Lapsuutta Laatokalla osa 1/3

Raila Vepsäläinen   

Raila Vepsäläisen isä Arvi Koljonen palveli rannikkotykistössä ja Raila on kirjoittanut pitkät muistelmat lapsuudestaan. Julkaisemme ne useammassa osassa.

1920-luvun loppuvuosina Mantsinsaaressa 

”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se.  

On hengen viitoittama sen joka askele,” 

 lauloivat tykkimiehet iltahartauden päätteeksi.   

– ”Asento. Lakki päähän. Käännös oikeaan päin. Tahdissa mars!” komensi alikersantti U., sen illan seremoniamestari. Iltahartaus pidettiin aidatun patterialueen ulkopuolella, avaralla ruohokentällä, joka tarpeen tullen toimi mainiosti myös tanssisalina.   

Minä, silloin 3-4-vuotias pikkutyttö pinkaisin kiireesti portille, etten menettäisi sotilaiden ohimarssia. Minusta oli hauskaa, kun tykkimiesten kevyet, vaaleanharmaan kesäpuserot kahisivat käsivarsien heiluriliikkeen tahdissa, ja RANNIKKOTYKISTÖRYKMETTI 3 -lakkien pitkät tummansiniset nauhat häilähtivät tuulessa silmille. Pojat eivät marssiessaan uskaltaneet vilkaistakaan minuun maan tasolle, vaikka päivän mittaan olimme hyvää pataa keskenämme. Isäni oli Mantsinsaaren patterin päällikkö eikä patterin alueella asunut muita pikkulapsia kuin minä. Minua viitisen vuotta vanhempi veljeni kävi jo koulua muutaman kilometrin päässä Työmpäisten kylässä.   

Sotilaat, varsinkin asevelvolliset, ottivat mielellään minut, sanavalmiin tytöntyllerön, mukaansa karkottamaan koti-ikävää ja hauskuuttamaan milloin pyykki- milloin halkojenhaku- ynnä muita hevosmatkoja. Seurustelu heidän kanssaan laajensi huomattavasti sanavarastoani. Muistan hyvin itsekin tapahtuman, joka epäilemättä synnytti vähintään ”kahenlaista ilimoo”. Äitini ja minä olimme junassa matkalla Kuopioon. Etsin vimmatusti tuttiani pehmustettujen, raidallisten plyyshi-istuinten väleistä, vaunun lattialta, kaikkialta. Lopulta poljin tuskastuneena jalkaa ja tiuskaisin äidille syyttävästi: ”Perkele, missä mun tuttini on?”   

Mantsi kotiympäristönä   

Mantsinsaari oli noin 15 kilometrin pituinen kapea hiekkaperäinen saari Salmin pitäjän kohdalla Laatokan koillisrannalla. Se oli jäänyt syrjään itsenäistyneen Suomen sivistyksellisistä ja taloudellisista virtauksista. Väestö oli yleensä köyhää ja takapajuista: mökeissä ei ollut kelloja, vanhempi väki oli luku- ja kirjoitustaidotonta, mummuilla ei ollut alushousuja. Äitini kertoi hämmästyneensä, kun hänen pois heittämänsä korvaton valkoinen emalipotta komeili jonkin mökin ikkunalla verenpisaran purkkina.   

Äiti kävi mielellään mansikassa läheisellä hakkuualueella. Usein sieltä tuli kuitenkin äkkilähtö kun Kimajeffin ukko harppoi kirvestä heiluttaen ja ajoi takaa karmeasti ärjyen ’mandzoi-voraa’, mansikkavarasta.  

Sama ukko muuntui kyllä aivan toisenkinlaiseksi, jos niikseen tuli. Mantsiin rakennettiin meidän siellä asuessamme pitkälle Laatokkaan pistävä maantie ja sen päähän laituri, joka vihdoin mahdollisti laivojen pääsyn saaren rantaan. Tämä merkitsi tietenkin valtavaa edistysaskelta saaren ja mantereen välisessä liikenteessä. Isä lienee kantanut kortensa mantsilaisten kekoon tässä asiassa, koskapa Kimajeffin ukko ilmestyi meille odottamatta kiitoskäynnille. Hän lysähti isän eteen rähmälleen ja yritti suudella isän kättä. Satakunnan jäykässä ja koreilemattomassa ilmapiirissä lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt upseeri ällistyi ensin, kiskaisi sitten kätensä irti ja karjaisi: ”Jumalauta: ukko, pystyyn siitä ja helvetin äkkiä!”    

Kielellisiä kommelluksia   

Helsinkiläiselle äidille ja porilaiselle isälle sattui silloin tällöin pikku kommelluksia, kun paikkakuntalaisten kieli meni yli ymmärryksen. Konoilan muori tuli tervehtimään, toi tuliaisiksi ’jäitshät’ eli kananmunia, katsahti ystävällisesti minuun ja sanoi: ”Tule yskäh, tule yskäh”, mihin äiti vähän hämillään: ”Ei hänellä mitään yskää ole”, kun ei ymmärtänyt, että herttainen mummu olisi halunnut ottaa minut syliinsä.   

Isä puolestaan lähetti kerran tykkimiehen hakemaan radion akkumulaattoria laivarannasta. Hän sattui olemaan kasarmin pihalla, kun mies porhalsi portista muutaman tunnin kuluttua takaisin hiestynyt hevonen kaksipyöräisiä rattaita vetäen. Kun isä tiedusteli, miksi ihmeessä mies oli lähtenyt asialle peräti kieseillä, vastasi poika hämmentyneenä:   

 – Ka, kun kapteeni käski akkua hakemaan ja mie luulin, että rouva on tulossa Salmista.   

Mantsin erikoisuus   

Mantsinsaaren luonnonkauneudessa ei paljon kehumista ollut. Kivikkoista, matalaa, paikoitellen soistunutta lepikko- ja yleensä lehtipuumaisemaa. Yksi valtti siellä kuitenkin oli: muutaman kilometrin pituinen ja ehkä puolen levyinen hiekkaranta, joka veti vertoja Terijoelle ja Yyterin sannoille. Hiekka oli puhdasta, jauhomaisen hienoa ja hiukan punertavaa. Laatokan vesi oli täysin kirkasta, hiekkapohja kova ja kauniisti aaltoileva. Paratiisinranta oli melkein vain meidän käytössämme, eiväthän saarelaiset arvostaneet hiekalla köllöttelyä, uimisesta puhumattakaan. Äiti otti aurinkoa ja minä tutkin muurahaisleijonien kuoppia: muutaman sentin levyisiä kraattereita, joiden pohjalta tuli esiin musta pikku mönkiäinen, kun kuoppaan puhalsi.   

Joskus meillä oli hiekkarantaretkillä mukana hento, valkotukkainen pikkutyttö, Olga. Tapasin hänet seuraavan kerran aikuisiässä, Karjalaisessa Osakunnassa 40-luvun lopulla. Sittemmin hänestä on tullut koko Suomen ja muunkin maailman tuntema ortodoksisuuden ja rajakarjalaisuuden lähetti. Professori Oili Mäen tekstiiliteosten kieli kertoo meille kadottamamme Karjalan erään omalaatuisen osa-alueen ja sen suurelta osin jo muuhun maamme väestöön sulautuneen heimon parhaista ominaisuuksista: mielikuvituksesta, iloisuudesta ja anteliaisuudesta.   

Rekimatka koulun joulujuhlaan 1931   

Pikkusisko sulloutui kiireesti tekeen äidin ja opettajatädin välin. Kalpea auringonlasku oli jo vaihtumassa ensimmäisten iltatähtien tuikkeeseen ja edessä oli monen kilometrin rekimatka Laatokan jäällä Mantsinsaaresta Salmiin mantereen puolelle. Pitäjän kaikki kansakoululaiset ja heidän perheensä oli kutsuttu suurimman koulun joulujuhlaan kirkonkylään. Isoveli oli muiden poikien kanssa mennyt sinne jo aamuvarhaisella.   

Tanakka tykkimies harmaassa talvimanttelissa, koivistolainen päässä ja turkisrukkaset kädessä istahti kuskipukille, maiskautti hevoselle ja kääntyi sanomaan: -Kapteenin rouva on ihan rauhassa vaan. Minä lupasin kapteenille, että vien lastin ehjänä perille.   

Pikkusisko katseli hevosen leveitä lautasia, jotka pullistuivat ja ohenivat, pullistuivat ja ohenivat, kun se ravasi Laatokan mustalla jäällä. Hänen olisi tehnyt mieli koettaa sormella, kuinka kuumalta hevosen nahka tuntuisi, kun se höyrysi niin kovasti.   

Isoveli oli kertonut, että taivaalla on biljoonia tähtiä. Kuka kumma on kerinnyt käydä sytyttämässä ne kaikki. Jos ne ihan kaikki palaisivat, olisi taivas varmastikin yhtä valoisa kuin päivällä.   

Pikkusisko vääntäytyi polvilleen ja kurkisteli maailmaa. Rantaviiva vasta häämötti kaukana hevosen edessä. Tuntui kyllä hyvältä, että äiti ja opettajatäti olivat mukana, kun pitää tavata paljon vieraita lapsia. Isoveli on sanonut, ettei saa sitten mennä hänen luokseen, vaan pitää käyttäytyä ihmisiksi ja istua hiljaa paikoillaan.   

Pikkusisko kaivautui takaisin lampaannahkavällyn alle ja piteli lapasta nenän edessä, ettei vällyn haju tuntuisi niin selvästi. Ennen nukahtamistaan hän muisteli, kuinka hän ajoi kesällä kovassa aallokossa isän ja äidin kanssa saaren ympäri isossa avomoottorissa. Aallot heittelivät venettä niin rajusti, että hän putosi sivupenkiltä koneen viereen keskelle venettä. Onneksi jyskyttävän moottorin päällä oli puukoppi, joka lämmitti mukavasti pikkusiskon selkää. Aallot pauhasivat ja kasvoivat ihan talon kokoisiksi. Moottorivene pieneni ja pieneni ja oli lopulta herneenpalko. Kamalan suuri isä seisoi rannalla ja huusi: kuulkaa, kuulkaa!   

-Ptruu, huusi hevosmies, Ptruu! Pikkusisko heräsi. Hevonen nousi takakavioilleen ja hirnui lujaa vinkuen. Hevosmies hyppäsi pukilta jäälle ja alkoi suitsista vetäen pakottaa hevosta taaksepäin. Sitten hän nousi uudelleen pukille, maiskautti pari kertaa ja löi ohjaksilla hevosta lautasille niin että läjähti. Hevonen lähti hurjaan laukkaan. Kaviot iskivät jäähän ja reenjalaksista sinkoili salamoita. Reki tuntui lentävän ilmassa.   

Pikkusisko katsoi äitiä pelästyneenä. Äidin kasvot loistivat valkoisina. Hän puristi kädellään reen ja toisella pikkusiskon takinlievettä. Opettajatäti höpisi jotain puoliääneen ja nyyhkytti välillä.  

Tykkimies veti rajusti ohjaksia taaksepäin ja maiskautti hevoselle pysähtymiskäskyn:   

-Taitais olla hermosauhujen aika… Äiti hymyili hämmentyneenä ja nyökkäsi. 

-Tahtooko kapteenin rouva nyt kiittää minun kanssani Jeesusta Kristusta, kun hän pelasti meidät kuolemanvaarasta, kysyi opettaja kuiskaten.   

-En, ja koettakaa nyt tekin vain rauhoittua.   

-Niin, mutta kyllä se varmasti auttoi, kun minä rukoilin koko ajan.   

-Epäilemättä, mutta kyllä taitava hevosmies oli sentään pääpukari tässä hommassa.   

Pikkusisko nousi seisaalleen reen selustaa vasten. Hän näki, että vähän matkan päässä takana jäätien poikki kulki leveä musta nauha, jonka päät hävisivät pimeyteen. Hevonen oli äsken lennättänyt heidät vaarallisen railon yli.   

Pikkusisko ei oikein ymmärtänyt, miksi äiti oli näyttänyt niin hirveän pelästyneeltä. Häntä itseään pelotti ennemminkin se, mitä äiti oli sanonut vihaisesti opettajatädille. Jospa Jeesus nyt suuttuu, kun äiti ei halunnut kiittää häntä. Onkohan äiti tuhma? Kyllähän se Jeesus tietää, ettei äiti ole tuhma. Mutta jos ei se kumminkaan tiedä, niin meidän täytyy mennä kertomaan hänelle koko juttu, mietti pikkusisko hädissään. Missähän se Jeesus oikein on?   

Oltiin jo maissa. Hevonen kipusi hiljalleen loivaa ylämäkeä. Valaistun koulun avoimet ovet, tuoreet kuusenhavut portaitten edessä, kattoon asti ulottuva joulukuusi juhlasalissa sulkivat heidät lämpimään ja turvalliseen maailmaan.   

Pikkusisko istui matalalla penkillä eturivissä äidin kanssa. Punalakkinen tonttupoika oli pannut hänen käteensä pussin. Hän avasi sen ja tunsi piparkakkujen, rusinoiden, nekkujen ja omenien jouluisen tuoksun.   

”Enkeli taivaan lausui näin…   

…seimessä lapsi makaapi”   

lauloivat lapset silmät loistaen ja posket hehkuen.   

-Äiti kuule, meidän pitäis mennessä käydä seimessä. Se Jeesus makaa siellä.   

Seuraelämää Mantsinsaaressa   

Patterin lähinaapuruudessa oli saaren ehkä edistyksellisin ja hoidettiin talo ja tila, Uusisuot. Talon Hilma-emäntä oli iloinen, älykäs työmyyrä, joka lähes yksin hoiti kaikki työt ja toimet. Hän oli äitini hyvä ystävä, niin että vaikka perheemme muutti pois Mantsista, ensin Valamoon, sitten Konevitsaan ja pariksi vuodeksi Sortavalaan ennen talvisotaa, kävin äidin kanssa joka ainoana kesänä, myös -39, Mantsissa Hilma-tädin voittamattomia karjalanpiirakoita ja muuta vieraanvaraisuutta nautiskelemassa. Eräänä kesänä sain unohtumattoman elämyksen: koivikkohakaan oli syntynyt vasikka. Sain olla mukana, kun se kannettiin pyykkikorissa kivikkoista polkua pitkin navettaan. Se kerta jäikin sitten lajissaan ainoaksi, ja siitä jäi himmentymätön muisto.   

Toinen, vastakkaista äärilaitaa edustava kokemus sattui ehkä samana kesänä. Oli kaunis kesäilta, aurinko jo laskemassa. Meitä oli aikamoinen joukko Uusisuon talon portailla ihmettelemässä tien toiselta puolen, Karhun talosta, kuuluvaa mekastusta: Hilma-täti ja talon Santtu-poika, äitini, veljeni ja minä. Jostain syystä oli mukana myös luutn. von E… Seisoin ihan hänen edessään ja pääni ulottui hänen vatsansa korkeudelle. Yhtäkkiä alkoi tapahtua: meteli vaimeni, pari tykkimiestä kantoi paareilla Karhun talosta jotakuta siviiliä, joka vaikutti elottomalta. Ehkä Karhun pirtissä oli niin avaraa, että sinne mahtui tanssimaan, olihan lauantai-ilta. Tai sitten se oli sotilaiden ja siviilien tavanomaista keskinäistä kahnailua, johon ei loppujen lopuksi kiinnitetty suurtakaan huomiota.   

Luutn. von E. sanoi jotain. Taivutin pääni taaksepäin, jotta näkisin ja kuulisin paremmin. Hänellä ei ollut yläleuassa yhtään hammasta, mikä huomio oli pikkutytölle aikamoinen elämys sekin.   

Muutamaa vuotta myöhemmin asuimme Konevitsassa, missä oli patteristonkomentajana maj. von B. Pariskunnalla ei ollut lapsia, vaan valtaisa bernhardilainen, joka ilmeisesti viihtyi hyvin munkkien suuressa, korkeassa saunassa. Sen saunavuoto oli välittömästi ennen meidän perhettä, mikä aina ilmeni runsaana karvapitoisuutena ja ärsytti supersiistiä äitiäni suunnattomasti.  

Lapsenuskoni Suomen siniverisiin sai lopullisen, kuolettavan iskun jo silloin.   

Valamossa 1930-luvulla   

Kapteeni ilmestyi keittiön ovelle suu messingillä:   

-Laittaisikos Nasti vähän jotain suuhunpantavaa tuonne kulmahuoneen pöydälle! Jos vaikka olisi sitä eilistä jänispaistia. Kapteeni kääntyi jo mennäkseen eikä katsonut Nastia silmiin:   

-Tuli pari tuttavaakin mukaan.    

Vai sillä tavalla! Nastin suu kapeni viiruksi ja silmissä leiskahti: Kyllä sitä nyt hiiret hyppii pöydälle, kun kissa on poissa!   

Rouva oli aamulla ani varhain mennyt hevoskyydillä luostariin ehtiäkseen Otava-laivan aikaiseen lähtöön. Hän oli maininnut Nastille jäävänsä yöksi Sortavalaan, toimittavansa asiat seuraavana päivänä ja palaavansa myöhään illalla.   

Nasti oli vakuuttanut pärjäävänsä lasten ja kapteenin kanssa. Rouva voisi viipyä niin kauan kuin haluttaa. Nastin mielestä oli vain oikein, että rouvakin joskus kävi tuulettautumassa kaupungissa. Hän oli niin hiljainen ja kiltti, että toisinaan Nastin oli häntä ihan surku. Patteriston muut rouvat kävivät toistensa luona ompeluseuroissa ja kahvikekkereissä, mutta Nastin emäntä ei välittänyt mennä mukaan. Hän oli alun perin Helsingistä kotoisin, ei osannut hiihtää eikä ajaa pyörällä. Ja koska luostariin oli sentään viisi-kuusi kilometriä, ei hän halunnut yksin kulkea jalkaisin niin pitkiä metsätaipaleita.   

Onnettomuus   

Kerran oli syystalvella sattunut, ettei rouvaa alkanut kuulua kotiin, vaikka oli jo tullut säkkipimeä. Kapteeni hätääntyi, sieppasi myrskylyhdyn ja lähti rouvaa vastaan.   

Levottomuus tarttui Nastiinkin. Hän komensi Ali-koiran paimentamaan nukkuvaa Raila-tyttöä ja lähti juoksemaan kapteenin perään 10-vuotiaan isonveljen kanssa. He seurasivat kauempana pimeydessä häilähtelevää lyhtyä, joka valaisi lähimaiseman jyhkeät kuusenrungot ja paikoitellen kuuran peittämän polun. Mahtavat puut seisoivat liikkumattomina ja niiden latvojen väliin jäi kaistale tummaa taivasta. Muutaman tähden valju valo ei ilahduttanut mieltä.   

Yhtäkkiä myrskylyhty lakkasi läikkymästä, kuului matalaa puhetta ja sitten hiljaisuus. Nasti ja isoveli Asa paransivat vauhtia ja olivat hetkessä lyhdyn valopiirissä. Kapteeni ja rouva makasivat molemmat maassa, kapteeni hievahtamatta. Rouva sen sijaan tärähteli: hän itki ja nauroi yhtaikaa.   

-Voi Nasti, jalkaan koskee kauheasti, mutta on ihan pakko nauraa! Kapteeni otti ja pyörtyi, kun hän näki minut maassa. Rouva oli liukastunut muhkuraisella polulla ja taittanut nilkkansa. Sotilaat kantoivat hänet paareilla kotiin ja patteriston sairaanhoitaja kävi lastoittamassa nilkan. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Raila oli onnellinen, kun hän sai lojua äidin vieressä viikkokaupalla. Äiti luki hänelle ainakin tuhat satua.   

Arkipäiviä   

Tuo oli tapahtunut loppusyksystä ja nyt oltiin jo keväässä. Nasti oli maalta kotoisin ja hän nautti vuodenaikojen vaihtelusta. Talvella hän kävi hiihtelemässä peltoaukeilla, metsissä ja poikkesi usein korkeille rantakallioille. Hänestä auringon kimallus oli huikaisevan kaunista läpikuultavan sinivihreissä ahtojääröykkiöissä, joita oli ryöpsähtänyt sinne tänne Laatokan lumiaavikon pintaan. Ne välkkyivät kuin jättiläisjalokivet kaukana horisontissa. Alkukevään puhkeava elämä houkutteli Nastin Alin kanssa pitkille kävelyretkille Valamon korpimetsiin ja kalliokumpareille. Ali-schäfer oli ollut rajavartiolaitoksen palveluksessa ja oli perheeseen tullessaan jo muutaman vuoden ikäinen. Kapteenia oli neuvottu silloin tällöin lyömään sitä ketjuilla, vaikka se ei olisi tehnytkään mitään pahaa. Kurittaminen kuulemma opettaisi tottelemaan ja taltuttaisi pedon Alissa. Isälle oli sanottu, että sitä pitäisi aina välillä hakata kettingeillä, että se pysyisi nöyränä. Isä sanoi, että ei sitä hakata, koska siitä voi tulla peto. Äiti sanoi, että se on jo peto, koska se söi naapurin kanit. 

Oli jo käynyt jokseenkin päinvastoin. Ali iski hampaansa jokaiseen vieraaseen, joka tuli sen reviiriin. Luostarin vedenkuljetustynnyriä säilytettiin kapteenin perheen asuintalon ulkorakennuksessa, jonka kivijalkaan Ali-mokoma oli tehnyt pennut. Kun pahaa aavistamaton munkki valmistautui valjastamaan hevosen vesirattaiden eteen ja kolisteli ulkorakennuksen ovea auki, syöksähti Ali julmasti muristen hampaat irvessä kivijalan aukosta. Munkki lähti juoksemaan helmat hulmuten ja venäjänkielisiä huutoja ristinmerkkien sekaan viskellen!   

Rouvakin pelkäsi Alia. Kapteeni oli sen isäntä, Nasti ja lapset tasaveroisia tovereita ja leikkikumppaneita. Lapset retuuttivat sitä mielin määrin, panivat sille huivin ja aurinkolasit ja se tuntui vain nauttivan huomiosta. Nastista Ali piti niin tarkan huolen, etteivät patterin tykkimiehet uskaltaneet pysähtyä juttusille hänen kanssaan Alin nähden.   

Nyt oli kuitenkin taas tullut tilanne, jonkalaisia Nasti inhosi. Kapteeni oli tehnyt munkeilta saamistaan omenista kotiviiniä ja oli arvatenkin kutsunut pari ”tuttavaa” sitä maistelemaan rouvan poissa ollessa. Ei kapteeni humaltuessaan muuttunut häijyksi eikä muutenkaan epämiellyttäväksi. Pikemminkin päinvastoin. Hän naureskeli, kertoili juttuja ja lauloi kauniilla tenoriäänellään. Hän oli opettanut nelivuotiaan Raila-tytönkin laulamaan möreällä äänellä täyttä kurkkua:   

-Ei pieni napanteri   

vie miestä takaperin,   

mikä oli niin hassunkurista, että rouvankin oli pakko vetää suutaan hymyyn. Mutta Nastia harmitti, että herrat melusivat lasin ääressä koko yön. Hänellä, Nastilla, oli paljon työtä. Talo oli vanha ja hatara puurakennus, huoneet olivat suuria. Talviaikaan oli peltiuunit lämmitettävä tulikuumiksi. Onneksi oli lähetti, joka hakkasi puut, kantoi ne sisään ja viritti valkeat.   

Rouva tarjoutui usein auttamaan Nastia keittiötöissä, mutta Nasti ei antanut hänen astua jalallaankaan valtakuntaansa. Hänen mielestään oli kunnia-asia selviytyä yksin ja moitteettomasti työstä, jonka oli ottanut tehdäkseen. Täällä ulkopatterilla upseereilla oli sotilaspalvelija, lähetti, joka teki raskaimmat työt, mikä tietenkin helpotti kovasti ja tuntui oikeudenmukaiselta. (Ensimmäinen lähetti oli nimeltään Varvas, toinen Hiiri.)   

Kesällä paikka oli paratiisi. Talo oli kauttaaltaan humalan peitossa; rouva hoiteli kukkiaan ja Nasti puuhaili mielellään kasvimaalla. Muutaman askeleen päästä saatiin ahomansikoita, mustikoita, vaapukoita ja syyskesällä puolukoita ämpäreittäin. Luostarilla oli monta suurta hyvin hoidettua puutarhaa, ja munkit lahjoittivat auliisti patteriston väelle mahtavia omenia, kaikkia viinimarjalaatuja ja miehen peukalonpään kokoisia, nimensä veroisesti todella karvaisia karviaismarjoja. Lahjoittivat tai vaihtoivat salavihkaa iloliemeen, oli Nasti kuullut kerrottavan.

Punaiseksi maalattu talo oli rinteessä ja ylhäällä mäellä kohosi ylväänä Jerusalemin kaksikerroksinen punatiilikirkko. Täällä, Vanhassa Niikkanassa, oli Valamon syvin satama, niin että harmaantuneeseen laituriin kiinnittyi joskus suurehkojakin matkustajalaivoja. Nastin mielestä oli hauskaa katsella hienoja ihmisiä ja kuunnella vieraskielistä puheen porinaa.   

Laatokan vesi pysyi kylmänä loppukesään saakka. Siitä syystä käytiin uimassa parin kilometrin päässä pienessä lämpimässä Lessovan järvessä. Sen pohjois- ja eteläpäähän oli kaivettu kanavat, jotka yhdistivät järven Laatokkaan. Vehmasrantaisilla kanavilla oli mukava soudella tai hiljakseen ajella moottoriveneellä. Nasti oli muutaman kerran nähnyt tarhakäärmeen uivan kanavan poikki. Valamossa oli paljon käärmeitä, koska munkit eivät tappaneet niitä. Ne olivat, niin kuin koko muukin luonto, suuria ja voimakkaita. Kun mentiin saunaan, oli etukäteen käytävä tarkistamassa, ettei lauteitten alla lojunut käärmeitä.    

Tulevaisuus   

Nastia helpotti, kun hän muisti, ettei kellarikuopassa ollut enää kuin pari viinipulloa jäljellä. Talvella rouva kerran suuttui kapteenin ärjymisestä ja tyhjensi sanaakaan sanomatta monta pullollista valmista viiniä laskiämpäriin. Nastin ihmeeksi kapteeni ei ollut huomaavinaankaan, vaan meni työhuoneeseensa ja pysyi siellä seuraavaan aamuun asti. Asiasta ei hiiskuttu halaistua sanaakaan.   

Kapteeni oli kertonut Nastillekin saaneensa siirron Konevitsaan. Muutto tapahtuisi ennen syysmyrskyjä. Nasti oli asiasta pahoillaan. Hän piti rouvasta ja koko perheestä ja viihtyi keittiötöissä. Hän lähtisi mielellään mukaan, jos he muuttaisivat jonnekin ihmisten ilmoille, vaikkapa Sortavalaan tai Viipuriin, niin että hän saisi mahdollisuuden ruveta kehittämään ja kouluttamaan itseään eteenpäin. Mutta Konevitsa olisi Nastilla takapakkia: vielä pienemmälle saarelle ja vielä pienempään varuskuntaan. Eikä Nasti sitä paitsi raaskisi lähteä kauemmas kotoa. Hän oli täältä Valamosta käsin saanut juhlapyhinä ja kesälomalla käydä kotona Salmissa, minne Valamosta joskus pääsi pyhiinvaeltajien mukana suoraan laivalla. Konevitsasta sen sijaan pitäisi matkustaa junalla Elisenvaaran kautta Sortavalaan ja sieltä vasta laivalla Salmiin. Eikä Nasti ollut koskaan edes nähnyt junaa.   

Nasti nuokkui keittiön ikkunan ääressä. Aamuyön valoisina hetkinä Nasti näki, kuinka kapteenin ”tuttavat” hyväntuulisina huojahtelivat vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja hävisivät vähitellen näkyvistä.   

Valamon Jerusalemissa vv. 1932-33   

Meillä oli Pärsky-niminen vene alhaalla Niikkananlahden rannassa, munkkien saunan vieressä. Saunan laituri oli pääsatama, mistä lähdettiin purjehtimaan Kairoon ja Amerikkaan ja muihin kaukomaihin. Amerikkaa kauemmaksi ei uskallettu mennä avoulapalle. Laatokalla saattoi nimittäin ihan yhtäkkiä puhjeta myrsky, ja Laatokan aallot ovat korkeita ja teräviä niin kuin sisävesillä, sanoo isä. Joskus Pärsky oli melkein ylimiehitetty, jos naapurin tyttökin otettiin mukaan. Meitä laivan omistajia olivat Isoveli eli kapteeni, tamperelaiset serkut Hertta ja Raija ja minä. Pepe-serkku oli vasta parivuotias, niin että hänet jätettiin parkumaan rantaan.   

Omassa rannassakin kyllä uitiin, vaikka se oli aika kivikkoinen ja vähän äkkisyvä. Usein lähdettiin äidin ja kiltin Nasti-apulaisen kanssa vähän kauemmaksi Lessovanjärvelle, missä oli kahvinkeittokallioita ja hyviä uimapaikkoja, ja vesi oli paljon lämpimämpää kuin Laatokassa. Kerran oli onneksi isäkin mukana, kun tapahtui niin hurja juttu, että putosin umpsukkeliin ja isä vetäisi minut tukasta ylös. Lessovanjärvestä munkit olivat joskus kaivaneet kapeat kanavat pohjoiseen ja etelään, niin että järvi yhdistyi Laatokkaan. Kanavilla oli hauska soudella, paitsi että usein näkyi käärmeitä uimassa kanavan poikki. Munkit eivät tappaneet käärmeitä, niin että niitä oli aikojen kuluessa ilmaantunut saarelle joka paikkaan. Ja ne olivat, kyyt ja tarhakäärmeet, hirmu pitkiä ja paksuja. Munkkien lehmät, härät ja hevoset olivat myös paljon isompia kuin muualla Suomessa. Kerran me oltiin, Kerttu-täti ja Liisa- ja Eero-serkku, munkkien saunassa vaikka kuinka monta tuntia, kun ei me uskallettu tulla pois, koska munkkien hevoset olivat päässeet saunan eteiseen eikä kukaan tullut meitä pelastamaan.   

Ihan koko luonto oli mahtavaa: lemmikit kuin kukkakaupassa, männyt jättiläishonkia. Isä sanoi, että Valamo oli alun perin vulkaanista maaperää ja siksi hyvin hedelmällistä.   

Valamon oikea kansakoulu oli pääluostarissa, mutta meiltä sinne oli melkein seitsemän kilometriä. Sitä varten Isoveli sai käydä Jerusalemin kirkon orpokodin koulua. Meidän talo oli rinteessä ja mäen päällä oli Jerusalemin kirkko. Yläkirkko ja alakirkko. Alakirkossa oli muka -äiti sanoi, että muka- Kristuksen haudan puinen sarkofagi. Pari orpokodin poikaa kävi joskus meillä juttelemassa isonveljen kanssa, Mitrosen Lauri ja Sebulon.