Intissä SLRTR:ssä 15.6.1963 – 10.5.1964

ERIK BÄRLUND 

Varusmiespalvelukseen menin vuoden opiskelusyistä lykkäystä saaneena kesäkuun erässä vuonna 1963 kansakoulunopettajaksi Helsingin va. Opettajakorkeakoulusta valmistuttuani. Alokaskoulutuspaikakseni oli määrätty Isosaari. Se oli siinä mielessä hyvä sijainniltaan, että sieltä oli lyhyt matka Kauppatorin rantaan, vain 10 km, joten lomareissut eivät vieneet kuin puolisen tuntia armeijan veneellä. Toisaalta, tuohon aikaan ei saaresta päässyt lomille kuin virkamies työpäivän jälkeen kotiinsa, vaan lomat todella ansaittiin, ja niitä tuli suhteellisen pitkin väliajoin. Niinollen joskus sitä vähän haikein mielin katseli kaupungin siluettia korkeine rakennuksineen, Stadi näkyi aivan hyvin saarelle asti, ja sitä toivoi lomavuoron jo sattuvan kohdalle.

Omalta kohdaltani lomillepääsy alkoi kyllä tosi lupaavasti. Olin näet pelannut jalkapalloa siviilissä varsin aktiivisesti, ja pääsin heti rykmentin futisjoukkueeseen. Viisi päivää palvelukseen astuttuani pelattiin Suomenlinnassa haasteottelu Vaasan Rannikkopatteristo – Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti, jonka me voitimme everstien ja muiden päälliköiden katsellessa, muun yleisön lisäksi tietenkin. Voitostamme riemastuneena rykmenttimme komentaja eversti Karvinen myönsi yöloman joukkueelle, minä mukaan lukien. Lomallelähtöni tuotti hieman päänvaivaa silloiselle futisjoukkueemme vetäjälle luutnantti Jukka Knuuttilalle, enhän ollut vannonut sotilasvalaa, ja olin muutenkin vielä kouluttamaton ”össeli”. Mutta lomalle pääsin minäkin muiden mukana. Ohjeeksi annettiin käyttäytyä sotilaallisesti ja vetää kättä lippaan aina kun joku sotilashenkilö tuli vastaan. Tupakaverit tietenkin kateellisina ihmettelivät aikaista lomillepääsyäni, olin näet ainoa alokas futisjoukkueessa. Maalivahtinamme muuten pelasi Vesku Loiri, tunnetuksi tullut taiteilija. 

Alokaspatterista jäi mieleen erityisesti vääpelimme Verainen, jota joka ukko kunnioitti ja ehkä vähän pelkäsikin. Ei silti, ihan mukava mies hän oli kun paremmin pääsi tutuksi. Mutta legendaarisia olivat hänen ohjesääntöluentonsa: ” Ja mikäli tätä ohjetta rikotaan, siitä seuraa rrrangaistus!”. Joku vääräleuka keksi hänelle haukkumanimeksi ”Vatsahaava”, ehkä hänen perusilmettään kuvaillen. 

Tutuksi tuli myös kasarmin edessä ollut puistikko. Osasto koottiin kassun eteen riviin, ja jos homma ei sujunut alikessujen mielestä riittävän hyvin, tai oli muuta häikkää, kuului historiallinen komento: ”Tuo edessänne oleva kuusikulmion muotoinen kolmio kolme kertaa myötäpäivään kiertäen samaan muotoon järjesty, mars mars!  vähän ajan päästä… ”Viisi viimeistä tiskiin”. Jalat alkoivat liikkua. Tuohon aikaan varusmiehet hoitivat varuskunnan keittiössä tiskivuorot ja perunateatterissakin löytyi. 

Kun nyt tuli keittiö puheeksi, annan Isosaaren ruokahuollosta erinomaisen arvostelun. Ruoka todella oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Ei saaressa tarvinnut nälkää nähdä. Ilmeisesti haluttiin hieman eristyneestä sijainnista johtuvia pikku ongelmia korvata ainakin sillä, ettei sapuskasta tarvinnut valittaa. Eikä valitettukaan. Kouluttajissakaan ei ainakaan minun kohdallani ollut mitään vikaa. Ryhmänjohtajanamme toiminut alikersantti oli ihan asiallinen kaveri, valitettavasti en nyt muista hänen nimeään. 

Kerran tosin oli tulla vähän kiperä tilanne yhden korpraalin kanssa. Olimme maastossa kaasunaamarit päässä, ja meidät komennettiin mars mars -tahtiin juoksemaan metsin läpi kasarmille. Koska jouduin käyttämään silmälaseja kaasunaamarin alla likinäköisyyteni vuoksi, tuli ongelma: lasit huurtuivat. Otin naamarin pois päästi jotain nähdäkseni, sillä metsä oli täynnä poteroita ja kaivantoja. En halunnut katkoa jalkojani tai niskaani. Tämä korppi alkoi tökkiä selkääni kepillä vaatien juoksemaan naamari päässä kasarmille. Koska häntä ei kiinnostanut ymmärtää sitä, etten näe ilman laseja tarpeeksi hyvin voidakseni juosta metsässä loukkaantumatta, kävelemään kyllä pystyin, kerroin sen hänelle ilmoituksella: Jos ….kele vielä kerran tökkäät selkääni sillä tanan kepillä, tökkään minä nyrkillä turpaasi”. Äijä häipyi edestäni, eikä puhunut minulle enää sanaakaan koko inttiaikanani. Ei myöskään tehnyt ilmoitusta. 

Saaressa oli siihen aikaan myös aliupseerikoulu, johon päädyin 5.8.1963. Laitos oli varsin liikunnallinen kuntomarsseineen ja -juoksuineen, mistä johtuen kutsuimme koulua ”urheiluopistoksi”. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että vaikka olin harrastanut urheilua monin tavoin pienen ikäni, niin koulun loputtua aikanaan olin elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa. Painokin oli pudonnut useita kiloja. Lomille koulusta pääsi vain kuntomarssien kautta. Piti sijoittua riittävän hyvin. Marssit olivat joko henkilö- tai ryhmäkohtaisia. Niitä ei suinkaan kävelty vaan juostiin saaren ympäri. Kierroksia oli 4 – 8 tapauskohtaisesti, siis 10 – 20 km. Kivääri oli aina mukana, joskus reppukin. Tulivat siinä Bulevardi ja muutkin saarta kiertävät tiet tutuiksi. Mutta tosissamme painelimme, koska lomille haluttiin päästä. Ja välillä kyllä laattakin lensi! 

Aliupseerikoulun johtajana toimi majuri J.Härmälä, joka ei kovinkaan paljon tullut tutuksi ainakaan minulle. Hän vaikutti mukavalta, asialliselta ammattimieheltä. Tutummaksi tulivat linjanjohtajat yliluutnantti Simola ja luutnantti Knuuttila, jotka tekivät työtään hyvin innostuneesti. Heidän kanssaan pärjäsi oikein hyvin. Simolalla oli pikkuisen keikarin taipumusta, ja Knuuttila puolestaan oli armoton koiruuksien keksijä. Kerran hän komensi joukkueemme poistumaan 400 metriä taakse, jolloin tietenkin täysillä juoksimme mereen, joka oli 100 metrin päässä harjoitussuunnassa. Emme olleet kuulevinamme ”joukkue, seis!” -karjuntaa. No, silloin oli lämmin kesä. 

Aliupseerikouluttajissa meillä oli monta pätevää miestä, kuten ylivääpeli Klubb, ylivääpeli Kaunela ja ylikersantti Nikkinen. Nikkinen oli mies, jonka komentaessa meitä ykköstykillä ”vaihtoasemasta vara-asemaan”, meinasivat nelostykinkin äijät lähteä juoksemaan. Ääni kyllä kuului kilometrinkin päähän. Kaunela oli tiukka sotilaallinen kouluttaja. Erityisesti on mieleeni jäänyt ylivääpeli Tanu Klubb, sodankokenut mies, joka eli vain Suomen Puolustusvoimille, aivan kirjaimellisesti. Hän teetti kaiken alusta loppuun täydellisyyttä vaatien ja kaiken perustellen. Usein omaan sotakokemukseensa viitaten. Hän ei koskaan teettänyt mitään turhaan. Kuvaava oli, että kun tykkiryhmämme oli saanut harjoitteensa suoritetuksi hänen mielestään tarpeeksi hyvin, hän erään kerrankin sekuntikelloaan katsoen totesi, että olimme suoriutuneet työstä ennätysajassa. Siispä hän ilmoitti, että loppu harjoitusaika voidaan pitää kalliolla vapaata. Ja siinä me istuskelimme kuuntelemassa hänen sotakokemuksiaan. Hän oli erityisen arvostettu kouluttaja. 

Kerran oli joukkueemme telttaleirillä keskellä metsikköä. Ylivääpeli Klubb oli ilmeisesti päättänyt yöaikaan yllättää porukkamme huonosta leirin vartioinnista. Satuin olemaan vartiomiehenä, ja pimeydestä huolimatta huomasin jonkun hiippailevan kohti telttojamme. Hyppäsin puun takaa vierailijan selkäpuolelle, tökkäsin kiväärillä selkään ja karjaisin sotaäänellä ”seis, tunnussana!”. Vasta sitten huomasin kenestä oli kyse. Ylivääpeli tokaisi että ”huh huh, älkää nyt pelästyttikö hengiltä vanhaa miestä!”. Ilmeisesti hän oli tyytyväinen vartioinnin tasoon. Kuulin myöhemmin ollessani Suomenlinnassa , että päästessään eläkkeelle oli sotilasmestariksi ylennetty Klubb samana päivänä päättänyt päivänsä. Työ Suomen armeijan palveluksessa oli tullut täyteen. 

Aliupseerikoulussa toimi myös oppilaskunta, jonka puitteissa saatiin koottua eräänlainen vahvistettu laulukvartetti. Siihen kuului kaiken kaikkiaan seitsemän oppilasta, joista yksi oli porukan pianisti. Minäkin olin mukana tässä ryhmissä, joka esiintyi rykmenttimme tilaisuuksissa. Oli onnellinen sattuma, että tämä ns. kvartetti aikanaan kokonaisuudessaan päätyi Merisotakouluun upseerisivistystä saamaan. Se saattoi näinollen toimia yhdessä reilut puoli vuotta. Upseerikerhot, killat ja muut juhlapaikat tulivat niin tutuiksi laulujenkin merkeissä. Meitä pyydettiin (=usein käskettiin) esiintymiin varsin usein. Tämä tiesi ns. harjoitusvapaita, koska emmehän voineet mennä munaamaan esityksiämme. Oikein mukava juttu! 

Toisenlaisia lauluharjoituksia pidettiin joukkuekohtaisesti varsin runsaasti ympäri saarta tehdyillä marssiharjoituksilla. Laulu alkoi kolmannella askeleella ja kuului ”Rakkaana säilyy rinnassain muisto kaunis kotimaan jne”. ”Muistoja Pohjolasta” ei hevin katoa muististani. 

Ensimmäisen ”jämän” sain hieman erikoisesti. Isosaaren rantakallioilla puhalteli alkutalvesta väliin aika kalsea tuuli ja räntä löi päin näköä. Enkös sitten onnistunut kylmettämään itseni niin pahasti, että kuume nousi aika korkealle. Saaren lääkäri katsoi viisaimmaksi lähettää minut Suokkiin sairaalaan huilaamaan viikoksi. Kieltämättä olin aika pökerryksissä, kun pääsin perille. No, paranin kyllä varsin mukavasti, ja joulukin lähestyi. Sairaalahenkilökunnalla oli pieni ongelma: Mitä tehdä kanssani, kun satuin olemaan juuri jouluaattona ainoa potilas, eikä minulla ollut enää kuumettakaan kuin aavistuksen verran. Päättivät lopulta laskea minut lomille kotiin, kun matkakin oli lyhyt, asuinhan Stadissa. Sain mukaan vähän pillereitä, ja sairaalan vääpeliltä onnittelut korpraaliksi ylentämisestä. Tämä oli tapahtunut edellisenä päivänä. Mikäs siinä, lähdin lomalle, ostin korpin jämät sotkusta, ja parantelin itseni kuntoon kotosalla. 

Aliupseerikoulutuksen jälkeen siirryin 29.11.1963 Isosaaresta Suomenlinnaan Tykistökouluun upseerinoppia saamaan. Kuten koulun johtaja eversti K. Mäkipää totesi, maavoimien upseerikurssi 114:n rannikkotykistölinja oli ensimmäinen kenttä- ja rannikkotykistön yhteisessä sotakoulussa, Tykistökoulussa, toimeenpantu res.upseerikurssi. Koulutuspaikkana olivat Merisotakoulun tilat. 

Rannikkotykistöosaston johtajana toimi everstiluutnantti O. Saari ja kurssinjohtajana majuri M.  Wähäjärvi. Linjanjohtajina toimivat luutnantit P. Uski ja J. Vehmas. Muita kouluttajia olivat mm. sotilasmestari T. Osa, ylivääpeli V. Lehti, sekä vääpelit E. Koivisto ja E. Lepistö. Poiketen aliupseerikoulusta, joissa mm. santsareilla (=varusmiesaliupseerikouluttajat) oli kaamee valta”, ei res.upseerikoulussa ollut varusmieskouluttajia. Koulutus olikin huomattavasti teoriapitoisempaa ja vähemmän liikunnallista kuin Isosaaressa, sen huomasi myöhemmin vaa’alle noustessa.

Erityisen huolenpidon kohteena oli myös tupien ja oppilaiden siisteys ja kaikenlainen muukin järjestys. Lattiat kiilsivät, keskelle lattiaa oli kolalla vedetty ehdottoman suora viiva ja punkat oli purtu kuin vastapestyillä hampailla. Jos ”villakoiria” vähänkin esiintyi, ne ammuttiin heti ja sitten siivottiin… Eräälläkin tupatarkastuksella oli vääpeli Koivistolla esikuntineen käsissä valkoiset puuvillasormikkaat. Auta armias, jos ne vähääkään tummuivat kaappien päällisiä tarkastettaessa! Ja voi wc- vuorossa ollutta oppilasta, jos yksikin tupakantumppi kellui jossain pytyssä! 

Varsinainen sotataitojen koulutus oli kyllä varsin mielenkiintoista ja hyvin matematiikkapitoista. Tämä sai erään oppilaan, vakuutusmatemaatikkona siviilissä leipänsä ansainneen oppilas L. Kaupin riemuitsemaan: Kyll’ tää on helppoo, kun ei ole muuta kuin matematiikkaa”. Tosin kokeiden jälkeen hän raapi päätään ja mä tän näin laskin?” Niin että tulenjohtomatikka saattoi olla joskus vähän kimuranttia. 

Muuten, mikä olikaan suosikki-iskelmä kurssillamme Tykistökoulussa? Se kuului tietenkin ”Oi aika toukokuun… .  Merisotakoulun sijainti Suomenlinnassa helpotti kovasti lomillelähtöä. Verrattuna Isosaareen lomia saatiinkin ruhtinaallisesti, jopa keskellä viikkoa. Lomien myöntämisessä ei mitenkään niuhotettu, jos hoiti hommansa asiallisesti. En nyt muista, lähtikö kukaan oppilaista maitojunalla kesken kaiken kurssilta ulos, ilmeisesti ei. Kaikenkaikkiaan kurssista jäi mieleen aivan positiivinen kuva. 

Tykistökoulun jälkeen kävi minulla hyvä tuuri, kun 6.3.1964 sain kokelaana määräyksen Esikuntapatteriin Suomenlinnaan. Kaikki muut kokelaat sijoitettiin johonkin saareen tai ”kivelle”, niinkuin asia ilmaistiin. Esimiehenäni Eptri/SlRtR:ssä oli kapteeni O Herno, pitkän linjan sodankäynyt mies, joka oli ansioillaan ylennyt aliupseerista upseeriksi. Hän oli tosi mukava esimies, jonka kanssa vain täysi pöljä ei olisi tullut toimeen. Itse sain vapaasti viettää yöni kotonani kaupungissa, ellen ollut päivystysvuorossa. Usein tulimme aamulla kapteenin kanssa samalla lautalla töihin. Pari kertaa tosin jouduin melkoisella vauhdilla loikkaamaan jo rannasta irti olevaan lauttaan, kun lähtö kotoa oli mennyt hieman pitkäksi. Kertaakaan en kuitenkaan myöhästynyt. 

Kapteeni Herno piti yllä tiukkaa järjestystä, mutta myös omiensa puolta tarvittaessa. Jouduin todistamaan kerran varsin raflaavaa tapausta. Pari Eptri:n tykkimiestä oli hommannut jostain ”miestä väkevämpää”, ja he ilmestyivät iltanimenhuutoon melko tuiskeessa ja melskeessä. Tämä oli kuulunut kasarmin ulkopuolelle, ja kun saavuin paikalle, oli täysi rähinä päällä. Joku siviilipukuinen mies oli tullut ovesta sisään ja alkanut kovistella kahta vauhdissa ollutta miestämme. Pojat olivat sitä mieltä, etteivät siviilit meidän kassulla ala nenille hyppimään, ja viskasivat kirjaimellisesti äijän ulos lumihankeen päälleen pystyyn. No, minä otin pojat puhutteluun, ja kysyin heiltä, että tiedättekös te, kenet paiskasitte lumihankeen. Emme tiedä, herra kokelas. Niinollen kerroin heille, että kyseinen ulosheitetty oli Vaasan Rannikkopatteristoa komentanut everstiluutnantti. Poikiin iski pakokauhu, ja he katosivat Suomenlinnan yöhön. Me järjestimme tietenkin etsinnän ja kaverukset napattiinkin (huomattavasti selvinneinä) parin tunnin hakemisen jälkeen kiinni ja pantiin säilöön. Aamulla sai kapt. Herno tulikivenkatkuisen puhelun uloslentäneeltä ev. luutnantilta. Seurasi poikien kuulustelu, puhuttelu ja rankaisu: ”Määrään teille neljä päivää yksinkertaista arestia humalassa olosta palvelusaikana, mutta siitä, että heititte sen siviilin ulos, ette saa mitään!”. Näin kapteeni O. Herno. Pojat osasivat arvostaa. 

Kuten arvata saattaa, oli koulutus esikuntapatterissa varsin leppoisaa Isosaareen verrattaessa. Patterista käytettiinkin nimitystä ”puujalkapatteri” johtuen siitä, että lähes kaikki olivat B-miehiä. Heillä oli joku terveydellinen syy olla joutumatta kovaan koulutukseen. Kuitenkin kaikki yhtä lukuun ottamatta halusivat suorittaa varusmiespalvelunsa kunnialla. Tämä yksi tekeytyi suomeksi sanottuna hulluksi, ja hänet lähetettiinkin sittemmin siviiliin sotilassairaalan kautta. 

Itselleni sijainti Suomenlinnassa antoi hyvän mahdollisuuden etsiä työpaikkaa siviiliä varten. Onnistuinkin jo armeija-aikana hankkimaan sellaisen kaupungilta, ja siviilityöni alkoivatkin heti kotiuttamisen jälkeen. 

Kokelasaikana olin muistini mukaan kolmetoista kertaa päivystävänä upseerina, tehtäväni suorittaa kolmen tunnin välein tarkastuskierros ympäri saarta sijaitsevissa paikoissa. Aseena 

tuli olla mukana pistooli, jossa viisi patruunaa. Kun kokeilin sitä vanhaa Berettaa, tuli vahva epäilys mieleen, että se oli parhaimmillaan heittoaseena. En kerta kaikkiaan olisi uskaltanut ampua sillä louskulla, koska epäilin sen hajoavan käsiini. En siis ladannut sitä kertaakaan kovilla. Onneksi ei tullut kertaakaan eteen tilannetta, jossa olisin asetta tarvinnut. 

Lopulta 9.5.1964 siviilit eivät vain siinnelleet jossain kaukaisuudessa, vaan olivat täyttä totta. Pääsin aloittamaan työni Helsingin kaupungin palveluksessa, sekä sittemmin avioitumaan pitkäaikaisen morsiameni kanssa. Varusmiesaika jätti mieleeni ihan hyvät muistot, mitään ei jäänyt niin sanoakseni hampaan koloon. Olin saanut patteriupseerin koulutuksen. Siviilityöpaikkaa hakiessa upseerikoulutuksella on oma merkityksensä. 

Myöhemmin olen ollut SIRtR:n palveluksessa kertaamassa kahdesti, molemmilla kerroilla patterin varapäällikkönä. Kerran olen toiminut järj.joukkueen johtajana, yksikkönä oli Helsingin Sotilaspiirin Esikunta. Ylennyksen luutnantiksi sain 4.6.1977. Siinä oli lyhykäisyydessään palvelushistoriani Suomen Puolustusvoimissa. Siviilissä tapahtuvaan reserviläistoimintaan en ole kyennyt osallistumaan työni ja monien harrastustoimieni johdosta, mutta voin todeta, että vapaaehtoinen maanpuolustustyö on korkeassa kurssissa arvoasteikollani.