Hetkiä elämästä autiolla ulkolinnakkeella 1980-1991, osa 1/2

ANU VUORINEN, kirjoitettu 2004

Töihin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmenttiin

Työskenteli Marian sairaalassa sairaala-apulaisena ja olin totaalisen kyllästynyt työhöni. Työkaverinani oli Arja Antikainen, jonka aviomies työskenteli Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin Vallisaaren linnakkeella, I Patteriston vääpelinä. Arja kannusti minua hakemaan tasopiirtäjäksi merivalvonta-aluekeskukseen. Niinpä sitten eräänä päivänä kokosin itseni ja soitin komentotoimistoon ja siellä Rakkolaisen Matille. Kerroin hänelle toiveeni ja halukkuuteni tulla töihin Rannikkotykistöön. Pettymyksekseni hän kertoi, että valitettavasti hänellä on jo yli kolmetkymmenet hakupaperit odottamassa seuraavaa auki tulevaa paikkaa. En antanut asian lannistaa vaan jatkoimme tarinoimista. Jossain vaiheessa sitten tulin maininneeksi, että olen suorittanut Rannikkolaivurin paperit. Silloin kuulin jo äänestä, että nyt vetäisin oikeasta narusta.

Matti tenttasi minua heti, että osaanko lukea merikorttia. Toki sain vastata tuohon kysymykseen samoin kuin moneen muuhunkin syventävään kyselyyn myönteisesti ja niin olimme viimein siinä tilanteessa, että Matti pyysi minua laittamaan paperit sisään. Innoissani rustasin paperit kuntoon heti seuraavana päivänä ja jäin odottamaan kuinka käy. Eipä mennyt kauankaan kun sain kutsun tulla Santahaminaan haastatteluun. Intoa puhkuen ja odottavaisin mielin saavuin Rannikkorykmentin esikuntaan tapaamaan Rakkolaista. Muistini mukaan haastattelu ei ollut mitenkään pitkä ja minusta tuntui, että jo tuossa vaiheessa minut oli päätetty palkata työhön. Vääpeli Kärki kuljetti minua paikasta toiseen. Kävimme merivalvonta-aluekeskuksessa ja tietysti pakollisilla munkkikahveilla. Viimein poistuessani Santahaminasta oli minulla uusi työpaikka valmiina. Työt oli tarkoitus aloittaa huhtikuun alussa.

Noin kuukausi Santahaminassa käyntini jälkeen aloitin työt ja ne olivatkin mielestäni todella mielenkiintoisia. Tuolloin merivalvonta-aluekeskuksen päätarkoitus oli koordinoida rykmentin alusten liikkeitä. Alukset antoivat aina lähtiessään lähtöilmoituksen kertoen samalla minne olivat menossa. Perille päästyä annettiin aina uusi ilmoitus. Tuohon aikaan kaikki ilmoitukset annettiin peiteltynä. Aluksilla oli päivittäin muuttuvat peitenimet ja eri paikoilla oli kiinteät peitenimet. Niinpä radiopuhelimesta saattoi kuulua vaikka seuraava teksti: ”Niilo-Lauri-Celssius, Rauma 5 — Koivu 2” Aluekeskuksessa me tasopiirtäjät sitten merkitsimme vihkoon kyseisen aluksen liikkeet selväkielisenä.

Töihin saareen

Jo aikaisempaa kevättalvella oli tullut puheeksi mahdollisuus työskennellä myös saaressa. Tuo vaihtoehto oli kiinnostava, sillä saaressa maksettiin ns. syrjäseuturahaa, joka oli 12 % palkasta sekä linnakerahaa, joka osaltaan oli myös ihan varteenotettava palkanlisä. Olin kihloissa Arto Vuorisen kanssa ja tässä vaiheessa tuli tietysti vastaan ongelmat, jos minä olisin hakenut töihin saareen. Niinpä kekseliäänä tyttönä ja kuultuani, että Kuivasaaressa kaivattaisiin vartiopäällikköä, päätin puhua Arton ympäri, että hän hakisi kyseistä paikkaa. Tätä oli edeltänyt minun vierailuni Antikaisella, jossa Pekka oli saanut minut täysin vakuuttuneeksi Kuivasaaren ihanuudesta. Vierailun jälkeen intoa puhkuen menin kotiin Tapiolaan ja kerroin Artolle, että olimme päättäneet tehdä hänestä vartiopäällikön autiolle saarelle. No, jokainen varmasti pystyy kuvittelemaan, että Arto ei ollut asiasta aivan yhtä innoissaan kuin minä. Ensin hän varmasti piti minua päästäni pimahtaneena, mutta kun viimein kykenin aivan rauhassa kertomaan mistä oli kyse, ei hän ihan suoralta kädeltä asiaa tyrmännyt.

Pian tämän jälkeen teimme uusintavierailun Antikaisille, nyt yhdessä ja Arto sai hieman parempaa tietoa työstä ja sen vaatimuksista. Tämän jälkeen osasin pitää suuni kiinni joitakin viikkoja niin, että Arto sai rauhassa miettiä hakeeko paikkaa. Viimein hän teki paperit ja jäimme innokkaina odottamaan mitä tuleman pitää. Pettymykseksemme meille ilmoitettiin hyvin pian, että toinen kaveri oli valittu vartiopäälliköksi. Pettymyksen nieleminen oli minulle varmasti vaikeampaa kuin Artolle mutta mitäpä tuossa vaiheessa olisi ollut tehtävissä. Työt jatkuivat Artolla Asealla niin kuin minullakin sairaalassa. Minulla tosin oli jo varmistunut tässä vaiheessa pääsy Rannikkorykmenttiin.

Juuri ennen kuin minä aloitin työt Santahaminassa, Artolle ilmoitettiin, että Kuivasaareen valittu kaveri oli, parin päivän kokeilun jälkeen, kertonut olevansa väärä henkilö kyseiseen tehtävään. Näin paikkaa tarjottiin Artolle. On vaikea kuvata sitä riemua jota minä tunsin uutisen kuultuani. Sovittiin, että lähdemme tutustumaan Kuivasaareen heti huhtikuun alussa. 

Tutustuminen saareen

Sovittuna aikana saavuimme Santahaminaan ja sieltä meidät vietiin K-19-veneellä Vallisaareen. Jo tuo ensimmäinen matka oli kokemus, sillä talvi oli ollut erittäin kylmä ja vielä tuolloin oli paksut jäät joka paikassa. K-vene puski ränniä pitkin kohti Vallisaarta ja me ihmettelimme kulkua. Vallisaaressa oli Antikaisen Pekka vastassa ja hän kertoi vielä tarkennuksia Arton työnkuvaan. Tuolloin selvisi myös, että lähtömme tutustumismatkalle Kuivasaareen hieman viivästyisi, koska hydrokopteri on vielä toisessa ajossa. Tuossa vaiheessa meille selvisi Patteriston esikunnan leppoisa työtahti, sillä kahvinjuonnin jälkeen siirryimme jäälle tarkastamaan Antikaisen jään alla olevia verkkoja. Kalansaalis ei ollut kovin kummoinen mutta menihän siinä leppoisasti reilu tunti.

Viimein iltapäivän alussa kuuluin jäältä kovaa meteliä ja jokseenkin omituisen näköinen hydrokopteri saapui rantaan. Nousimme Arton kanssa kyytiin ja Halmetojan Hanski, joka oli kuskina suuntasi keulan kohti Isosaarta. Isosaaresta poimittiin mukaan linnakkeen päällikkö kapteeni Seppo Kaipia ja kiinteistönhoitaja Pentti Hanhivaara. Matka jatkuin kohti Kuivasaarta, jossa rantauduimme pikkulaiturin kohdalta. Seppo kertoi saaresta ja kävimme tutustumassa asuntoon sekä kasemattiin. Pää oli ihan pyörällä ja kaikki näytti aivan mahtavalta. Minä oli täysin myyty. Olisin halunnut jäädä saareen samalla kertaa. Vaan eipä auttanut muu kuin jäädä odottelemaan mitä tulee tapahtumaan ja niinhän siinä sitten onneksemme kävi, että Artolle ilmoitettiin työpaikan olevan hänen jos hän haluaa sen ottaa vastaan. Paljon ei tarvinnut miettiä ja pääsimme sopimaan muuttopäivän vapun aatoksi 1980.

Muutto saareen

Vappuaaton aamuna heti seitsemän jälkeen oli armeijan kuorma-auto Tapiolassa odottamassa lastausta ja kauan ei mennytkään kun meidän ensimmäisen yhteisen kodin tavarat oli kannettu auton lavalle. Saavuimme Santahaminaan, jossa tavarat purettiin yhteysalus Pellingin takakannelle. Ensimmäinen matkamme saareen alkoi. Koska talvi oli ollut erittäin kylmä ja ulkomerellä oli vielä paljon jäälauttoja, täytyi meidän muutto suorittaa hieman vaikeamman kaavan mukaan. Tarkoitus oli ollut, että Kampelalautta olisi jo ajossa ja muuton olisi voinut tehdä suoraan Kuivasaareen mutta jäätilanteen takia ei Kampelaa oltu saatu vielä ajoon. iispä Pellinki ajoi Isosaareen, jossa koko muuttokuormamme purettiin Isosaaren laiturille. Siitä sitten matkaa jatkettiin K-9 veneellä ja ajoja sai tehdä useamman kerran ennen kuin meidän kaikki tavarat olivat kuivasaaren laiturilla. Tähän ei vielä ”roudaaminen” loppunut vaan nyt jatkettiin siirtoja maitokärryillä. Matka laiturilta asunnolle oli ylämäkeä ja viimein, kun kello kahdeksan oli tavarat sisällä, ei paljon ollut enää vapun juhlamieltä jäljellä. Laitoimme TV:n kiinni seinään, levitimme patjat lattialle ja huokaisimme helpotuksesta. Kävimme kyllä vielä kävelemässä eteläkärjessä ja ihailemassa kaunista keväistä luontoa. Olimme jo käymässä nukkumaan kun Hentilän Tuomo, joka työskenteli saaren kiinteistönhoitajana, saapui vapun vietosta hieman laitamyötäisessä. Paljon ei hänestä seuraa ollut, sillä hän nukahti hyvin pian tultuaan meidän lattialle. Raahasimme Tuomon omalle puolelleen naapuriasuntoon ja paneuduimme itsekin yöpuulle.

Keskellä yötä heräsimme koiran haukuntaan kun Urkki-koiramme vahti kaneja, jotka olivat tulleet verhottoman takaovemme taakse pompottelemaan. Saimme rakennettua jonkinlaisen näköesteen koiralle ja viimein koko talo vaipui ansaittuun lepoon.

Öljyvahinko merellä

Hyvin pian saareen muuttomme jälkeen törmäsi mukavuuslippulaiva jäihin. Tietenkään kyseisessä laivassa ei ollut mitään jäävahvisteita ja niin sen öljytankit saivat vakavan vuodon. Öljyntorjunta-alukset samoin kuin kaikki puolustusvoimien alueen alukset olivat öljyntorjunnassa mutta silti paljon raskasta öljyä valui mereen ja tuulien mukana ne ajautuivat saarien rantaan. Tämän vahingon sai tuta myös Kuivasaaren rannat ja arvet on nähtävinä vielä tänäkin päivänä. Saareen komennettiin varusmiehiä puhdistustyöhön. Vain henkilö, joka on tehnyt öljynpuhdistusta rantakallioista, voi tajuta minkälainen uhka öljyvahingot on maallemme ja sen kauniille saaristolle.

Raskas öljy ajautui rantoihin isoina lauttoina ja se oli koostumukseltaan kuin liisteriä. Varusmiesten kanssa pestiin yksitellen kiviä kun edellä kulki ryhmä, joka kaapi puutikuilla suurimpia öljymääriä ensin pusseihin. Kymmeniä vesilintuja jouduttiin lopettamaan kun niiden puhdistaminen olisi ollut käytännössä täysin mahdotonta. Pisarakin öljyä on tuho linnulle, sillä se tuhoaa lämmöneristysjärjestelmån ja sen jälkeen linnut yksinkertaisesti kylmettyvät hengiltä jos eivät ole sitä ennen kuolleet öljyyn. Öljyvahinko teki myös sen ongelman, että minä en voinut kulkea Santahaminaan töihin, kaikki aluksemme kun olivat öljyntorjunnassa. Tämä kävi sinänsä minulle hyvin, sillä vapaahetkiltä, jotka jäivät rantojen puhdistamiselta saatoin laittaa uutta asuntoamme kuntoon. Niin sitten pikkuhiljaa koti valmistui ja kun mahdollisuus Santahaminaan lähtöön taas tuli oli koti kunnossa.

Ensiongelmat

Saaressa elämän aloittaminen ei suinkaan ollut mitenkään ongelmatonta. Ensinnäkin emme tunteneet oikeastaan ketään emmekä tienneet kuka hoitaa mitäkin asioita rykmentissä. Aivan yksinkertainen asia kuin kaasupullon saaminen kaasuhellaan tuotti hieman alkuvaikeuksia. Sisukkuudella ja monen turhan soiton jälkeen alkoi asiat viimein selviämään ja elämä saaressa alkoi löytämään uransa.

Aholaisen Pekka eli ”Paholainen”

Pekka oli yksi niistä persoonallisista henkilöistä, joita matkamme varrelle on eksynyt. Pekka toimi rykmentin viestiupseerina Isosaaren linnakkeella. Hänellä oli hyvin persoonallinen tapa sanoa aina ”Jaha, jaha, tai muuta vastaavaa”. Tämä sitten aiheuttikin joskus hyvin hauskoja tapauksia. Minun ensimmäinen kokemukseni Pekasta asettuu aivan toukokuun ensimmäisiin päiviin. Hellekausi oli alkanut ja olin pukeutunut toppimekkoon. Olin ulkona ja huomasin, että päälaiturille ajoi K-vene. Aluksesta astui ulos sotilas, joka lähti marssimaan mäkeä ylös ja kohti minua. Hän asteli hyvin reippain askelin ja minä jäin tietysti odottamaan, että kukas se sieltä saarellemme saapuu. Mies ei puhunut mitään, katsoi vain minua. Hän pysähtyi eteeni, otti etusormella kiinni toppini yläosasta, raotti sitä ja kurkkasi sisään. ”Jaha, jaha” oli ainoa kommentti. Hän laski toppini kaula-aukon takaisin paikoilleen ja jatkoi matkaa. Minä olin tietysti aivan hölmistynyt 23-vuotias nuori nainen. Pekka käveli viisi-kuusi askelta, pysähtyi ja palasi hymyssäsuin takaisin, aivan selvästi tyytyväisenä kun oli saanut minut hämilleen. Sitten hän esittäytyi ja kertoi miksi oli saarelle tullut.

Ensimmäiset vieraamme Pirkko ja Vesa

Ensimmäisten vieraidemme matka ei ollut ihan mukava. Matka Santahaminasta saareen kesti peräti 10 tuntia. Pirkko ja Vesa olivat päättäneet vain yllättää meidät ja tulla katsomaan uutta asuntoamme. Aamulla puhelin soi ja päävartiosta soitettiin, että täällä olisi pyrkimässä kaksi henkilöä meille kylään. Tunnistimme ystävämme ja annoimme luvan päästää heidät portista läpi. Santahaminassa päätettiin kuitenkin olla avuliaita ja käskettiin poika saattamaan vieraat päälaiturille. Ongelmana vain oli, että varusmies ei tiennyt missä päälaituri on ja niinpä vieraat sitten seikkailivat saarella varusmiehen perässä. Päälaituri viimein löytyi ja vieraamme siirtyivät rannalle odottelemaan Isosaareen lähtevää alusta. Viimein Pirkko ja Vesa pääsivät Isosaareen mutta jatkoyhteyttä Kuivasaareen ei ollut, sillä meillä ei ollut vielä omaa venettä ja Isosaaren K-vene oli öljyntorjuntatehtävissä. No, siinä ei sitten muu auttanut kuin odotella ja odotella. Vieraat istuskelivat päälaiturin maastossa ja alkoi pian mahassakin kurnia kun matkaa oli tehty aamusta lähtien eikä ruokaa ollut missään tarjolla. Joku saarelainen oli sitten niin ystävällinen, että vei Pirkon ja Vesan ruokalaan syömään ja niinpä oli sitten täydellä vatsalla mukavampi odotella.

Ilta alkoi jo hämärtyä kun Kokoin Matti oli vapautunut töistä ja kuuli vieraitamme kohdanneesta hankaluudesta. Hän haki vieraat ja toi heidät omalla veneellään Kuivasaareen. Kun viimein vieraat olivat saaressa ja olimme nauraneet itsemme, tapahtuneen takia, aivan kipeiksi lupasivat Pirkko ja Vesa, että seuraavan kerran he kyllä hyvissä ajoin ilmoittaa tuloaikeistaan.

Ensimmäinen oma vene

1980-luvun alussa ei armeijalla ollut antaa veneitä virkakäyttöön ja niinpä olimme hyvin pian siinä tilanteessa, että oma vene oli saatava. Kulkemisten rytmittäminen vain vuoroaluksiin oli jokseenkin orjuuttavaa ja hankalaa. Ainakin kesäajaksi toivoi itselleen hieman enemmän vapauksia. Vene oli siis päätetty ostaa ja sitä varten lähdettiin hakemaan lainaa. Meillä oli tuossa vaiheessa tilit Tapiolan SYP:ssä ja sinnepä oli lainahakuun lähdettävä. Muistan vielä tänäkin päivänä hyvin, että lainantarpeemme oli 5000 mk. Pankinjohtaja, joka oli nimeltään Spore eväsi lainahakemuksemme osittain ja sanoi antavansa meille vain 3000 mk. Yhteiset tulomme olivat jo tuolloin huomattavasti suuremmat, mutta minkäs voit kun ei enempää luvattu. Yritimme vielä keskustella ja perustella tarpeemme mutta huonolla menestyksellä. Lainaa ei tullut. Tästä suivaannuimme Arton kanssa sillä seurauksella, että marssimme välittömästi tiskille ja pyysimme lakkauttaman kaikki tilimme. Nostimme rahat ja marssimme HOP:n asiakkaiksi. Tuossa kyseisessä pankissa ei rahantarvettamme epäilty ja niin olimmekin HOP:n asiakkaita niin kauan kun kyseinen pankki oli olemassa. Pienestä voi asiakkuus olla kiinni. Kun rahat oli saatu niin ostimme ensimmäisen veneemme. Se oli uppoumarunkoinen, takaa pinnalla ajettava avovene, ”Sumppu” nimeltään. Tuo vene palvelikin meitä aina siihen asti kun saimme armeijalta veneen.

Torivene perjantaina

1980-luvulla oli käytössä tapa, joka palveli hyvin monia naisia niin Isosaaresta kuin minuakin Kuivasaaresta. Perjantaisin aina klo 11.00 lähti K-vene Isosaaresta, koukkasi hakemaan minut Kuivasta ja suuntasi sitten kohti Kauppatoria. Siellä se kiinnitti ns. Lyypekin laituriin ja jäi odottamaan ostosten tekoa. Aika kun kasseja kertyi, niin ne saattoi viedä laivaan, jossa venemiehet vartioivat niitä. Klo 14.00 laiva lähti taas kotimatkalle.  Tämä oli aivan ihana vuoro ja helpotti monien tavaroiden hankintaa ja ennen kaikkea esim. juhannusostokset oli ihana käydä tekemässä torilla.

Kerholla loppiaistansseissa

Ensimmäisenä talvena, siis 1981, loppiaisena oli järjestetty tanssit Isosaaren kerholle. Saarien välillä oli kantavat jäät, ja sään ollessa mukava päätimme kävellä tuon parin kilometrin matkan. Ilta kerholla oli onnistunut, paljon porukkaa ja innokkaita tanssijoita. Ilta meni hurahtamalla ja joskus aamuyön tunteina sitten lähdimme kotimatkalle. Yö oli kaunis ja tuuleton mutta kuinka ollakaan minun jalkani tekivät huolestuttavan paljon lisäaskelia kulkiessa. Yhdessä vaiheessa ihmettelin sitten Artolle, että kuinka voin olla näin päissäni kun en juonut kuin viisi paukkua koko illan aikana. Asia tuntui hieman oudolta kunnes Arto keksi, että juomani paukut olivat kaikki 10 cl suuruisia. Ei siis ihme että hattu oli sekaisin, olinhan humauttanut  kokonaisen Vodka-pullon huiviin. Tuolloin oli kerhon paukkujen suuruus 5 cl, 10 cl tai koko pullo. Pari sataa metriä ennen Kuivasaarta sitten kerta kaikkiaan hyydyin enkä jaksanut enää kävellä. Kävin jäälle istumaan ja sanoin että en liiku enää mihinkään. Onneksi olimme nuori aviopari ja niinpä Arto hilpaisi Kuivasaareen hakemaan kelkan, jolla haki nuoren vaimonsa pois jäältä. Tuosta tapauksesta viisastuneena en enää koskaan juonut 10 cl:n paukkuja.

Skytän Veijo

Patteriston komentajaksi tuli Kilpisen Askon jälkeen Veijo Skyttä. Veijo oli intohimoinen kalastaja ja ilmeisesti siitä johtuen hän teki usein ”etätöitä” Kuivasaaresta käsin. Arto tykkäsi myös kalastaa eikä hän kovin pannut vastaan kun esimieheltä tuli käsky lähteä soutamaan verkkoja. Muistan kuinka kerran olimme tilanteessa, että Arto ei joko ollut saaressa tai estynyt muusta syystä verkkojen soutamisesta ja niinpä Veijon täytyi ”alentua” pyytämään minut kaveriksi. Tämä ”alentua” siksi, että Veijo ei kovin perustanut naisten soututaitoihin. Niin sitten lähdettiin intin rautasoutuveneellä itärannalle verkonlaskuun. Huomasin välillä kuinka otsasuonet pullisteli ja Veijo nieli sanomisiaan mutta kaikella on rajansa. Jossain vaiheessa sitten soudin Veijon mielestä väärin ja hän rähjäsi siitä minulle. Aikanani kuuntelin ja sitten sanoin Veijolle rauhallisesti: ”Kuules Veijo! Tässä veneessä on merihankaimet, ja kun minä lasken irti airoista, niin meillä ei ole enää airoja. Kuinkas sitten soudetaan?” Veijo mietti ilmeisesti asiaa, sillä tästä eteenpäin verkonlasku sujui ilman suurempia äänenkorotuksia. Tämä tapahtuma sai aikaan sen, että minut kelpuutettiin usein mukaan soutajaksi.

Veijo oli hyvin boheemi kalanperkaaja ja niinpä hän usein teki sen toimiston keittiössä. Kerran sitten kävi niin, että Veijo oli suomustanut ahvenia keittiössä sillä seurauksella, että seinät olivat aivan täynnä suomuja. Minä suivaannuin tapahtumasta niin kovasti, että kävin haukkumassa Veijon ja käskin hänen pesemään seinät. Tämä kävi vähän Veijon luonteelle ja uskonkin, että jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi käskenyt Arton siivoamaan jäljet. Kun siivoojaa ei löytynyt niin eihän siinä auttanut muu kuin itse siivota jäljet. Muistan, että Veijo murjotti minulle ainakin päivän. Illan hämärtyessä kuitenkin ovellemme koputettiin ja Veijohan siellä oli viskipullon kanssa korttiseuraa vaille. Kaiken kaikkiaan meistä kehkeytyi vuosien varrella ihan hyvät kaverit ja olimme usein kylässä Suomenlinnassakin Veijon kotona.

Urkki puree Kettusta takapuolesta

Meillä oli saaressa useampia koiria mutta ehdottomasti koirien ”kunkku” oli ensimmäinen keeshond-uroksemme Urkki. Tämä oli minun perääni niin, että vahti joskus hieman liikaakin liikkumisiani. Kerran saaressa oli leiri ja leirin vääpelinä Vi— – saata—Kettunen. Kävelimme rivitalon edessä ja Kettunen koppasi minua kaulasta kiinni todeten, että lähdetäänpäs Anu kahvin keittoon. Tämä oli liikaa koiralle ja niinpä se ampaisi ja lokkasi Kettusta takapuolesta. Tästä riitti sitten nauramista koko porukalle. Arto naureskeli Kettuselle, että eikös olekin hyvin opetettu koira. Seuraavana päivänä tuli Kampela tuomaan jotain tavaraa saareen. Olimme rannassa Kettunen, koira ja minä sekä Kampelan päällikkö Jorma Ratia. Kettunen pyysi Ratiaa, että otapas Anua kaulasta kiinni. Ratia hieman ihmetteli pyyntöä, kun ei nyt ollut mitenkään tapana halailla vartiopäällikön vaimoa. Kettunen vain innostui ja tuli viereeni ja näytti Ratialle kuinka minua pitää halata. Lopun varmasti kaikki arvaakin eli koirani tietysti otti ja nappasi Kettusta uudelleen takapuolesta. Ja naurua riitti nyt sitten jo useaksi päiväksi.

Ryppyistä vettä

Arton sisar perheineen oli käymässä meillä eräänä syksynä. Arto kävi hakemassa vieraat Santahaminasta omalla veneellä. Merenkäynti oli aika kova ja perheen Mika-poika istui hyvin hiljaisena veneessä koko matkan. Asiasta ei sen enempää juteltu mutta pojan ajatukset tulivat tietoisuuteen kun he seuraavan kerran olivat tulossa saareen. Mika oli hiljainen ja jo Santahaminassa puisteli Arton housunlahjetta ja kysyi arasti: ”Arto onko siellä tänään ryppystä vettä?” Oli tainnut merenkäynti olla epämiellyttävä kokemus Keskisuomen pojalle.

Mane ja Anu myrskyllä saareen

Isäni oli avovaimonsa kanssa tulossa saareen ja tietenkin haku sattui kovan merenkäynnin aikoihin. Arto kävi hakemassa vieraat Kauppatorilta. Anu (isäni avovaimo) istui keulassa aina siihen saakka kun ensimmäinen suurempi aalto heitti hänet korkealle ilmaan. Tässä vaiheessa hänkin siirtyi istumaan takaosaan. Veneenä oli meidän avovene Sumppu, joka oli uppoumarunkoinen hidas putkuttaja. Vene oli erikoisen turvallinen mutta tätä ei ollut ilmeisesti korostettu tarpeeksi vieraille. Minä olin saaressa ja katselin kiikarilla kun vene häipyi aina välillä mainingin taakse ja välillä se nousi kuin korkki aallon harjalle. Arvasin, että tämä on aikamoinen kokemus isälleni ja Anulle. Niinpä sitten varasinkin konjakkipullon ja lasit käteen kun menin vieraita vastaan laiturille. Isäni kiitteli, että ei ole konjakki koskaan ollut niin tarpeeseen kuin tuon merimatkan jälkeen.

Jäät lähtee

Joskus jäät lähtivät niin vauhdilla, ettei sitä oikein tahtonut itsekään tajuta. Kerran meillä oli saaressa RTK:n leiri. Arto ja Häkkisen Väiski ajoivat hylsykuormia kahdella kelkalla Kuivasaaresta Isosaareen. tarkoitus oli, että kaikki hylsylaatikot olisivat Isosaaressa niin hyvissä ajoin, että ne voitaisiin lastata Isosaaren aamulaivaan. Pojat ajoivat kuormia aina kello kahteen yöllä. Tässä vaiheessa he päättivät, että nukkuvat muutaman tunnin ja jatkavat klo 5.00. Herättyään kävivät pojat tekemässä kuormat ja lähtivät ajamaan ”kotilahden” suuntaan, josta oli tarkoitus laskeutua jäälle. Saapuessaan rantaan näytti se aivan tummalta. Asian tarkastettuaan he huomasivat, ettei rannassa ollut enää jäätä. Kun aamu valkeni selvisi koko totuus. Parin yön tunnin aikana olivat kaikki saarien välillä olleet jäät hajonneet ja lähteneet pois tuulen kuljettamina.

Kerran meillä oli verkot lähes metristen jäiden alla. Sinä syksynä olivat pakkaset tulleet kovalla vauhdilla ja jäät syntyivät ns. lämpöisen meriveden päälle. Jäät olivat aivan kestävät ja niinpä mekin olimme laittaneet verkot jään alle. Lähdimme viikonlopuksi pois saaresta, ja kun tulimme takaisin, ei jääkilikkääkään ollut enää Isosaaren ja Kuivasaaren välissä. Sinne olivat menneet niin verkot, tuura kuin muutkin verkkokalastusvehkeet.

Kerran olimme Arton kanssa verkoja kokemassa saaren itärannalla. Arto oli ulommalla reijällä nostamassa verkkoja ja minä annoin rannanpuolisesta avannosta narua. Sulan raja kulki Kuivasaaren ja Isosaaren eteläkärkien tasalla. Yhtäkkiä huomasin, että iso maininki meni jään alle, ja alkoi lähestyä meitä. Jää muotoutui kuin aalto ja edetessään jää piti kovaa pauketta. Huusin Artolle, että juokse pian rantaan, jää hajoaa. Juoksimme kumpikin rantaan katsomaan mitä tapahtuu. Maininki hajotti jäät niin palasiksi ettemme enää uskaltaneet mennä nostamaan verkkoja. Arto kävi pukemassa päälleen pelastautumispuvun, jonka jälkeen hänen vyötärölleen sidottiin köysi ja sitten hän marssi jäälle hakemaan verkot pois.

Armeija antaa veneen käyttöön

Olisiko se ollut toinen saarivuosi kun armeijalle hankittiin YM-veneitä vartiopäälliköiden käyttöön. Ne olivat 9 metrisiä sisäperämoottorilla varustettuja hitaita, uppoumarunkoisia veneitä, joissa oli avoin etutila ja ajohytti takana. Veneessä oli hyvä kuljettaa tavaraa ja taakse mahtui 4-5 matkustajaa. Veneen ajamista varten tuli suorittaa puolustusvoimien veneenkuljettajankirja ja niinpä minäkin esitin toiveeni suorittaa kyseinen ajolupa. Asia meni ensin patteriston esikunnan käsiteltäväksi, sitten rykmentin esikunnan ja kun sieltä ei löytynyt mitään asiakirjoja joihin vedoten lupa olisi voitu myöntää, siirtyi asian käsittely aina korkeimpiin instansseihin. Seuraavaksi Merivoimien esikunta käsitteli asiaa ja senkin täytyi siirtää asia Pääesikuntaan. Siellä sitten asiaa tutkittiin ja todettiin, että mikään asiakirja ei kiellä naisen ajaa puolustusvoimien veneenkuljettajan kirjaa. Ilmeisesti kenellekään ohjeiden laatijalle ei ollut tullut edes pieneen mieleen, että nainen voisi kyseistä asiaa pyytää.

No, joka tapauksessa lupa myönnettiin ja niinpä suoritimme Arton kanssa yhdessä kyseisen kirjan ja olinkin ensimmäinen nainen Suomessa, jolla kyseinen veneenkuljettajan kirja oli. Kirjasta olikin aivan korvaamaton apu, sillä elämä saaressa olisi vaikeutunut suuresti, jollen minäkin olisi voinut suorittaa tarvittavia huoltoajoja.

Joskus veneellä ajaminen aiheutti hauskojakin yhteensattumia. Erään kerran olin hakemassa jotain tavaraa Santahaminasta ja samaan aikaan Santahaminan päälaiturilla oli paljon leirijoukkoja menossa jonnekin. Sieltä laituriin saapumistani seurattiin tarkasti eikä mennytkään kauan aikaa kun patteriston esikuntaan soitettiin ja tiedusteltiin, että kuinka on mahdollista, että nainen ajaa puolustusvoimien venettä. Näitä kyselyitä tuli esikuntaan aina silloin tällöin.

Vappuna Walhallaan pizzalle

Kevät oli aina ehdottomasti hienointa aikaa saaressa. Kun horisontista alkoi häämöttämään koboltinsininen meri oli se aina merkki keväästä. Jäät lähtivät, muuttolinnut tulivat ja aurinkokin paistoi paljon kirkkaammin kuin talvella. Heti huhtikuussa alkoi kova veneen kunnostus ja se oli saatava vesille vappuun mennessä. Joskus se laskettiin jäälauttojen sekaan mutta alas se oli saatava. Aivan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta teimme aina Vapunpäivänä veneretken Suomenlinnaan. Walhallan ravintola aukaisi aina silloin ovensa ja sinne piti mennä pitzalle. Sinne kokoontui usein muitakin saarelaisia ja niinpä siellä vietettiin yleensä hauskoja hetkiä ystävien joukossa. Retki Suomenlinnaan tiesi aina kesän alkua ja vapautta kun veneet olivat vesillä.

Kelkkakurssi

Vartiopäällikön työkaluihin kuului moottorikelkka ja sitä varten tuli tietysti ajaa kortti. Arto oli jo kortin ajanut ja hyvin pian todettiin, että minun pitäisi saada myös kyseinen ajolupa. Jälleen oltiin siinä oudossa tilanteessa, että nainen pyytää ajolupaa puolustusvoimien laitteeseen. Kun selvisi, että minulla on auton ajokortti ja veneenkuljettajan kirja, lupa kelkkakorttin suorittamiseen annettiin.  Santahaminassa järjestettiin kahden viikon tehokurssi kelkan hallintaan ja näin jälkikäteen voinkin todeta, että kurssi oli todella hyvä. Ensimmäiset päivät olivat teoriaa mutta sitten päästiin itse asiaan. Aina aamuisin kokoonnuimme kadettikoulun kelkkahallille, jossa jokainen sai kelkan itselleen. Sille tehtiin tarvittavat tarkastukset ja sitten lähdettiin maastoon. Noista päivistä on jäänyt monta hauskaa muistoa mieleen. Eräänä päivänä ajoimme ison mäen alle. Kouluttajamme (muistaakseni nimeltään yliv Romppainen) kertoi, että tämän päivän ohjelmaan kuuluu päästä tuon mäen päälle. ”Kun kaikki ovat mäen huipulla, on päivä pulkassa” totesi Romppainen. Aluksi tuntui, että eihän tuo nyt ole homma eikä mikään mutta jo parin tunnin epäonnistumisien jälkeen alkoi urakka tuntua melkein toivottomalta. Kyllähän se oikea tekniikka viimein löytyi ja kaikki saivat hilattua itsensä ja kelkkansa mäen päälle. Toisena päivänä sitten keskellä metsää Romppainen pysäytti meidät ja käski jokaisen irrottamaan toisen kelkan suksista. Sitten jatkettiin matkaa yhdellä suksella ja jälleen hiki virtasi. Yhtenä mielenkiintoisena päivänä ajoimme ”Saharaan”, jossa varusmiehet olivat kesällä kaivaneet poteroita. Meidän jokaisen oli ajettava kelkkamme yhteen poteroon ja sitten oli ideana saada kelkka pois montusta. Poterot olivat syviä ja kelkka upposi niihin kokonaan. Siinä sai repiä ja tampata lunta useamman tunnin ajan ennekuin kelkka oli taas maan pinnalla. Välillä harjoiteltiin lumivallin yli ajoa ja siinäkin sattui jos jonkinlaista mutta oppi meni viimein perille.

Vielä eräs hauskaa muisto tulee mieleeni. Hollannin TV-uutiset olivat tulleet Suomeen tekemään juttua lumikulkuneuvoista ja niinpä he tulivat Santahaminaan kuvaamaan meidän ajoamme. Ajoimme metsään tehtyä reittiä pitkin ja hollantilaiset kuvasivat ringin keskeltä. Kun kuvaukset oli suoritettu niin ajoimme hieman sivummalle tauolle. Muistan kuinka eräältä hollantilaiselta loksahti suu auki kun hyppäsin kelkan päältä ja otin kypärän päästäni, jolloin takapuoleen asti ulottuva vaalea tukkani levähti auki. Mukana olleet pääesikunnan kaverit tuntuivat heti selittävän kuvaajalle jotain, sillä hän tuntui seuraavan hyvin tarkasti oliko muutkin kelkkakurssilaiset naisia. Ajon aikana kukaan ei ollut kiinnittänyt minun mukanaoloon huomiota, sillä minulla oli intin kelkkahaalari ja saappaat sekä kypärä niin kuin muillakin. Kelkkakurssin läpäisin, niin kirjalliset kuin ajokokeenkin hyvillä pisteillä ja niin sain virallisesti ajaa kyseistä puolustusvoimien laitetta, jälleen ensimmäisenä naisena Suomessa.

Arto putoaa mereen

Ruokapaketit tulivat aina Isosaareen. Silloin, kun meillä oli oma kuljetusväline, kävimme itse hakemassa ne Isosaaren laiturilta. Eräänä tammikuisena päivänä kun vedet olivat vielä sulat mutta hyisen kylmät lähdimme yhdessä ruokapaketin hakureissulle Isosaareen. Minä jäin odottamaan veneeseen ja Arto hyppäsi laiturille hakemaan pakettia. Ns. Kampelan luiska oli aivan peilijäässä ja aivan vahingossa Arto astui luiskalle. Samassa hän huomasi aloittavansa kiihtyvän liukumisen kohti hyistä vettä. Mitään ei ollut tehtävissä. Kuin hidastetussa elokuvassa Arto riisui rukkaset kädestään, ja samalla kun pulahti veteen, asetti rukkaset kauniisti luiskan kapealle reunalle. Tämän jälkeen kaikki tapahtui sitten silmänräpäyksessä. Arto pulahti veden alle ja samalla hän jo ponkaisi ylös vedestä ja suoraan veneeseen. Toimitus oli niin nopea, että hänen alusvaatteensa eivät kerinneet edes kastua. Kun me muut katsojat selvisimme säikähdyksestä, autettiin Arto laiturille ja siitä sairastuvalle saamaan kuivia vaatteita. Vaatteet löytyi ja kotimatka saattoi taas alkaa.

Verkot jään alla

Jään alta kalastaminen oli sitä kaikkein hauskinta ja helpointa. Ensinnäkin verkkoihin ei tullut muuta kalaa kuin lohta tai siikaa ja verkkojen kokeminen oli helppoa ja mukavaa. Syksyllä, kun jäät olivat tarpeeksi paksut, ja kun voitiin olettaa, etteivät ne lähde pois, laitettiin verkot paikoilleen. Paikka oli vakio ja vuosien varrella hyväksi todettu. Ensimmäisenä tehtiin suuri avanto ulkopäähän ja tämän jälkeen porattiin kairalla reikiä siihen suuntaan mihin verkko haluttiin laskea. Kairareiät olivat noin kolmen metrin välein. Seuraavaksi laitettiin noin viiden metrin mittaiseen riukuun naru kiinni, jonka toinen pää sidottiin hyvin vaikka tuuraan kiinni. Arto aloitti riu’un uittamisen jään alla kohti ensimmäistä kairanreikää, jossa minulla oli metallikoukku työnnettynä pystyyn. Kun riuku oli tarpeeksi pitkällä, sitä käännettiin niin, että se osui metallikoukkuun. Tällöin minä koukkasin riu’un kiinni. Tämän jälkeen alkoi se mukava vaihe eli käsi työnnettiin reikään ja riuku siirrettiin kohti seuraavaa reikää, johon Arto oli mennyt vastaan metallikoukun kanssa. Kun hän taas sai riu’un kiinni jatkoi hän sitä eteenpäin. Ennen kuin minä siirryin taas seuraavalle reiälle vedin riu’un päässä olevan narun lenkille kairareiän ulkopuolelle ja lukitsin sen laudalla paikoilleen. Näin varmistettiin se, ettei koko työ mennyt hukkaan, jos riuku jostain syystä lipeäisi kädestä. Voitiin palata vain 3 metriä taaksepäin ja jatkaa siitä uittamista. Näin sitten edettiin reiältä toiselle, ja kun oltiin tarpeeksi pitkällä, tehtiin toiseen päähän iso avanto. Naruvarmistukset purettiin, ja näin oli naru saatu jään alle.

Tämän jälkeen laitettiin verkkojata kiinni naruun, ja vedettiin toisesta avannosta jään alle. Vielä piti laittaa kiinnitysnarut kumpaankin avantoon niin, että ne olivat jään alla sulassa vedessä. Avannon viereen kairattiin jään läpi reikä ja siihen laitettiin pystyyn kuusenhavu, jonka alapäähän oli kiinnitetty narunpätkä. Havun ollessa paikallaan koukattiin narunpätkä avannon kautta jälleen jäälle. Tähän pätkään sitten valmis verkko kiinnitettiin laskun jälkeen- Nyt avannot peitettiin styrokslevyllä ja pienellä lumimäärällä ja voitiin lähteä kotiin odottelemaan kalansaalista. Seuraavana aamuna sitten mentiin verkoille ja riitti ainoastaan kun avasi toisen avannon, koukkasi verkkonarun käteensä ja kokeili tuntuuko verkossa liikettä. Parin pienen nykäyksen jälkeen kala itse potkaisi ja sen tunsi hyvin verkon paulassa. Jos nykäys tuntui, meni toinen toiselle avannolle, avasi sen, koukkasi verkon näkyviin ja kiinnitti sen uittonaruun. Tämän jälkeen havunoksassa oleva naru irrotettiin ja niin toisen avannon ihminen pystyi vetämään verkon luokseen ja poistamaan siitä kalat. Tämän jälkeen narulla vedettiin taas verkko jään alle, kiinnitettiin havunoksa naruun ja jäätiin odottelemaan seuraavaa päivää.

Aurinkoisena päivänä tykkäsin maata mahallani jäällä ja katsella jään alle. Vesi oli kirkasta ja avannosta näki hyvin verkon ja joskus jopa kalan uimassa. Sieltä aukeni aivan mahtava maailma.

Ruokahuolto saareen

Ruokahuolto saareen oli aivan oma lukunsa. Vuosittain käytiin isosaarelaisten kanssa neuvottelemassa aina jonkun kaupan kanssa ruoan toimituksesta. Kauppa vaihtui silloin tällöin ollen ensin Santahaminassa ja kun sieltä kauppa loppui niin Laajasalossa. Me niin kuin muutkin saarelaiset kävimme tekemässä sopimuksen kaupan kanssa tiliasiakkuudesta. Kolmena päivänä viikossa, jotka olivat maanantai, tiistai ja torstai saimme iltapäivän aikana tehdä puhelimella tilauksen haluamistamme elintarvikkeista. Kaupan henkilökunta sitten pakkasi tavarat laatikoihin ja armeijan auto kävi ne hakemassa seuraavana aamupäivänä kaupasta ja toimitti ne Isosaaren päivälaivaan. Isosaaressa traktori sitten kuljetti laatikot aivan ovelle asti mutta Kuivasaaressa asuessamme haimme paketin itse laiturilta.

Monesti toimittaminen ontui ja joskus oli mukana aivan vääriä tavaroita tai paketit unohtuivat jonnekin matkan varrelle. Silloin aina kysyttiin mielikuvitusta päivän ruokaa valmistettaessa. Onneksi jo tuolloin oli pakastearkut käytössä ja sieltä yleensä löytyi aina hätävaraksi syötävää useammaksikin päiväksi jos vaikka syysmyrskyt estivät paketin saannin. Jatkuvassa puhelimella ruoan tilaamisessa oli se ongelma, että ei tahtonut enää muistaa mitä kaikkea kaupasta löytyy ja niinpä ruoka jossain vaiheessa muuttui aika yksitoikkoiseksi. Aina välillä kun tuli tehtyä ”opintomatkoja” kauppaan huomasi hämmästyksekseen, että muutakin voi valmista kuin munaa ja makkaraa ja makkaramunakasta.

Rippijuhliin veneellä talvipakkasella

Eräänä joulukuisena päivänä meidät oli kutsuttu Johanneksen kirkkoon konfirmaatioon. Koska meri oli vielä auki päätimme tehdä kirkkoreissun veneellä. Tuolloin meillä oli oma ”sumppu” avovene ja sillä lähdimme puksuttelemaan kohti eteläsatamaa. Oli pakkasta ja vesi jäätyi matkalla laitoihin niin, että vene oli yltäpäältä jäässä ja reunoista roikkui kauniita jääpuikkoja kun saavuimme perille. Vironaltaan ympärille kertyi ihmisiä katsomaan kun saavuimme veneellä ja varmasti olimmekin hauska näky saapuessamme. Meillä oli kummallakin kelkkahaalari päällä ja niiden päälle oli vielä vedetty sadepuvut ettei pärskeet päässeet kastelemaan vaatteita.  Ajoimme altaaseen, kiinnitimme veneen ja sitten aloimme riisuutumaan. Katselijoiden ilmeet olivat huvittavia kun viimein kelkkahaalareiden alta Artolta löytyi puku kravatteineen ja minulta hame, jonka helmoja hieman suoristelin. Etulaatikossa oli meidän paremmat takit, jotka vedimme päälle ja niin saatoimme lähteä juhliin.

Jäätien teko

Talvisin kun jäät tulivat tarpeeksi vahvoiksi (15 cm) tehtiin jäätie Isosaareen. Se helpotti kovasti kulkemista, sillä sitä pitkin oli helppo hurauttaa kelkalla hakemaan vaikka postia tai ruokapakettia Isosaaresta. Matkaa kertyi n. 2 kilometriä. Jäätien tekemisessä oli aivan omat sääntönsä ja niitä oli turvallisuuden takia noudatettava. Ensimmäisenä tuli tietysti tietää missä kohti on virtauksia ja jää niistä johtuen jäätyi aina myöhempää. Ensimmäinen matka Isoon tehtiin aina kävelemällä ja tutkimalla jään vahvuutta. Joskus käveleminen oli todella hankalaa, sillä tuuli oli nostanut jäälauttoja päällekkäin ja ne olivat jäätyneet paikoilleen. Jää oli sitten kuin epätasaista ja kävellessä tahtoi jalka luistaa aina väärään suuntaan. Tien tekeminen aloitettiin aina kuusenhavujen keräämisellä. Tuollaisia miehenmittaisia havuja kerättiin kelkan reki täyteen. Sitten lähdettiin yhdessä jäälle, Arto ajoi kelkalla edellä ja minä olin linjamiehenä viitisenkymmentä metriä jäljempänä.

Ensimmäiset kaksi kuusenhavua laitettiin linjaan niin, että linja osoitti Isosaaren päälaiturille. Havujen laittoa jatkettiin aina ns. Kokkoniemeen asti samassa linjassa. Arto laittoi havun minun antamien linjamerkkien mukaan ja näin syntyi täysin suora linja Kuivasaaresta Isosaareen. Kokkoniemestä sitten otettiin uusi linja vanhan kasarmin rantaan ja näin oltiin perillä kovalla maalla. Suorat linjat tehtiin aivan turvallisuussyistä. Talvella kun lähti Isosaareen tuli ajaa aina linjan päähän ja tarkastaa, että linja on täysin suora. Tuolloin tiesi, että jäät eivät ole liikkuneet eikä välillä ole isoja railoja. Jos jäät olivat liikkuneet huomasi heti, että yksi tai useampi havu oli linjan sivussa. Tuolloin tuli jäällä liikkua erikoisen varovasti.