Lapsuutta Laatokalla osa 2/3

Raila Vepsäläinen   

1930-luvun puolivälissä Konevitsassa   

Perheen muutto 1930-luvun puolivälissä Valamosta Konevitsaan ei merkinnyt joutumista ojasta allikkoon. Saari oli kylläkin vain noin puolet Valamon pinta-alasta: viitisen kilometriä pitkä pohjois-etelä-suuntaan ja kolmisen leveä, mutta me pääsimme asumaan ihmisten ilmoille luostarin alueella sijaitsevan patteriston henkilökunnan asuin- ja esikuntarakennukseen. Valamossa isäni oli toiminut päällikkönä kaukana sivupatterilla.   

Uusi kotimme sijaitsi luostarin aikoinaan hotelliksi rakennuttamassa kauniissa kaksikerroksisessa, valkoiseksi rapatussa kivitalossa, jonka munkit vuokrasivat puolustusvoimille. Esikuntaan ja upseerien asuntoihin toiseen kerrokseen mentiin avaran portaikon kautta, rappuset olivat harmaata, pehmeäntuntuista laattakiveä.   

Huoneet olivat suuria, korkeita ja kiviseinät paksuja. Ikkunalauta oli niin leveä, että mahduin hyvin leikkimään siinä nukkejeni kanssa. Kerran sattui kesken leikin, että salavihkaa paikalle päässyt ukkonen pelästytti minut räiskähdyksellään pahanpäiväisesti. Isä istahti rauhallisena viereeni ikkunalaudalle ja sanoi: -Se on vasta Kiinassa, ei sitä kannata pelätä. Jokaisessa huoneessa oli valtava ruohonvihreä kaakeliuuni, korkokuva kiehkuroin ja reunuksin koristeltu. Katosta roikkui iso öljylamppu, jonka peltivarjostin oli peitetty silkkikankaalla ja pyöreätä reunaa ympäröivät ruskeat silkkihapsut. Jos kurottauduin varpaisilleni, onnistuin juuri ja juuri heiluttelemaan niitä sormenpäillä.   

Ulkona tuoksuivat puutarhan ruusut, poppelit ja siperialaiset hernepuut, joiden pienistä paloista me lapset napsimme nuppineulanpään kokoiset tummanruskeat herneet suihimme.   

Luostarin historiaa   

Saaren keskellä oli niin suuri kivi, että sen päälle oli voitu rakentaa pieni tshasouna. Kerrottiin, että vielä 1500-luvulla mantereen pakana-asukkaat olivat käyneet uhraamassa kiven päällä hevosen, jotta jumalat suojelisivat karjoja kesällä. Ja koska hevonen on venäjäksi konj, kehittyi siitä vähitellen saaren suomenkielinen nimi Konevitsa. Luostarin perustaja Arsenij oli jo 1400-luvun alussa pyhää vettä pirskottamalla karkottanut kiveltä ja koko saarelta pahat henget eli pirut. Ne lensivät varisten ja korppien hahmossa viiden kilometrin päähän mantereen puolelle paikkaan, joka sai nimekseen Sortanlahti: venäjänkielinen sana ’tshort’ merkitsee pirua.   

Arsenij’n asettuessa asumaan hurskaana erakkona saarelle 1300-luvulla, se oli täysin autio. Miksi hän ei mennyt munkiksi Valamoon? Siksi, että kun hän aiemmin oleili kolme vuotta pyhän Athos-vuoren luostarissa Kreikassa, kehotti sikäläinen igumeni häntä perustamaan uuden luostarin Pohjolaan. Kotimaahan palattuaan hän joutui kerran hakeutumaan myrskyssä suojasatamaan Konevitsan rantaan, jolloin hän sai ylhäältä merkin, että luostari on perustettava juuri tälle saarelle. Vähitellen Konevitsaan kerääntyi muitakin yksinäisyyttä hakevia. Jo 1398 saarella oli pieni veljestö ja luostarin rakentaminen aloitettiin.   

Vuosisatojen mittaan ruotsalaiset valloittajat hävittivät pahiten saarta ja munkit joutuivat pakenemaan muihin venäläisiin luostareihin. Näin se oli pariin otteeseen täysin autionakin. Konevitsan luostarin kukoistuskausi oli 1880-luvulla ja vuosisadan vaihteessa siellä oli 300 munkkia. Meidän siellä asuessamme munkkeja oli enää nelisenkymmentä.   

Pieni saari muutamine kirkkoineen ja kappeleineen ei tietenkään ollut Valamon veroinen pyhiinvaellus- ja matkailukeskus. Siellä oli kuitenkin johtajamunkki Arsenij’n Athos-vuorelta tuoma Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin tekevän ihmeitä ja jota siitä syystä käytiin ihailemassa ja kunnioittamassa.   

Mannerheimin käynti   

Luostarisäännön mukaan munkit eivät saaneet seurustella ulkopuolisten kanssa eivätkä paljon keskenäänkään. Tuohon aikaan, jolloin perheemme asui Konevitsassa, tapahtui kuitenkin hyvin ainutlaatuinen vierailu, josta minullekin jäi himmentymätön muistikuva. Luostarin igumenina toimi Mavrik. Hän ja marsalkka Mannerheim olivat nuoruuden aikaisia ystäviä Pietarin ratsuväenkoulun ajoilta. Tämä saattoi olla osasyynä Marskin – silloisen kenraali Mannerheimin- tuloon tarkastusmatkalle Konevitsaan.   

Armeijan ylipäällikön ilmestyminen pieneen varuskuntaan oli tietenkin järisyttävä tapaus. Se myllersi patteriston rouvienkin uneliaan arkipäivän moneksi viikoksi. Rouvien arvojärjestys horjui pahasti, kun otettiin puheeksi lounaan ruokalista. Komentajan vaimo sattui olemaan puoliboheemi, jonka ei tarvinnut suurestikaan murehtia perheen aterioita: aviomiehen lisäksi oli vain jättiläiskokoinen bernhardinkoira. Hän ehdotti, että jonkun perheen kotiapulainen komennettaisiin tekemään valtava määrä lihapullia Marskille, hänen seurueelleen ja paikallisille upseereille. Arvojärjestyksessä seuraava rouva oli ennen naimisiin menoaan asunut sukunsa omistamissa tai johtamissa paremmanpuoleisissa hotelleissa, joten hänellä oli kiistämätöntä tietoa, kuinka suuressa maailmassa menetellään. Hän oli luonteeltaan syrjään vetäytyvä ja hiljainen, mutta näin suuressa asiassa hän ei voinut jäädä kulisseihin. Tyynesti ja painavasti hän ehdotti, että lounas hankittaisiin Käkisalmen Seurahuoneen keittiöstä, minkä kaikki läsnäolijat hyväksyivät ja mikä toteutuikin.   

Lounasnäytelmä kohautti lastenkin maailmaa. Mieleeni on jäänyt aivan selvä muistikuva: pitkänomaiseen huoneeseen, jonka suuret ikkunat olivat melkein katon rajassa, oli katettu pitkä pöytä. Sen päässä istui marsalkka Mannerheim ja muut upseerit arvojärjestyksessä pöydän sivustoilla. Ovi oli auki ja me lapset, ehkä meitä oli kuusi-seitsemän, kurkistimme varovasti oviaukon molemmin puolin. Minulla on sellainen mielikuva, että sekunnin murto-osan katsoimme toisiamme silmästä silmään, Marski ja minä.  

Lasten maailmaa   

Konevitsa oli lasten paratiisi. Koska se oli hiekkaperäinen, siellä ei ollut Valamolle tyypillisiä louhikoita, vaarallisia rantajyrkänteitä eikä sakeita korpimetsiä. Saaren ystävällistä ilmapiiriä lisäsi suuresti se seikka, ettei siellä ollut ollenkaan käärmeitä. Lapset saattoivat samoilla saarella omin nokkineen kaikessa rauhassa.   

Pirunkirkon, jota tosin jotkut äidit häveliäästi vaativat lapsia nimittämään kivenkirkoksi, ympärillä oli jännää leikkiä kuurupiiloa tai poimia valkoisia mustikoita, jotka olivat saman makuisia kuin tavalliset mustikat muualla Suomessa. (Kirkko oli rakennettu valtavan kiven päälle.)   

Rannat olivat korkeita jyrkkiä hiekkatöyräitä, jotka olivat yhtä oivallisia peffamäen laskuun kuin lumivallit talviaikaan. Luostarin rannasta pisti pitkälle Laatokkaan kapea hiekkasärkkä, jonka päälle munkit olivat rakentaneet kapearaiteisen kiskotuksen. Se ulottui luostarin talouspuolen pihalta melkein särkän kärkeen saakka. Munkit kuljettivat resiinalla kiskoja pitkin koivuhalkoja lähes lakkaamatta. Mutta kun heidän silmänsä vältti, huristivat lapset riemusta kiljuen loivaa mäkeä alas, hissasivat resiinan takaisin ylös ja taas päätähuimaavaa kyytiä alas.   

Särkkä muodosti loivasti kaartuvan rannan kanssa suojaisan laguunin, jossa oli suhteellisen lämmin vesi ja turvallista uida. Rannan kivet olivat pyöreitä, soikeita, pehmeän näköisiä ja käteen pehmeän tuntuisiakin. Hiekkakivet oli helppo hakata hienoksi jauhoksi, niin että me tytöt saimme kauppaleikkiin kaakaota, mannaryyniä tai hienoa sokeria, kivien värin mukaan.   

Paratiisillista oloa häiritsi hiukan koulunkäynti. Se tosin ei ollut yhtä vaativaa eikä tehokasta kuin mantereella: alimmalla luokalla meitä oli vain kaksi, Aira Tähkäpää ja minä. Kävimme kiertokoulua, mikä tarkoitti, että opettaja piti koulua parin kuukauden jaksoina eri paikkakunnilla peräjälkeen. Aira ja minä, luokkatoverit siis ja hyvät ystävät, miellyimme molemmat keskinäisen neuvottelun tuloksena Kyllikki-nimeen siinä määrin, että ilmoitimme sen opettajalle, kun hän rupesi laatimaan ensimmäistä lukukausitodistusta. Kummankin kotona hiukan ällisteltiin ylimääräisiä ”kyllikeitä”.   

Opettajamme oli kotoisin mantereelta, Sortanlahdesta. Tämä paikkakunta jäi mieleen toisestakin syystä. Äiti ja minä kävimme kevättalvella hevoskyydillä Sortanlahden kautta Käkisalmessa, minne oli matkaa yli 40 kilometriä. Köllöttelimme puoli-istuvassa asennossa matalan matkareen selkänojaa vasten lampaannahkavällyjen alla. Aurinko porotti sokaisevan kirkkaana huikeansiniseltä taivaalta. Hevosen kengät iskeytyivät jäähän, ja Laatokka kimmelsi sädehtivänä lumiaavikkona. Puhelias tykkimies rupatteli äidin kanssa. Hevonen hirnahteli. Rantaan päästyämme hevonen alkoi kiivetä viistoa talvitietä ylös harjulle.   

Emme ehtineet tajuta, mitä tapahtui: yhtäkkiä löysimme itsemme, hevosmiehen ja kaikki tavarat mullin mallin upottavasta hangesta. Hölmistyneinä istuimme lumessa; äidin musta turkishattu ja tykkimiehen vaaleanharmaa lammasnahkalakki nököttivät alhaalla jontkassa rinnakkain. Niistä oli jäänyt hassun näköiset vierekkäiset vanat koskemattomaan rinteeseen. Sotamies alkoi hihittää, äitikin hymyili ja lopulta nauroimme kaikki täyttä kurkkua. Onneksi hevonen pysähtyi, kun reki kellahti sileällä maalla takaisin oikeaan asentoonsa. Ei ollut ihan helppoa kömpiä syvästä uppolumesta tielle ja takaisin rekeen.   

Lyhyt Konevitsa-jakso merkitsi sen ajan tykistöupseerin uralla varmaankin vain yhtä etappia. Minulle se sädehtii kirkkaana lapsuuden muistojen helminauhassa.   

Sortavalassa 1930-luvun puolivälissä   

Konevitsan kiertokoulun ja Haminan kansakoulussa sujuneen yhden tilapäisen lukuvuoden jälkeen merkitsi muutto Sortavalaan vakiintumista oikeaan elämään minunkin kohdallani. Asuimme siellä näet sentään muutaman vuoden ja kävin koulua ihan tosissani.   

Sortavala oli pieni mutta kaunis ja terhakka kaupunki. Kaupungin jakoi kahtia leveähkö Vakkolahti. Sen yli oli vuonna -32 rakennettu Karjalansilta, kauan Suomen pisin katusilta. Kaupungin kupeessa kohosi Kuhavuori ja satamasta lähdettiin rikkaan saariston kautta Laatokan rannattomalle ulapalle.   

Sortavalassa oli seminaari, useita kansakouluja, lyseo ja tyttökoulu. Elokuvateattereita taisi olla kolme, ja musiikkielämä oli vilkasta. Kuhavuorella oli Vakkosalmen katoksellinen lava laulujuhlia varten. Osuimme asumaan Sortavalassa vuonna -35, jolloin Vakkosalmella oli mahtava Kalevalan 100-vuotisjuhla. Muistikuvani mukaan perheemme oli paikalla monisatapäisen yleisön joukossa.   

Isäni lauloi ykköstenoria Sortavalan Mieslaulajien ensi rivissä. Näin mieskuorolaulu tuli minulle läheiseksi jo kansakouluikäisenä Olav Trygvasonin, Vapautetun kuningattaren ja muiden mahtavien esitysten ansiosta. Sitä paitsi haltuuni kertyneistä eri mieskuorojen merkeistä on Sortavalan Mieskuoron merkki ilman muuta kaunein.   

Kotiympäristö   

Kaupungin upeimpia kivitaloja oli kreikkalaiskatolisen kirkollishallituksen moniosainen rakennus Valamonkatu 5:ssä. Asuimme C-portaan ylimmässä kerroksessa, mistä oli hieno näköala pitkälle kaupungin pohjoisosiin. Samassa pihassa oli toisen kadun varrella ortodoksipappeja kouluttava seminaari. Sen harjoituskirkko sijaitsi niin lähellä meitä, että melkein olisi ulottunut antamaan kättä tapulissa pieniä kirkonkelloja soittavalle papintaimelle. Keittiön ikkunan edessä levisi arkkipiispa Hermanin asuntoon kuuluva laaja tasanne, missä hänen jo aikuiset tyttärensä ottivat aurinkoa.   

Nelikerroksisen talon kolmeen portaaseen mahtui paljon lapsia. Ja leikkipaikkoja riitti alkaen pappisseminaarin halkopinoista läheiseen ”Munkinnotkoon” saakka, missä talvella riemuittiin ensiluokkaisessa peffamäessä. Valamonkatu oli asfaltoitu niin, että oli hirmu hauskaa viilettää sitä potkulaudalla. Tämän huvin kohokohta oli, kun Salpion Eero, isoveljen kaveri ja jo lyseolainen, tuli nöyrästi kysymään minulta, saisiko hän lainata potkulautaani.   

Kerran sattui, että jonakin ortodoksien juhlapäivänä harjoituskirkon ovesta ulottui pitkä seurakuntalaisten jono lähes kadulle saakka. Me talon lapset menimme tietenkin jonon jatkoksi ja saimme kukin arkkipiispa Hermanin sormista pyhän ristin luterilaiseen otsaamme.   

A-portaan kellarissa oli tuohusten valamispaikka, jossa sain kerran käydä. Oli kaksi jonkinlaista isoa laitetta muutaman metrin päässä toisistaan ja niiden välissä kiersi pysähtymättä katkeamatonta makaronia muistuttava tuohusmateriaali, joka arvatenkin jossain vaiheessa katkaistiin ja pätkittiin pitkiksi kynttilöiksi.   

A-portaassa asui Hämäläisen Keke, jolla oli vihreä kaunoluistelupuku. Räsäsen Anjalla oli sininen ja Rasilaisen Hilkalla musta ja siinä tulipunainen vuori. Näitä kolmea tähteä – he olivat jo tyttökoulussa – jaksoimme me pikkutytöt käydä ihailemassa luistinradalla Vakkolahden jäällä. Sain joltakulta kaukaiselta sukulaiselta perityt nurmis-luistimet, joissa oli ihan pyöreä kärki. Koetin sinnikkäästi oppia tekemään samanlaisia temppuja kuin isot kaunoluistelijatytöt, mutta en millään onnistunut.   

Koti   

Minulla oli oma pieni huone keittiön vieressä. Podin usein hammassärkyä. Se laimeni hiukan, kun kitkutin rytmikkäästi huvilasänkyäni. Tutkin samalla seinäpaperia ja löysin siitä yhä enemmän tuttuja hahmoja: Ratsupoliisi Kingin, Pikku Annin, Felix-Kissan, Rymy-Eetun, jopa Vihtorin ja Klaaran.   

Vanhempani kävivät silloin tällöin visiitillä ystäviensä luona. Silloin kapusin kiireen vilkkaa keittiötikapuille ja kaivoin eteisen yläkomerosta Hakkapeliittoja, jotka aina piilotettiin minun ulottuviltani. Niissä oli joskus niin kamalia kuvia ja juttuja, että tilaisuuden tullen oli pakko ottaa ne tarkasteluun yhä uudelleen.   

Erääseen kyläpaikkaan halusin aina välttämättä päästä mukaan. Perheessä oli pieni poika, ja aikuiset luulivat, että hän oli se vetonaula. Tosiasia oli, että ihastelin sen kodin tupakan ja hajuveden sopusointuista tuoksua ja löysin aina kaikessa hiljaisuudessa tieni Meidän kesken ja Kiki-lehtien jotensakin hämmentävään informaatioantiin.   

Varsinaisen lukuinnostukseni sain silloin, kun jouduin pysyttelemään vuoteessa viikkokaupalla. Koko luokka kävi kevätretkellä Kuhavuorella ja huvittelin uittamalla jalkojani kallionkolojen lätäköissä. Kaiken kukkuraksi lojuin retken päätteeksi kotona ammeessa parisen tuntia. Vanhempani olivat poissa kotoa eikä 16-vuotias Rauha-apulainen ymmärtänyt, että minut olisi pitänyt komentaa pois jäähtyneestä vedestä. Vilustuin ja sairastuin. Paikalle kutsuttu lastenlääkäri, tri Tony Järvinen päätteli tautini keuhkokatarriksi. Ankea oloni sai onnellisen käänteen, kun isäni osti minulle Lukemisia Lapsille eli Topeliuksen 12-osaisen, Edelfeldtin, Carl Larssonin ynnä muiden kuvittaman satukokoelman.   

Koulu   

Koulutieni varrella oli torin sivustalla rohdoskauppa. Sen näyteikkunan alapuolella oli viisto, punainen suojapelti, jossa luki Oxygenol. Siitä oli hauska vetää lapasella lumet pois. Karjalansilta oli syyskoleilla ja talvipakkasilla ankara koettelemus, joka luultavasti myös karaisi pientä kulkijaa.   

Sillan korvassa, Kymölän puolella seisoi komea harmaagraniittinen koulumme. Siellä oli sikäli erikoinen järjestelmä, että luokanopettajan lisäksi oli aineopettajat. Luokanopettaja ja minun ihailuni kohde oli Väinö Sihvonen. Paitsi että hän oli miellyttävä, rauhallinen opettaja, hän lauloi mieskuorossa isän vieressä. Uskonnonopettaja Herman Suhonen pyyhki tämän tästä nenäänsä isoon valkosiniseen nenäliinaan jännittävästi alhaalta ylöspäin. Johtajaopettajan Lauri Mikkolan Simo-poika oli minun luokallani, ja kerran isä lennätti suutuspäissään poikansa luokan nurkasta toiseen. Käsityön opettaja Martta Vaaranen äkämystyi, kun äitini ajattelemattomuuttaan lähetti minun mukanani kutomansa lapasen, jossa oli epätavallinen peukalolevennys.   

Mieleeni on jäänyt, kuinka hanakasti tytöt kiusasivat parasta ystävääni Sirkkaa; varmaankin siksi, että hän oli kovin kiltti ja oli epäonnekseen saanut paksun luonnonkiharan tukan. Luokalle oli osunut kyttyräselkäinen Mikko, ylipitkä Martti ja hiukan tyhmänsorttinen Esko, mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta heitä kiusaamaan, vaan he olivat täysivaltaisia jäseniä poikien yhteisössä.   

Hauskoja tapahtumia olivat koko koulun yhteisesti viettämät Toivonliiton juhlat, siksi varmaankin, että minut pantiin usein lukemaan runoja tai kertomuksia. Sen sijaan oli järkyttävän traagista, että ensimmäisenä kouluvuonna luokaltani kuoli peräti kolme tyttöä. He ehkä menehtyivät tuberkuloosiin; se lienee ollut vielä silloin varsin yleinen sairaus. Ilmeisesti kaikki luokat vietiin katsomaan tuberkuloosiaiheista filmiä nimeltään muistaakseni ”Ne 45 000”: Siinä oli pelottava kohtaus, missä joku laskettiin talon toisesta kerroksesta alas maahan lakanan avulla.   

Muistilokeroihin on säilöytynyt myös pelottava tilanne tosielämästä. Perhe kävi kesäisin moottoriretkillä Sortavalan saaristossa, missä riitti houkuttelevia poukamia loputtomiin. Kerran nousimme korkeille kallioille, Honkasalon kujille sellaiseen paikkaan, missä oli kahden korkean kalliojyrkänteen välissä niitä yhdistävä luonnon muodostama 50-60 sentin levyinen, ehkä metrin pituinen kalliosilta. Isäni pakotti minut tulemaan siltaa myöten, vaikka minua pelotti ihan hirveästi. Uskonkin, että elinikäinen korkean paikan kammoni ilmeni jo silloin.   

Perheemme muutti Sortavalasta Helsinkiin alkusyksystä -38. Olemisen kiintopiste siirtyi siis pois Karjalasta. Sain kuitenkin viettää Laatokalla vielä yhden kesän, silloin jo syttyvää sotaa enteilevissä tunnelmissa.   

Huviretki rajan pintaan 1936   

Ennen sotaa oli aika harvinaista omistaa auto. Eipä meidänkään perheellä sellaista ollut, vaikka isä oli kyllä hankkinut itselleen ajotaidon, optimistinen kun oli.   

Isä kehitteli kevään mittaan autoretkisuunnitelman. Lähtisimme kelirikon jälkeen Sortavalasta jonain toukokuun loppupuolen lauantaina; olisimme yötä vaikka Salmissa ja ajelisimme sunnuntaina kotiin kiirettä pitämättä. Kävisimme katsomassa Laatokan pohjoisrantoja, Maisun Miitrein hotellia Loimolassa, Tolvajärven ainutlaatuista luontoa ja mitä nyt sattuisi matkan varrella muutakin olemaan.   

Olimme sen verran olleet aikaisemminkin liikkeellä keväisillä maanteillä, että tiesin, mitä kelirikko merkitsi. Sinä aikana tien pinta muuttuu ihan mahdottomaksi: keskikohta nousee joskus lähes puolen metrin korkuiseksi vuorijonoksi, jonka rinteillä ja reunoilla tien mutavelli näyttää kuplivan ja kiehuvan alituisessa liikkeessä. Ei siinä voi ajaa minkäänlaisella henkilöautolla, sillä auton pohja yksinkertaisesti juuttuu kiinni harjanteeseen. Kun tie on myllertänyt ja routa riehunut tarpeekseen, pinta laskeutuu taas alas ja tie on ihan tavallinen.   

Äiti halusi matkaseurakseen ystävättärensä Maryn Helsingistä. En uskaltanut asettua vastahankaan, vaikka minua harmittikin. Meillä olisi varmastikin paljon hauskempaa kolmestaan. Sitä paitsi Mary-täti oli maalattu ja poltti tupakkaa. Hänellä oli ompeluliike Helsingissä ja ikuinen kiire. Kun äiti soitti hänelle ja kertoi suunnitelmasta, hän sanoi olevansa kyllä iloinen kutsusta. Ei kuulemma ollenkaan ymmärtänyt, missä välissä hän ehtisi Sortavalaan saakka, koska oli kiireisin kevätsesonki meneillään.   

Kerkisin jo iloita, ettei Mary-tädillä olisikaan aikaa tulla mukaan, kun harmikseni koitti se perjantai, jolloin jouduin lähtemään äidin kanssa häntä vastaan asemalle. Tädillä oli tiukka hame, hassu hattuhökötys, jokin ohut eläimennahka kaulassa, hirveän korkeakorkoiset kengät ja hänen ympärillään leijui hyvä haju. Mary-täti sanoi, ettei hän voi niillä koroilla marssia kilometrikaupalla asfaltoimattomia katuja, vaan että otettaisiin vuokra-auto. En ollut koskaan aikaisemmin saanut ajaa vuokra-autolla, niin että minun oli pakko tässä kohden tinkiä ankarasta arvostelustani. Autossa hän poltteli tupakkaa punakyntisillä sormillaan. Vaikka ihailinkin häntä itsekseni ihan vähän, en ainakaan vielä voinut pitää hänestä yhtä paljon kuin äidin tavallisista ystävistä Sortavalassa. Kun tulimme meille, oli isä jo kotona. Olin hirveän hämmästynyt: isä oli ostanut kukkia ja laittanut ne maljakkoonkin. Hänhän ei milloinkaan puuttunut mihinkään keittiöasioihin pikkurillilläänkään, niin kuin äidillä oli tapana sanoa. Muutenkin isä pyöri ja hyöri Mary-tädin ympärillä, ihan niin kuin hän olisikin ollut isän eikä äidin ystävä.   

Kun menin nukkumaan, he jäivät kolmestaan juomaan iltakahvia ja suunnittelemaan matkaa. Minua odotti yllätys: Mary-täti oli pannut tyynylleni tuliaisensa: kynsienhoitovehkeet! Se oli kupera laatikko, joka oli kai käärmeennahkaa tai ainakin melkein. Siinä oli pienet sakset, viila, terävä puikko, pyöreässä rasiassa jotain ainetta ja kapea suikulainen pehmeä esine. Ja kaikki nämä pienet tavarat olivat omissa koloissaan vaaleanpunaisella silkillä. Ihailin niitä ja olin onnellinen, että ne olivat minun. Suljin kannen kahdella koristeellisella lukolla ja piilotin laatikon patjan alle, kaiken varalta. Olin hurjan iloinen lahjasta, vaikka tiesinkin, ettei minulla olisi paljonkaan käyttöä sille. Minulla nimittäin oli äidin mielestä inhottava tapa purra kynteni ihan liiankin lyhyiksi.   

Sitten koitti lähtöaamu. Isän määräyksestä lähdimme matkalle aina kukonlaulun aikaan, määränpäästä ja matkustustavasta riippumatta. Hän selitti, että sillä tavoin ehtii päivän aikana paljon. Se on kyllä totta. Mutta sen takia myös aina lähdimme liikkeelle puoliunisina ja pahantuulisina.   

Näin sinäkin aamuna. Oli niin varhaista, ettei edes torilla näkynyt vielä ketään. Onneksi aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kadulla seisoi tummansininen kiiltävä Chevrolet. Siinä oli pehmeät vaaleanharmaat istuimet ja lasiseinä etu- ja takapenkin välissä. Äidin mielestä se oli vähän kummallista, mutta isä selitti valinneensa tahallaan juuri sellaisen auton. Mary-täti ja hän saisivat rauhassa tupakoida eikä takapenkkiläisten tarvitsisi haistella savuja. Äiti vaikutti harmistuneelta, mutta minä olin tyytyväinen: näin saisin pitää äidin ihan yksinäni eikä minun tarvitsisi istua tuppisuuna ja kuunnella aikuisten höpötyksiä, joita en aina edes ymmärtänytkään.   

Sortavalasta itään mentäessä silmien ohi vilahtelee toinen toistaan kauniimpia maisemia. Meidän perhe oli kuitenkin tottunut mihin, koska olimme aina, minun elämäni ajan ainakin, asuneet Laatokalla. Siellähän ei ollutkaan mitään yksitoikkoisia tai rumia maisemia.   

Minua kiinnostivat paljon enemmän maalaistalot ja kylät, joiden ohi ajoimme. Siellä täällä oli jo lehmiä laitumella. Ne olivat iloisen näköisiä ja katselivat meitä uteliaina. Varmaankin niistä oli ihanaa kuljeskella vapaasti tuoksuvassa, häikäisevän vihreässä ruohossa ja tassutella välillä juomaan kivikkoiselle rannalle. Aika hassua, että kun karja on syömässä laitumella, lehmät seisovat melkein kaikki naama samaan suuntaan.   

Välillä oli jonkin maalaistalon pihamaan nurkassa sikala. Sikaa väitetään puhtaaksi eläimeksi, mitä ei kyllä voi äkkiseltään pitää totena, kun ne mutaisina seisovat sorkat liejussa ja röhkivät koko ajan tonkimistouhussa.   

Lampaat seisoivat useimmiten kylki kyljessä ikään kuin odottaen lähtökäskyä ja sen saatuaan ponkaisivat liikkeelle yhtä jalkaa koko lauma johtajalampaan perässä.   

Vaikka ajoimme pääväylää, ei ollut paljonkaan vastaantulijoita. Onneksi, sillä jokainen auto jätti jälkeensä paksun, vain hitaasti hälvenevän tomupilven, joka tunkeutui sisään autoon, vaikka ikkunat olivat tiiviisti kiinni.   

Isällä ja minulla oli ensimmäisinä nälkä. Pysähdyimme syömään Suistamon kirkonkylään. Minua aina pelotti, kun oli pakko syödä jonkun vieraan laittamaa ruokaa, sillä kukaan ei osannut tehdä niin hyvää kuin äiti. Tarjoilijatar antoi minullekin ruokalistan. Ennakkoaavistusten vallassa päätin tutkia sen huolellisesti ensimmäisestä viimeiseen vaihtoehtoon saakka. Ei lihapullia, ei färssiä, ei vasikanpyitä, ei mitään kastiketta, ei edes silakkalaatikkoa. Mikä minut nyt perisi! Vihdoin pelastusrengas eli hernekeitto. Kaikki valitsivat omansa. Kun minun vuoroni tuli ilmoittaa ”hernekeitto”, tiesin jo etukäteen, mikä metakka siitä syntyisi:   

-Kuulehan nyt, onhan täällä wienerschnitzel!     

-Raila kulta, ottaisit nyt vaikka vasikanpaistia! Pysyin jyrkästi hernekeiton kannalla ja sainkin lopulta annoksen eteeni. Auttakaa, millaista hernekeittoa! Kuin sammakonkutu ojassa: tasainen vihreä ketto lautasen yli, ei mitään hernepalloja, ei lihamöykkyjä eikä muutakaan tutun näköistä. Kenenkään huomaamatta työnsin lautasen vähän kauemmaksi, ikään kuin aikoisin syödä voileivän ensin.   

Äiti katsoi minua totisena: ”Älä nyt ole mahdoton! Siitähän on vain siivilöity kuoret pois ja liha jauhettu hienoksi joukkoon.” Olkoon vain, mitäs ovat siivilöineet ja jauhaneet!   

Mary-tätikin puuttui tilanteeseen: ”Ystävä hyvä, kyllä sinun pitäisi laittaa monipuolisempaa ja hienostuneempaa ruokaa, että lapset oppisivat suuren maailman tavoille!”   

Olin kiihkeästi äidin puolella, mutta en sittenkään voinut kuvitella nieleväni vihreää lientä, en millään ilveellä. Hymyt hyytyneenä palasimme autoon. Järvenranta- ja mäkimaisemat olivat vaihtuneet männikkömetsiksi ja kanervakankaiksi. Äiti ja Mary-täti olisivat halunneet vaihtaa kuulumisia. Minä mökötin nälkäisenä nurkassani. Äiti oli varannut meille kaikille matkustajille mukaan pienet pehmeät korvatyynyt, jos sattuisi uni yllättämään. Minulla oli koululaukussa kynsivehkeet, ”Hauska satukirja” ja pieni nukke. Otin tuliaislahjani esille, ja äiti neuvoi, kuinka kynsiä hoidetaan. Ensin leikataan saksilla, sitten viilataan reunat pehmeiksi, painetaan puikolla kynnen tyvestä nahat pois ja lopuksi levitetään siitä pienestä rasiasta voidetta kynsille ja hangataan pehmeällä suikulalla. Aikani kuluksi tein kaikki nämä temput ja hankasin kynsiä niin, että ne tuntuivat ihan kuumilta. Ja kyllä ne ihan totta kiilsivätkin ja olivat ruusunpunaiset ja nätit! Päätin ruveta kasvattamaan kynsiäni; en purisi enää koskaan, vaikka kuinka jännittäisi ja pelottaisi!   

Osasin melkein lukea ”Hauskan satukirjan” tarinat. Enkä oikeastaan ottanutkaan sitä mukaan luettavakseni; katselisin taas kerran kauniita kuvia ja keksisin satuihin ihan uudenlaisia loppuja. Käpristyin pehmeälle penkille tyynyni varaan polvet koukussa ja avasin kirjan siltä sivulta, missä pieni merenneito keinuu aalloilla. Mitä olisikaan tapahtunut, ellei merenneito olisi hajonnut vaahdoksi, vaan saanut pitää ihmishahmonsa ja prinssinsä? Näihin ikiomiin satutunnelmiin nukahdin…   

Heräsin siihen, että auto pysähtyi, isä avasi lasiaidan raolleen ja sanoi: ”Herääpäs, Raila, nyt mennään katsomaan Maisun Miitrein hotellia.”   

En ollenkaan käsittänyt, mitä hän tarkoitti, sillä näkyvillä oli vain metsää ja tien toisella puolen luhistumaisillaan oleva talorähjä. Ihmeissäni kömmin pois autosta ja kävelin äidin ja Mary-tädin mukana hökkelin pihalle. Isä kiipesi kuin kiipesikin lahonneita portaita taloon sisään ja tuli hetken kuluttua takaisin satuolennon näköisen ukkelin kanssa: pieni, luultavasti uskomattoman vanha, ruskeaksi paahtunut veikeä äijänkäppyrä, jolla oli tuohivirsut, rääsyinen entinen puku, päässä leveälierinen entinen hattu ja kummassakin kädessä sileä sormus.   

Isä esitteli: ”Tässä on Maisun Miitrei ja hän on luvannut näyttää meille hotelliaan.” Äiti, Mary-täti ja niinä katsoimme epäuskoisina isää ja toisiamme. Nousimme kuitenkin varovasti peräkanaa sisään alakertaan. Ukkeli kertoili vilkkaasti ”hotellistaan”, sen rakentamisesta ja ennen kaikkea vieraista, jotka siellä kuulemma olivat käyneet: presidenttejäkin kaksi, Toolperi ja Ukko-Pekka, Mannerheimi ja kenraali Valve, pienemmistä tekijöistä puhumattakaan. Kaikki olivat ihastelleet ja luvanneet tulla uudelleen. Hänellä oli kaksi sormusta, koska oli kaksi ”akkuakin”; kumpikin oli paikalla eri aikaan ja eri sormuksen merkeissä. Ukko kapusi ketterästi toiseen kerrokseen jonkinlaisen hataran tikapuuportaikon kautta, jota reittiä äiti ja Mary-täti kieltäytyivät käyttämästä ja jäivät pihamaalle odottelemaan meitä. Yläkerrassa minua pelotti aika lailla, sillä lattiasta näkyi läpi alakertaan, niin että oli koko ajan oltava tarkkana, mihin asetti jalkansa. Miitrei selitti meille, että yläkerrassa oli aamupäivä-, iltapäivä- ja ilta-aurinkoparveke aina jokaisen hotellivieraan maun mukaan. Äijä selitti ja kuvaili vuolaasti ja yltyi aivan hurjasti, kun isä kysäisi jotain. Lopulta meidän oli pakko keskeyttää hänet ja ruveta varovasti laskeutumaan tavalliseen maailmaan.   

Autossa isä selitti, että Maisun Miitrei oli epäilemättä aika omituinen olento, mutta että hän ilmeisesti itse heitti öljyä tuleen, koska ihmiset olivat huvittuneita ja maksoivat hänelle hyvät rahat näistä esityksistä.   

Mielialamme oli kohentunut ja päätimme mennä kahville ja limonaadille Suojärvelle saavuttuamme.   

Silloin se tapahtui. Mahtava paukahdus! Auto pysähtyi sen tuntuisesti, että se aikoo järkähtämättömästi pysyäkin paikoillaan. Isä nousi autosta, kurkisti konepellin alle, vaikka tiesimmekin hyvin, ettei hän auton rakenteesta sentään paljonkaan ymmärtänyt. Niinpä emme yllättyneetkään, kun hän sanoi lähtevänsä ihmisten ilmoille hakemaan apua. Ja ettei meidän kannattaisi jäädä autoon odottamaan, vaan lähtisimme tallustelemaan maantietä Suojärvelle päin. Koska oli vasta iltapäivä, tulisi ehkä Sortavalasta vielä linja-auto. Ja ellei tulisi, pyrkisimme johonkin muuhun liikkuvaan ajoneuvoon.   

Siinä seisoimme kuin nallit kalliolla; keskellä korpea, tietämättä mitä tapahtuman pitäisi. Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä apostolin kyydillä patikoimaan pitkin pölyisen tien sorareunaa. Onneksi ei satanut. Onneksi Mary-täti oli vaihtanut pääkaupunkihepenensä kunnon retkitamineisiin. Ensimmäisenä Mary-täti, sitten äiti ja minä Viimeisenä. Kaikilla pieni tyyny kainalossa ja toisessa kädessä käsilaukku.   

Aluksi koetimme pitää mielialaa korkealla muistelemalla Maisun Miitrein hassuja juttuja. Keksimme, että on oikeastaan ihan mukavaa kävellä koskemattomassa luonnossa ja hyvä, ettei ole vielä mustikka-aika, ettei tarvitse rämpiä itseään väsyksiin.   

Äkkiä Mary-täti pysähtyi: ”Oletteko varmoja, ettei täällä ole susia?” Jäykistyimme kaikki ja olo tuntui heikolta. Äiti vilkaisi minua ja sanoi tekopirteästi: ”Älä hulluttele, eihän täällä nyt mitään susia ole enää tällä vuosisadalla ollut!” Lakkasimme juttelemasta ja höristelimme koko ajan korviamme, ettei mitään susiyllätyksiä pääsisi tapahtumaan.   

Vähitellen aikoi väsyttää. Kengät hiersivät kantapäät rakoille. Vesitilkkakaan ei olisi hullummaksi. Tien vieressä oli koivuhalkoja pinoissa ja niiden välissä matalia kantoja. Istuimme levähtämään. Uskalsimme puhella puoliääneen. Emme millään kerkiäisi yöksi Salmiin saakka, hyvä jos Suojärvelle. Ellei siellä olisi yöpymispaikkaa, mitä sitten tapahtuisi?   

Synkät mietteemme kaikkosivat, kun kuulimme kaukaa auton pörinää. Ääni lähestyi ja mutkan takaa ilmestyi ihan oikea linja-auto, Sortavalasta päin. Astelimme tien reunaan sitä odottamaan ja keventynein mielin nousimme autoon.   

Autossa oli enää muutama matkustaja. Tunsimme olevamme ulkomaan eläviä, niin huvittuneesti meitä katsottiin. Äiti aikoi kai juuri ruveta selittämään tapahtunutta, kun auton takaosasta astui sotilas ja sanoi jämerästi: ”Saanko nähdä kulkulupanne?”   

Äiti pelästyi ja ällistyi: ”Eihän meillä mitään kulkulupaa ole!” Sotilas silmäili meitä alhaalta ylös, varsinkin tyynyjä, ja toisti ankarasti: ”Pitää olla kulkulupa! Tämä on rajaseutualuetta, eivätkä ulkopaikkakuntalaiset saa liikkua ilman lupaa!”   

Nyt äiti ja Mary-täti alkoivat selittää kiihkeästi yhteen ääneen, millainen haaveri meille oli sattunut. Sotilas lauhtui hiukan ja myönsi uskovansa, että kulkulupa oli kiireessä jäänyt isän taskuun, Hänen olisi kuitenkin pakko viedä meidät Suojärven rajavartiotupaan ”odottamaan jatkokäsittelyä”.   

Sydämeni kääntyi nurin. Mitä ihmettä jatkokäsittely tarkoitti?! Ammuttaisiinko meidät?! Ainakin meidät tietysti heitettäisiin syvään pimeään jääkylmään vankityrmään ja unohdettaisiin sinne rottien kaluttaviksi. Istuin itku kurkussa penkilläni enkä uskaltanut äidillekään edes kuiskata, etten suututtaisi sotilasta.   

Suojärvelle saavuttiin iltahämärissä. Marssimme peräkanaa sotilaan jäljessä rajavartiotupaan ja jäimme kuulemaan tuomiotamme.   

Istuimme äänettöminä ja vähän kylmissämme. Odotimme. Nälkä kurni vatsassa ja uni painoi silmäluomia. Mary-tädin savukkeesta nousi kaunis kapea kiemura, joka liikahteli auringon viimeisissä säteissä kuin vaaleansininen käärme. Äiti huokasi pari kertaa, ei sanonut kuitenkaan mitään.   

Ovi avautui. Uskomaton näky: siinä seisoi isä hymyilevänä ja hyväntahtoisena kuin suojelusenkeli! Hän oli tullut jo ajat sitten Suojärvelle, tavannut rajavartioston paikallispäällikön ja unohtunut tarinoimaan hänen kanssaan. Meille oli järjestetty yösija rajavartioston kämppään. Huomenna me tytöt lähtisimme linja-autolla kotiin Sortavalaan, ja isä jäisi selvittämään auton kohtaloa.   

Onnellisempana kuin aikoihin ryömin äidin viereen nukkumaan. Ennen uneen vaipumistani ehdin kuitenkin päättää, etten ikimaailmassa enää suostuisi lähtemään uudelle huviretkelle.