Hetkiä elämästä autiolla ulkolinnakkeella 1980-1991, osa 2/2

ANU VUORINEN, kirjoitettu 2004

Arto kurssilla — hälytyskellot soi

1980-luvulla kokeiltiin Kuivasaaressa erilaisia hälytyslaitteita. Siellä oli maahan upotettua tärinäkaapelia, oli liiketunnistimia ja erilaisia ovi- ja ikkunakoskettimia.

Toimistoon oli asennettu valvontakaappi, mistä näki mikä laite hälytti. Hälytyslaitteet aiheuttivat valtavasti erilaisia vikahälytyksiä. Esimerkiksi kasematin kentälle asennettu liiketutka hälytti lähes joka yö kun haukat metsästivät pienriistaa kentällä ja näin aiheuttivat näkyvää liikettä tutkassa. Osan hälytyslaitteista sai pois päältä mutta esimerkiksi ikkuna- ja ovikoskettimien hälytystä ei saanut. Samoin hälytys tuli aina, jos joku yritti katkaista kaapelia tai murtautua maastossa oleviin hälytyskeskuksiin.

Talvella Arto lähti viikoksi jollekin kurssille ja minä jäin saareen yksin. Hälytyslaitteet kytkettiin pois päältä. Yksin oleminen kun oli ikävää, niin pyysin äitini kaveriksi.  Eräänä iltana katselimme kaikessa rauhassa televisiota kun hälytyslaite pärähti soimaan Hätäännytin ensin hirveästi ja sitten totesin, että pakko on mennä katsomaan mikä hälyttää. Menin toimistoon mutta en löytänyt hälytyskaapin avainta. Palasin takaisin sisälle ja kerroin äidilleni, että on pakko lähteä katsomaan onko saarella joku, muuten en pysty nukkumaan koko yönä. Minua pelotti ja uskon, että äitikin vaistosi sen.

Tuolloin oli aina patteriston esikunnassa päivystäjä ja niinpä soitin hänelle. Päivystäjänä oli Antikaisen Pekka. Kerroin hänelle mikä oli tilanne ja että lähden tekemään vartiokierroksen. Otin Arton pistoolin asekaapista ja toivoin, että kukaan ei vain tule pimeällä polulla minua vastaan. Sanoin Pekalle, että kierros kestää noin kaksikymmentäviisi minuuttia ja jos minusta ei sen jälkeen kuulu mitään niin laittaisi jonkun tarkastamaan tilanteen. Äiti ei antanut minun lähteä yksin vaan hän halusi tulla mukaan. Niin me sitten kaksi naista ja pistooli lähdimme tekemään vartiokierrosta. Onneksi oli juuri satanut uutta lunta, ja kun kiersin saaren, niin näin ettei mistään kohtaa tule tuoreita kengänjälkiä saaren sisäosiin. Ikkunat ja ovet olivat kiinni ja kunnossa enkä näin ollen löytänyt mitään poikkeavaa saarella. Takasin tultuani soitin välittömästi Pekalle ja kerroin kaiken olevan kunnossa. Tässä vaiheessa kerroin Pekalle myös, että minulla oli ladattu ase mukana. Pekka kertoi, että hänellä ei ole ollut pitkään aikaan niin pitkiä minuutteja kun oli minun soittoa odottaessani. Hän oli kokouksessa kun soitin ensimmäisen kerran ja kuulema koko kokousväki oli vain istunut ja odottanut puhelimen pärinää. Kun sitten rauhoittuneena oikein mietin mikä olisi voinut hälytyksen aiheuttaa tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti jänis. Jänikset tekivät lumeen tunneleita, ja kun monet hälytyskaapelit olivat pinta-asennuksia, niin todennäköisesti oli kaapeli osunut jäniksen tunnelin tielle, ja se yritti purra kaapelin poikki niin kuin olisi tehnyt puunoksallekin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Laiva sumusta

Joskus, kun jouduimme lähtemään sumussa ajamaan, aiheutti se aina hieman jännitystä. Ei siksi että olisimme olleet epävarmoja ajamisessa vaan siksi, että näkyvyyden puuttuessa et voinut nähdä keitä muita sumussa liikkuu. Meillä oli tarkat suuntimet ja ajat sekä kierrosluvut jolla kotiin päästiin Santahaminasta vaikka sokkona. Samanlaiset tiedot olivat kaikista tärkeistä reiteistä.

Kerran olimme tulossa Santahaminasta kotiin erittäin sankan sumun vallitessa. Tapana oli, että Arto ajoi ja minä olin keulassa vahdissa kuuntelemassa sumutorvien ääniä. YM-vene oli hidas n. 9 solmua kulkeva ja sillä ei kovin kiivaasti kursseja muutettu ja siirrytty sivuun. Olimme tulleet juuri ulos Kuninkaansalmesta ja kuulin sumusireenin äänen jostain itäpuolelta. Samalla kuulin aivan kuin kokan kohinaa mutta mitään ei näkynyt. Käskin Arton hiljentämään ja jatkamaan pienillä kierroksilla eteenpäin. Yhtä ’äkkiä sumusta tuli näkyviin tumma seinä, joka lipui aivan keulamme edestä kohti länttä. Matkaa ei ollut paljon ja edestämme meni valtavan iso rahtilaiva. Hieman pani sydämen lyömään lisälyöntejä, oli se niin hurjan näköinen ihan vierestä.

Ruumis Pikku-Kuivassa

Eräänä kesänä 1980-luvun puolivälissä ilmoitettiin kahden kalastajan olevan kateissa. Joitakin päiviä ilmoituksen jälkeen Kuivasaaren päälaiturin aallonmurtajalle ajautui kalastajien vene vaurioituneena. Hylystä pystyi päättelemään, että todennäköisesti moottoriin oli tullut vikaa, sillä moottorin konekoppa oli auki. Kalastajista ei näkynyt jälkeäkään. Joitakin viikkoja tämän tapahtuman jälkeen oli tätini miehensä kanssa vieraanamme Kuivasaaressa. Ensin lähdimme naisporukalla kiertämään Pikku-Kuivasaaren rantoja kun vesi oli laskenut erikoisen alas ja se tiesi yleensä mielenkiintoisien esineiden löytymistä rantavedestä. Kiersimme rantoja mutta juuri ennen kuin tulimme saaren kaakkoisrannalle Helka liukastui ja niin oikaisimme suorinta tietä pääsaarelle puhdistamaan hänen jalkaansa saamaa naarmua. Helkan mies Rauno tuli puolisen tuntia perässämme ja hän kiersi koko saaren. Pian meidän jälkeemme hän tuli sisälle ja kertoi Pikku-Kuivan rannassa olevan ruumiin. Pidimme tietoa ensin huulena, koska emme olleet sitä itse nähneet, mutta kun Rauno kertoi missä mies makasi, totesimme hänen olevan juuri siinä kohdassa josta me olimme oikaisseet. Teimme ilmoituksen poliisille ja ei kulunut aikaakaan kun poliisi ja merivartijat saapuivat saarelle. Kävimme näyttämässä vainajan, jonka poliisit pakkasivat pussiin ja lautojen päällä kantoivat pääsaaren laiturille, josta vainaja siirrettiin eteenpäin. Jälkeenpäin selvisi, että kyseessä oli toinen kateissa olevista kalastajista. Toista ei koskaan löydetty.

Lampaat

80-luvun puolivälissä päätimme hankkia lampaita saareen. Ostimme neljä karitsaa, kolme uuhta ja yhden pässin, Pirttisaaresta. Pirttisaarelainen kalastaja toi ne meille saareen ja lampaat kotiutuivat aivan hetkessä. Vielä yksi pässi liittyi joukkoon Vaasasta, missä ystäviemme lammaskatras oli kasvanut jo liian suureksi. Olimme hankkineet lampaat ystäviemme kanssa kimpassa ja tarkoitus sitten oli, että syksyllä ne laitetaan pataan. Lampaat olivat tietenkin koko ajan vapaana ja niinpä ne kesyyntyivät hieman liiankin hyvin.

Aamulla, kun avasi oven, niin välittömästi oli viisi päätä ovenraossa kerjäämässä herkkuja. Yksi intohimon kohde lampaille oli intin näkkileipä. Sitä oli vuosien varrella jäänyt aina leirijoukoilta ja nyt oli oiva mahdollisuus syöttää vanhentuneet leivät pois. Tosin tämä sitten kostautui eräällä leirillä. Huoltomiehet olivat unohtaneet, vaikka olin heitä varoittanut, iltaruokailun jälkeen näkkileipälaatikon ruokalan maastoon. No arvata saattaa kuinka sitten kävi. Lampaat pistelivät koko laatikollisen makoisiin suihinsa ja niin olivat leirijoukot aamupäivän ilman leipää. Arto kirosi lampaita usein tehdessään vartiokierrosta. Hän tunsi, ettei ole mitenkään vakuuttavaa kun hän kävelee saarta ympäri ja perässä tulee viisi lammasta, kolme koiraamme ja vielä hännän huippuna kissa.

Lampaiden alkaessa tulemaan täysi-ikäisiksi oli tarkoituksenmukaista erottaa ne toisistaan. Ensimmäisenä suunniteltiin, että siirretään pässit Pikku-Kuivasaareen, jossa ne ovat veden erottamina uuhista. Arto ja Rauno ottivat pässit kiinni, sitoivat niiden jalat ja nostivat ne soutuveneeseen. Tämän jälkeen ne soudettiin pikkusaareen ja laskettiin irti. Me Helkan kanssa nauroimme katketaksemme kun näimme pässien tulla porskuttelevan aallonmurtajan kautta kahlaten takaisin pääsaarelle, jossa ne olivat ennen miehiä. Se siitä. Pikku-Kuivasaari ei siis tullut kysymykseen ja niinpä päätettiin siirtää pässit Vallisaareen.

Sinänsä se olikin oikea paikka sillä lampaat omisti Vallisaaren henkilökuntaan kuuluvat. Pässit siirrettiin ja ne saivat välittömästi lempinimet ”Jusa” ja ”Masa”. Mistäkö nimet, no uskallanko niitä tähän edes kirjoittaa — tietysti rykmentin ja patteriston komentajasta eli Niskan Juhanista ja Haapalan Matista.

Eräänä päivänä Antikaisen Pekka sitten soitti huolestuneena kun toinen pässi oli ollut kateissa jo jonkun aikaa. Lohduttelin, että saari on suuri ja pässi voi olla ihan missä vain. Päätettiin, että odotellaan vielä päivä ja lähdetään sitten etsimään, jos ei karkulainen ilmaannu itse näkyviin. Seuraavana aamuna soi puhelin ja eräs ystävämme soitti ja kertoi, että hän oli kuunnellut paikallisradioita ja siellä kerrottiin, että Suomenlinnaan oli ilmestynyt pässi, jota nyt sitten hoitokunnan porukka hoitaa. Ystävämme kyseli, että voisikohan tämä olla meidän pässi. Puhelinsoitto Suomenlinnaan varmisti, että meidän vihreä pässimmehän se siellä oli. Vihreän pässin lisänimen se oli saanut vihreästä myrkkymaaliraidasta, jonka se oli saanut selkäänsä veneen pohjamaalauksen yhteydessä. Nyt sitten soitin Pekalle ja kerroin missä karkulainen on. Pekka sitten laittoi Vallisaaren huoltoupseerin hakemaan pässiä K-veneellä. Olisinpa ollut katsomassa kun kaveri virkavetimet päällä talutti pässiä ja vielä sitä kuinka se saatiin K-veneen takakannelle.

Lampaiden lahtaus

Syksyn sitten saapuessa lampaiden kohtalo oli sinetöity ja ne oli lahdattava. Lampaista oli tullut minulle sen verran hyviä kavereita, etten pystynyt olemaan mukana kun Arto lopetti lampaat yksi kerrallaan. Vasta teurastuksen jälkeen menin avuksi ja yhteistuumin nyljimme ruhot. Olimme sopineet laajasalolaisen lihamestarin kanssa, että hän paloittelee meille ruhot. Kauppias ihaili lampaiden lihaisuutta ja olisi halunnut väkisin ostaa meiltä lihaa mutta se ei onnistunut, sillä lihoilla oli jo omistajat.

Kaikki hyötykäyttöön

Lampaiden taljat lähetettiin parkattavaksi ja ihanan lämpöiset taljat niistä tulikin.  Olimme jo ennen lahtausta päättäneet, että suolet pestään ja niistä tehdään makkaraa. Kummitätini Helka on kotitalousopettaja ja hänen oivien ohjeidensa ja apunsa turvin ensin suolet pestiin monen monituista kertaa. Tämän jälkeen valmistimme monenlaista lihamassaa, oli lampaasta ja siasta tehtyä, verestä ja taisi olla yksinomaan siastakin tehtyä. Suolet sitten täytettiin isolla pruutalla, solmittiin ja osa paistettiin ja osa keitettiin. Aivan vieläkin herahtaa vesi suuhun kun muistelen miltä valmiit makkarat maistuivat. Ei saa kaupasta samanveroisia koskaan.

Liinamaan Ilkka näkee ensimmäisen kerran lampaita

Istuin kahvipöydässä kun näin Liinamaan Ilen tulevan päälaiturilta mäkeä ylös kohti kasarmia. Samalla näin, että lampaamme oli myös huomannut tulijan ja koko lauma syöksyi tervehtimään tulijaa. Ile jäykistyi paikoilleen ja nosti kädet ylös. Selvästi huomasi ettei hän ollut tottunut moisiin eläjiin, jotka vielä olivat niin ystävällisiä, että pyrkivät syliin. Minua nauratti niin kovasti, etten kyennyt edes huutamaan Ilelle, ettei niitä tarvitse pelätä. Kun viimein sain itseni ulos ja kerrottua, että lampaat ovat vaarattomia, Ile kertoi, ettei ole koskaan eläessään ollut näin lähellä eläviä lampaita. Tulihan sekin koettua.

Kissa yllättää leirin johtajan

Meillä oli saaressa pieni valkoinen kissanpoikanen Kille nimeltään. Kerran meillä oli saaressa leiri ja varusmiehet seisoivat muodostelmassa vanhan kasarmin edessä leirin johtajan pitäessä heille puhetta. Istuin kotonani kahvipöydässä ja siitä huomasin, että kissamme oli huomannut myös leirijoukot. Se aloitti matalana hiipimisen kohti joukkoja ja oli hauska seurata kuinka varusmiehet näkivät kissan ja seurasivat sen edesottamuksia mutta leirin johtaja ei kissaa nähnyt sillä hän oli siihen selin. Kille hiipi varovasti noin kolmen metrin päähän leirin johtajasta ja otti yht’äkkiä hirveän spurtin ja kiipesi pitkin housunlahjetta ja takin selkämystä johtajan olkapäälle. Kuvitella vain voi kuinka kyseinen henkilö säikähti ja varusmiehillä oli hauskaa.

Hyötyviljelyä saaressa

Saaressa kun oltiin, niin tokihan kävi mielessä hyötyviljeleminen. Oli ihana ajatus jos vaikka saisi omasta maasta perunoita ja porkkanoita. Ongelmana vain oli se, ettei saaressa ollut oikein missään kunnolla multaa. Vanhan sotilaskotirakennuksen vieressä oli alue johon oli jo vuosikausia kärrätty esim. lehtiä ja siihen olikin syntynyt saaren ainoa mullikko. Tuota nyt sitten päätin hyödyntää, käänsin mullan ja istutin sinne niin porkkanoita kuin perunoitakin. Kaikki meni hyvin ja perunanvarret kasvoivat ja alkoivat jo näyttää siltä, että niitä voisi nostaa. Nosto toi totuuden esiin, oli vain varret, myyrät olivat syöneet kaiken muun. Seuraavana vuonna pyysin Artoa valmistamaan minulle kalalaatikoista kasvulavat, joihin kylvin persiljaa, tilliä ja salaattia. Kaikki kasvoi taas hienosti ja pari kertaa kerkesimme salaattiakin syömään. Eräänä yönä olivat sitten jänikset keksineet kasvulavani ja söivät koko sadon suihinsa. Vielä kolmantena vuonna päätin yrittää. Jälleen pyysin Artoa tekemään kasvulavat mutta nyt niin korkealle, vanhan sotilaskodin seinustalle, etteivät jänikset pääse hyppäämään niihin. Näin tehtiin ja sato oli taas upea. Se vain sattui olemaan juuri se kesä kun meillä oli lampaita ja nepä olivat eräänä päivänä nousseet kasvulavoja vasten ja syöneet ne tyhjäksi. Siihen loppui meikäläisen hyötyviljeleminen.

Lankojen värjäämistä

Olin harrastanut kangaspuilla kutomista jo useamman vuoden ja eräänä vuonna päätimme äitini ja tätini Maijan kanssa kokeilla kasvivärjäämistä saaressa. Olin hankkinut raakavillalankaa useamman kilon ja niin pääsimme kokeilemaan. Vanhalla saunalla oli tarkoitukseen sopivat isot muuripadat ja niinpä kokeilimme eri kasveja värjäykseen. Värit olivat silmiä hivelevän kauniita ja ehkä mielenkiintoisin värikokeilu tuli rakkolevästä. Siitä saatiin aluna-puretteella aivan ihana oliivinvihreä väri. Noita upeita lankoja sitten hyödynnettiin monia vuosia ja niistä syntyi niin kauniita shaaleja kuin seinätaulujakin.

Luvattomia vieraita

Vaikka saari oli niinkin lähellä pääkaupunkiseutua ja pääväylien varressa pyrki saarelle uskomattoman harvoin luvattomia ihmisiä. Liekö tieto siitä, että saaria vartioitiin jatkuvasti taannut niille rauhan. Kerran kuitenkin ollessani yksin saaressa huomasin, että saaren länsirannalla oli liikettä. Lähdin koirien kanssa kävelemään paikalle ja katsomaan kuka siellä liikkuu. Kuinka ollakaan aivan 3.tykin alapuolelle oli pariskunta laittanut viltin ja olivat siinä nauttimassa eväitä. Vene oli kiinnitetty kieltotauluun. Minun ja ”vieraiden” välissä oli sopivasti iso kalliohalkeama joten kohteliaasti esitin heille kysymyksen eivätkö he tiedä olevansa sotilasalueella, jonne on maihinnousu kielletty. Seurueen mies nousi ylös ja totesi heidän tulleen vain katsomaan omaa omaisuuttaan. Kerroin edelleen ettei se ole luvallista ja että sotilasalueelle luvatta tulosta voi saada kaksi vuotta vankeutta. Ei auttanut tämäkään vaan mies naurahteli, että mitäs teet jos hän ei lähde. Totesin ettei minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin soittaa poliisille ja tämän jälkeen me sitten tapaamme oikeudessa. Tässä vaiheessa vaimo jo oli sen verran hätääntynyt, että pakkasi tavaroita ja repi miestään hihasta. Niin sitten seurasin kuinka pariskunta poistui. Kerroin vielä, että minulla on heidän veneensä rekisterinumero tiedossa, joten uudelleen ei kannata tulla, eikä heitä toiste nähty.

Uusi patteriston komentajan yllätti

Saaressa oli toki aivan luvallisiakin kulkijoita ja kerran minulle kävi hieman nolosti. Ovikolkutinta naputeltiin. Menin ovelle ja siellä seisoi mieshenkilö, joka tervehti minua kohteliaasti. Tämän jälkeen hän kysyi tunnenko hänet ja minä kerroin tuntevani. Tämän jälkeen mies kertoi kiinnittäneensä purjeveneen päälaituriin ja että hän on perheensä kanssa liikkeellä. Odottavat siinä tuulen nousemista niin, että voivat jatkaa matkaa. Totesin, että tämähän käy mainiosti mutta maihinnousu on sitten kielletty. He saavat kyllä oleilla laiturilla mutta muualle saareen tulo ei ole sallittua. Hieman mies minua katsoi ihmeissään, muttei sanonut enempää kertoi vain, että tämä sopii. Mies lähti ja minä jäin jatkamaan töitäni. Yhtäkkiä iski kuin salama päähän, että mieshän oli meidän uusi patteriston komentaja, jonka oli nähnyt ainoastaan kerran ennen tätä. Olin erehtynyt henkilöstä. Olin pitänyt häntä eräänä pääesikunnan sotilaana ja meille oli nimenomaan korostettu sitä, ettei saareen voi nousta maihin kuin ainoastaan työtehtävissä ja erillisellä luvalla, erikoislupakohde kun oltiin. Kyllä minua nolotti ja vielä kun muistin kuinka kiltisti patteriston komentaja oli määräyksiini taipunut. Ei auttanut muu kuin ottaa lusikka kauniisti käteen ja marssia pyytämään anteeksi käytöstäni. Majuri Haapala ymmärsi asian kyllä täysin kun kerroin minkälainen erehdys minulle oli sattunut. Sinänsähän en ollut tehnyt mitään väärää, erehtynyt vain henkilöstä. Keitin koko porukalle kahvit ja kävimme kiertämässä saaren, jonka jälkeen tuuli olikin sen verran noussut, että Haapalat saattoivat jatkaa lomamatkaansa.

Omituisen suuret puhelinlaskut

Eräässä vaiheessa puhelinlaskumme alkoivat uhkaavasti nousta, ja arvata saattaa, että kun laskun suuruus alkoi jo hipomaan tuhatta markkaa, keskusteltiin asiasta hieman kovemmallakin äänellä. Minä olin meillä se joka istui puhelimessa, joten syy tietysti laskeutui minun hartioilleni. Yritin todistella etten soita niin paljon mutta se oli jokseenkin turhaa. Olin huomannut jo pitemmän aikaa, että puhelimemme oli aina joskus mykkä, eikä sillä voinut soittaa. Olin tätä kysynyt Isosaaren viestiupseeriltakin mutta hän ei keksinyt syytä.

Eräänä päivänä sitten nostin puhelinluurin aikoakseni soittaa sillä. Puhelimesta kuului keskustelua ja uskomatonta kyllä siellä keskusteltiin vielä ns. senssilinjalla. Ystäväni oli meillä ja pyysin häntä kuuntelemaan myös keskustelua, jotta hän voisi todistaa puhelinlinjamme ulkopuolisen käytön. Suljin hiljaa puhelimen ja minä juoksin toimiston puhelimeen, josta soitin kotinumerooni. Puhelin oli varattu. Tämän jälkeen soitin vielä meidän keskukseen ja varmistin häneltä, että puhelimemme oli varattu. Nyt oli varmistettu, että puhelinta käytti varusmiehet. Seuraavaksi soitin Isosaareen ja sain päivystäjänä olevan Molbergin Ilkan kiinni. Kerroin hänelle pikaisesti mikä oli tilanne ja käskin hänen mennä tarkastamaan puhelinkeskuksesta kuka soittaa. Puhelinkeskus oli tyhjä mutta onneksi Ilkka tiesi missä on puhelinlinjakeskuksia saaressa. Hän ajoi ampumaradan suuntaa ja sieltähän tulikin vastaan Isosaaren viestimiehet linjapuhelin kainalossaan. Iisakin ei tarvinnut kovin paljon ärräpäitä päästellä kun pojat jo tunnustivat soittonsa. Poikia kuulusteltiin ja selvisi, että meidän puhelinlinjaa oli käytetty useamminkin. Viestimiesten keskuudessa oli yleisessä tiedossa, että meillä on aina isot puhelinlaskut eikä kukaan kysy perään jos ne hieman nousevat. Tosin ne alkoivat nousta hälyttävän suuriksi, joka onkin ymmärrettävää jos puhelimella usein soiteltiin maksullisiin linjoihin. Se, että puhelimemme oli ollut aina välillä mykkä, johtui siitä, että pojat olivat irrottaneet meille tulevan piuhat ennen kuin liittivät linjapuhelimen niihin. Näin meille ei kuulunut mutta pojat pystyivät soittamaan. Kuinkahan kauan soittaminen olisi jatkunut, jos ei yksi ryhmä tyhmyyksissään olisi unohtanut irrottaa meille tulevaa piuhaa?

Tuohon aikaan ei ollut mahdollista ottaa minkäänlaisia listauksia soitetuista puheluista, joten emme pystyneet millään selvittämään mitkä puhelut olivat meidän ja mitkä poikien soittamia. Tuo asia harmitti minua niin paljon, että otin yhteyttä lakimieheen. Hän totesi, ettemme voi vaatia pojilta korvausta kuin ainoastaan siitä puhelusta jonka olin itse kuullut. Siis mitään ei ollut tehtävissä kuin ainoastaan se, että vaadimme linjapuhelimien poistamista varusmiesten käytöstä silloin kun henkilökuntaa ei ole mukana.

Kova myrsky ja tupakat loppuu

Saaressa oppii asioita välillä kantapää kautta. Kerran nousi kova myrsky, joka kesti odotettua kauemmin. Olimme loukussa saaressa. Tuohon aikaan olimme kumpikin tupakkamiehiä ja tupakkaa kului joitakin askeja päivässä. Niinhän siinä tietenkin kävi, että tupakat loppuivat. Ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, sillä tupakoitsijoiden taskuista löytyy aina vajaita askeja. Toisena päivänä alkoivat jo vitsit olla vähissä ja ärsyyntymiskynnys laskea. Istuimme ”ajatuskivellä” ja katselimme kaihoisasti kohti Isosaarta, jossa oli sotilaskoti ja tupakkaa. Tuuli vain jatkui ja jatkui mutta sitten yhtäkkiä tuuli päätti kääntää suuntaa ja tuli hetken tyven. Tuossa vaiheessa hyppäsimme heti veneeseen, jonka keula suunnattiin kohti Isosaarta. En edes malttanut jäädä odottamaan kotiin vaan mukaan oli päästävä. Muistan vielä hyvin kuinka makoisalta sauhut maistuivat kun viimein olimme saaneet tupakkakartongin kainaloon. Tuo oli muuten sellainen kokemus, että sen jälkeen ei tupakka saaresta loppunut vaan sitä oli aina vähintään kymmenen kartonkia.

Hytrokopterilla Helkan kanssa

Hydrokopteri on tuollainen omituinen kelirikkoajan kulkuneuvo. Siinä on lentokoneen moottori ja potkuri, jonka työntövoimalla hydroa liikutetaan eteenpäin. Hydron alla on sukset joiden varassa sillä ajetaan lumella ja jäällä. Sillä voidaan liikkua myös sulassa vedessä, jolloin se lasketaan vesitiiviin pohjansa varaan. Kaiken kaikkiaan kyseinen kulkuneuvon on aika tuntematon vehje muille kuin saaristossa asuvalle puolustusvoimien henkilöstölle. Kerran olimme tätini Helkan kanssa tulossa kaupungista ja huomasin, että Reposen Kalle oli juuri lähdössä Isosaareen hydrolla. Kun muita ei hydroon ollut menossa niin pääsimme Helkan kanssa kyytiin. Helka istui takana ja minä Kallen kanssa edessä. Keskustelimme Kallen kanssa kuulokkeiden kanssa kun ajelimme kohti ulkomerta. Heti Kuninkaansalmen jälkeen oli Kotkan väylä sula ja Kalle ajoi tietysti sitä kohti. Helka ei ollut koskaan aikaisempaa edes nähnyt hydroa saati sitten että olisi tiennyt missä sillä voi ajaa, Hän kertoi, että häntä alkoi pelottaa kun avovesi läheni koko ajan eikä kukaan reagoinut siihen mitenkään. Hän oli jo valmis huutamaan Kallelle että varo avantoa mutta odotti kuitenkin kun huomasi ettemme kumpikaan Kallen kanssa tunnu pitävän vettä mitenkään ihmeelliseltä. Hydro tuli avoveden lähelle, hidasti hieman vauhtia ja laskeutui avoveteen ja matka jatkui. Helka sanoi nostelleensa automaattisesti jalkojaan kun hän uskoi, että vesi tulee varmasti sisälle. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan railon toiselta puolelta nousimme taas jäälle ja jatkoille mataa suksilla. En ollut vain ajatellut, että hydro oli Helkalle tuntematon vehje ja olisi ollut hyvä hieman kertoa mikä se on.

Vieraat kuin muuttolinnut

Kesäaika oli sellaista aikaa, että vieraita kävi aivan hirveästi. Puhelin alkoi soida jo hyvissä ajoin ennen kesälomakuukausia ja yksi jos toinen kysyi voisiko tulla vähäksi aikaa saareen. Meillä olikin puhelimen vieressä kalenteri, johon otimme aina ”tilauksia” vastaan. Onneksi saaressa oli tilaa ja ns. naapurikämppä eli saaren toinen asunto meillä vieraskäytössä. Vieraat olivatkin kuin muuttolinnut, tulivat keväällä ja lähtivät syksyllä. Vain harvat ystävät uskalsivat tulla meille kesäkauden ulkopuolella ja niin sosiaalinen elämämme painottuikin kesäaikaan.

Vaarlahti auttaa hydroa Kustaanmiekassa

Eräänä kovan jäätalven loppupuolella oli Kustaanmiekkaan ahtautunut valtava ahtojääkannas. Vuoroalus Vaarlahti oli tulossa Isosaaresta ja sen saapuessa Kustaanmiekkaan huomattiin, että Vallisaaren hydrokopteri oli jäänyt kiinni erääseen isoon jäälauttaan. Se makasi lautalla aivan vinossa eikä sitä pystynyt irrottamaan niin, että se olisi voinut jatkaa matkaa. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajaa Vaarlahti hydron viereen ja nostaa se nosturilla kannelle. Tilanne oli hankala siinä mielessä, että oli erittäin sumuinen ilma ja juuri aamulaivan aikaan oli myös Viking- ja Silja-alukset tulossa sisään samasta salmesta. Reposen Kalle oli puikoissa ja otti yhteyttä kumpaankin alukseen. Silja ilmoitti, ettei pysty enää mitenkään pysähtymään vaan

sen on pakko ajaa salmen läpi. Pian tämän jälkeen Silja ilmestyikin näkyviin ja lipui Vaarlahden takakautta, melkein perää hipoen ohi. Vaarlahti oli siirtynyt juuri aikaisempaa suojaamaan hydroa, jota olisi ollut tosi vaikea nähdä ison laivan komentokannelta. Vikingistä todettiin, että he eivät mahdu yhdessä Vaarlahden kanssa salmeen ja ovat aloittaneet jarruttamisen. Samalla he ilmoittivat, etteivät ole varmoja kerkeääkö laiva pysähtyä ennen salmea ja pyysivät kiirehtimään evakuointia. Vaarlahdessa toimittiin kuin tuli hännän alla ja me matkustajat seisoimme kannella katselemassa kuinka homma edistyy. Pienin välein kuului Vikingin sumutorven ääni, joka lähestyi huolestuttavaa vauhtia. Kaikki tuijottivat sumuun ja pian sumuseinämä tummuikin ja viimein alkoi Vikingin punainen keula hahmottua sumusta. Keula lähestyi ja lähestyi Vaarlahden kylkeä niin, että viimein kaikki seisoivat päät kenossa katsellen ylöspäin. Meistä varmasti moni pidätti henkeä ja aivan kuin ihmeen kaupalla laiva pysähtyi parikymmentä metriä ennen kuin olisi törmännyt Vaarlahden kylkeen. Hydro ja sen kuski saatiin pelastettua ja Vaarlahti pääsi jatkamaan matkaa samoin kuin upea punakylkinenkin. Eipä tullut aikaisempaa mietittyä kuinka iso laiva se Viking oikein onkaan.

Lunta hurjasti

1980-luvun puolivälissä satoi lunta aivan ennätyslukemat. Vielä kun tuuli pöllytti satanutta lumea, se kasautui valtaviksi kasoiksi. Eräänä aamuna heräsimme Arton kanssa ja ihmettelimme kun oli aivan pimeää vaikka kellon mukaan olisi pitänyt olla jo valoisampaa. Aukaistiin verhot ja totesimme, että ikkunasta ei näy muuta kuin lunta. Asia tuntui ihan epätodelliselta ja hämmästykseksemme myös takaikkunat olivat muurautuneet umpeen. Puimme päälle ja sitten oli edessä yritys päästä ulos. Ovi avautui hieman mutta siitä ei mahtunut tunkeutumaan ulos. Ei auttanut muu kuin rytkyttää ovea lunta vasten niin kauan, että Arto pääsi pujottautumaan seinän ja lumikinoksen väliin. Onneksi lumi tuiskutessaan ei täytä aivan seinänvierusta, vaan sinne jää ilmeisesti jonkinlainen pyörrekohta ja kinos alkaa nousta ylöspäin vasta noin puolen metrin päästä. Olimme varanneet lumilapion oven pieleen ja niin Arto pääsi lapioimaan oven edustan auki.

Viimein minäkin pääsin ulos ja sain todistaa ihmeellistä näkyä. Lunta oli todellakin melkein räystääseen asti ja näytti aivan kuin talo olisi hautautunut lumeen. Koko päivän lumitöiden jälkeen oli piha jollain tavoin kolattu ja saimme jäädä odottamaan seuraavaa puhuria.

Suureen lumimäärään liittyy yksi hupainen juttu. Rivitaloa vastapäätä on vanha linnakkeen päällikön asunto ja sen etupihaa ympäröi sireenit. Lumi oli kinostunut myös niiden päälle niin, että sireeneistä näkyi vain noin 20-40 senttiä latvoista. Aurinko lämmitti hankea ja yöpakkasen jälkeen lumen päälle syntyi jäniksen kestävä hankiainen. Jänikset käyttivät tätä tietenkin hyväkseen ja kävivät kaluamassa paljaiksi kaikki sireenien latvat.

Kesä sitten tuli ja lehti puuhun, niin myös sireeneihin. Eräänä päivänä saaressa oli vieraita ja he kummastelivat paljaita sireeninlatvoja kysellen, että mikäs ne on syönyt. Sen enempää miettimättä kerroimme, että jäniksethän ne on kalunneet. Vasta kun huomasimme vieraiden kummastelevat katseet ja toisiinsa pälyilemisen tajusimme kuinka hullun asian olimme kertoneet. Tästä riitti sitten naurua monet kerrat kun ihan tosissamme kerroimme muillekin, että meillä jänikset söivät sireenien latvat kahden -kolmen metrin korkeudelta.

Hirvet saaressa

Usein ei hirviä saaressa näy mutta kuumina kesinä ne saattavat uida pitkiäkin matkoja ulkosaaristoon saakka. Eräänä kesäaamuna koiramme Urkki nosti kovan metelin ja haukkui takapihalle päin. Minä kimpaannuin koiralle ja pomppasin ylös tutkimaan mikä nyt niin hurjasti koiraa häiritsi. Avasin oven, ja juuri kun olin astumassa ovesta ulos, syöksyi lippuaukealta, pensaan takaa hirvilehmä ja vara aivan parin metrin päästä ohitseni. Kyllä karisivat unet silmistä nopeasti, sen verran hulppean näköinen näky ohikiitäjät olivat. Hirvet viipyivät saaressa pari päivää ja siirtyivät sitten Isosaareen, jossa eivät montaa päivää viihtyneet.

Kalan valmistuksen opetteleminen

Näin Savon kasvatilla ei tuo kalaherkku tullut kovinkaan tutuksi lapsuudessa. Meillä oli kyllä kesämökki järven rannalla ja jokunen kalakin taisi järvestä nousta, mutta me lapset emme kovin nauttineet tuosta ruotoisesta ”herkusta”. Niinpä sen valmistaminenkin jäi opettelematta. Kun sitten muutimme saaren ja mahtavien kalavesien ääreen niin olihan tuo ”lusikka otettava kauniisti käteen” ja perehdyttävä kalaherkkujen maailmaan.

Turska on oiva ruokakala

1980-luvun alussa tuli turskaa merestä ihan kyllästymiseen saakka. Siinä oli tosin se etu, että ei hirveästi haitannut vaikka keitokset eivät aivan huippuunsa onnistuneetkaan. Arto oli jo nuoruudessa kalastellut, joten se puoli oli hanskassa. Kun sitten ensimmäiset turskat juksalla nousivat niin aloitettiin savustustouhut. Pari ensimmäistä erää taisivat hieman kuivua mutta pianpa meistä kehittyi mitä taitavimmat turskansavustajat. Ensimmäisenä kesänä taisivat kaikki vieraat kokea savuturskan maun ja siihen oleellisesti liittyvän turskan savustetun maksan syönnin ”kossu”-kylkiäisen kanssa. Turska oli siinä mielessä oiva harjoituskala, että valmiin kalan ruotiminen on äärettömän helppoa — päästä vain kiinni ja vähän ravistaa. Valmiit palat putoilivat tarjottimelle jatkokäsittelyä varten. Näistä paloista tuli sitten valmistettua lukuisat salaatit ja makoisat kalapullat niin keittoon kuin perunoidenkin kanssa. Kun meidät Arton kanssa vihittiin elokuussa 1980, tarjottiin hääruokana tietysti turskapullakeittoa ja hyvää se olikin. Savukalan käyttöön kun oli perehdytty aloitettiin fileroimiset ja liemien keittämiset.

Silakka-apajat

Syksyn lähestyessä viriteltiin ensimmäiset silakkaverkot. Olimme saaneet Arton lankomieheltä käyttämättömäksi jääneet muikkuverkot ja ne osoittautuivatkin oivallisiksi silakkaverkoiksi. Käyttöiältään ne eivät olleet ihan varsinaisen silakkaverkon veroiset mutta pyynniltään sitäkin paremmat. Ilmeisesti ohut siima liikkui vedessä eri tavalla kuin paksumpisiimainen verkko, sillä usein tuli huomattua, että muikkuverkossa oli paljon enemmän kalaa kuin silakkaverkossa vaikka verkot olivat peräkkäin jatassa.

Parhaimmillaan parilla-kolmella verkolla sai saavillisen pieniä hopeakylkiä ja siinä riittikin sitten perkaamispuuhia. Vanha koiramme Ursis rakasti erikoisesti tätä tapahtumaa. Ensin se kierteli ympäri verkkoja ja söi irtipäässeitä kaloja. Lopulta se oppi, että mitäpäs sitä koko kalaa syömään kun pää on se paras paikka. Tästä johtuen jouduimme laittamaan Urkin sisälle perkauksen ajaksi, sillä päättömiä kaloja alkoi olla liian paljon. Joskus kun myrsky pääsi yllättämään, niin verkoissa olikin sitten ”tonni” rakkolevää ja se harmitti, sillä se tiesi tuntien työrupeamaa ennekuin verkot olivat taas laskukunnossa.

Lohet ja siiat tutuiksi

Syksyn edistyessä ja vesien jäähtyessä alkoi lohikausi lähestyä. Ensilumen sataessa rantaan piti verkkojen olla valmiina laskua varten. Lumi toi lohet rantaveteen, ja kun jatat laski rannasta ulospäin, niin lähes poikkeuksetta sai seuraavana päivänä jonkinmoisen saaliin. Tämän kalan saloihinkin tuli perehdyttyä 17 saarivuoden aikana sen verran syvällisesti, että tänä päivänä ei sormi mene suuhun tuli minkälainen merikala tahansa vastaan. Käytin sen takia merikala nimitystä, että edelleenkään en erikoisesti pidä järvikalasta, sen ruotoisuuden takia.

”Pietarin kalansaalis”

Eräänä syksyisenä iltana kävimme laskemassa pitkät jatat saaren itärannalle. Näytti siltä, että tulee loistava lohikeli yöksi. Katselimme sitten kymmenen uutisia ja siellä ilmoitettiin tulossa olevasta itämyrskystä, joka alkaa aamuyöllä. Tuossa vaiheessa ei ollut paljon muuta mahdollisuutta kun lähteä nostamaan verkot ylös. Pakkasimme mukaan taskulamppuja ja lämmintä vaatetta ja suuntasimme kohti kalapaikkaa. Saavuimme paikalle ja aloimme etsiä verkon kohoa. Sitä ei näkynyt missään vaikka kuinka soutelimme edestakaisin rantaa. Olimme jo luovuttamassa kun Arto muisti, että hänellä on veneessä pieni naara. Päätimme vielä kokeilla sitä. Naara sidottiin narun päähän jota minä pitelin kädessäni. Arto aloitti soutamisen pitkin ranta. Totesimme jo hankkeen turhaksi ja olin nostamassa naaraa ylös kun se tuntui tarttuvan johonkin. Nostin naaraa varovasti ja kuin ihmeen kaupalla se oli tarttunut aivan verkkojatan toiseen päähän. Aloitimme verkon nostamisen ja silloin selvisi miksi kohokin oli kadonnut. Verkkoihin oli uinut suuri lohiparvi — 21 kalaa, joiden yhteispaino perattuna oli lähes 30 kiloa. Kalat olivat sitten pitäneet sen verran elämää, että verkosta oli syntynyt pitkä putki, joka oli vetänyt kohonkin veden alle. Havainto oli tietenkin erittäin mieleinen aina siihen saakka kun me vielä kolmen aikaan yöllä pakkasimme kaloja pakkaseen. Silloin hieman väsytti, mutta hymyssäsuin.

Hurja lääkärimatka

Tämä tapahtuma sattui joskus 1986-87 välisenä talvena. Arto oli hydropäivystäjänä ja hän sai hälytyksen Hevossalmeen. Siellä oli nähty miehen putoavan avantoon. Arto lähti paikalle ja minä jäin 1-vuotiaan Jyrin kanssa kotiin. Hyvin pian selvisi, että ei Hevossalmessa mitään ongelmia ollutkaan vaan pari sukelluskaveria oli päättänyt käydä kokeilemassa hieman sukellustarvikkeitaan hyytävässä vedessä. Minun ollessani kotona sain yhtäkkiä, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, hirvittävän kipukohtauksen vatsaani. Kun tajusin, että nyt on jostain vakavasta kysymys, soitin heti Mevakeen ja pyysin hälyttämään Arton pian kotiin. Makasin tuskissani lattialla ja odotin Arton paluuta. Jyri oli juuri oppinut nousemaan tukea vasten ylös mutta ei osannut vielä palata takaisin istumaan. Hän konttasi makuuhuoneeseen, nousi siellä ylös mutta ei päässytkään alas ennen kuin jalat väsyivät niin, että kumahti takaisin lattialle. Oli hirveää kun kuulin Jyrin itkun mutta en voinut tehdä mitään kuin puristaa omaa vatsaani. Arto viimein tuli, tarkasti tilanteen ja ilmoitti Mevakeen, että lähdemme tulemaan Santahaminaan ja pyysi Mevaken porukkaa hälyttämään ambulanssin Villen saunalle. Arto pakkasi Jyrille ja minulle vaatetta, nosti meidät moottorikelkan rekeen ja ajoi hydron vierelle. Hän otti hydrosta takapenkit pois niin, että saatoin asettua hydron lattialle pitkälleni. Jyri kiinnitettiin vyöllä etuistoimeen.

Aloitimme matkan. Matka pysähtyi heti alkuunsa. Pikku-Kuivasaaren pohjoispuolelle oli auennut railo ja se piti ylittää. Normaalisti tuossa ylityksessä ei ole sen kummempaa, kun laskeudutaan vain railoon ja noustaan toiselta puolen ylös. Nyt sitten tietenkään ei kaikki mennyt suunnitelmien mukaisesti. Arton noustessa vastarannalle jääteli ohjasi toisen suksen jään alle. Arto kävi tutkimassa tilanteen ja totesi takaisin tullessaan että minun on pakko nousta ajamaan hydroa. Hänen pitää mennä nostamaan keksillä toinen suksi ylös niin, että pääsemme jäälle. Tilanne oli aika hankala sillä en ollut koskaan ajanut hydroa ja sitä paitsi vatsaan koski aivan hirveästi. Minkäs teet, ajettava oli. Pikaoppitunnin jälkeen siirryin puikkoihin ja nousihan se hydro sieltä jäälle.  Koska raidetanko oli mennyt poikki, emme voineet ohjata hydroa enää suksilla, joutui Arto irrottamaan sukset jäälle ja me jatkoimme matkaa pyörillä. Seuraava ongelma tuli vastaan Kotkan väylän ylityksessä. Olimme juuri laskeutuneet väylään ja huomasimme kauhuksemme, että tuuliperäsimen ohjausvipu roikkui holtittomana alhaalla. Hydroa ei voinut ohjata väylässä. Hydrolla on sellainen ikävä ominaisuus, että se lähtee helposti pyörimään isoa ympyrää, jos sitä ei pysty ohjailemaan. Nyt sitten rukoilimme mielissämme, että matka ei ole liian pitkä vaan että pääsemme nouseman vastarannalle ennen kuin hydro päättää kääntyä. Näin onneksi kävi. Väylän pohjoispuolella oli vesi noussut jäälle ja tämä aiheutti sen, että pyörät eivät osuneetkaan enää jäähän vaan hydro kellui vatsansa varassa ja näin ollen sitä olisi pitänyt ohjata tuuliperäsimellä. Se kun ei vaijerin katkeamisen takia ollut mahdollista jouduttiin matkaa taittamaan hieman omituisella tavalla. Ajoimme niin kauan kun hydro alkoi kääntyä. Tässä vaiheessa Arto pysähtyi, aukaisi hydron katon ja nousi jäälle kääntämään tuuliperäsintä käsin. Näin sitten jatkettiin, aina välillä pysähtyen ja välillä jatkaen matkaa. Kun viimein, noin puolentoista tunnin seikkailun jälkeen, saavuimme Villen saunalle näin, että ambulanssikuskit juoksivat hydrolle paarit kannossa. Totesin pojille, että kun olen tähän asti selvinnyt, niin kävelen autoon kyllä omin jaloin. Minua lähdettiin viemään Tilkkaan ja oli jokseenkin inhottavaa jättää Jyri ja Arto Papinlahden rantaan rikkinäisellä hydrolla iltamyöhään. He olivat päässeet kotiin Vallisaaren hydrolla ja minäkin pääsin viimein Tilkkaan, jossa kipuasiani ei koskaan selvinnyt ja jäi selvittämättömien tilanteiden mappiin.