Kadettiajan linnakepalvelumuistoja

JUHANI NISKA

Eräs ‘unissakävely’

Merikadettikurssi 27:n seitsemän rannikkotykistölinjan kadettia “Torviseitsikko Otava” suorittivat vuosina 1958–59 linnakepalvelujaksot Merisotakoulun harjoittelu- ja leirilinnakkeella Pirttisaaressa. Me kadetit olimme majoitettuina ns. kadettiparakkiin, punaiseen, valkeilla ikkuna- ja ovipuitteilla somistettuun kevytrakenteiseen parakkiin.

Tupaan mahtuivat mainiosti ja väljästi vuoteemme sekä iso ruokalan pöytä penkkeineen paperi-, ruokailu- ym. hommia varten. Koska parakkimme sijaitsi ns. Kylälahden perukassa, sen sijainti oli tuulilta suojaisa ja ilta-auringon valaisema. Lyhyesti sanoen, niihin aikoihin mitä mainioin majoitustila, paremmasta ei väliä eikä toiveita.

Kouluttajamme, jotka vaihtuivat aika-ajoin opetusaiheiden ja kesälomajärjestelyiden perusteella, asustivat puolestaan ‘merivartiostolahden’ upseeri- ja aliupseeritaloissa, joihin myös keittiövastaavamme neiti Vieno Huttunen oli majoitettu. Venemiehet asuivat YM-veneessään, joka ollessaan paikoillaan mm. varoveneenä kiinnitettiin linnakkeen päälaituriin. Tämän tarinan aikoihin muistelisin silloisen yliluutnantti Jukka Karvisen olleen vetovastuussa.

Liekö ollut maanantai- tai tiistaipäivä, joten sunnuntailomamme painoi vielä olemuksissamme. Toteutettuamme hyvään sotilastapaan periaatetta, että “sotilas syö paljon ja nopeasti” vetäydyimme lounaalta kiireen vilkkaan kämppäämme, kello pantiin soimaan ja niin pantiin “kuplat peilaamaan” eli tykkitasainta mukaellen asetuimme vaaka-asentoon. Ei siinä unilääkkeitä kaivattu…

Kohta, aivan liian aikaisin, kello soi ja epäkiitolliseksi tehtäväkseni jälleen kerran tuli käskeä linja ulos ja liikkeelle kohti patterialuetta, missä meillä piti olla jokin asekalustoon tai keskiötoimintaan liittyvä harjoitus. Jonoon ja ‘Ilman tahtia, mars seuratkaa!’ ja niin kadettijoukko taapersi silmät enemmän tai vähemmän ristissä eteenpäin vain havaitakseen, erityisesti kärjessä kulkeneen linjan vanhimman ällistykseksi ja muidenkin yllätykseksi, että saaren keskialueen sijasta olimme pitkän itäisen “Makkaraniemen” kärjessä.

Emme keksineet muuta selitystä tapahtuneelle, kuin että eräitä aikaisempia harjoituksia oli pidetty mainitussa niemenkärjen maastossa ja enemmän unessa kuin hereillä oleva ryhmämme kulki lihasmuistin varassa puoliunessa sinne. Sanomattakin on selvää, että nyt tuli kiire ehtiä käsketylle harjoitusalueelle. Ripeä liikunta karisti unet silmistä ja nyt sirkeäsilmäinen joukko ilmoitettiin harjoituksen johtajalle, tai pikemmin valvojalle, sillä me kadetit pidimme usein eri aiheista harjoituksia ja luentoja toinen toisillemme. En muista, että mitään ekstraharmeja olisi tästä lievästä myöhästymisestä meille koittanut.

Muonapulmia

Keittäjämme, neiti Vieno Huttunen oli hiljainen puurtaja. Hänen laittamansa viikon vakioruokalista ei häikäissyt valikoimillaan, mutta ymmärsimme sen, ruoka tehtiin soppakanuunassa tai keittiöparakissa linnakkeen “paraatikentän” laidalla, muistaakseni.

On myönnettävä, että hyvästä ruokahalustamme huolimatta ihmettelimme, että maanantaista perjantaihin lihakeitto oudosti muuttui eriasteisten luukeittovaiheiden jälkeen lähinnä peruna- tai juureskeitoksi. Kun näimme, miten huolestuneen näköisenä neiti Huttunen patansa toi tarjolle, emme nähneet syytä marista asiasta hänelle. Kouluttajamme saattoivat (silmissämme rahamiehinä) täydentää muonaansa saaren kaupan tarjouksista, mutta ei sitä kadettia ainakaan joukossamme ollut, jolla olisi lomakulunkien jälkeen semmoiseen varaa. Hyvä jos tupakassa pysyi – siihen aikaan sitä pahetta ei mitenkään paheksuttu – savukkeet ja kadettiveli Heikki “Hessu” Kavelan piippu kärysivät, tupakkatauko oli siis taukolajien tunnetuin ja yleisin muoto.

Eräänä päivänä harjoituksen aiheena oli suuntakehämurtoviivamittaus ja, jotta kotipaikkaetu ei helpottaisi meitä liikaa, kouluttajamme yliluutnantti Jukka Karvinen oli valinnut operaatioalueeksi Onaksen saaren. Sinne siis YM:mme putputti reipasta 8-10 solmun vauhtiaan.

Koko matkan ajan olimme kiiluvin silmin vahdanneet isoa pahvilaatikkoa, johon neitimme oli sanojensa mukaan laittanut makkaravoileipiä ja kuten luulimme, muuta muonaa. Ohjaajamme lähtiessä arvatenkin omiin maastontiedusteluihinsa totesimme, että itse asiassa pieni murkinahetki olisi enemmän kuin sopiva pahimpaan hätään. Jaksaisimme mitata sitäkin reippaammin.

Järkytyksemme oli sitten hirvittävä, kun totesimme, että kullekin retkelle osallistuvalle oli varattu lounasmuonaksi yksi ohut leipäviipalepari, välissä varovaisesti voita (siihen aikaan toki) ja yksi makkaraviipale. Niin iso laatikko ja niin vähän purtavaa!

Niillä eväillä ei kovin pontevasti mittailtu ja mielet harmaina sekä vatsat kurisevina keskityimme ensisijaisesti mustikoiden ahkeraan keräämiseen ja syömiseen. Siitä J.K. oli meitä erityisesti varoittanut palvelusaikana tekemästä. Suupielet ja sormet olivat mustikassa, koordinaatit lähes eksyksissä. Ei siis ihme, ettei myöhemmin meidät yhyttänyt harjoituksen valvoja paljoja kiitellyt, taisi jakaa teräviä moitteita. No, nälkähän hänellekin oli tullut ja taisi hetken kuluttua tulla siihen lopputulokseen, että mustikoiden syönti nälkään oli ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää. Siis mittaus loppuun ja “kotiin” kadettiparakille.

Mikäs oli syynä näin kitsaaseen muonitukseen “Torviseitsikko Otavalle”? Syypää ei siis ollut nti. Vieno Huttunen, vaan MeriSK:n silloisen huoltopäällikkö, majuri K. A., joka myöhemmin eräässä yhteydessä, taisi olla vuoden 1959:n loppupuolella, julkisesti ja varomattomasti kehui, kuinka hän oli säästämällä meiltä, 7+ mieheltä muonapäivärahoja sai siirrettyä varoja muonittaakseen sitäkin paremmin suurempivahvuista kadettilaivaa… Sain tilaisuuden rt-linjan vanhimpana kahden kesken lausua hänelle, että mielestämme menettely oli sangen sopimaton ja loukkasi pahoin keskinäistä tasa-arvoisuutta, joten ei paranisi jatkaa tuolla linjalla.

Myöhemmin ilmeni minulle tarve vaihtaa lomakavaijipukuni housut, jossa tarkoituksessa kävin, tosi lyhyeksi jääneeksi hetkeksi, huoltopäällikön huoneessa. Onneksi sieltä saamani vauhti oli niin kova, että lensin sattumoisin saman tien kersantti Tuiskun tarkasti hallitsemalle varusvarastolle. Tilanteeseen tutustuttuaan hän reilusti vaihtoi vanhat uusiin. Kiitos hänelle!

Tykkitiedustelu suhdetoimintana

Pirttisaari oli viehättävä saari, jonka alku- ja pääväestö, tohtisiko sanoa alkuasukkaat, olivat ruotsinkielisiä. Heidän tunteensa eivät suinkaan aina olleet erityisen lämpimät puolustusvoimia ja sen edustajia kohtaan. Puolustusvalmisteluihin liittyneet pakkolunastukset korvensivat vielä mieliä. Kesälomailijat olivat tässä suhteessa jossain määrin ymmärtäväisempiä.

Kun asenteiden nuivuus ilmeni monin tavoin, joskus hienovaraisesti tai sitten ei, oli “Torviseitsikko Otavan” aika tehdä jotakin. Sitä ennen oli ollut tiukka tilanne saaren tanssilavan luona, joka kuitenkin rauhoittui, kun väelle siellä ilmoitettiin kylmän rauhallisesti, että ellei ilmapiiri muutu, niin tanssilavalle heillä ei jatkossa ole asiaa. Lava sijaitsi näet valtion maalla. Se kärhämä loppui siis siihen.

Pahempi asenteellisuus, mm. saaren kaupan selvä palveluhaluttomuus, asiakkaiden mielenosoituksellinen poistuminen, kun suomenkieliset kadetit tulivat asioimaan, nyreät katseet ja mutinat kertoivat omaa kieltään. Kaikki nämä erikseen ja yhdessä raapivat herkkiä kadettien tuntoja, kun nämä parhaansa mukaan harjoittelivat valmistautuaakseen tuleviin tehtäviinsä yhteisen Isänmaan palveluksessa ja Pirttisaarenkin puolustuksessa.

Oli ilmiselvää, että asialle pitää tehdä jotakin. Pohdintojen jälkeen päädyimme mielestämme loistavaan ajatukseen. Isketään tavalla, joka horjuttaa saaren kauppiaan tasapainoa, sillä hän oli “Pro Pörtö r.f.”-seuran mahtimiehiä ja silmäätekeviä. Hänen asenteensa heijastui ja vaikutti laajalti.

Eräänä päivänä suuntakehämittauspartio siis lähti tyyriin näköisenä mittaamaan kartoin, tasoin ja mittausjalustoin, taisipa korkeuslattakin olla mukana. Suunta vei kohti kaupan lähellä olevaa kalliokumparetta, jonka laella sitten häärimme hyvin tieteellisesti ja salamyhkäisesti. Kiikaroitiin, vaakitettiin, papereita ja karttoja selailtiin ja aivan oikein, kohta kauppiaan uteliaisuus voitti. Hän tuli paikalle ja hetken seurasi huolestuneen näköisenä meidän kadettien toimia. Viimein hän kääntyi sitten tietämänsä mukaan ruotsinkieltä hyvin hallitsevan linjan vanhimman puoleen saadakseen tietää, mihin tällä puuhailulla oikein pyrittiin.

Seurasi varsin vaikea vaihe. Linjanvanhin vetosi tiukkaan luottamuksellisuuteen, ettei peräti salassapitomääräyksiin, mutta tiputti siinä sivussa “vahingossa” toteamuksen, ettei linnakkeen tykistöjärjestelmä suinkaan ole vielä valmis. Siitäkös karmea oivallus syttyi pakkolunastusten kurjuutta aavistavan kauppiaan päässä. Vai tykkiasemaa ne kanaljat mittailevat hänen kauppansa porstuan viereen! Sehän on vallan hirmuista eli hemskt!

                  -Onko se ainoa sopiva paikka?

                  -No, ehkä ei, mutta vallan sopiva kuitenkin.

                  -Kuka asiasta päättää ja kenen ehdotuksesta? 

                  -Toki  ylemmät, korkeat esimiehet, jotka ovat panneet meidät tiedustelemaan,                               kaiketi meidän ehdotuksemme tulee siinä painamaan paljonkin(!).

Tässä vaiheessa hiki helmeili jo kauppiaan otsalla ja hän tiedusteli, onko nyt aivan pakko juuri tähän panna tykki, sehän vaikeuttaisi saarelaisten elämää ja hänen kaupankäyntiä, emmekö voisi olla niin ystävällisiä ja kilttejä, että suuntautuisimme toisaalle. Vastasin, että paikka on sopiva ja meillä ei ole mitään varsinaista syytä olla ehdottamattakaan sitä, kun se löytyi näin vaivattomasti ja helposti. Eihän meillä ole syytä murehtia saaressa oleskeleville tulevia epämukavuuksia vallankin, kun emme ole kokeneet olevamme saarelaisten taholta aina erityisen tervetulleita.

Keskustelu aaltoili tovin aikaa. Totesimme, ettei hanke ole mitenkään tämän päivän asia, ajan kanssa asiaa tutkiessa voi hyvin ilmetä muukin sopiva paikka… Itse asiassa eräs paikka voisi kyllä sekin sopia, muttei se ollut yhtä hyvä linnoituksellisesti kuin tämä.

Kauppias totesi tällöin, että jos ja kun näin on, niin tottahan toki herrat kadetit voivat luottaa nyt häneen, että kohteluun tulee muutos parempaan. Sen hän uskaltaa luvata. Tervetuloa vain asioimaan, eihän toki “Pro Pörtö”-seura suinkaan mikään ‘Ku-Klux-Klaani’, heh, heh, ole. Emme mekään mitään neekereitä olla totesimme. Ei, ei, hän kiiruhti lisäämään, en toki tarkoita tällä, että puolustusvoimain väki mitään mustaihoisia ole, ei suinkaan. Samanlaisiahan suomalaisia tässä vain ollaan, kieliongelmat tuppaavat vain joskus sotkemaan asioita.

Kohtelu oli moitteetonta vastedes. Sellainen se herran pelko oikein istutettuna taitaa olla. Esimiehemme hymyilivät hieman vinosti, kun teimme heille temppumme tiettäväksi. Hekin olivat huomanneet ilmaston muutoksen parempaan päin. Piti silti varoa, ettei bluffimme paljastuisi. Voimme myöntää, että välillä oli vaikeaa pitää ilmeet kyllin vakavina. Lopuksi molemmat osapuolet voittivat, kauppiaan porstuan edustalle ei tykkiä tullut ja suhteet normalisoituivat. Se oli kaikille pienoinen voitto yhteisessä saariyhteisössämme.

Viipurinsaaren partiotytöt

Varma huhu kertoi, että Pirttisaaren lähelle olevalle saarelle oli saapunut partiotyttöjä leireilemään. Koska suurempaa onnea ei paikallisten harvalukuisten tytärten kanssa ollut päässyt tulemaan, niin nuorten miesten kaihon herättämiseksi ei paljon yllytystä tarvittu.

Oli kaiken lisäksi sattunut niin mukavasti, että silloinen kouluttajamme, kapteeni P. Silvast oli saanut hankituksi itselleen ja meille kadeteille arvatenkin soutuharjoitteluksi veneen, taisi peräti olla ns. valasvene. Harmittava takaisku oli, että vene oli ‘merivartiolahden’ rannassa ja siten kouluttajamme ikkunoiden alla. Arvelimme sitäpaitsi, ettei venettä varmaankaan ollut hankittu meidän kadettien, siis ‘Torviseitsikko Otavan’ tyttöpartioleirivierailuja varten.

Päivän edetessä kutka kasvoi kovemmaksi ja illalla olimme kaikki valmiit koviin mutta taitaviin otteisiin. Veneen soutaminen koko Pirttisaaren ympäri pohjoisen tai etelän kautta hylättiin kuitenkin kelvottomana ajatuksena. Siinähän menisi ikä ja terveys!

Aikamme pähkäiltyämme tilannetta totesimme, ettei vene itsestään ylittäisi em:n lahden ja kylälahtemme välisen kannaksen korkeahkoine kallioselänteineen asettautuakseen sitten nöyrästi käyttöömme. Ei tullut liioin kuuloon, että missään operaation vaiheessa veneen siirto-operaatio paljastuisi haltijalleen. Toisaalta, päivällisen jälkeen oli syytä olettaa, että kunnioitettu esimiehemme ottaisi ansaitut nokoset ja silloin voisimme iskeä.

Kuin aaveet me kadetit tummansinisissä merikadetin laivapalvelusasuissa hiivimme varjoissa kannaksen poikki, laskeuduimme varovasti aivan mataliksi ja matelimme rantahiekassa veneen luo. Köysi irti ja vene kadettien olkapäille: ihmeen kauniisti vene lipui hiekan poikki ja peitteiseen maastoon tullessamme saatoimme jo kohottautua ylemmäksi ja vauhdilla kantaa vene ‘Kylärantaan’ kadettiparakkimme eteen. Vaikea temppu onnistui, kukaan ei perään huutanut.

Seurasi iloinen ja jännittynyt soutu pitkin kylälahtea ja sitten kaarto etelärannan ohi. Kohta olikin leirisaari edessämme. Entä nyt? Voimmeko olla varmoja iloisesta vastaanotosta? Huoli hävisi nopeasti. Pari pientä partiotyttöä näki lähestymisemme, kipaisivat pois ja kohta oli rannalla kulkuamme opastamassa reippaita varttuneempaan teini-ikään ehtineitä partiotyttöjä, monilla vartionjohtajan ja johtajapartiolaisen arvomerkit (tämä oli ennen kukkaiskansan ja hippipartioinnin aikaa) puseroissaan.

Meille esiteltiin innokkaasti leiriä, tosin käskettiin olemaan hiljaa ja varovasti, näytettiin teltat ulkoa ja sisältä sekä valitettiin ajan joskus käyvän pitkäksi ‘pikkulikkojen’ kanssa. Kuuntelimme tuota suut messingillä ja vesi kielellä. Olisikohan nyt meidän onnemme koittanut, iloisia tyttölapsia, toivon mukaan partiolupauksensa joka kohdalta sisäistäneet ja näin monta. Kuumia katseita yritettiin viritellä puolin ja toisin, mutta sitten idylli rikkoontui. Joku pois häädetyistä ‘pikkulikoista’ olikin mennyt kielimään tulostamme ja maailman täytti julma ja raivostunut huuto. Leirin johtaja, kiukkuinen paikalle törmäävä daami johtajanasussaan ei ottanut korviinsa ainuttakaan vilpitöntä ja uskottavaa selitystämme, mitä meillä merikadettihulttioilla oli hänen tipustensa kanssa tekemistä. Mars, mars, veneeseen!

Mikäs auttoi, veneeseen menimme ja yritimme koukata uuteen rantautumispaikkaan, jonne uudet ystävättäremme meitä ohjasivat. Mutta turhaan, pöheikkö kahahti ja esiin ryntäsi lähes tulta syöksevä johtajatar, joka puolustusvoimain komentajaan, vanhaan hyvän tuttuunsa ja moniin ministereihin vedoten ilmoitti järjestävänsä meidät tosi liemeen, ellemme häviäisi ikuisiksi ajoiksi hänen suojattiensa luota. Nämä puolestaan lähettivät johtajattarensa silmän välttäessä lentosuukkoja ja ojentelivat käsiään, kuten eräässä eeppoksessa niin kauniisti kerrotaan najaadien merenkulkijoita houkuttelevan.

Elokuun ilta tummeni, tuuli oli asettunut kokonaan, valtava kuu loi siltaansa ja erään uuden kokemuksen saaneet kadettiveljet soutelivat hiljakseen kotilahdelleen. Ei aikaakaan, kun Uolevi “Jallu” Tirronen tapaili haikeita eikä aina niin salonkikelpoisia lauluja, joihin kaikki yhdyimme. Valot syttyivät taloissa ja kesämökeissä ja taputukset seurasivat hidasta etenemistämme mustan veden läpi kuun hopeisessa valossa.

Veneemme keulan karahtaessa kadettiparakin rantaan pimeydestä kuului tuttu ääni: “Hyvää yötä, herrat kadetit”. Vastasimme toivotukseen ja syöksyimme salamannopeasti parakkiimme ja sytytimme Petromax-lamppuumme. Hetken kuluttua nopeimmat meistä olivat suoriutuneet iltatoimistaan. Sen verran illan taika kuitenkin vaikutti, etten itse voinut jättää kokeilematta, vieläkö ‘pensionaatin tytöt’ pysyvät lujina. Pusero päälle ja pyrynä ulos polulle, jota kuunvalo hieman valaisi. Mutta, tuskin parikymmentä metriä edettyäni puitten varjoista kuului tuttu mairealla äänellä lausuttu toivotus: “Hyvää yötä kadettikersantti Niska”. Täydessä juoksuvauhdissa hyvän yön toivotus ja yhtään hiljentämättä 180 asteen käännöksellä takaisin kadettiparakkia kohti. Niin tyssäsi sekin yritys ja kuu-ukon kuunneltavaksi jäi sikeästi päivän tapahtumista ja tapahtumattomista uneksivien kadettien kuorsaukset…

Todettakoon, että ymmärtäväinen esimiehemme ei aamulla katsonut tapahtuman ansaitsevan muuta kommenttia, kuin että onnistuimme sotkemaan hänen vierailusuunnitelmansa ja että leirin johtajatar on niin kova luu, ettei kannata yrittää toistamiseen mitään. Ensin mainitusta asiasta lausuimme olevamme pahoillamme ja toisesta asiasta olimme samaa mieltä.

Pioneeritöitä

Kaiken muun tykistöllisen ja sotilaallisen koulutuksen ohella ohjelmaamme kuuluivat pioneerityöt. Koska olimme rannikkotykistön kadetteja ja olimme jo Santahaminan Kadettikoulun leivissä kaivelleet poteroita lentokentän hiekkaan ja kaikkialle muuallekin, niin ohjelmassa olivat nyt kantalinnoitteet ja kirvesmiestyöt.

Ensin mainitussa puuhassa meillä oli kouluttajana ylivääpeli Kurki, todellinen katajaisen kansan edustaja, osaaja ja kokenut tekijä. Hänellä oli rautainen kokemus mm. louhinnasta ja mikäpä kadeteille paremmin sopisi työmaaksi kuin 152 50 T:n rannikkokanuunan tykkiaseman louhinta.

Siinä me saimme tehdä, ei vain tuttavuutta vaan kovia ja pitkiä työpäiviä Pioneer- ja Valmet 10-porakoneiden kanssa. Ensin mainittu oli polttomoottorilla toimiva kevyehkö kallioporakone ja “kymppi” todellinen louhijan paineilmaporakone. Opimme laatimaan poraus- ja louhintasuunnitelman, mittaamaan ja merkitsemään sekä ennen kaikkea poraamaan ja tapittamaan louhintareijät. Porat rätisivät, ilmassa leijui murtuvan kiven haju ja joka paikkaan tunkeutuva kivipöly, aurinko hehkui ja hiki virtasi. Hyvä puoli oli se, että työskentelimme ‘urakalla’ pitkiä päiviä, joten saatoimme lähteä maalikylille jo perjantai-iltana lepäämään.

Vihdoin koitti odotettu hetki, kun laturin tietotaidot ja paperit omaava kouluttajamme oli sullonut suunnitelman mukaisesti dynamiittipötköt reikiin, nallittanut ne ja vetänyt sähkösytytyspiuhat räjäyttämispaikkaan. Siellä hän yhdisti johdot itse rakentamaansa ‘pirunviuluun’ eli laitteeseen, jolla saattoi metallikapulalla vetäen panna panosten momenttinallit räjähtämään ajallisesti tietyssä rytmissä. Ei ollut näet sotavaltiolla varaa käyttää erilaisin hidastuksin varustettuja sähkönalleja…

Akku kiinni, väki suojaan ja määrätietoinen veto. Kallion täristäessä ja räjähdysten ryskeessä lähtivät nopeassa tahdissa ensin tykkikäytävän etumaisemmat kivet, sitten sisemmät kivet ja viimeksi varsinaisen aseman kivet edellisten räjähdysten avaamaa purkausväylää ulos maastoon kuin tykillä tai pikemminkin haulikolla ammuttuna. Tämä juuri oli koko tekniikan tarkoitus: säästää rusnausvaivoja, vaikka kyllä sitä kiveä jäi perässämme tulevalle rusnausporukalle aivan kylliksi.

Yleisesti ottaen ammattimiehen johdolla saimme osuutemme hoidettua ja loppuelämämme ajaksi jäi kunnioitus kivityömiehiä kohtaan. Kun on itse pari viikkoa pidellyt ‘kympin’ sarvista kiinni niin, että tuore maito muuttui hetkessä tärinästä kokkelipiimäksi, osaa arvostaa rannikon linnoittajia.

Mainitsin laiturin erääksi työkohteeksemme. Aivan oikein, saariin täytyy osata rakentaa veneille laiturit, joten sellaista mekin ryhdyimme työstämään. Meille oli varattu jokin määrä puunrunkoja tai -rankoja, joita ensin muotoilimme suorareunaisiksi hirsien näköisiksi parruiksi. Suunnitelma edellytti yksiarkkuisen laiturin aikaansaamista parakkimme rantaveteen. On todettava, ettei joukossamme ollut oikein ketään kirvesmieheksi katsottava. Jo ristisalvoksen mieltäminen tuotti lieviä ongelmia ja niiden veistäminen – hyvästä yrittämisestämme huolimatta – ei johtanut esi-isiemme silmiähiveleviin taidonnäytteisiin. Yhtä kaikki, ennen Pirttisaaresta poistumistamme saatoimme jättää rakennelman, jota hyvällä sydämellä ja heikolla näöllä ynnä arvostelukyvyllä varustettu sisämaan asukas voisi erehtyä kutsumaan laituriksi.

Yleiseksi onneksi yritteliäisyytemme tulos ei jäänyt pitkäikäiseksi. Perässämme tuli kanta-aliupseerikurssi, jolla käden taidot olivat toista luokkaa kuin meillä. He purkivat kyhäelmämme, hankkivat kunnon tukkipuita ja käyttäen materiaalia taidolla saivat kunnon laiturin aikaan.

Olivatko kouluttajamme tilanteesta pahoillaan? Eivät laisinkaan, vaan sanoivat, että joskus on hyvä ottaa turhat luulot pois nuorilta teoreetikoilta, joilla peukalo sojottaa tukevasti keskellä kämmentä. Saimme silti oivan näkemyksen siitä, miten salvokset pitäisi tehdä. Osasimme sitten jatkossa uramme aikana paremmin arvostaa käytännön työn taitajia.

Olen kiitollinen silloisille kouluttajillemme. He pyrkivät varustamaan meidät valmiuksilla, jotka tiukan paikan tullen saattaisivat osoittautua sangen tarpeellisiksi. Takana olivat mm. heidän sotien ajan kokemuksensa, jolloin he oppivat käytännön kovassa koulussa, miten esimerkiksi raskas rannikkopatteri nopeasti ryhmitetään uusiin, neitseelliseen maahan tehtyihin tuliasemiin. Siinä tarvittiin niin kivi- kuin kirvesmiehen taitoja ja näiden miesten työnjohtokykyä. Mitä paremmin itse hallitsee asiat, sitä paremmat tulokset kaikkien kannalta. Itse tekemällä oppii.

Aselajioppia

Koko linnakepalvelujakson aikana käytäntö ja teoria vaihtelivat. Saimme paitsi linnakkeen puolustustaistelun suunnittelutottumusta niin myös harjaannusta sen ilma- ja pinta-ammuntajärjestelmien maalien mittaustekniikoissa ja mittausjärjestelyiden suunnittelussa, ampumaopissa, -tekniikoissa, ammunnan valmistelun eri tehtävissä, keskiön ammunnan laskentamenettelyt ja -toiminnan eri ampumamenetelmissä sekä tarvittavien viestiyhteyksien, kaapeli- tai radioyhteyksien suunnittelussa.

Patteriryhmäkäsite eli kyky yhdistää useiden rannikkopattereiden tuli samaan maaliin saman tulenjohdon alaisena teki tuloaan. Kun kukin ampuva tuliyksikkö tarvitsi mittausarvot (suunta ja etäisyys maaliin) ja tulenjohtajan tuli- ynnä korjauskomennot tähystäjän antamien havaintojen ohella, niin toimivien viestiyhteyksien suunnittelu nousi arvoon arvaamattomaan. Merikaapelit toimivat yhteyksien runkona ja niiden tuli päättyä toimipaikoilla sijaitseviin kytkintauluihin. Etukäteen suunnitellut ja yhdellä sanalla käskytetyt järjestelyt oli tarkoitus luoda pistämällä kytkentänkaapelit ao. reikiin (vrt. “Sentraali-Santra”) ao. “järjestelystä” tehdyn kytkintaulukohtaisen kaavion mukaisesti.

Asiassa oli vain pari toiminnallista hankaluutta. Jos yksikin piuha meni jollain kytkintaululla väärin, niin siitä pisteestä alkaen järjestely ontui tai epäonnistui. Piti olla tarkkana. Lisäksi siihen aikaan ei näitä kytkintauluja ollut jakaa, ei ainakaan Pirttisaaren sisältävälle sodan ajan yksikölle! Mitä nyt eteen? Siihen esimiehillämme oli oiva ratkaisu, joka pelasti koulutuksen läpimenon. Saimme jokainen tehdä paksusta pahvista kytkintaulun näköiskappaleen oikein sijoitettuine reikineen ja naruin yhdistämiä naulapareja kytkinkaapeleita markkeeraamaan. Siis loimme viestijärjestelmän kytkentäsimulaattorin – ennen kuin koko sanaa edes tunnettiin. Vielä tänä päivänä osaisin luoda uhka-analyysiin, mittaus- ja ampuma-alapiirroksiin sekä eri tulenjohtomenetelmiin ja viestiyhteyksiin perustuvan toimivan järjestelyn, joten oppimistulos rajoitteistaan huolimatta oli hyvä.

Mikä selittää tällaisen koulutuksellisen onnistumisen? Selitys löytynee korkeatasoisista kouluttajistamme (P. Silvast, A.Kajaani, M.Lappalainen, J.Karvinen vain muutamia mainitakseni), jotka vaivojaan säästämättä ja tuntejaan laskematta opastivat meitä kädestä pitäen omaksumaan erityisesti rannikkotykistön liikkuvan maalin ampumiseen kehitetyt korkeatasoiset menetelmät. Meistä kehittyi todellisia rt-fanaatikkoja. Yötä myöten saatoimma harjoitella eri tulenjohtosuoritusten finessejä, laskea paikallisampumataulukoita, kinata kyseenalaisiksi kokemistamme kohdista ja teknisistä ratkaisuista. Totean näin jälkikäteen monet myöhemmät rt-polvet nähtyäni, että paljosta ‘Torviseitsikko Otavaa’ voidaan syyttää, muttei koskaan puutteellisesta ammattitaidosta. Hyvä opetus ja intohimoinen paneutuminen vaikeidenkin ongelmien ratkaisuun tuotti nähdäkseni mainion sadon. Me todella sisäistimme ammunnan.

Mihin muuhun kuin opintoihin viikon kerrallaan kieltämättä askeettinen, yleisesti ottaen maallisista kiusauksista vapaa kuusipäiväinen erakkoelämä, jossa työskenneltiin ani varhaisesta ilta myöhään, voisi kadetin johtaa?

Rannikkopuolustuksellisia pohdintoja

Kysymystä, miksi olimme päättäneet ryhtyä rannikkotykistö- emmekä laivasto- tai muun aselajin vakinaisen väen upseereiksi ja siis uramme alkuvaiheessa rt-kadeteiksi, puntaroitiin aina silloin tällöin kadettiparakissa. Asialle antoi lisäryytiä aikaisemmin tapahtunut rt:n ja laivaston pesäero, jossa laivasto monopolisoi itselleen ‘merivoimat’-nimen ‘laivaston’ sijasta. Ensin mainittu oli aikaisemmin kattanut rannikko- ja laivastojoukkojen, Merisotakoulun ja laivastoasemien muodostaman puolustushaarakokonaisuuden.

Olimme tietoisia siitä, että laivastoupseerit olivat tunteneet itsensä aiheetta syrjityiksi yhteisessä puolustushaarassa. He halusivat itsenäistyä, maksoi mitä maksoi, ja heillä oli ollut monia taitavia puhemiehiä asiaansa ajamassa. Erityisesti kommodori Pirhonen apulaisineen oli työskennellyt salassa tarmokkaasti esimiestään kenraali Järvistä ja puolustusrevision suositusta vastaan.

Hyvin rakas argumentti hajottajille oli liittoutuneiden suorittama valtava maihinnousu Normandiaan. Hajottajien puuhamiehet tukeutuivat Saksan ns. Atlantin vallin propagandakuviin Calais’en ja vallattujen Kanaalin saarten vahvoista rannikkopattereista, jotka oli alun alkaen rakennettu Hitlerin hellimän Iso-Britannian maihinnousun tulitukiyksiköiksi, ei suinkaan puolustuksellisiksi pattereiksi. Tosiasiassa nuo tuliyksiköt vahvoine linnoitteineen sijaitsivat satojen kilometrien päässä varsinaisesta maihinnousukohdasta ja miksi? Syy oli selvä, ei tuota vahvasti puolustettua rannikon kaistaa vastaan voinut millään kuvitella hyökättävän. Oli siis valittava rannikon kohta, jossa todellisessa mielessä ei ollut varsinaista rannikkopuolustusta paria toimintakykyistä rt-patteria lukuun ottamatta, sen sijaan kyllä rakenteilla olevia tuliasemia ja liikkuviin pintamaaliammuntoihin kelvottomilla sotasaaliskalustoilla, etupäässä suuntauslaitteita vailla olevilla kenttätykeillä varustettuja yksiköitä – nekin sisämaahan vedettyinä ja vailla vaikuttavaa tulitusmahdollisuutta. Sellaista ‘rannikkopuolustusta’ vastaan suunnattiin maailmanhistorian mahtavin maihinnousu – ihmekös tuo, jos se pääsi pureutumaan maihin, tosin esim. Omaha Beach’issä todella raskain tappioin ensi sijassa puolustajan konekivääri- ja kranaatinheitintulessa.

Siis, hajottajien slogaani, ‘rannikkopuolustuksesta ei ole enää mihinkään’, perustui tältä osin täysin valheellisiin väitteisiin. hajottajat eivät suinkaan käsitelleet kysymystä, miksi ihmeessä meidän rannikolle suuntautuisi silloin tai tulevaisuudessa moinen mammutti-invaasio. Eivät he liioin ottaneet julkisesti käsittelyyn maamme strategista asemaa, rannikkojemme luonnetta tuhansine saarineen ja merenkulullisesti vaikeine väylästöineen, ts. kaikki tehokasta rannikkopuolustusta puoltavia tekijöitä.

Hajottajat olivat saaneet Pääesikunnan operatiiviselta ja järjestelyosastoilta aivan toisilla perusteilla Merivoimien hajottamista vaativia kannanottoja. Niiden esittäjät olivat aivan oikein analysoineet talvi- ja jatkosodan taisteluja ja todenneet, että kiperissä tilanteissa rt ja maavoimien yksiköt joutuivat aina taistelemaan yhdessä, laivastoyksikkömme jouduttua useimmiten vastustajan ilmavoimien toimesta tungetuiksi ratkaisupaikoista sivuun ja siis muodostamaan parhaimmillaan eräänlaisen “fleet in beeing’in”… Johtopäätös oli siis selvä, rannikkotykistö piti sisällyttää maavoimiin yhdeksi merelliseen toiminnon erityiskompetenssia omaavana joukkona. Kokemus oli osoittanut, että kaikkien merikoukkausten ja pienmaihinnousujen torjunnassa, joilla aina on itseisarvoaan suurempi merkitys, rannikkopuolustus joutui yhteistoimintaan ensisijassa maavoimien kanssa. Minulle tämä näkemys oli aivan kirkas ja selvä, mutta joukossamme oli toki eräitä jäseniä, jotka mielellään sivuuttivat nämä näkemykset.

Oli miten oli, rannikkotykistöaselaji liitettiin maavoimiin, jossa se oli outo ja uusi tuttavuus. Olihan ennen sotia muilta kuin rt-upseereilta pääsy kielletty linnakkeille ilman Merivoimien silloisen komentajan lupaa. Kaarnajoen raskaan rannikkopatterin olemassaolokin oli yllätys Kannaksen talvisodan joukkojen komentajalle.

Alkoi pitkä ja usein kivulias sopeutumisvaihe, joka vaiheittain 70-luvulla muuttui aselajin kehittämisen kultakaudeksi. Sitä emme silloin vielä voineet edes kuvitella, mutta sen tiesimme, että rannikkopuolustus oli etelärannikkomme tuki ja turva. Onhan Suomen etelärannikon menettäminen aina johtanut sotilaalliseen katastrofiin koko historiamme aikana. Totean, että Sveaborg’in häpeällinen antautuminen tapahtui amiraalin, ei kenraalin ollessa linnoituksen komentajana. Sitäpaitsi, rannikkojamme ovat aikojen kuluessa ahdistaneet viikingeistä alkaen ruotsalaiset, tanskalaiset, saksalaiset, venäläiset, ranskalaiset ja britit, eräitä mainitaksemme.

Useimmille meistä ‘Torviseitsikko Otavan’ jäsenistä vakiintui aiheesta näkemys, että rannikkotykistö oli maavoimien ja puolustusvoimien strateginen aselaji, joka ainoana aselajina oli ilmavoimiemme ohella alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen eturintamassa kesät talvet – tarvittaessa valmiina voimakeinojen käyttöön alueellisen koskemattomuutemme suojaamiseksi. Siihen liittyen merivalvonnan johto ja vedenalaisen valvonnan kehittäminenkin siirtyikin sittemmin aselajimme vastuulle.

Ylpeä tietoisuus aselajimme merkittävästä tehtävästä alueellisen puolustusjärjestelmämme puitteissa teki helpoksi kestää joidenkin laivaston kadettien itsetietoisuuden heidän seistessä “Puupäiden”, “Ruosteensalmen” tai muiden alusten kannella. Tiesimmehän, missä ja keiden käsissä piilee todellinen voima rannikoillemme ilmoitse, meritse ja maitse suuntautuvan potentiaalisen uhan torjunnassa. Rannikkomme puolustusta suosiva luonne ja sen hyväksikäyttö mahdollisimman tehokkaan rannikkopuolustusjärjestelmän kanssa toimii kriisejä ennalta ehkäisevästi ja vapauttaa näin ensisijaisesti maavoimien yksikköjä pitkien rajojemme puolustukseen.

Näitä teemoja saatettiin väsymättä käsitellä majoitusparakissa pitkälle yöhön. Niistä muodostui vaiheittain se yksilöllinen henkinen perusta, jonka varassa kunkin upseerinura kehittyi ja eteni asianomaisen “tähden” valitsemalla tiellä. Olimme myös moraalisesti tyytyväisiä aselajimme puhtaasti puolustuksellisesta luonteesta. Se oli mainio argumentti keskusteluissa 60- ja 70-luvun puolustusnihilistien kanssa. Pätee muuten tänäkin päivänä!