Kouluttajana ja linnakkeen vääpelinä Utössä 1960-luvulla

Jorma Ake (kertomus on julkaistu kirjassa Kasarmi Keskellä kylää – Utön linnake)

Kertoja muutti Utöhön lokakuussa 1963. Hän oli kesällä mennyt naimisiin, ja Utöhön muutettiin koko perheen voimin. Muuttomatka kesti kolme vuorokautta. Matkaan lähdettiin Turusta, ja kaksi vuorokautta odoteltiin Korppoossa esikunnan vintillä myrskyn laantumista jotta päästäisiin perille asti. Peittoa ei nuorellaparilla ollut, uutena kouluttajana kertoja ei arvannut sellaista keneltäkään pyytää. Lopulta tuuli hellitti ja matka jatkui Korppoosta Utöhön.  

Vaimo ei ollut aiemmin ollut saaristossa, saatikka Utön oloissa! Perille päästyään hän oli ihmeissään seisoessaan keskellä syksyistä ulkosaaristoa. Oman haasteensa vaimon matkantekoon ja muuttoon toi se, että perheen esikoisen laskettu aika oli tammikuussa. Pariskunta muutti Enskärin alueella olevaan nk. ruotsalaisparakkiin. Talossa oli asunto kummassakin päässä. Mukaansa he olivat ottaneet mantereelta sängyn ja pöydän. Myöhemmin kertoja rakensi linnakkeen puuverstaalla vielä lisää huonekaluja, ja ennen joulua he saivat mantereelta myös olohuoneen sohvan ja pöydän. Nopeasti pariskunta kotiutui saareen; tätä edesauttoi, että he olivat kaksikielinen perhe. Viihtyvyyttä lisäsi etenkin se, että talon pohjoispäässä asui vaimon kouluajan kotitalousopettaja jonka antamin neuvoin ja opastuksin päivittäisistä askareista selvittiin ja saatiin vankka jalansija saaren elämään. Jälkeenpäin pariskunta on todennut, että Utössä asuminen oli yksi elämän parhaista ajanjaksoista; he sopeutuivat saaren elämään loistavasti ja äidit ja anopit olivat kaukana!  

Vaimo oli asunut koko siihenastisen ikänsä talossa jossa oli kaikki mukavuudet, joten muutos aiempaan oli raju. Utössä mukavuuksia ei ollut nimeksikään, ja etenkin talviaikaan ulkokäymälässä käynti aamutuimaan ei ollut aina kovinkaan mukavaa. Kertoja teki lumihankeen jäljet, astellessaan piti muistaa ottaa lyhyitä askeleita jotta vaimokin pääsisi etenemään hangessa. Sähkö oli 110 voltin tasavirtaa, joka aiheutti sen, että jääkaappia, televisiota, sähkösilitysrautaa, pölynimuria eikä ylipäätään mitään sähkölaitetta voitu käyttää. Vesi tuotiin varusmiesten toimesta eteiseen, useimmiten talviaamuina se oli jäässä. Asunto lämmitettiin kahdella ”vesikiertoisella” patterilla sekä kamiinalla; pattereiden ja hellan välillä kulki vesijohto, ja vettä lämmitettiin keittiön hellan yhteydessä olevassa säiliössä. Veden lämmittäminen oli taitolaji; vesi ei saanut kiehua, muttei jäähtyäkään liikaa. Liedellä kuumennettiin myös silitysrauta, joka sekin oli nuorelle vaimolle uusi kokemus. Lämmittäminen oli myös tarpeellista: muutaman vuoden Utössä oltuaan he alkoivat eräänä pakkaspäivänä ihmetellä olohuoneessa leikkivien tyttärien punottavia neniä. Asunnon lämpötila mitattiin: lattialla nollassa ja puolentoista metrin korkeudella lämpöä oli 15 astetta, plussalla onneksi. Enää ei tarvinnut ihmetellä punaisia neniä. Aivan oma lukunsa elämisen opettelussa oli vauvapyykin ja kangasvaippojen huuhtelu rantakivillä sään salliessa. 

Lämmitykseen vaadittavat puut tuotiin saarelle kerran kesässä kaljaasilla. Kaljaasilta puut ajettiin maihin, ja rannasta ne kuljetettiin halkotarhaan hevosella ja traktorilla, mikäli traktori suostui lähtemään käyntiin. Traktori ei ollut ainut oikutteleva kuljetusväline. Linnakkeella oli kertojan aikana Niilo eli Nipa-niminen hevonen. Sillä varusmiehet kuljettivat niin puita kuin vettäkin asukkaille. Nipa oli melkoinen jukuripää. Se kulki juuri niin paljon kuin halusi, ja jos se päätti että päivä oli tehty, niin se meni kärryineen tallille, oli tarkoitus sitten jatkaa töitä tai ei.  

Kertojan tehtävänä Utössä oli toimia aluksi linnakkeen kouluttajana, myöhemmin linnakkeen vääpelinä. Kertoja oli tuolloin 23-vuotias, linnakkeen päällikkö puolestaan 25-vuotias. Kaikkiaan varusmiehet mukaan laskettuna keski-ikä oli maksimissaan 25. Se oli hyvin poikkeuksellista, ja tulevat haasteet vaativat vuosien saatossa isoja päätöksiä nuorilta miehiltä. Niistä he suoriutuivat tervettä järkeä käyttäen vallan mainiosti. Elinehtona saarella oli, että linnakkeen henkilökunta ja saarelaiset tulivat hyvin keskenään toimeen ja tekivät yhteistyötä. Tämä tarkoitti molemminpuolista auttamista, tiedon välittämistä ja yhteistyötä. Yksi elinehto Utössä viihtymiselle oli, että elämä sujuisi mahdollisimman normaalisti. Kertoja hankki kaksikin venettä, perhe teki usein veneretkiä, kertoja kalasteli ja vietti paljon aikaa perheensä kanssa. 

Alkuun kertojan vaimo hoiti Utössä heidän lasta, sitten heidän lapsiaan; Utö-aikana heille syntyi kolme tyttöä. Pisimmillään perhe oli saaressa yli puolikin vuotta käymättä mantereella. Lapset kävivät ensimmäisen kerran mantereella yleensä ennen kuin täyttivät vuoden. Mantereella käydessään he saivat ”huonoja vaikutteita”; palattuaan Utöhön tyttäret olivat levottomia. Nopeasti he palasivat perinteiseen arkeen ja olivat taas kilttejä ja rauhallisia. Hieman vartuttuaan lapset hämmästelivät mantereella käydessään autoja ja ihmispaljoutta. Talviaikana lasten kanssa ei matkustettu mantereelle, matka kun olisi saattanut kestää jäiden takia kaksikin vuorokautta. Puolustusvoimien laivassa ei ollut juurikaan mukavuuksia, ja pienten lasten kassa matka olisi saattanut olla todella raskas. Vaimo oli näppärä matkustamaan, hän osasi aina varata matkalle kostutetuista pyyhkeistä eteenpäin kaiken tarvittavan sekä sopivasti evästä, jotta lapset viihtyivät. Muutamana talvena he saivat nauttia Saaristolennon puolen tunnin lentokonekyydistä Utön satamalahdelta suoraan Paraisten Kirkkolahdelle.  

Pariskunnan sukulaisia oli paljon töissä merellä. Tämä helpotti tapaamisia sukulaisten kanssa. Luotsien ja kutterikuskien kanssa oli sovittu, että nämä ilmoittavat jos sukulaisia on tulossa avomereltä sisäänpäin. ”Sukulaisten laivan” ollessa Lillharun kohdalla nousivat kertoja ja hänen vaimonsa monesti kutterista laivaan, sukuloivat siellä tunnin-puolitoista laivan tullessa sisäänpäin, ja Knivskärin mutkassa he hyppäsivät kutterin kyytiin ja palasivat Utöhön. Vastaavasti sukulaisvierailuja tuli jäätalvina; laivoja oli kokoontunut Utön edustalle odottamaan jäänmurtajaa ja pääsyä rannikon satamiin. Murtajaa odotellessaan merenkulkijasukulaiset hyppäsivät useasti laivasta jäälle, kävelivät Utöhön ja koputtelivat kertojan perheen ikkunaan tai oveen. Vieraiden kanssa kahviteltiin, toisinaan käytiin kylällä sotilaskodissa. Nämä olivat kertojan mukaan mukavia hetkiä. Muutoin sukulaisten vierailut ajoittuivat pääasiassa kesään; tuolloin he kehuivatkin kuinka hienoa pariskunnalla on keskellä ulkosaaristoa. Siinähän ei voinut kuin nyökkäillä ja miettiä mielessään talvisia olosuhteita. Kertojan anoppi tuli yhdeksi jouluksi Utöhön ja sai kokea, että aina Utössä ei paista aurinko. Jouluruokailu oli linnakkeen ruokalassa, mutta tuuli oli niin raju, ettei rakennuksen pohjoispäässä olevaa ovea saanut avatuksi. Rakennuksen eteläpään keittiön ovi oli avattavissa, sieltä lopulta päästiin nauttimaan juhla-ateriaa.  

Pakkastalvena 1967 linnakkeella alkoi helmikuussa kotiuttamisammunnat. Pansio-alus toi leirille harjoitusjoukot, kaikkiaan leirillä oli noin 120 henkeä. Alus ei päässyt Utöhön asti, vaan jäi väylälle Finskärin kärkeen. Siitä joukot marssivat Utöhön jäätä pitkin. Turku-laivan piti tuoda perässä huoltokuorma, mutta se ei päässyt lähellekään Utötä. Lopulta merivartijat toivat huollon tavarat, he purkivat kuorman Uiskostaan Finskärin kärjen kohdalle. Sieltä tavarat tuotiin jäitse Utöhön, maidot ja kaikki muu mikä vain voi oli jäässä, mutta tulivat kuitenkin perille.  

Tarkoituksena oli majoittua teltoissa ja ampua kevyellä patterilla. Harjoitusten aikana keli teki kuitenkin toiminnan lähes mahdottomasti. Reilun viikon tuuli noin 7 boforin voimalla idästä ja pakkasta oli vähintään -20 astetta, usein enemmänkin. Ammunnoissa oli yksi ylimääräinen varusmies, hänen tehtävänään oli katsoa, etteivät tykkimiesten poskipäät palellu. Mahdottomien olosuhteiden takia leirin ampumatoiminta lopulta keskeytettiin, sillä sitä oli mahdotonta jatkaa. Myös tykkien vaurioituminen olisi ollut todennäköistä. Leiriläiset majoitettiin telttojen sijaan Patterinmäen parakkeihin. Leiriläiset eivät olleet ainoita, joita paleli; linnakkeen hevonen kärsi kylmässä tallissaan, ja leiriläiset alkoivat lämmittää tallia. Ruokalan kellari jäätyi, sitäkin lämmitettiin, kuten myös linnakkeen suurta perunakellaria. Samoin pumppukaivo jäätyi, se sulatettiin ja pidettiin jatkossa kamiinalla lämpimänä. Saunaa lämmitettiin läpi vuorokauden, ja Patterinmäellä puolestaan lämmitettiin kasematteja, pesutupaa sekä parakkeja. Leirin loppuaika kuluikin pojilta yötä päivää kipinävartiossa, puita sahatessa ja lämmittäessä. Osa pojista harjoitteli sen mitä pystyi. 

Keväällä saarelle tuli huoltopäällikkö ja alkoi kysellä missä on linnakkeen kaikki polttopuut; näistä oli kiintiö aina vuodeksi kerrallaan. Kertoja teki puutilanteesta tiliä melkoisen pontevasti, ja kuvaili leiriaikaisia olosuhteita ja syitä miksi polttopuut olivat loppuneet. Huoltopäällikkö rauhoitteli kertojaa, ettei saisi nyt hermostua. Huoltopäällikkö kuunteli leirin olosuhteita ja uskoi, että puut oli käytetty eikä myyty.  

Kaikki hankaluudet eivät johtuneet ulkosaariston olosuhteista. Linnakkeen toimiston vieressä siviiliasunnossa toimi saaren posti, siellä oli kassakaappi jossa säilytettiin myös kahdesti kuussa maksettavia linnakkeen päivärahoja. Eräänä vuonna saarella oli työmiehiä rakennustyömaalla, ja heidän saarella ollessaan Utön postista ryöstettiin kassakaappi! Kassakaapissa oli paljon rahaa, linnakkeen päivärahojen ohella siellä oli muidenkin palkkoja ja päivärahoja. Linnakkeen väki sai palkkansa, myöhässä mutta sai kuitenkin. Tapaus teki saarelaisten normaaliin elämäänkin vaikutuksen, sillä eihän kellään ollut tapana lukita ovia asunnoissa eikä rantavajoissa. 

Utön olosuhteet eivät siis olleet kaikille aivan helpoimmasta päästä. Kertoja vaimonsa kanssa kotiutui Utöhön täydellisesti, mutta kaikille ei näin käynyt. Osa etenkin kaupunkiolosuhteista Utöhön töihin tulleista ruokala-apulaisista lähti saarelta pois jo muutaman tunnin kuluttua, mikäli laiturissa oli sopiva laiva jolla paluu mantereelle onnistui. Jokunen yritti olla jopa viikon. Jos oli Utössä yli kuukauden, niin tuolloin tulijan pidempiaikaiseen jäämiseen alettiin jo uskoa. Varusmiesten kohdalla tilanne oli vähän samankaltainen, tosin heillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta palata mantereelle. Utö oli varusmiesten keskuudessa melkoisen rangaistussiirtolan maineessa. Saarelle lähetettiin useimmiten etenkin ne varusmiehet, jotka olivat jo saaneet lykkäystä ja vapautuivat vankilasta päätyen suoraan varusmiespalvelukseen. Linnakkeen henkilökunta pyrki monin tavoin helpottamaan varusmiesten oloa ja mahdollistamaan täyden asepalveluksen suorittamisen. Työtä ja auktoriteetteja vieroksuville, usein vankilataustan omaaville varusmiehille langetettiin mm. saunalämmittäjän pesti: huolehtimalla kunnialla tästä ainoasta tehtävästä moni varusmies sai kuin saikin palveluksensa kunnialla läpi. Varusmiesten joukossa oli toisinaan monia roistoja, osa aika pahojakin. Yksi jopa kansainvälisestikin ansioitunut rikollinen mm. pyysi kertojalta erikseen, että saisi sellaisen työn, jottei karkaa saarelta. Pojalle sanottiin, ettei saarelta niin vain karata. Poika vastasi omaavansa suhteita, ja että saattaisi jopa lähteäkin Utöstä. Pojalle annettiin ”Saunamajurin” tehtävä josta piti, ja niin hänkin suoritti palveluksensa loppuun.  Alokkaiden kohdalla saapumiseriä Utöhön tuli mm. vuosina 1963 ja 1964 vain kesällä, alkuvuoden saapumiserän lähettäminen talvipakkasessa Utön linnakkeen paikoin surkeisiin ja vaativiin olosuhteisiin koettiin liian epäinhimilliseksi. Koulutuksellisesti linnake pärjäsi olosuhteista ja varusmiesaineksen laadusta huolimatta mainiosti; se oli useasti rykmentin paras linnake. Kiitos tästä kuului motivoituneelle henkilökunnalle. 

Virvokkeita saarelle tilattiin Paraisten Alkosta, tilaukseen osallistuivat yleensä kaikki kenellä oli tilauksen edellyttämä viinakortti. Viinalaatikko tuli useimmiten ajallaan saareen. Laatikon säilytyspaikka oli ”Hotelli Huminan”, eli parhaiten Kerhona tunnetun, tuolloin poikamiesmajoituksessa olevan talon keittiön kaapissa. Erään kerran laatikko tuli ampumaleirin aikaan, eli vähän väärään aikaan, ja ennen säilytyspaikkaansa päätymistä yksi linnakkeen ulkopuolinen kantahenkilökuntaan kuuluva mies mursi laatikon auki ja nautti sen antimista käyttäen suuren osan sisällöstä hyväkseen. Janonsa sammuttamisen seurauksena mies päätyi Patterinmäellä olevaan putkaan selvittelemään ajatuksiaan. Pesutuvan kulmassa sijaitseva putka oli kooltaan 2 x 2 metrin kokoinen koppi, ja ikkunassa oli kalterit. Putkaan saattoi päätyä myös jossakin muualla tuomittuja varusmiehiä, jotka oli lähetetty Utöhön kärsimään rangaistustaan. Tämä osaltaan lisäsi Utön mainetta rangaistussiirtolana. Viikonkin rangaistus putkassa on ollut todella ankeaa.  

Linnakkeen henkilökunta ja kyläläiset järjestivät saarella vuorotellen juhlia. Linnakkeen vastuulla oli joulujuhlan järjestäminen. Kotiseututalolla pidettiin linnakkeen ja kyläläisten yhdessä järjestämä uudenvuodenjuhla, vapun ja kesäjuhlan toteutuksesta vastasivat kyläläiset. Juhlat olivat aina koko saaren juhla; Utössä ei kukaan ollut niin vanha, etteikö häntä jollakin kärryllä saatu tuoduksi juhliin mukaan. Juhlat venyivät useimmiten aamutunneille asti. Juhlien ajaksi linnakkeen perheellisten työntekijöiden lapsille hankittiin lapsenvahti. Varusmiehiltä kyseltiin kenellä oli joko omia lapsia tai nuoria sisaruksia, ja heidän joukostaan joku pääsi istumaan iltaa työntekijöiden kotiin. Varusmiehet menivät mielellään lapsenvahdeiksi, sillä tiedossa oli normaalia parempi iltapala ja lasten nukahdettua saisi olla omissa oloissaan. Samaan aikaan Kotiseututalolla juhlittiin, ja jos puhelin sattui siellä soimaan, niin arvuuteltiin heti jotta kenen lapset olivat joko innostuneet leikkimään tai kiukuttelemaan liikaa. 

Posti tuli saareen kertojan aikana puolustusvoimien kuljetuksen mukana, ennen Utö-laivan tuloa 1964 puolustusvoimien alukset olivat ainoita säännöllisesti liikennöiviä aluksia Utön ja mantereen välillä. Utön ohella puolustusvoimien alukset huolsivat monia muitakin saaria reitin varrella. Postin jako oli Utössä aina suuri tapahtuma. Postisäkki vietiin linnakkeen toimistoon ja säkistä nosteltiin kirje ja paketti kerrallaan tavaraa ulos, päällä oleva nimi luettiin ja jos vastaanottaja ei ollut paikalla, laitettiin posti odottamaan noutoa myöhemmin. Linnakkeen toimistossa hoitui myös moni muu asia, henkilökunta kävi siellä maksamassa niin sähkö- kuin muonamaksutkin, ja saaren puhelinkeskuksesta soitettiin puhelut saaren ulkopuolelle.  

Merimatkat osoittautuivat toisinaan hieman toisenlaisiksi kuin mitä ennalta aavisti. Kertoja lähti mantereelle juhlimaan äitinsä syntymäpäivää; matka taittui eräällä kauppalaivalla. Knivskärin mutkassa laiva törmäsi toiseen laivaan, ja äidin syntymäpäivien sijaan kertoja päätyi haaksirikkolaivasta lopulta takaisin Utöhön. Eräs toinen matka on myös jäänyt hyvin kertojan mieleen. Hänen vaimo oli mantereella odottamassa lähenevää synnytystä, ja kertoja päätti lähteä erään työkaverinsa kanssa mantereelle katsomaan vaimoa ja juhlimaan samalla vappua. Matkaan lähdettiin omalla veneellä, vaikka tuuli oli melkoinen. Vidskärin selällä veneestä hajosi kone. Korjaaminen ei onnistunut, joten mukana ollut mies alkoi heilutella airoa, josko ohi ajavista laivoista vaikka huomattaisiin heidän ahdinkonsa. Eräässä ohi kulkevassa laivassa utöläinen luotsi näki että jotain on vialla ja soitti Utöhön. Saarella pääteltiin että kertojalla on varmaan konerikko, sillä kertoja oli tunnettu hyvistä merenkulkutaidoistaan. Normaalisti paikalle lähetettäisiin vene ja pelastettaisiin miehet. Koska kertoja oli näppäräksi todettu veneilijä ja keli oli aika kova, päätti linnakkeen veneenkuljettaja leppoisaan tapaansa että hän lähtisi, mutta antaa miesten ajelehtia kunnes ovat lähempänä Bokullaa. Kertoja veneessä ei tiedetty tulisiko apua, ja mukana ollut mies oli jo varma että heidän matkansa päättyy merelle, aallokko oli melkoinen ja tuuli kuljetti miehiä kohti ulkomerta. Kertojan veneen ajelehdittua lähes kaksi tuntia lähemmäs Bokullaa lähti linnakkeen veneenkuljettaja pelastamaan miehiä, kuten oli suunnitellutkin. Veneet köytettiin köydellä toisiinsa ja matka kohti Utötä alkoi. Korkea aallokko kuitenkin muutti vielä kerran suunnitelmia. Linnakkeen K-vene hinasi miesten venettä, ja kun K-vene oli jo matkalla aallon myötä alaspäin, miesten hinauksessa oleva vene vasta nousi aallonharjaa ylöspäin. Köysi ei kestänyt vaan napsahti poikki. Tarvittiin varsinaisia merimiestaitoja ennen kuin miesten vene oli turvallisesti Utön laiturissa. Utöhön päästyään miehet menivät saunomaan, korkkasivat pullon kirkasta ja juhlivat Turun sijasta vappua Utön saunassa.  

Linnakkeella varusmiesten tehtävänä oli mm. merivalvonta sekä normaalit huoltotoimet. Merivalvontamies oli aiemmin päivystänyt majakan huipulla, 1960-luvulla merivalvonta siirrettiin sodan aikana valmistuneeseen tulenjohtotorniin. Tuon aikainen torni on osa nykyistä merivalvontatornia.  Siellä merivalvoja suoritti merivalvontaa kiikaroimalla rakohuoneessa; huone oli raskaan patterin tulenjohtoasema. Tutkavalvontaa puolestaan hoiti kertojan vaimo. Luotsiasemalla oli toinen tulenjohtohuone, tutkalaitteisto sijaitsi sen alapuolella olevassa huoneessa. Tutkavalvontaa tehtiin tiettyinä aikoina päivästä, toisinaan saatettiin myös erikseen pyytää seuraamaan jonkun tietyn aluksen kulkua tutkalla. Tutkalle mennessään vaimo vei lapset joko miehelleen toimistoon tai jonkun saarelaisen luokse. Talvella pääsy tutkalle oli toisinaan hankalaa. Eräänä talviyönä tuuli oli todella kovaa ja koko saari oli jäinen. Vaimo yritti mennä tutkalle, mutta keli teki matkanteosta mahdotonta. Kalliot olivat umpijäisiä ja myrskyävä tuuli vaikeutti luotsiasemalle johtavissa rapuissa liikkumista entisestään. Lopulta vaimo luovutti, soitti puhelinkeskuksesta miehelleen ja sanoi että vaikka pääsisikin luotsiasemalle, niin ei saisi myrskytuulen takia ovea auki. Pariskunta sopi, että vaimo lähtee myötätuulessa takaisin kotiin ja mies yrittää jääkenkien kanssa päästä tutkalle. Näin tehtiin, ja lopulta mies pääsi hoitamaan sovitun tutkavalvonnan. Miehen palatessa kotiin oli koko Utö kauttaaltaan kauniin jääpeitteen kuorruttama, ja saarella olevat kaksi katuvaloa valaisivat maiseman salaperäisen näköiseksi.  

Linnakkeen päivystäjän tehtävänä oli aamuisin sytyttää ruokalan uunit, jotta varusmiehet saavat aamupalalla kuumaa teetä. Aina sytyttäminen ei kovassa kelissä onnistunutkaan, ja toisinaan aamutee nautittiin kylmänä. Varusmiehet oli pääsääntöisesti majoitettuina Patterinmäellä olevissa parakeissa. Jokusen kerran linnakkeen vahvuus nousi yli 150, ja tuolloin tarvittiin lisätilaa majoitusta varten. Enskärin alueella oli parakki numero 9 tunnettu rakennus, siellä oli riittävästi sänkyjä, mutta tuoleista oli puutetta. Tilanne korjattiin noutamalla linnakkeen halkotarhasta paksuimmat pöllit, ne toimivat loistavasti jakkaroina.  

Tuuli teki tepposiaan linnakkeen rakennuksille ja rakenteille. Voimakas luoteismyrsky pudotti linnakkeen tutka-antennin, ja useita huopakattoja meni rullalle. Kattrompanin alueella olevan sairastupaparakin katolle laitettiin myrskyn jälkeen uusi peltikatto. Linnakkeen henkilökunnan epäillessä peltikaton kestävyyttä asentajat vakuuttivat sen kestävän kelillä kuin kelillä. Seuraavan kovan luoteismyrskyn aikana peltikatto alkoi irtoilla, ja pellit hakkasivat jo kattorakenteita. Kertoja otti kaverikseen toisen työntekijän, ja yhdessä he ”paketoivat” katon köyttämällä sen ympäriinsä, alakautta köydet vedettiin sokkelin tuuletusluukkujen kautta. Näin katto kesti myrskyn, tosin ei aivan niin kuin sen asentajat olivat luvanneet.  

Kertoja muutti Utöstä pois vuonna 1968 saatuaan siirron toiseen tehtävään. Utö-aika on jäänyt etenkin kertojalle ja vaimolle mutta myös tyttärille mieleen upeana ja ainutlaatuisena ajanjaksona huolimatta melkoisen vaatimattomista ja paikoin ankeistakin olosuhteista. Lienevätkö kertojan tyttäret saaneet sen verran merivettä vereensä, että he kaikki olivat kesäapulaisina linnakkeen ruokalassa mm. aikana jolloin presidentti Mauno Koivisto vieraili saaressa. Utössä vietettyjen vuosien aikana syntyneet ystävyyssuhteet jatkuvat yhä useiden utöläisten kanssa.