Varusmiehenä rannikkotykistössä 1930-luvulla ja reserviläisenä talvisodassa
KORPRAALI VEIKKO POHJANVIRRAN HAASTATTELU (2009)
Vapaaehtoisena asepalvelukseen vuonna 1937
Liityin vuonna 1936 Johanneksen tykistösuojeluskunnan alokaspatteriin, jonka päällikkönä oli reservivänrikki Erkki Tuuli, joka tuli myöhemmin tunnetuksi kansanedustajana, Kouvolan kaupunginjohtajana sekä innokkaana maanpuolustusmiehenä. Alokaspatterissa opimme sotataidon alkeet ja tutustuimme käytössämme olleisiin vanhoihin kenttätykkeihin. Talvella 1937, jolloin olin 17-vuotiaana suojeluskuntalaisena töissä isäni työpaikassa Hackman & Co. sellutehtaalla Johanneksessa, päätin hakeutua vapaaehtoisena asepalvelukseen rannikkotykistöön, jossa Yrjö-veljeni oli aloittanut varusmiespalvelunsa kesäkuussa 1936. Tämän takia menin lääkärintarkastukseen Johanneksen Vaahtolaan tohtori Matikaisen luo, joka kysyi kovasti kyljessäni näkyvän arven syytä. Vastasin siitä poistetun kasvaimen, mutta en kertonut, että samalla lähti toinen munuainen. Näin sain A-kelpoisuusluokan paperit ja aikanaan määräyksen astua palvelukseen Rannikkotykistörykmentti 2 (RT 2).
Palvelukseenastumismääräyksen saatuani ilmoittauduin kesäkuun 4. päivä 1937 Viipurin keskuskasarmilla rykmentin toimituskomppaniassa. Viipurista saapumiserämme lähti varusteiden saamisen ja yöpymisen jälkeen seuraavana aamuna junalla Helsinkiin ja siellä laivalla Suomenlinnaan. Siihen aikaan rannikkotykistön kesäkuun saapumiserän alokkaat kaikista joukko-osastoista koulutettiin Suomenlinnassa RT 1 alokkaiden kanssa; niinpä meidän viipurilaisten RT 2 miesten lisäksi sinne saapuivat Laatokalta RT 3 alokkaat ja myös kotkalaiset sekä Hangon ruotsinkieliset. Näin oli Ykäkin (Yrjö Pohjanvirta) saanut alokaskoulutuksensa vuotta aikaisemmin.
Meidän komppaniamme toimisto oli Pirunkirkossa, jonka edessä meidät jaettiin jaoksiin ja ryhmiin. Tällöin kokelas Koivumäki kysyi, onko Yrjö sukua. Vastatessani hänen olevan veljeni, hän kertoi heidän olleen samassa alokasryhmässä. Koivumäki oli Sörkän poikia ja reilu kouluttaja. Hän kaatui talvisodassa vänrikkinä Laatokan saaressa sitä viimeiseen mieheen puolustettaessa.
Meidän 2. joukkueemme majoitettiin Kustaanmiekalle entiseen kurikomppanian kasarmin kahteen merenpuoleiseen tupaan. Kasarmin maanpuoleisessa tuvassa oli ruotsinkielinen joukkue.
Alokaskomppanian päällikkönä oli kapteeni Toivo Kallio ja joukkueenjohtajana luutnantti Tauno Laukkanen. Sotilaspastori Eino Kalpa piti myös useita oppitunteja, joiden aikana moni poika torkahti auringonpaisteessa. Oppitunnit pidettiin laiturilla tai joskus myös Pirunkirkossa, sulkeisharjoitukset pidettiin Länsi-Mustan kentällä, ruokailut olivat kahdessakin paikassa eli Kirkkosaarella Uudenmaan rykmentin ruokalassa tai Susisaarella Ehrensvärdin haudan luona paikallisen rt- rykmentin ruokalassa. Siellä oli ruokailuamme valvomassa päivystävänä upseerina
kurikomppanian entinen päällikkö, kuuluisa luutnantti Kartano, jota myös Tarzaniksi sanottiin. Hän oli valtavan iso mies kuin karhu suurine leukaperineen ja omasi kovan komentoäänen. Emme kuitenkaan joutuneet hänen kanssaan mihinkään vaikeuksiin. Lakkautetusta kurikomppaniasta sanottiin olevan jäljellä vain yhden ylipalvelusta suorittavan punapäisen vesikuskin. Kun kesä oli kuuma ja aurinkoinen, alituinen edestakainen marssiminen kasarmin, sulkeiskentän, oppituntipaikkojen ja ruokaloiden välillä otti koville ja useimmilta paloi ainakin nenän nahka. Välillä oli ryömimistä Kustaanmiekan valleilla, muun muassa kasarmimme vieressä olleen ruutivaraston (myöhemmän rt-museon) jyrkkiä rinteitä ylös ja alas. Kivääreihin tutustuimme perusteellisesti, mutta ampumaan niillä emme alokasaikana päässeet.
Tuvassamme minulla oli yläpetin hyvänä kaverina isokokoinen ja iloinen Humaljoen poika Pentti Ratia, josta vuotta myöhemmin tuli veljeni kadettikurssikaveri.
Olimme heinäkuussa 1937 harjoittelemassa Kirkkosaaren paraatikentällä majuri Pajusen komennossa sotilasvalaa ja valaparaatia varten, kun Vallisaaren suunnassa alkoi valtava räjähtely. Pajunen otti lakin päästään ja alkoi siunailla, että on paha tilanne, mutta selviteltyään tilannetta komensi laittamaan kiväärit kekoon ja määräsi yhden vartioon ja meidät muut pulipäät marssimaan päälaiturille. Siellä meidät lastattiin Kustaanmiekka -nimiseen alukseen, jolla lähdimme pelastustöihin edelleen räjähtelevää Vallisaarta kohti. Saarta lähestyessämme näimme Canet-tykin hylsyjen ja kaikenlaisen rojun lentelevän ilmassa. Oli aika pauke ja jännittävää, kun tavaraa lensi laivan ympärille, mutta nuorina miehinä emme ymmärtäneet varsinaisesti edes pelätä. Tällöin joku päätti, että meistä kokemattomista alokkaista ei siinä hullunmyllyssä olisi hyötyä, joten tappioiden välttämiseksi meidät palautettiin Suomenlinnaan. Tätä voisi sanoa ensimmäiseksi sodakseni. Tämän valitettavan tapahtuman jälkeen teimme sotilasvalan, minkä jälkeen meidät muualta tulleet nuoret tykkimiehet komennettiin omiin joukko-osastoihimme.
Takaisin RT2:een Saarenpäähän
Viipuriin palattuamme minut kuljetettiin muiden aliupseerikouluun komennettavien kanssa Koivistolle ja sieltä laivalla Saarenpään linnakkeelle. Siellä jatkuivat oppitunnit, sulkeisharjoitukset ja maastoharjoitukset, mutta lisänä alokasaikaan tulivat harjoitukset linnakkeen 10” Durlacher- patterilla. Mieleen jäivät erityisesti originellit vääpelit Näräkkä ja Mäkeläinen. Näräkkä oli erittäin kovaääninen mies, jonka ääni kaikui kaikkialle. Lihavuudestaan huolimatta hän vei patterin aina juosten aamupesulle rantaan. Mäkeläinen taas oli varsinainen velmu, joka saattoi naama vakavana ojentaa kätensä vielä siviilimäiselle tunaroineelle alokkaalle ja esittäytyä: ”Jussi Mäkeläinen Terijoen Ollilasta”. Muun koulutuksen lomassa linnakkeen kokelaat Ilmari Kujala, Aarre Kurki ja Yrjö Pohjanvirta, joista kaikista tuli aktiiviupseereita, komensivat minut kokelastupana toimineeseen vanhaan mökkiin. Kun Ykä käski minun siivota yläkomeron, katsoin häntä hetken silmiin ja nostin painia harrastaneena hänet ilmaan ja käskin siivota itse. Silloin Ykä hymähti ja käski poistua. Muut herrat kokelaat eivät puuttuneet tähän veljelliseen voimainmittelöön, joten poistuin kokelastuvasta kasarmille eikä asiaan enää palattu.
Tykkimiesten peruskoulutuksen jälkeen alkoi syyskesällä Saarenpäässä aliupseerikoulu. Aliupseerikurssilla yläpunkassani oli Oiva Tylli, joka lomilta palatessaan toi kotitilaltaan tuliaisina isot määrät maukkaita omenoita. Aliupseerioppilaana olin 10” patterin ammunnoissa laukaisijana. Humaljoen linnakkeella pidettiin myös 6” Canet- patterin ammunnat, joissa veljeni johti uuden
ampumamenetelmän käyttöönottoharjoituksen. Sain aliupseerikoulun kunnialla läpi. Nuorena miehenä siellä oli tietysti erilaisia kuvioita. Erityisen tyytyväinen olin ylikersantti Aromaan liikuntakasvatuksesta antamasta kympistä, joka olikin ainoa kymppini.
Aliupseerikurssin jälkeen jouduimme korpraaleiksi ylennettyinä uuden saapumiserän alokkaiden kouluttajiksi alokaspatterille. Minut määrättiin 5. ryhmän päälliköksi. Ryhmän varajohtajaksi määrättiin korpraali Oiva Tylli, jonka todistus oli hieman heikompi kuin minulla. Tämä varajohtajuus oli hänelle kova paikka ja kävi kovasti kunnian päälle, sillä hän oli ylioppilaspoikana menossa Merisotakouluun. Pian hänet ylennettiinkin alikersantiksi ja komennettiin upseerikurssille. Seuraavana vuonna hän aloitti kadettikurssin osallistuen Suomen Joutsenen valtameripurjehdukseen veljeni kanssa.
Kun alokaskouluttajana olin korpraalina joutunut jokseenkin joka yö vartioon kello 00.00-02.00 tai 02.00-04.00, päätin alokkaiden koulutuskauden päätyttyä anoa siirtoa rykmentin korjauspajalle Viipurin Tervaniemeen. Eversti Lyytinen hyväksyi siirtoanomukseni. Hakiessani toimistosta siirtopapereita Saarenpään päällikkö kapteeni Napari kutsui minut tällöin luoksensa ja sanoi hänellä olevan puutetta hyvistä ryhmänjohtajista, koska ikäluokan aliupseerikoulun käyneistä suuri osa oli kouluja käyneinä jatkanut reserviupseerikurssilla. Meitä kansakoulupohjaisia oli vain muutama eli John Roti, joka kaatui talvisodassa, Heikkosen poika, jonka veli oli kersanttina linnakkeella ja minä. Kapteeni Napari kysyikin syytä lähtöhaluuni. Vastasin, ettei nuori korpraali jaksa olla joka yö vartiossa.
Toimituskomppaniassa Viipurissa
Uuden vuoden aattona ilmoittauduin RT 2 toimituskomppaniassa vääpeli Salotaipaleelle. Korjauspajalla eli asekorjaamolla olin aseteknikko Aholan alaisena metallialan töissä, joihin olin perehtynyt Hackmanin korjauspajalla. Ahola olisi lähettänyt minut Helsinkiin aseseppäkurssille, mutta siihen tuli pieni mutta, kun jäin kiinni puntikselta. Olin lähtenyt kaupungin keskustassa olleelta kasarmiltamme luvatta Viipurin Voimailijoitten tansseihin suuttuneena siitä, kun en ollut saanut vääpeli Salotaipaleelta lomaa painikilpailuihin Johannekseen. Vääpeli Salotaival otti minut silmätikukseen, kun olin upseerin veli, vaikka eihän minulla ollut mitään osaa siihen. Puntikselta palatessani tapasin päivystävänä aliupseerina olleen vääpeli Salotaipaleen istumassa sängylläni. Minut nähtyään Salotaival sanoi edessäni olevan tukan lähdön ja päävartioreissun. Menin aamulla käskystä ilmoittautumaan komppanian päällikölle, kapteeni Käyhkölle, joka oli pienikokoinen ja jo iäkkäämpi vapaussotaan osallistunut upseeri, joka tunnettiin hyväntahtoisena ja siitä, että hän yleensä lievensi vääpeli Salotaipaleen määräyksiä. Niinpä hän nytkin sanoi, että miksi tein niin, minun olisi pitänyt tulla häneltä pyytämään lomaa. Kapteeni Käyhkö sanoi, että koska teidän Tuppuran linnakkeella vänrikkinä palveleva veljenne on komppaniamme kirjoissa, muutamme päävartioarestin ylimääräisiksi päivystysvuoroiksi. Sopiiko tämä? Vastasin: kyllä sopii herra kapteeni.
Tämän jälkeen jouduin komppanian kanta-aliupseerien silmätikuksi. Niinpä ylikersantti Nykäsellä oli huomautettavaa toiminnastani esivoimistelijana komppanian aamuvoimistelussa, mihin kiusallani vastasin selkäni olevan kipeän. Nykänen komensi minut komppanian sairastuvalle selvittämään asiaa. Siellä istui rykmentin lääkäri, lääkintämajuri Kröger sikari suussaan. Hän oli tunnettu siitä, että sikarin lyhetessä hän muuttui ärtyneeksi ja haukkui varusmiehiä aina sioiksi. Niin tapahtui nytkin. Hän kirjoitti kuitenkin lähetteen Neitsytniemen sotilassairaalaan. Siellä viikon ajan suoritetuissa perusteellisissa tutkimuksissa ei selästä löytynyt mitään, mutta sen sijaan todettiin toisen munuaisen puuttuvan. Lääkintäeversti Heinosen, josta myöhemmin tuli armeijan ylilääkäri ja kenraali, johdolla istunut lautakunta totesi, että minut voidaan toisen munuaisen puuttumisen takia kotiuttaa maaliskuun lopulla täysinpalvelleena. Kun minulta kysyttiin, miksei papereissani ollut mainintaa toisen munuaisen puuttumisesta, vastasin ettei sitä oltu kysytty. Näin palasin kasarmille muutamaksi viikoksi suorittamaan rästiin jääneitä päivystysvuoroja, mutta vääpelille saatoin aina vastata, että juokseminen ja raskaat työt on kielletty. Vapauduin palveluksesta täysin palvelleena, eikä kelpoisuusluokkaanikaan laskettu. En ollut tätä tarkoittanut, mutta tämä järjestely sopi minulle.
Kotiuduttuani työskentelin jälleen Hackmanin konepajalla toimien samalla Johanneksen suojeluskunnassa. Tällöin osallistuin vuonna 1938 suurehkoon paraatiin Ravansaarella. Vasta sotaväen käyneenä opastin iäkästä paikallispäällikkö Voutilaista joistakin paraatikatselmuksen kuvioista eli lähinnä uusista komennoista, mistä hän ei oikein pitänyt. Heinä-elokuussa 1939 sain työpaikan remonttimiehenä Haarlan Santalahden paperitehtaalla, jolloin muutin Tampereelle.
Talvisota
Tampereelle muuton takia olivat paperini syksyllä 1939 vielä siirtämättä, joten YH:ssa
oli liikekannallepanomääräys Saarenpään linnakkeelle tullut kotiosoitteeseeni Johannekseen, mutta se ei saavuttanut minua. Tampereelta minut ohjattiin Viipuriin kenttätykistörykmentin Neitsytniemen kasarmialueelle, jossa veljeni koulutoveri ja tunnettu viipurilainen jää- ja pesäpalloilija vänrikki Loikkanen olisi nimeni kuultuaan halunnut minut joukkoonsa, mutta tykkikoulutuksen saaneena minut määrättiin jalkaväkirykmentti 15 (JR 15) panssarintorjuntakomppaniaan, jonka päällikkönä oli aktiivivänrikki Salovaara ja joukkueenjohtajana veljeni uskonnonopettajan poika reservivänrikki Kalevi Raunto, jonka arvon etuosaa Salovaara aina painotti.
Saimme Tervaniemessä nykyaikana varmasti naurua herättävät puupyöräiset ja lyhyen, vain 60-70 cm pitkän putken omaavat vanhat Rosenberg-panssarintorjuntatykit, joita sanottiin rottapyssyiksi. Itse sotamarsalkka Mannerheim seurasi kuitenkin ilme vakavana koeammuntaamme Kannaksella, mutta mitä lie ajatellut. Minut määrättiin tykkiryhmän johtajaksi. Ryhmäni sai onneksi myöhemmin sodan kuluessa uuden ruotsalaisen Boforsin panssarintorjuntatykin. Yksikkömme siirrettiin Viipurista Säiniön kautta Summan lohkolle, jossa aloitimme kenttävarustelutyöt. Lokakuun olimme Summan kylässä talomajoituksessa ja sieltä siirryimme juuri ennen sotaa Kuolemajärvelle päin Summanhoviin, jossa myös yövyimme sisätiloissa kartanon verannalla, kunnes sota alkoi.
Tykkiasemaa kaivaessamme montun reunalle ilmestyi ilman arvomerkkejä olleessa turkissa iäkäs mies, joka kysyi, näkeekö sieltä ampua, jolloin vastasin, että tulkaa katsomaan. Ja niin hän tuli ja totesi aseman kelvolliseksi. Kuulin jälkeenpäin, että hän oli kenraali ”pappa” Laatikainen.
Sodan juuri alettua saapui joukkueenjohtajamme vänrikki Raunto Helsingistä, jossa hän oli ollut käymässä opiskelupaikassaan Teknillisessä korkeakoulussa. Hän totesikin jo saaneensa tulikasteensa siellä vältyttyään hädin tuskin joutumasta 30.11.1939 sodan ensi päivänä tapahtuneen korkeakoulurakennuksen pommituksen alle. Me muutkin jäimme odottamaan taistelujen lähenemistä ja tulikastettamme, me nuoremmat enemmän innostuneina, mutta monet perheelliset varsin jännittyneinä, jopa peloissaan. Siirryimme Summajärven rantaan, jossa kaivoimme teltat maahan. Näistä asemista aloitimme taistelutoiminnan. Olin usein mukana vänrikki Salovaaran taistelulähettinä hänen kulkiessaan tukikohdasta toiseen, koska olin selvillä miinoituksista. Vänrikki Salovaara kaatui jo joulukuun puolivälissä. Puolijoukkueemme johtajanaan jo yli 40-vuotias alikersantti Ojennus siirrettiin pian Munasuon reunaan Saappaankärki-nimiseen tukikohtaan, jonka betonilinnakkeen päällikkönä oli vänrikki Korte.
Sodan loppupuolella, kun olimme Saappaankärjessä menettäneet sekä miehiä että tykin, minut komennettiin ryhmänjohtajaksi Kouvolaan ja Kyminlinnaan kouluttamaan uusia panssarintorjuntamiehiä. Uusille miehille haluttiin antaa myös vähän tietoa rintamaolosuhteista.
Tilanteen rintamalla heikennyttyä meidät komennettiin takaisin rintamalle ja kuljetettiin Tienhaaraan. Siellä tapasin johannekselaisen Kujanpään Antsan, joka kertoi, että Johanneksen suojeluskunnan perustama 1. erillinen liikkuva patteri eli Huovilaisen patteri on Piispansaaren suunnassa. Menin tällöin täydennyskeskuksen toimistoon ja esitin siellä olleelle vänrikille, nimeltään muistaakseni Örmälä, pyynnön päästä rannikkotykistön Viipurin lohkoon kuuluvaan Huovilaisen patteriin. Tähän suostuttiin ja niin marssin jalan reppu selässä Tervajoen kautta varsin pitkän matkan patterille.
Löysin lopulta patterin ja ilmoittauduin patterin päällikölle luutnantti Huovilaiselle, joka oli Hackmanin Johanneksen tehtaiden isännöitsijä. Hän kysyi, miten Pohjanvirta on tänne löytänyt. Vastasin, että sodassakin tieto kulkee ja johannekselainen löytää kaverinsa. Kysyin Huovilaiselta ja patteriupseeri vänrikki Eelis Soirimolta, voisinko päästä pesäpallokaverini Leinosen Kalevin kanssa samaan porukkaan. Vastaus oli, että se sopii, sillä hän on alikersanttina tulenjohtueessa Turkinsaaressa, mihin ei ole tungosta. Menin iltahämärissä Turkinsaareen, jossa ennen sotaa oli ollut merilentoasema, ja ilmoittauduin tulenjohtueen päällikölle vänrikki Astalalle. Tapasin Leinosen Kalevin, joka ilahtui suuresti tapaamisesta ja ihmetteli myös, miten olin löytänyt oman porukan. Varsinaista tulenjohtamista oli vähän, sillä Lihaniemi oli täynnä vihollisia, joten ammutimme ampumatarvikkeiden sallimissa rajoissa lähinnä kartan mukaan aluemaaleja. Tulenjohtoa häiritsi puhelintapsien jatkuva katkeilu kallioisessa saaressa, johon vihollinen keskitti usein ”kranaattijonoja”, joita opimme jopa väistelemään hyppimällä puitten taakse kiivetessämme kukkulan päällä olleelle tulenjohtopaikallemme.
Saaren Viipurin puoleisessa päässä oli jsp-paikka kallioluolassa, mutta sen oviaukko oli suoraan vihollista päin, joten sitä ei voinut käyttää. Niinpä haavoittuneita alkoi tulla majoituspaikallemme, joka oli ilmavoimien merilentoaseman varaston kellarissa. Koska siellä oli edelleen ilmavoimien sidetarpeita, perustimme omatoimisesti sidontapaikan. Vaikka olin ollut vain potilaana enkä ollut saanut lääkintäkoulutusta, jouduin osallistumaan haavoittuneiden ässärykmentin JR 11 miesten ensiapuun. Siinä touhussa näin vieläkin lähemmin sodan karmivuuden kuin Summassa, jossa miehiä meni jatkuvasti ympäriltä. Miehiä kuoli sidottaessa kirjaimellisesti käsiin. Kun ulkoa tuli avunpyyntö hakea uusi haavoittunut, otin vesikelkan lähteäkseni noutamaan häntä. Silloin kaverini korpraali Erkki Sairasen eli Sairas-korppi sanoi minun olevan paremman sitomaan, joten hän otti kelkan. Erkki oli päässyt vesikelkalla pihalla vain parikymmentä metriä eteenpäin, kun sai kranaatinsirpaleita polveensa ja ranteeseensa. Hänet tuotiin suojaamme, jossa sidoimme vammat hänen veljensä alikersantti Onni Sairasen kanssa ja lisäksi lastoitimme jalan. Erkki menehtyi valitettavasti kuljetuksessa jatkohoitoon seuraavana päivänä ilmeisesti verenmyrkytyksen aiheuttamaan korkeaan kuumeeseen. Näin oli käynyt usein Summassakin, jossa paljon miehiä kuoli sinänsä pieniltä tuntuneisiin haavoihin, kun ei vielä ollut penisilliiniä tai muita antibiootteja myrkytysten ja tulehdusten hoitoon.
Kun Uuraan suunnan saarista mukaan lukien Turkinsaari ja Piispansaari jouduttiin luopumaan, meidän patterimme siirrettiin sodan loppupäivinä Vilaniemeen osasto Laaksoseen, jonka päällikkönä oli luutnantti Esko Laaksonen. Tällöin sodan viimeistä edellisenä päivänä näin Säkkijärvellä iltahämärässä pitkän vaaleassa turkissa liikkuneen hahmon, jonka tunnistin veljekseni. Se oli mukava tapaaminen ankeissa olosuhteissa. Hänen johtamansa patteri oli viereisessä Häränpäänniemessä meidän patterimme ollessa Vilaniemessä. Myös Ykän patteri kuului osasto Laaksoseen.
Sodan päättyessä ampumatarvikkeemme olivat lopussa ja tykkimme aivan loppuun kuluneet ja vaurioituneet. Tykit jouduttiinkin kuljetusvaikeuksien takia jättämään asemiinsa, sillä ne olivat teiden suhteen tavallaan motissa, joten autot eivät päässeet niiden luo. Piilotimme tykkien lukot metsään ja aloitimme katkerina kotiseutumme menettäneinä marssin uuden rajan taakse.