kun hän tahtoi aina palvella minua. Minä en tahtonut palvella yhtään ketään.
Myrsky
Hammasta särki kamalasti. Äiti opetti hieromaan peukalolla pehmeätä paikkaa leukaluun alapuolelta. Kyllä se vähän helpotti, mutta varmasti olisi lopulta pakko mennä Sortavalaan hammaslääkäriin.
Lähtöaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta tuuli kovasti. Kun seisoimme luostarin laiturilla odottamassa s/s Valamon Luostarin lähtöä, äiti ja Sanna-täti pitelivät kiinni lierihatuistaan ja käsilaukut heiluivat hassun näköisesti käsivarrella. Minullakin oli hieno käsilaukku, jonka olin saanut Haminassa joululahjaksi. Se oli sinistä nahkaa ja siinä oli hopeanvärinen joutsenlukko. Se sopi hienosti sinisiin sannikkaisiin, jotka äiti toi minulle tuliaisiksi Viipurista. Hauskinta oli, kun tuuli pani valkoisen mekon rimpsut lepattamaan.
Heti kun päästiin Luostarinlahdesta Nikolskin skiitan ohi avoulapalle, alkoi aallokko. Teräväharjaiset laineet ajoivat toisiaan takaa niin raivokkaina, että valkoinen vaahto pärskyi korkealle. Hurjan jännää, kun laivan keula sukelsi tummanharmaaseen veteen ja halkaisi sen kimalteleviksi kuohuiksi, jotka kohosivat korkealle, korkealle. Sitten Valamon luostari nousi ylväänä aallon harjalle sinistä taivasta kohden ja sukelsi uudelleen.
Sanni-täti meni kahville salonkiin. Minunkin teki mieleni katselemaan hienoja tuoksuvia ulkomaalaisia tätejä ja sikaria tupruttelevia setiä. Äiti sanoi, että sisällä voi tulla huono olo ja vei meidät ulos salongin seinustalle. Kiiltäväksi lakattu kansikäytävä oli ihan märkä ja välillä tyrskyt ryöpsäyttivät vettä seinään asti. Ketään muita ei näkynyt ulkona. Mutta yhtäkkiä salongin ovesta syöksähti kaiteen ääreen pitkä kaunis täti, jolla oli harsohattu ja hirveän korkeat korot. Hän kumartui kaiteen yli ja antoi ylen. Sitten hän tuli meitä kohden pidellen molemmin käsin kaiteesta ja yrittäen pysyä liukkaalla lattialla.
Seisoimme kaikki kolme salongin seinää vasten, pituusjärjestyksessä. Minua alkoi naurattaa, mutta en uskaltanut, kun vieras täti oli ihan kalpea ja itkuun purskahtamaisillaan. Hänen huulensa liikkuivat ja pitkät sormet olivat ristissä. Välillä hän huokaili hirveän syvään ja sanoi jotain, että härre gyyd.
Mitähän se täti sanoo? Onkohan se kipeä?
Äiti katsoi minua totisena:
-Ei ole. Hän rukoilee.
Kyllä aikuiset ovat merkillisiä. Tulla nyt laivaan rukoilemaan.
Lysti loppui, kun Valamon Luostari höyrysi Sortavalan saaristoväylällä. Äiti jutteli vieraan tädin kanssa, joka nyt näytti ihan rauhalliselta ja silitteli kädellä hamettaan. Hänellä oli hirmu iso vihreä sormus ja remmikengissä välkkyvät napit. Sortavalassa äiti ja minä istuskelimme runolaulajapatsaan vieressä penkillä ja kuivattelimme vaatteitamme. Äiti kertoi, että se täti oli Tukholmasta. Hän oli sanonut, että jos hän vielä pääsee elävänä kotiin, hän ei ikimaailmassa enää lähde merelle. Häntä oli pelottanut ihan kamalasti.
Minua suututti. Ettei ihminen nyt sen vertaa tiedä, ettei Laatokka ole mikään meri, vaan Euroopan suurin järvi. Ja sitä paitsi takuulla koko maailman kaunein ja parhain.
Valamon viimeinen kesä 1939
Valamon saaren kaakkoiskärki, Rautaveräjän alue, oli aikojen alusta kalastajamunkkien valtakuntaa. Sen laakeilta rantakallioilta he vetivät nuottaa, laskivat rysiä ja muita kalanpyydyksiä niillä kohdin suhteellisen matalaan Laatokkaan. Heille oli rakennettu pieniä hirsimökkejä, rantasauna ja laituri. Suomen itsenäistyttyä Valamoa ruvettiin linnoittamaan ja Rautaveräjällekin pystytettiin tykkipatteri.
Luostari vuokrasi munkkien mökit aliupseerien ja miehistön asunnoiksi ja muiksi tiloiksi. Tällaiseen mökkiin oli kesäksi -39 perustettu sotilaskoti linnoittajien ja vakinaisen väen viihdytykseksi. Suomessa, niin kuin muuallakin Euroopassa, uumoiltiin suursodan syttymistä ja varustauduttiin kiireimmän kaupalla sen varalta, esimerkiksi juuri linnoittamalla itärajaa, Karjalan kannasta ja Laatokalla ainakin Valamoa.
Perheemme oli muuttanut edellisvuonna -38 syksyllä Helsinkiin. Olimme kuitenkin viettäneet sen kesän Valamossa, niin että äitini otti nyt mielellään vastaan kesäkuukausiksi sotilaskodin hoitajan paikan tutuissa maisemissa, kun hänelle sellaista tarjottiin.
Sotilaskoti eli sotapesä oli sangen yksinkertainen: pienen huoneen oikealla seinustalla myyntipöytä kahvikuppeineen ja laseineen; sen takana hyllykkö, missä oli ainakin Pectus-pastilleja, Eri kiva -karamelleja ja Val-purukumia; Saimaa-, Klubi7- ja Twenty gold -savukkeita sekä Sitruunasoodaa ja Pommacia. Keskellä huonetta oli pari pöytää tuoleineen Ja takaseinällä kaksikerroksinen kapea sotilassänky ehkä päivystäjää varten. Asuimme eri rakennuksessa, joka myös oli vanha mutta kaksikerroksinen. Äitini Raija-serkku ja minä asuimme yläkerrassa. Alakerta oli toisen sotilaskotirouvan ja hänen lähes aikuisten tyttäriensä Amin ja Rosin hallussa. Meidän huoneemme vieressä oli avovintti, missä tuuliset ja pilviset päivät hurahtivat hetkessä minulle aivan uusia näköaloja avaavien kirjallisten aarteiden parissa: resuisia Meidän kesken- ja Kiki- lehtiä; kuvitettuja Stanislaus Jaroschinsky -lehtisiä, jotka kertoivat puolalaisesta sankarista vuosisadan alun tyyliin.
Rakennusten edessä oli laaja pihatanner, minne oli kannettu kenttäkeittiö, pitkiä pöytiä ja kymmenittäin penkkejä. Keittiötä emännöi Kaisu K. apumikkona tykkimies M, joka enimmäkseen seisoskeli mietiskelemässä kädet housuntaskuissa. Ruoista oli epäilemättä suosituin hernerokka, mutta myös lihasoppa, makaronilaatikko ja varsinkin lihaperunalaatikko saivat veden herahtamaan kielelle, kun tuoksu leijaili nenään. Varmaankin olimme ainakin muutaman kerran mukana ruokailussa, koska elävästi muistan, miltä tuntui istua auringon paahteessa kuumilla penkeillä ja kuinka hyvältä kaikki maistui.
Ami ja Rosi olivat hauskannäköisiä nuoria naisia, minkä havainnon tekivät heti myös kuvioissa pyörivät upseerinplantutkin. Heistä innokkaimpana vänr. V., hentoluinen rillipää, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia ruskettuneen viikingin upseerioppilas L:n tai suorastaan hengästyttävän kadetti M:n rinnalla. Viimemainittu sivusi minunkin pientä ja paksua persoonaani sillä tavoin, että hän tarkasti siniruutuiseen vihkoon laskemani matikan laskut. Varsinkin Rosi oli hyvä uimaan ja jätti Laatokan aallokoissa helposti vanaveteensä kaikki ihailijat. Ami oli pidättyvä ja totisempi kuin Rosi, joka ilveili poikien kanssa miten mieleen juolahti.
Rautaveräjällä oli mahtava maasto: ylväitä tummia kuusia, upeita honkia ja jyrkillä korkeilla kalliorannoilla käkkärämäntyjä. Korkeimman äkkijyrkän rantakallion päälle sotilaat olivat rakentaneet eräänlaisen keinun: tukevaan leveään kantoon oli valtavalla naulalla isketty kiinni paksu lankku, joka pyöri vaakatasossa jyrkänteen yli, kun potkaisi jalalla vauhtia maasta. Raija ja minä kävimme myös keinussa vaaran hurmiota hengittämässä, kunnes äitini sai vihiä asiasta.
Raija-serkku ei ehkä ollut siellä koko kesää, koska muistaakseni istuskelin usein ulkona lukemassa tai kiipesin sotapesän yläpetille. Tällaisesta tilanteesta jäi selvä muistikuva. Kuulin silloin elämäni ensimmäisen kaksimielisen vitsin, jota en tosin edes ymmärtänyt. Makasin hiirenhiljaa litteänä yläpritsillä, niin etteivät sisään tulleet tykkimiehet varmaankaan huomanneet minua. Minulla oli kirkkaanpunainen hellepuku ja olin syventynyt tarkkailemaan kärpästä, joka kiipesi käsivarttani ylöspäin. Yhtäkkiä havahduin, kun pojat naureskelivat rehvastellen ja jutunkertoja korotti ääntään: -…ja karjakko heräsi aamulla lehmän alla ja sanoi so so pojat…
Yleensä kaikki miehet, niin linnoittajat kuin sotamiehetkin suhtautuivat minuun kuin pikkutyttöön ainakin. Sain keväällä luokalta pääsyn kunniaksi ensimmäisen rannekelloni: se oli Laverna-merkkinen ja siinä oli kaunis koristeellinen kellotaulu ja harmaa kapea nahkaranneke; aikuiset tiedustelivat minulta kelloa tämän tästä.
Kauniin lämpimän kesäni leikkejä ei sodan aavistus eivätkä muunkaanlaiset pilvet varjostaneet. Päinvastoin, aurinko paistoi aamusta iltaan, ihmisten hyörinä ympärillä ja ennen kaikkea Raija ja Rosi, jotka ottivat minut tasaveroisena huomioon. Silloin tällöin saimme vieraitakin, esimerkiksi Isoveli Santtu-kavereineen pistäytyi. Nostatti hurjan mieltenkuohun, kun kävi ilmi, että pojat olivat polttaneet tupakkaa. Samanlainen tyrmistys syntyi, kun he viipyivät iltamyöhään saakka kanoottiretkellä kaukana Laatokan avoselällä. Valkoiseksi maalatussa kangaskanootissa oli kaiken kukkuraksi reikiä retken jäljiltä.
Herttaisia muistoja ovat sen sijaan uinti- ja kahviretket laakeille, polttavan kuumille rantakallioille. Kahvivehkeet pakattiin koriin, risuja kerättiin ja valittiin kahvin keittoon sopiva kallionkolo. Usein meitä olikin suuri joukko: rouvat esiintyivät kesämekoissa, valkoinen lierihattu suojana auringon poltetta vastaan; herrat kesäpuvuissa paitahihasillaan, kevyt lippalakki päässä. Amilla ja Rosilla oli pitkät valkoiset molskihousut ja juuri maalatut valkoiset tennistossut jalassa. Tossut tietenkin likaantuivat herkästi, niin että niitä pestiin parin päivän välein, kuivateltiin auringossa ja maalattiin yhä uudelleen vitivalkoisiksi. Jo muutaman vuoden oli ollut muotia ruskettua mahdollisimman värikkääksi, mitä kehitystä autettiin Tshamba-Fiillä, joka oli paksua ruskeata nestettä pullossa.
Karun ja jylhän Rautaveräjän kalliosaaren yhdisti Valamon mantereeseen jalankulkusilta. Heti sillan toisella puolen maisemaa hallitsivat pelottavat kuusikot, joiden kohdalla tie oli kokonaan ruskeitten neulasten peitossa; taivaita tavoittelevat männiköt ja rehevät niityt. Valamon luonto oli ylenpalttisen runsasta. Erilliset kasvit, marjat ja hedelmät olivat hyvinkin ensimmäisen palkinnon arvoisia: lemmikit kuin kukkakaupassa, karviaismarjat miehen peukalonpään kokoisia ja todella karvaisia, omenat suurensuuria ja mehukkaita. Valitettavasti eläimetkin noudattelivat samaa kaavaa: munkkien lehmät ja varsinkin härät olivat jättiluokkaa ja jopa vaarallisia pahaa aavistamattomille turisteille. Kerrottiin, että joku ulkomaalaisraukka oli värjötellyt erämetsän kätkössä tsasounassa parisen vuorokautta, koska ei uskaltautunut lehmien sekaan. Käärmeet samoin olivat paljon kookkaampia kuin muualla Suomessa ja niitä oli todella viljalti, koska munkit eivät tappaneet niitä. Rosi sai syystä sädekehän, kun hän luostariin mennessään, siis viiden-kuuden kilometrin taipaleelle tappoi ohi mennen viisi kyytä.
Rautaveräjän kesä oli minulle siinä mielessä merkityksellinen, että minulle ehti kehittyä voimakas unohtumaton kuva Laatokasta, ennen kuin menetimme sen viholliselle talvisodan rauhanteossa. Näin Laatokan vihasta raivoavana: tummanharmaat teräväharjaiset vaahtopäät iskeytyivät järkähtämättömiin rantakallioihin, vetäytyivät keräämään voimia ja syöksyivät ärjyen uudelleen.
Pienen tytön mieleen alkoi hahmottua kuva ihmisyksilön mitättömyydestä ajattoman ja päämäärättömän luonnon kokonaisuudessa.
Kerran vielä lapsuuden Laatokalla
Sain vihiä Laatokan-matkasta, joka tehtäisiin suorinta tietä Kiteen kautta Sortavalaan ja sieltä edelleen Valamoon. Ei tarvitsisi taas kertaalleen kahlata Viipurin ja Kannaksen tutuiksi käyneitä, aina yhtä apeita maisemia.
Kehitys menee maanteiden osalta ikävään suuntaan: uusimmalla valtatiellä kaikki Kesälahdet, Parikkalat ynnä muut Karjalan kauniit kohokohdat nykyihmisen täytyy ohittaa kiireen vilkkaa, ainakin 100km/t, että ehtisi äkkiä päämäärään, mikä se sitten loppujen lopuksi lieneekin. Saimaan kanava ja Imatra on sentään pakko onneksi ylikäydä, kun ei millään voi ohittaa. Saapa edes niiden osalta tuntumaa kaunisvetiseen Etelä-Karjalaan.
Ennen vanhaan Sortavalaan matkustettiin useimmiten junalla Viipurin kautta. Nyt kulkemani reitti Ruskealan, Rytyn ja Helylän kautta oli minullekin ennen kokematon elämys: äkkijyrkkiä, huiman korkeita kallioseinämiä, huipuilla ylväitä honkia, laaksoissa tuuheata sekametsää ja ennen muuta reheviä kukkaniittyjä. Sellaisiahan tässä meidän edistyksellisessä hyvinvointivaltiossamme ei enää ole.
Sortavalassa meidät sijoitettiin ns. Hotelliin, joka ei yksityiskohtaista erittelyä kärsi, siistiä kyllä oli. Toisaalta, ei kukaan lähde itärajan taakse lekottelemaan ylellisyydessä tai herkuttelemaan. Sinne mennään etsimään kadotettua lapsuuden paratiisia tai ehkä vain silmäilemään naapurin olosuhteita.
Matkaseurueessa oli monia, jotka kävivät viidettä ja kuudettakin kertaa esi-isiensä ja oman lapsuutensa maisemissa. Minulle Sortavala merkitsee vain erästä, pari vuotta kestänyttä jaksoa Laatokan vaelluksella. Mutta jos minunkin juureni olisivat jossain Sortavalan saariston kauniissa maanviljelysmaisemassa; jos minunkin sukuni haudat tai ainakin niiden puolen vuosisadan takaiset paikat olisivat jääneet saavuttamattomiin haikeiksi muistoiksi, vaeltaisinko nyt yhä uudelleen repimään auki ehkä jo sulkeutuneita haavoja? Kumpi minusta tuntuisi pahemmalta: sekö että lapsuuden värikkäästä kotitalosta olisi enää jäljellä häthätää kivijalka, pihakoivun ja omenapuiden tilalla olisi ruostunutta rautaromua ja lahonneita laudanpätkiä; vaiko se sinänsä täysin teoreettinen mahdollisuus, että äsken maalattuun kotitalooni olisi rakennettu iso kuisti, puutarhaa laajennettu, pihanurmikko hoidettu entistä ehommaksi, niin että minun olisi pakko päätellä nykyisten asukkaiden olevan onnellista ja ahkeraa väkeä.
Paikallistuntemukseni rajoittui aikoinaan Sortavalassa koulutiehen. Asuimme asfaltoidun Valamonkadun varrella komeassa kreikkalaiskatolisen kirkollishallituksen talossa, jossa oli eräässä osassa jopa viisi kerrosta, kolme asuinporrasta ja pihalla pappisseminaarin harjoituskirkko. Kaikki tämä on yhä tallella, mutta ränsistyneenä, oman onnensa nojaan jätettynä. Hissikuilut toimivat roskiksina, kauniisti muotoilluissa ovissa lienee alkuperäinen maali, porraskäytävät ovat pelottavan pimeitä, piha-asfaltissa suuria lommoja, harjoituskirkon pylväikkö osittain tuhoutunut. Kaiken tämän yllä vastenmielinen hapanimelä löyhkä.
Koulutieni kulki torin vieritse, joka nyt on lehtevä puisto. Nyt tori on syrjäkaupungilla. Siellä on myynnissä uskomattomat määrät kenkiä ja vaatteita joka tilanteeseen. Tuontihedelmiäkin on, peräti banaaneja, mutta taitavat olla paikkakuntalaisille liian kalliita. Kaupoissa on ylen määrin tavaraa, myös elintarvikkeita ja hinnat ovat meidän kukkaroillemme varsin kohtuulliset, mieluummin alakanttiin. Lähtöpäivän aamuna vanha aunukselainen ukkeli kaupitteli lehmän sarvesta koverrettuja, messinkihelaisia juomasarvia. Varsinaisia kerjäläisiä ei näkynyt missään, ellei oteta huomioon yritteliäitä pikkupoikia, jotka vetäisivät naamoilleen kaikki maailman tuskat ja anelivat: ”Anna yksi markka”, kerääntyivät seuraavan korttelin kulmaan vertailemaan saaliitaan ja ilmestyivät uudelleen kuvioihin muutaman tunnin kuluttua.
Koulumatkani vaikuttavin osuus oli, varsinkin syysviimojen ja talvipakkasten aikaan, Karjalansilta, 30-luvulla valmistuttuaan Suomen toiseksi pisin. Venäläiset joukot räjäyttivät sen perääntyessään. Elokuussa -41 omat joukkomme valtasivat Sortavalan ja -43 silta oli taas käyttökunnossa. Sitä katsellessa alkoi tuntua, ettei siltaa ole taidettu ehostella puoleen vuosisataan sen kummemmin. Mutta koska se kesti kuin kestikin valtavan suomalaisen bussin, niin kylläpä kai varoen astelevan jalankulkijankin!
Koulun pihaan ja viereiselle aukiolle on vuosikymmenien mittaan kasvanut tuuhea puistikko, joka pehmentää kookasta, rujoa ja runneltua rakennusta. Pääoven harmaagraniittikaaren yläpuolella lukee edelleen himmennein kirjaimin kansakoulu, mutta kauniilla graniittiportailla on metrin korkuinen kuonakasa. Siellä täällä tulee mieleen, että lapio, kaksi kättä ja hitunen hyvää tahtoa jo kohentaisivat kummasti Sortavalan kasvoja.
Kaupungin villeinä rehottavat laajat puistot ikikoivuineen, lehmuksineen, samoin runsaat kukkaistutukset ilahduttavat silmää toden totta enemmän kuin meidän sängelle kynityt, helteen kulottamat puistomme. Vapaina juoksentelevat iloiset koirat ja pihoilla hiiviskelevät kissat väläyttävät mieleen illuusion suurpiirteisestä, kiireettömästä menneestä maailmasta.
Vesibussiretki Valamoon pitkin Sortavalan kaunista saaristoreittiä ja Laatokan autereista aavaa ulappaa; luostarin pääkirkon tornin ilmestyminen horisonttiin; huivipäisten mummeleiden hartaat ristinmerkit heti heidän astuttuaan Valamon pyhälle kamaralle – sattui olemaan luostarin perustajien Sergein ja Hermanin muistopäivä. Käynti humaloiden peittämän punaisen talomme tanhualla, joka nyt on avara koiranputkitasanne; kiipeäminen korkealle Öljymäelle ja sieltä avautuva näkymä kimmeltävälle Laatokalle, Jerusalemin ja Getsemanen nukkavierut kirkot, kaikki tämä varmaankin konkretisoi tyttärilleni kertomuksiani lapsuuteni Eldoradosta, tarujen ja tunnelmien ihmemaasta. Minusta tuntuu, että heidänkin sydämiinsä syttyi Karjalan-kipinä.