Kanta-aliupseeriksi Mäkiluodon linnakkeelle 1964
OLAVI WALJAKKA
Oi niitä aikoja
Oli torstai, 19. maaliskuuta 1964. Kookkaan laivan peräkannella seisoi nuori 19-vuotias kersantti. Mies oli puettu ruskeaan sarkapukuun – samaan kuosiin puettiin ensimmäiset Suezille matkaavat suomalaiset YK-jääkärit vuonna 1956. Astelin laivankannella ylpeä ruskeassa sotilaspuvussa. Punaisissa kauluslaatoissani kiilteli uutuuttaan loistavat kersantin arvomerkit.
Posti oli tuonut minulle tiistaina edellisenä perjantaina päivätyn, ruskean virkakuoren Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentistä: ”Teidät on hyväksytty puolustuslaitoksen palvelukseen alemman palkkausluokan kersantin toimeen Suomenlinnan Rannikkotykistörykmenttiin. Palveluspaikka tulee olemaan Mäkiluoto tai Isosaari”.
Jo seuraavana päivänä seisoin asennossa rykmentin komentajan, eversti Väinö Karvisen edessä. Ilmoittautumisen jälkeen tämä jämerän oloinen komentaja kyseli niitä ja näitä. Keskustelusta on jäänyt erityisesti mieleen kaksi asiaa. Eversti muistutti, että Kanta-aliupseeri kouluun hakeutumista varten on syytä osata laskentoa. Sitten hän yllättäen kysyi, paljonko on 10 prosenttia kersantin palkasta? Toinen kysymys koski tulevaa palveluspaikkaani.
– Herra eversti! Kersantin palkkaa en tiedä, mutta palveluspaikaksi haluan Mäkiluodon, vastasin, vaikka minulla ei ollut mitään tietoa paikan sijainnista.
Mäkiluotoa koskeva vastaukseni olikin alkavan sotilasurani diplomaattisin teko.
Näin päättelin siksi, että eversti suvaitsi hymyillä varsin hyväntuulisesti. Lisäksi olin kuulevinani hänen sanovan jotakin tähän tapaan:
– Sillä lailla sitä pitää kersantti, sinne Mäkiluotoon, niin.
Jälkeenpäin kuulin, että vastaukseni oli osunut nappiin. Nimeni muistettiin rykmentin esikunnassa heti siitä alkaen – olin ”se kersantti” joka oli ihan itse halunnut Mäkiluotoon, sinne pirunsaarelle.
– Hoidatte kotona omat asianne kuntoon ja menette vasta huomenna Obbnäsiin. Laiva Mäkiluotoon lähtee kello 17, evästi ylivääpeli Eino Nevalainen lyhyesti ja antoi matkaliput sekä komennustodistuksen.
Seuraavaksi hakeuduin rykmentin varusvarastolle. Siellä minulle annettiin repun lisäksi saappaat, sarkainen kenttäpuku, ruskea kenttäpomppa, kaksi lakkia ja pari kenttäpaitaa sekä villapaita. Lisäksi sain pari päällystökokardia, arvomerkkejä ja kauluslaatat. Mukana taisi olla vielä henkselit ja päällystövyö. Varusteet olivat uusia. Kuittasin ne vastaanotetuksi erityiselle ”ostokaavakkeelle”. Se tarkoitti selvää osamaksusopimusta, pieni summa vähennettiin joka tilistä, kunnes varusteet tulivat maksetuiksi.
Seuraavana päivänä hyvästelin Lauttasaaren kodissamme vajaan kolmen kuukauden ikäisen tyttäremme Annen sekä vaimoni Sadun ja nousin Upinniemeen menevään linja-autoon.
Sarkahousuna Mäkiluodossa
Sotaharmaaksi maalattu yhteysalus Purha lähti liikkeelle Obbnäsin – nykyisen Upinniemen – sotasatamasta aikataulun mukaisesti kohti Mäkiluodon linnaketta, joka sijaitsi noin kuusi kilometriä lounaaseen Porkkalanniemen kärjestä.
Laivaan kyytiin oli noussut muitakin kuin minä; joukossa oli kantahenkilökuntaa, varusmiehiä ja muutama siviili. Tulevina päivänä opin muistamaan nyt laivassa tapaamiani palvelustovereiden nimiä: Ylikersantit Antero Saaren ja Kauko Liston sekä kersantit Toivo Viipurin, Niilo Sankalan.
Jää ryskyi laivan alla ja sivuilla. Laivan kulku oli hidasta ja meritaivalta oli edessä noin 15 kilometriä. Alus joutui pysähtymään monesti, ottamaan pakkia ja syöksymään koneet jyristen taas yhä uudelleen jäätä päin. Usein jäätä murtui vain vajaa laivanmitta ja edessä oli uusi yritys. Illalla, kello yhdeksän paikkeilla vihdoin ryske hiljeni ja liike pysähtyi pitkän, valaistun laiturin viereen. Olin saapunut Mäkiluodon linnakkeelle. Saarella on pituutta noin kilometri ja leveyttä lähes 500 metriä.
Joku opasti ilmoittautumaan kasarmille. Kun astuin kasarmin ala-aulaan, reipas alikersantti tervehti minua tekemällä sotilaallisen ilmoituksen ja kertoi, mistä linnakkeen vääpeli löytyy. Nyt oli minun vuoroni olla sotilaallinen.
– Herra ylikersantti! Kersantti Waljakka ilmoittautuu palvelukseen Mäkiluodon linnakkeelle.
– Tervetuloa! Minäpä lähden kohta asunnolleni, joten voin näyttää sinulle majoituksesi, sanoi tuo tiukkaeleinen, mutta rehdintuntuinen ylikersantti Mauri Ahonen.
Hän kertoi vielä muutamia käytännön asioita aamulla alkavasta palveluksesta ja päiväohjelmasta sekä näytti yksikön toimistotilat.
– Tapaamme täällä aamulla kello kahdeksan, kuului linnakkeen vääpelin käsky.
Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö, jossa nyt minun lisäksi asuivat ainakin neljä muuta kersanttia: Kari Mälkki, Raimo Masalin, Toivo Valtonen ja Raimo Liuski. Minut toivotettiin tervetulleeksi. Olympia-heteka oli petattu olohuoneeseen valmiiksi armeijan petivaatteilla.
– Siinä on sarkahousun paikka, opastettiin tulijaa.
Niinpä heti alkuun minulle selvisi, että nuorinta kersanttia kutsuttiin sarkahousuksi. Samalla kuulin, että rykmentissä oli kaikkiaan 40 kersantin vakanssia – ja minä olin 34. Ensimmäisinä palveluspäivinä sain opastusta, joka alkoi sanoilla: ”Kuulehan sarkahousu”, tai ”Sarkahousun on nyt sitten syytä tietää ja muistaa tämäkin asia”.
Ymmärsin hyvin, että uutta kanta-aliupseerin taintahan tässä koulutetaan ja kasvatetaan.
Aamupäivän aikana ilmoittauduin linnakkeen päällikölle. Tämä nuori luutnantti – Matti Suominen – teki minuun poikamaisen vaikutuksen. Linnakkeen todellinen päällikkö oli silloinen ylikersantti Mauri Ahonen. Vaikka hänen tapansa hoitaa asioita ei miellyttänyt kaikkia, niin Mäkiluoto tarvitsi esimiehen, joka piti yllä kuria ja järjestystä. Ahonen osasi olla myös rehti ja oikeudenmukainen.
Aikani Mäkiluodossa ei muodostunut kovin pitkäksi, sillä jo kesäkuun 4. päivänä muutin perheeni kanssa Isosaaren linnakkeelle. Siirto Isosaareen, Helsingin edustalle, johtui lähinnä siitä, ettei Mäkiluodossa ollut vapaana yhtään perheasuntoa.
Pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä
Puolustusvoimain komentajaksi nimitettiin marraskuussa 1965 yllättäen kenraalimajuri Yrjö Keinonen. Hänen virkakautensa alkuaikoina korotettiin puolustusvoimien asuntojen vuokria todella rajusti. Tästä syntyi etenkin linnakkeilla asuvan kantahenkilökunnan keskuudessa melkoinen nurina ja hätä. Esimerkiksi oman perheeni asuntomenot kasvoivat 90 markasta 240 markkaan kuukaudessa. Aliupseeriliitto puuttui asiaan ja aikanaan vuokriin saatiin ”jotakin järkeä”, mutta vuokrataso jäi silti liian korkeaksi.
Kun tulin vakanssille, kersantin palkkausta linnakkeilla pidettiin varsin kohtuullisena, johtuen pienistä asumiskuluista. Oma bruttopalkkani oli tuohon aikaan syrjäseutulisän kanssa noin 500 – 550 silloista markkaa kuukaudessa. Kuukauden kauppalasku nelihenkisellä perheellä oli noin 150 markkaa.
Sitten tuli lopullinen isku. Lokakuussa 1967 Suomi devalvoi 24 prosentilla. Markan arvon muutos kallisti hintoja lopulta yli 30 %. Käyttövarat pienenivät kuin pyy maailmanlopun edellä. Nyt olisi viimeistään tarvittu lisäansioita.
Mutta linnakkeelta käsin oli mahdotonta käydä töissä mantereella. Kaikki työtilaisuudet olivat haluttuja – vaimoni siivosi patteriston esikunnan tiloja ja huolehti maidonmyynnistä. Itse toimin elokuvateatteri ”Kino Isosaaren” vahtimestarina. Myös saamani ikälisä ja ylikersantin vakanssi paransi tilannetta huomattavasti.
Tuohon aikaan ei vielä tunnettu mitään linnakelisää. Oli vain muutama syrjäseutupiste, joka kieltämättä kyllä hiukan lihotti tilipussia. Kun tulin vakanssille, ei ylitöistä maksettu mitään. Vasta myöhemmin alettiin pyhätöistä maksaa edes jonkinlaista korvausta. Leiriraha (nyk. sotaharjoituslisä) oli vielä tuohon aikaan olemattoman pieni. Kun palkasta vähennettiin ateriat, ei leirirahasta jäänyt jäljelle juuri mitään.
Mutta tapahtui hyviäkin muutoksia, sellaisia joilla oli merkitystä myös tuleville vuosikymmenille ja tuleville sukupolville: kesäkuussa 1965 ammatilliset keskusjärjestöt ja STK sopivat siirtymisestä 40-tuntiseen ja 5-päiväiseen työviikkoon vuoteen 1970 mennessä.
Myös eläkelakeja uudistettiin. Kun aikaisemmin valtion palveluksessa olevilla – kuten sotilailla – laskettiin eläkevuodet alkaviksi 21 ikävuodesta alkaen, niin 1.1.1966 alkaen eläke vuodet alkoivat karttua vasta 23 ikävuodesta. Muutos ei kuitenkaan koskenut sitä ennen palvelukseen tulleita.
Kaikki samassa veneessä
Kun muistelee 60-lukua, niin upseerien ja aliupseerien välillä oli huomattavan korkea raja-aita, jonka olemassa oloa ei tämän päivän opistoupseeri hevillä usko. Esimerkiksi upseerien ja kanta-aliupseerien keskinäinen sinuttelu oli harvinaista. Vain vanhemmat aliupseerit ja nuoremmat upseerit saattoivat sinutella toisiaan.
Etenkin palveluksessa asiat hoituivat suoraviivaisesti, esimies käski ja alainen toteutti. Ei siinä sen kummempaa työpaikkademokratiaa tarvittu. Tavat muuttuivat radikaalisti vasta 1970- luvulla.
Elämä linnakkeella oli raja-aidoista huolimatta hyvin sosiaalista. Pidettiin yhteisiä juhlia: vietettiin uutta vuotta, laskiaista, juhannusta ja ennen kaikkea yhteiset jouluateriat linnakkeen ruokalassa ovat jääneet ikuisesti mieleen. Linnakkeen kerho oli oikeasti Suomenlinnan aliupseeriyhdistyksen Isosaaren alaosasto, mutta kyllä sitä osin hoidettiin yhteisvoimin.
Linnakkeella oli toimiva kansakoulu. Se olikin tarpeellinen, sillä lapsia eräänä vuonna 54. Tarkka pääluku johtuu siitä, että anoimme Helsingin kaupungilta muun muassa leikkikenttälaitteita. Eipä saatu. Olettaa sopii, eivät ne siellä kaupungissa tienneet mitään koko Isosaaresta, puhumattakaan lapsista. Verokirjan osasivat kyllä lähettää joka vuosi.
Olosuhteet yhdistivät saaren ihmiset, henkilökunnan ja siviilityöntekijät. Kaupassa käynnit hoituivat hienosti ja vaivattomasti – luuri käteen ja soitto Suomenlinnaan – joko Helsingin Osuuskauppaan tai Elantoon. Siellä tilaus kirjattiin ylös ja kauppatavarat tulivat laivalla saareen. Joskus tapahtui kirjausvirheitä, sinappi saattoi muuttua pinaatiksi tai lauantaimakkaran sijasta tulikin jauhelihaa. Mutta mitäpä tuosta, pääasia oli että jotakin tuli.
Kauppatavaroiden kuljetus toimi aika hyvin. Talvella saattoivat kauppatavarat tulla vasta lähellä puoltayötä. Silloin olivat litran muoviset maitopussit kovia kuin tiiliskivet ja appelsiinit kuin betonipalloja. Mutta eipä tavaratkaan pilaantuneet. Kesällä saattoi olla toisin. Olosuhteet kohtelivat kaikkia henkilöitä ja perheitä samalla tavalla – komentajasta aina nuorimpaan kersanttiin ja keittiöapulaiseen asti.
Kulkeminen saaresta mantereella saattoi olla kovan talven aikana työn ja tuskan takana. Jäätie aurattiin linnakkeelta kohti Santahaminaa. Tämän monen kilometrin matkan katkaisi laivaväylä, joka ylitettiin jalan väylän yli vedettyä kapeaa siltaa pitkin. Sitten päästiin eteenpäin traktorin tai lumikiitäjän kyydissä – tai sitten kävellen. Eipä ollut herkkua kävellä monta kilometriä lumituiskussa ja pakkasessa!
Helsingin Sanomat julkaisi näyttävän artikkelin sunnuntaina maaliskuun 9. päivänä 1969. Jutun otsikkona oli ”Isosaari on Helsingin vaikeapääsyisin lähiö”.
Artikkelissa haastateltiin linnakkeen väkeä, muun muassa patteriston komentajaa, everstiluutnantti Olavi Lyytistä ja ylikersantti Yrjö Larikkaa sekä kotirouvia Irja Niittyahoa ja Maria Valjakkaa.
Artikkeli sai osakseen erityistä huomiota – ainakin esimiehissä. Kuka oli ottanut yhteyttä lehden toimitukseen? Syyllistä tähän toimittaja Jukka Miettisen kirjoittamaan artikkeliin etsittiin kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki haastattelun antaneet saivat komentajalta lieviä nuhteita – niiden antaminen lienee käsketty ”ylemmältä taholta”. Tosin everstiluutnantti Lyytinen oikeudenmukaisena ja ymmärtäväisenä ihmisenä ja esimiehenä myönsi myöhemmin artikkelin olleen ”hyvinkin tarpeeseen”.
Mutta kaikki ei ollut aina auvoista ja tasaista. Joskus saattoi tulla pieniä erimielisyyksiä. Siihen aikaan ei kutsuttu paikalle ulkopuolista virkavaltaa, likapyykki pestiin omassa talossa ja sillä siisti. Komentaja edusti korkeinta esivaltaa.
Korkeimman ja lääkintäaliupseerin armoilla
Isosaaressa tapahtui 60-luvulla myös ikäviä asioista. Erään aliupseeritoverin poika putosi laiturilta ja hukkui. Toisen kerran viiden vanha poika oli kaatunut rikkinäiseen pulloon, jolloin ranteeseen syntyi ammottava, pahasti vuotava haava. Onneksi ylivääpeli
Viljo Markkanen havaitsi rantatiellä valkoisessa villapaidassa hoipertelevan lapsen. Nähdessään mitä oli tapahtunut, hän koppasi pojan syliinsä ja kiiruhti päälaiturille ja hälytti apua. Merivartioston nopea partiovene saatiin apuun ja matka Helsingin rantaan kävi nopeasti. Pelastus oli tosin hiuskarvan varassa.
Myös nuoren aliupseeriperheen vaimon keskenmeno puhutti pitkään. Taas kerran nähtiin, mitä voi tapahtua, kun linnakkeella asuvat joutuvat mottiin ilman kulkumahdollisuuksia. Siihen aikaan ei ollut erillisiä pelastuskoptereita eikä ilmatyynyaluksia. Vasta myöhemmin saatiin linnakkeen käyttöön yksi lumikiitäjä ja hydrokopteri.
Taas kerran lääkintäaliupseeri Toivo ”Topi” Viipuri oli suureksi avuksi ”linnakkeen lääkärinä”. Pystyvän ja osaavan lääkintäaliupseerin rooliin istui kuin luonnostaan ensihoitajan tehtävät. Myös joukko saaren rouvia oli auttamassa nuorta äitiä selviytymään tukalassa tilanteessa. Aikanaan saatiin helikopteri paikalle ja matka sairaalaan saattoi alkaa.
Eräänä syyspäivänä kaksi ylikersanttia sytytti ruutikasaa palamaan. Toinen sytytti ja toinen seurasi sytytyspuuhia sytyttäjän selän takana. Ruutikasa oli melkoinen. Se piti oikeaoppisesti hävittää polttamalla. Sytytyksessä ei ollut ongelmia, sen takasi kasaan lisätty mustaruuti.
Tulipallo oli melkoinen. Sytyttäjän kasvot paloivat pahasti ja teryleenistä valmistettu kenttäpusero paloi päälle. Onnettomuutta täydensi palava nailonpaita. Solmio oli sentään palamatonta materiaalia. Tilannetta tarkkaillut virkaveli selvisi vähemmin vammoin. Taas oli Viipurin Topin antama ensiapu tarpeen ja Merivartiosto antoi kuljetusapua.
1960- luvun puolivälin jälkeen tapahtui Isosaaressa veneonnettomuus. Eräänä myrsky-yönä Iso siviilimoottorivene paiskautui vanhan torpedokoeaseman luona kallioihin ja murskautui. Onnettomuudessa kaksi nuorta naista hukkui ja kaksi miestä pelastui. Muistini mukaan onnettomuuden syynä oli alkoholi ja polttoaineen loppuminen.
Oma poikamme Ari oli syntyä elokuussa 1965 kuljetusveneeseen matkalla Helsingin rantaan. Onneksi en joutunut kätilöksi.
Pukeutuminen ja kuulosuojaus oli puutteellista
1960- luku oli pukeutumisen osalta varsin merkillistä aikaa. Pukuvalikoima oli hyvin kirjava ja pukeutuminen sen mukaista. Suojavaatetuksesta ei ollut puhettakaan. Kaupunkivaruskunnissa kantahenkilökunnalla oli palvelusasuna varuskuntapuku, puku mallia 58 ”rähinäremmin” kanssa. Harvemmin käytettiin enää mallia 36 saappailla ja saapashousuilla. Siihen aikaan niin suosittu keinonahkatakki oli siisti uutena, mutta talvitakiksi siitä ei ollut irtovuorista huolimatta.
Linnakkeilla pukeutuminen oli sekavaa ja usein joukko muistutti ”Rajamäen rykmenttiä”. Suosituin asu 60-luvun puolivälissä nuorilla aliupseereilla oli ruskea, sarkainen kenttäpusero ja harmaat saapashousut tai harmaat suorat housut. Puseron kanssa pidettiin vaalean ruskeaa kenttäpaitaa tai harmaata nailonpaitaa mallia 58 solmion kanssa. Kesäisin pidettiin ulkopalveluksessa kenttäpukumallista työpukua – ainakin jos esimiesten silmä vältti.
Talvileiri ja talviammunnat olivat nuoremman kantahenkilöstön todellisia koetinkiviä. Harva omisti manttelin, mutta tilanne oli pelastettu, jos suhteilla sai varusvarastolta kuitattua varusmiesmanttelin. Varsinainen parannus tapahtui vasta silloin, kun talvileirin asuksi käskettiin lumi- tai maastopuku. Piti vain huolehtia siitä, että sen alle mahtui riittävästi lämmintä vaatetta.
Ennen 1970-luvun alkua Tukkutuote Oy alkoi markkinoida ”kokeiluasuna” harmaata puseroa ja erillisiä housuja. Puku maksoi siihen aikaan kolmanneksen kersantin kuukausipalkasta, mutta moni sen tilasi. Puku oli pehmeä ja paksu. Se piti tuulta ja oli lämmin. Arvomerkki oli vasemmassa olkavarressa. Tämä lämpöpuku oli ensimmäinen ja oikeasuuntaisen askel kohti nykyisiä lämpöpukuja kohti.
Kun erään kerran rykmentin korkeata päällystöä kävi linnakkeella, sai uusi ”kokeilupuku” tuomion. Sen käyttö sotilaspukineena kiellettiin. Pääesikunnasta asti yritettiin saada asialle poikkeuslupa, mutta eipä sitä saatu. Taas kerran huomattiin, kuinka vähän korkea esikunta oli tuohon aikaan kiinnostunut henkilökunnan terveydestä tai toimintaedellytyksistä. Pukua pidettiin ilman lupaa. Linnakkeella asuva patteriston komentaja omasi käytännön esimiestaitoja ja katsoi asiaa sormiensa lomasta.
Se hyöty kokeilupuvun aiheuttamasta jupakasta oli, että linnakkeen varusvarastolle saatiin vanhoja puoliturkkeja, joita sai kuitata käyttöönsä, jos oli kuljetuksen kanssa tekemisissä. Nyt moni kouluttaja alkoikin osallistua erilaisiin väylä- ja kuljetustehtäviin – ja ihan vapaaehtoisesti!
Vaatetusasiat alkoivat parantua vasta 1980-luvulla kun kantahenkilökunta saattoi kuitata varusvarastolta maastopalvelua varten harmaata ”nallehaalaria”. Maastopuku mallia 91 ja siihen kuuluvista pukeneista ei silloin osattu edes uneksia. Monet kanta-aliupseerit ja toimiupseerit ehtivät saada palvelusuran aikana selkä- ja nivelvaivoja sopimattomien pukineiden tai yöpymisvälineiden puuttumisen takia.
On olemassa leirikertomuksia, joissa korkeat esimiehet kielsivät henkilökunnalta muun muassa hetekoiden käyttämisen telttamajoituksessa. Tosin nämä mainitun asiakirjan allekirjoittaneet esimiehet olivat viimeksi yöpyneet teltassa pari – kolme vuosikymmentä sitten, joten reaaliaikainen tuntuma jatkuvaan telttailuun oli jo auttamatta hukassa.
Tämän päivän työturvallisuusmääräykset kovapanosammuntojen kuulosuojauksesta olisivat olleet jo siihen aikaan tervetulleita. Sotilaskiväärit pauke ja kaiku torjuttiin työntämällä pistoolin hylsyjä korviin. Ei ollut lämpöasuja eikä kuulosuojaimia.
Pahinta tuhoa aiheuttivat kuulolle tykistöammunnat. Moni seisoi kovapanosammunnoissa tykin takana tuliasemavalvojana seuraamassa putken suuntaa. Kun kuusituumainen rannikkokanuuna sylkäisi kuulan menemään, lepatti kouluttajan housut kuin myrskytuulessa ja korvat tillittivät vielä pitkään. Monille rannikko- ja kenttätykkimiehille syntyi valikoiva kuulo kuin itsestään.
Työaika oli 24 tuntia vuorokaudessa
Joka siihen aikaan palveli linnakkeella, sai varautua monen vakanssin haltijaksi. Itse toimin peruskurssin jälkeen linnakkeen asevarastonhoitajana. Isosaaren varusmiesvahvuus oli parhaillaan yli 400. Tämän päätehtävän lisäksi toimin muun muassa linnakkeen palomestarina, tutka- ja merivalvonta-aliupseerin sijaisena ja yhteysveneen päällikkönä huonoilla ilmoilla. Yhteysveneittä kipparoi varusmieskuljettaja, mutta huonoissa olosuhteissa otti vastuun joku meistä neljästä kantahenkilökuntaan kuuluvasta, jotka olimme tenttineet asianomaisen pätevyyskirjan Merisotakoulun luokassa.
Työaika oli 24 tuntia vuorokaudessa. Työaikakirjanpitoa kyllä alettiin pitää jo 60-luvun puolivälin jälkeen, mutta korvauksia maksettiin vain sunnuntaitöistä. Muistan, kuinka me nuoret sarkahousut ”saimme” tehdä lähes kaikki päivystävän upseerin sunnuntai- tai juhlapyhävuorot. Vanhemmat aliupseerit eivät juuri pyhäpäivystyksiä tehneet, mutta halu parani heti kun niistä alettiin maksaa pientä pyhätyökorvausta.
Työtuntien kokonaismääräksi kertyi itse kullekin yli 200 tuntia, mutta silloin tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa. Vaikka työaika olikin kovin epämääräinen käsite, niin kyllä silloin olivat voimassa käsitteet virka-aika ja päiväpalvelusohjelma. Ylityötunteja jokainen tasoitti sopivaksi katsomallaan tavalla. Palvelukseen liittyvät tehtävät tuli kuitenkin hoitaa ajallaan ja tuloksesta tinkimättä, oli sitten yö tai päivä.
Muistan, kuinka Isosaaressa sodan käyneet ”kaverukset”, patteriston komentaja everstiluutnantti Esko Laaksonen ja ylivääpeli Joonas Reponen soutelivat verkoja työaikana. Viestimestari souti ja komentaja istui veneen kokassa ruskeassa kenttäpompassa. Itse kiertelin virka-aikana saaren kivikkoisia rantoja haulikon kanssa, eikä siitä kukaan minua koskaan moittinut.
Ajoin vaikeista olosuhteista huolimatta linnakkeella asuminen ja merellinen työ tuntuivat mielekkäältä. Yhteishenki oli hyvä, olimme kaikki arvoon ja säätyy katsomatta samassa veneessä. Lisäksi arvostimme omaa työtämme.
Aikanaan kirjoittaja komennettiin Kanta-aliupseerikouluun, peruskurssille 24. Kurssini alkoi 5.10.1964 ja päättyi Asekoulussa vasta 3.12.1964. Kirjoittajan lisäksi Lappeenrantaan lähtevään yöjunaan nousivat Helsingin asemalla Pekka Aholainen, Osmo Kilpinen, Risto Heikkilä ja Kari Mälkki.
Peruskurssilla jouduin alokkaaksi jo kolmannen kerran: ensin varusmiehenä Uudenmaan Jääkäripataljoonassa, sitten saman joukko-osaston aliupseerikoulussa ja vielä Kanta-Aliupseerikoulussa Lappeenrannassa. Koulun sen aikaista linjaa kuvaa hyvin ensimmäiset kuulemani komennot: – Maahan! Ja toinen: – Ilmavaara! Onneksi hyvin harvat oppilaat ottivat mallia koulun silloisista kouluttajista – vain harvat heistä todella kelpasi esikuvaksi rehdistä ja oikeudenmukaisesta kouluttajasta ja esimiehestä.
Siihen aikaan ei oppikirjoilla ollut vielä kovin suurta osuutta kanta-aliupseerien koulutuksessa. Sen aika tuli vasta myöhemmin. Asekoulu antoi siitä jo hyviä viitteitä.
– – – – – –
Kirjoittaja Olavi Waljakka on pitkänlinjan toimittaja ja luutnantti evp. Puolustusvoimissa hän palveli ensin 1964 – 1986. Tuona aikana oli mm. Ruotuväen kirjeenvaihtajana Golanilla 1981 -82. Vuonna 1994 kirjoittaja palasi takaisin puolustusvoimien palvelukseen toimien aina vuoteen 1999 saakka Uudenmaan Sotilasläänin Esikunnassa tiedotusupseerina ja sotilasläänin tiedottajana. Sen jälkeen Waljakka jatkoi vuoden 2007 loppuun saakka sotilasläänin vuosijulkaisun ”Kotiseudun Puolustajan” päätoimittajana sekä toimitti lakkautettavan sotilasläänin historiikin ”Rannikkosotilasläänistä Kotiseudun puolustajaksi – Uudenmaan sotilaslääni 1993 – 2007”.
Siviilissä Waljakka on avustanut useita sanomalehtiä, toiminut free lancerina YLEssä ja ollut päätoimittajan mm. Hämeen Uutisissa vuosina 1988 – 1993.
– – – – –