Kenraalivierailu ampumaleirillä

PERTTI HUHTANEN

Kotkan Rannikkopatteristo oli rannikkotykistön ampumaleirillä Turun saaristossa, a.d. 1967. Kevyt harjoituspatteri Bergholmin saarella. Olin linnakkeen erotuomarikouluttajana. Heikki Hexi Tiilikainen junaili päällikkönä. Tavan mukaan kupletin juoni eteni siten, että ensin käytiin lähipuolustussotaa ja sitten ammuttiin tykeillä.

Harjoituksen alkupuolella koin jännän seikkailun. Pukeuduin pintauintipukuun, kelluin usvaisessa syysyössä valittuun paikkaan, nousin maihin, kipusin kalliolle ja tömäytin muutaman paukkukäsikranaatin ja savun linnakkeen komentopaikan läheisyyteen. Äkkiä mereen ja pakoon. Olin uidessani huomannut, että erotuomarinauha oli jäänyt majapaikkaan. Kohtalo olisi ollut kova, jos olisin jäänyt vangiksi. Se vieläkin kerholla muistettaisiin. Mutta nyt aiheeseen, erään kenraalin vierailuun.

Jalkaväen eli rantapyssykielellä jalkavoimien kenraalimajuri tuli tarkastuskäynnille. Olin tavan mukaan laiturilla vastassa. Yritin tehdä ilmoituksen, mutta en saanut sanotuksi kuin että herra kenraali, Bergholmin linnake… herra kenraali… herra…he… Minulla ei ollut eikä ole änkytysongelmia. Ilmoittamisen vaikeus johtui siitä, että jo kenraaliseurueen kuljetusaluksesta kuulunut räväköiden ärräpäiden ryydittämä mekkala jatkui ja koveni kenraalin noustua maihin. Teksti sisälsi yleistä rannikkotykistön morkkaamista ja erityisesti kuinka lapsellista, naurettavaa ja suorastaan hävettävää on että isot miehet tulevat tänne kuin prinsessaunessa muka puolustamaan maata ja sitten rakentavat sellaisia tulenjohtoasemia, jotka näkyvät kauas merelle…missä se mittariasema on?

Lähdin opastamaan. Mekkala jatkui. Se nousi mittoihin, jotka vaativat erityislahjakkuutta. Harva mäiskää ja kiroaa niin upeasti. Keskiövilkaisun ja tykkiasemakäynnin jälkeen tultiin linnakkeen komento- ja tulenjohtopaikalle, suuntimelle ja etäisyysmittarille. Tiilikainen sai jotenkin ilmoituksentyngän äyskäistyksi, vaikkei kenraali sitä tainnut tajuta. Mekkala jatkui ja kohosi uusiin ulottuvuuksiin…tämän, juuri tämän minä havaitsin jo kaukaa, tuonhan nyt näkee jokainen, jos on silmät päässä, on aivan lapsellista kuvitella, kuin jänis pää pensaassa paljaalla kalliolla, sirrrpaleet tappavat heti, tuhon oma koko porukka. Ärräpäitä aina väliin, ääntä piisasi.
 
Onnistuin sitten johdattelemaan seurueen vanikkalaatikoista ja naamioverkoista kyhätylle valelaitteelle. Kenraalin puhetulva katkesi justiinsa. Sain sanotuksi, että tämä yksinkertainen tekele on tarkoitettu vihollisen harhauttamiseksi. Se täyttää tehtävänsä yllättävää kyllä varsin hyvin taisteluolosuhteissa, etenkin huonolla säällä. Oli kaunis alkusyksyn sää. Taivas kirkas, meri tyyni ja sininen. Veneen tuloreitti oli edessämme kuin kansallisromanttisessa maisemamaalauksessa. Ei siinä tyhmä-sanoja tarvittu. Ei oikein kuulunut etikettiinkään, ainakaan yliluutnantilta kenraalille. Typeryys tuli esiin osoittamattakin. Se huusi olemassaoloaan. Kyllä kaikki ymmärsivät kenraalin menneen pahasti retkuun. Kenraalimunaus. Asia oli kristallin selvä. Myös kenraalille.
 
Paluumatka laiturille oli varsin hiljainen. Oli kiireen tuntua. Seurueen majurit nykivät minua hihasta ja tekivät hiljaa-merkkiä kenraalin selän takana. Kai näytin siltä, että aion sanoa jotakin. Pääsinkin hetkeksi kenraalin rinnalle ja sain heitetyksi, että joku on aina edessä ja muut kuten jalkaväki takana, siellä selustassa, mantereella. Letkautin vielä laiturilla ikään kuin muulle seurueelle, että rannikkotykistön ja kenttätykistön ero on siinä, että rannikkotykistö on edessä, kenttätykistö takana. Herran pelko ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani.
 
Kenraalin punotus oli voimistunut retuliinin puolelle, askel kiihtynyt puolijuoksuksi. Puhina kävi kuin venttiilivikaisesta höyryveturista. Ei se kenraali oikein hyväntuuliselta vaikuttanut veneeseen noustessaankaan. Ei kiitellyt, ei tervehtinyt. Ei edes vilkaissut minuun päin. Seurueen everstiluutnantit ja majurit pälyilivät toisiaan ja taivaanrantaa. Ryviskelivät. Olivat ehkä tupakoineet liikaa. Pari kätteli minua pikaisesti. Joku veti ohimennen käden lippaan. Yksi iski vaivihkaa silmää. Olikohan elohiiri nykimässä.

Kuljetusalukselta ei kuulunut ylimääräisiä ääniä, vain koneen tasainen hyrinä. Valitettavasti en tainnut onnistua hankkimaan pluspisteitä rannikkotykistöaselajille. Diplomaattikokemusta sain vasta myöhemmin YK-tehtävissä. Olin kuulemma punottanut minäkin. Väitti Hexi jälkeenpäin. Ammunnat menivät jälleen kerran hyvin. Taistelutahto oli korkealla. Varoittelin ennakkoon paikallista väestöä på svenska kovapanosammunnoista. Ettei tarvitse säikähtää. Samalla pyysin luvan virvelöintiin. Kenraalista en ollut osannut varoittaa. Erotuomarihommista kerkesinkin pari kertaa kalaankin. Soutumatka oli noin viisikymmentä metriä. Aikaa meni ehkä parikymmentä minuuttia. Sain virvelillä hauen useammin kuin joka toisella heitolla. Hauen taistelu näkyi kirkkaassa vedessä vähintään kymmenen metrin päähän. Uistin oli isäpapalta saatu King’s Wobbler.