Elämästä Russarössä 1960-luvulla
Erkki Kuronen
Vesihuolto
Linnakkeen vesihuolto on hoidettu aluksi tuomalla vesi kesäisin proomulla kaupungista ja talvella jäätietä pitkin autoilla. Vielä 1940-luvun lopullakin oli vettä tuotu lisää talvella kuorma-autoilla jäätietä pitkin. Kyseinen vedenkuljetus on ollut mahdollinen niin kauan kuin Turun väylää ei ole pidetty talvisin auki. 1968 talvi oli ainoa 60-luvulla kun saareen voitiin ajaa autolla. Silloin oli melko pitkä jäänmurtajien lakko, eikä Turun väylää pidetty avoinna.
Veden riittävyys oli parantunut kun vesisäiliö oli valmistunut 1946, siihen mahtui vettä 96 m3. Silloin vettä oli voitu tuoda varastoon ennen jäiden tuloa ja vesi säilyi parempana kesällä. Proomuun mahtui vettä 62 m3. Pienen vahvuuden aikana makea vesi riitti talven yli, kun vesisäiliö oli täytetty täyteen ja proomu täytettiin vielä viimeisillä avovesillä. Makeaa vettä säästettiin 1960-luvulla käyttämällä talvella saunalla porakaivon vettä, samoin kasarmilla. Makeavesi oli aina kuljetettu henkilökunnan asunnoille yleensä hevosilla, 60-luvulla enimmäkseen Laura-nimisellä tammalla. Kasarmille ja saunalle ajettiin vesi traktorilla. Joskus kun vesi loppui kasken talven 1960-luvulla, tuotiin vettä yhteysalus Pukkion tankeissa ja pahimmassa tapauksessa, kun Pukkio ei enää päässyt jäissä, vettä tuotiin joskus mesivartioston aluksella, satamahinaaja avusti ainakin kerran Pukkiota avaamalla sille väylän, tai viimehädässä vettä toi jäänsärkijä tankeissaan.
1960-luvun puolivälissä saatiin vesijohto vedettyä saareen. Sen jälkeen käytettiin saunalla koko vuoden makeaa vettä. Aluksi vesijohto lähti vapaudenpatsaan luota ja tuotiin saareen suoraan tien alitse vesisäiliöön. Vesijohdonkin kanssa oli aluksi ongelmia talvisin. Vesijohto jäätyi kovilla pakkasilla rantautumisvaiheessa matalassa rantavedessä. Asiaa yritettiin auttaa juoksuttamalla vettä koko ajan, mutta hyytö tukki lopulta vesijohdon. Talvet olivat silloin kylmiä. Aluksi ei tahdottu uskoa, että vesi jäätyy putkessa. Ei pidetty mahdollisena, että sulassa merivedessä vesi putkessa voi jäätyä. Asia todistettiin lopulta niin, että meren ollessa jo jäätymispisteessä, upotettiin puolikkaanpullo makeaa vettä parin metrin syvyyteen meriveteen. Muutaman tunnin kuluttua alkoi pulloon ilmestyä hyhmää. Merivedessä on ennen jäätymistään puoli astetta pakkasta, eikä se silti jäädy, johtuen veden suolaisuudesta. Silloin putkea ryhdyttiin kokeeksi avaamaan höyryn kehittimellä, putki saatiinkin sillä tavoin avattua, koska tukos oli jäätä ja lähellä rantaa (Tapio Hotanen). Epäiltiin nimittäin aluksi vedentulon loppumisen syyksi putken rikkoutumista.
Niin oli jatkunut muutaman vuoden. Lopulta oli vedetty uusi putki 1970-luvun puolivälissä vapaasatamasta laiturin lahteen, haarautettu siitä johto saunalle ja jatkettu edelleen sillan alitse, sillan jälkeen oli otettu taas haara vesisäiliöön ja jatkettu sitten johtoa kasarmille ja sotilaskotiin. Vielä tämänkin jälkeen jäätymistä oli esiintynyt rantautumiskohdissa.
Lopulta asia oli korjattu asentamalla rantautumiskohtiin vesijohdon sisälle lämpövastus, sitä oli käytetty sitten pakkasten aikana, eikä enää ollut jäätymisongelmia. Vesijohdon uusimiseen oli päättynyt vedenajo saunalle, kun saunakin sai vesijohdon.
Kuljetukset
1940-luvun lopulle saakka linnakkeen sisäisiä raskaampia kuljetuksia oli hoidettu venäläisten rakentaman kapearaiteisen rautatien avulla. 50-luvun alussa rataverkko oli purettu. Sen jälkeen kuljetuksia on hoidettu hevosilla ja traktorilla.
Aikaisemmin hevosia oli talvella ollut 3 ja kesällä 2. 1960-luvulla niitä oli ympäri vuoden vain kaksi. Poikani muisti aluksi olleen Lauran lisäksi Ponsi-niminen itsepäinen ruuna. En muista koska Ponsi vietiin pois. Mutta paikalla oli enää Laura-tamma, kun kävin 1961 syksyllä hakemassa Hangosta Dragsvikista tuodun Masi-ruunan vesiproomun kannella. Sillä matkalla meistä Masin kanssa tuli kaverit. Masi pelkäsi niin että vapisi kun proomu vähän heilahteli, vaikka olikin melkein tyyntä. Minä taputtelin ja puhelin ettei tässä nyt ole mitään hätää. Niin hevonen rauhoittui ja lakkasi jonkun ajan kuluttua vapisemasta. Sen jälkeen Masi muisti minut. Laura ja Masi olivatkin sitten linnakkeella 60-luvun lopulle. Ensin vietiin pois Laura ja tilalle tuli Antti-niminen ruuna. Sitten oli poistunut Masi, Antti oli jäänyt sitten ainoaksi hevoseksi joksikin aikaa.
1960 oli vielä yhdysveneenä puinen YM 83, vene toimi Hangosta. Puuvene jäi aika pian pois käytöstä. Hangossa oli Pukkion lisäksi pienempi alus Fabian Wrede. Jossakin vaiheessa em. aluksen tilalle tuli H 2. Russarössä oli rautavene K 7. Aamuin illoin ajettiin vuorot Hangosta päin, muut vuorot ajettiin linnakkeen omalla veneellä sään salliessa. Huonolla kelillä oli saaressa tiedossa varma kuljettaja, vanha kalastaja, koneenhoitaja Sulo Hotanen. Hän oli sitä mieltä, että ei ole hätää huonollakaan kelillä jos vain kone toimii. Näin hänen ajavan semmoisilla tuulilla, että en olisi halunnut olla silloin vapaaehtoisesti mukana. Sepä siitä.
Talvisin kuljettiin jäätietä Tulliniemeen. Meri alkoi jäätyä tavallisesti tammikuussa, mutta vei usein helmikuun puolivälin paikkeille, ennen kuin jäätie voitiin avata. Kuljettiin niin kauan aluksilla, kun suinkin oli mahdollista. Se taas oli siitä kiinni, miten alus pystyi jäässä kulkemaan. Kun jää oli niin vahvaa, että voitiin avata jäätie Tulliniemeen, kuljetettiin huolto hevospelillä. Ihmiset saivat kävellä hevosen tai hevosten perässä, riippuen siitä paljonko oli tavaraa kuljetettavana. Vain naiset, lapset ja sairaat pääsivät hevoskyytiin. Tulliniemessä mentiin väylän yli jääveneellä. Se oli oma taiteen lajinsa saada vene väylän yli. Useimmiten vietiin vene väylän yli vetämällä, joskus aivan yksinkin jäälautalta toiselle hyppien. Jos laivoja ei ollut kulkenut aivan hiljan, oli lauttojen välit jo niin jäässä, että oli helppo päästä yli. Jos jäälautat olivat irrallaan, oltiin veneen kyydissä ja työnnettiin keksillä jäälautoista. Jos toisella puolella oli joku vastassa, niin kuin melkein aina oli, voitiin käyttää heittoliinaa. Jos väylä oli levinnyt kovin leveäksi, täytyi vene saada vetäen tai sauvoen niin pitkälle, että jaksoi heittää liinan yli. Kun köysi saatiin toiselle rannalle, alettiin venettä vetää köysillä edestakaisin niin monta kertaa, että kaikki kuljetettava saatiin yli. Vene jäi aina saaren puolelle väylää, riittävän kauas väylästä, ettei sekin jäänyt lautalle. Jäänsärkijät eivät kunnioittaneet sitä meidän ylityspaikkaa hiljentämällä sen kohdalla, kun se ei ollut virallinen jäätie, vaikka sitä yritettiin merkata havuilla. Vuorot toimivat jäätien kauttakin niin kuin kesällä, aikataulun mukaan.
1970-luvulla alettiin käyttää väylän ylitykseen jääsiltaa. Oli saatu ilmeisesti aikaan sopimus, että alusten oli hiljennettävä nopeuttaan ylimenopaikan kohdalla, silloin väylä pysyi riittävän kapeana väyläsiltaa varten. Myöhemmin oli käytössä jonkun aikaa oikea väylälossikin.
1960-luvulla 60 -61 talvea lukuun ottamatta, olivat jäät yleensä niin paksut, että voitiin jäätietä käyttää. 60-luvun puolivälissä alettiin kuljetuksissa käyttää jään salliessa traktoriakin. Pulmana olivat aluksi määräykset siitä, minkälaista kalustoa sai traktorilla vetää. Kiellettiin aluksi ehdottomasti reen vetäminen traktorilla. Kun yritettiin mennä peräkärryn kanssa jäälle, ei traktori mennyt minnekään, kun oli vähänkin lunta. Siihen kaatui se kielto.
Seuraava vaihe oli hevosten parireen kytkeminen vetoaisalla traktorin perään, sitten kun oli lopulta saatu siihen lupa. Yhdistelmä toimi kohtalaisesti vähällä lumella, mutta kun lunta oli enemmän, putosi toinen reen jalas niin syvälle pyörän uraan, että reki oli kaatua. Tavarat tietenkin tippuivat silloin kyydistä, jollei niitä köyttänyt hyvin.
Sitä mietittiin mikä avuksi. Aluksi aurattiin tie jäälle, mutta juokseva lumi tukki tien muutamassa tunnissa. Traktori itse kulki melko syvässä lumessa lumiketjujen kanssa. Silloin tuli väläys, että tehdään peräreki, jonka jalakset ovat samalla leveydellä traktorin pyörien kanssa. Tuumasta toimeen. Rungon hitsasivat asemiehet ratakiskosta, jalakset leveästä i-palkista ja päälle lava laitojen kanssa. Reen pankko sovitettiin niin, että reki oli sopivan etupainoinen. Aluksi ajettiin avolavalla, mutta kyydissä ei ollut kovin miellyttävää, kun lumiketjut heittivät koko ajan lunta ”silmille”. Silloin nimittäin pääsivät jo ihmisetkin kyytiin, kuljetuskapasiteetti oli niin suuri. Lopuksi laitettiin lavan etupäähän ovella varustettu koppi, johon mahtui 6 – 8 henkeä. Nyt se oli kuin vanhan ajan seka-auto. Laite sai nimekseen Russarö EXKSPRES. Sillä sitten kuljetettiin ihmisiä ja tavaroita koko 60-luvun loppupuoli ja luultavasti 70- luvullakin niin kauan kun jäätietä yleensä käytettiin.
Ennätys henkilömäärässä oli 42 lomalle lähtevää varusmiestä talvella -69. Silloin jää olisi kestänyt vaikka panssarivaunun. Mittauksissa ohuin jää oli yli 60 senttiä. Sinä talvena lumetkin alkoivat sulaa vasta huhtikuun puolella. Pääsiäinen oli silloin jonkun verran huhtikuun puolella ja vielä silloin voitiin väylällä käydä traktorilla. Jäät lähtivät niin myöhään, että toukokuun kolmastoista päivä ei K-vene vielä päässyt paksujen jäälauttojen takia kulkemaan. Ko. keväänä purkautuivat kaiketi kaikki Suomenlahden jäät Russarön kahta puolta länteen. Tuuli oli pitkään idässä jäiden lähdön aikaan. Jäät lähtivät muulloin yleensä viimeistään huhtikuun alkupäivänä. 1970-luvun loppupuolella parantui aluskanta niin, ettei jäätiellä enää tarvinnut liikennöidä. 1980-luvulla alettiin vuokrata aluksia liikennöimään kaupungin ja Russarön välillä mm hinaaja Mari oli liikenteessä. Mari pystyi kulkemaan myöskin talvella jäissä.
Miten turvallisesti kuljetukset saareen tapahtuivat
Kuljetuksissa ei yleensä tapahtunut haavereita 1930-luvun onnettomuutta lukuun ottamatta. Tiistaina 7. päivä tammikuuta 1936 kaatui hinaaja B 6 kovassa merenkäynnissä matkalla Hangosta Russarön saarelle. Onnettomuudessa hukkui kahdeksan henkilöä ja pelastui seitsemän. Uutinen on ollut Hangon sanomissa lauantaina 11. päivä tammikuuta 1936.
Myöhemmin on minun tietojeni mukaan ollut kerran onnettomuus lähellä, matkalla kaupungin puolelta saareen parikin kertaa. 1950-luvulla oli jäiden lähdön lähellä käynyt niin, että kun hevoset olivat tulossa väylältä saareen, jää oli alkanut yllättäen liikkua, yksi hevonen kuormineen oli jäänyt lohjenneelle jäälautalle ja lähtenyt ajelehtimaan itään. Kuskina oli ollut värvätty alikersantti Erkki Kämäräinen. Onneksi Pukkio oli ollut tulossa Örön vuoroltaan niin lähellä Hankoa, että tiedon saatuaan oli ehtinyt saada karkulaisen kiinni sotasataman edustalla. Lautta oli onneksi kestänyt kasassa niin kauan, että hevonen kuormineen oli saatu Pukkioon.
Toinen kerta oli 60-luvulla, vuotta en muista, lienee ollut 60-luvun loppupuolta. Olin lähdössä päivävuorolla käymään kaupungissa, hevonen ehti ennen minua saunan rannasta jäälle (sieltä kulki silloin tie jäälle). Itse oikaisin laiturin vierestä. Kävellessäni laiturin viertä kuulin kummaa ”turskahtelua”. Katsellessani mikä äänen aiheutti, huomasin kuinka vesi suihkahteli laiturin ja jään välistä. Vilkaisin Hankoon päin ja näin kuinka jää alkoi aaltoilla. Kiintojään reuna oli silloin Lindskärin tasalla idässä. Silloin minulle tuli kiire. Yritin huitoa hevosmiehelle, saadakseni hänet kääntymään takaisin, mutta eihän kuski katsellut taakseen. Muuta väkeä oli menossa jo hevosen edellä. Pukkio tuli silloin kuljetusta vastaan Gustavsvärnin luo. Juoksin minkä jaksoin hevosen perästä. Saavutin hevosen vasta väylän lähellä, mukana oli yksi ahkio tavaroiden siirtämiseksi laivaan ja laivasta rekeen, hevosella ei voinut mennä aivan väylän viereen. Tavarat laitettiin ahkioon ja käskin kuskin lähteä saareen niin lujaa kuin Masi-niminen ruuna pääsisi. Pukkio oli jo tulossa meitä vastaan. Kuski kertoi myöhemmin miten tilanteesta oli selvitty. Kun oli ehditty saunarantaan, oli jään ja rannan välissä ollut jo melkein metrin rako. Ei ollut hevonen ehtinyt jarrutella täydestä laukasta, vaan oli loikannut raon yli (ei ollut silloinkaan kaukana lautalle jääminen). Seurasimme jännityksellä ehtiikö hevonen maihin. Kun hevonen katosi saunan luona maalle, huokaistiin helpotuksesta.
Jää alkoi nimittäin muuttua lautoiksi jo ennen laivan tuloa, jouduimme siirtymään satakunta metriä lähintä saarta kohti ennen kuin Pukkio ehti saada meidät kyytiin. Palatessani iltavuorolla takaisin saareen, oli saari jo kokonaan avovedessä. Hevoselle ja kuskille se oli sillä kertaa läheltä piti tilanne. Meillä ihmisillä ei ollut hätää, olimmehan niin lähellä lähintä saarta, että olisimme tarvittaessa ehtineet maihin ennen jään hajoamista.
Minun kohtalokseni oli tullut vuoden 62 jälkeen joka talvinen jään mittaaminen, että koska jää on riittävän paksua jäätien avaamiseen. Lienee ollut 60-luvun puolivälin jälkeen, kun taas piti lähteä tutkimaan mikä on jäätilanne. Minulla oli silloin kevyt moottoripyörä, jolla oli nopea kulkea jäällä vähän lumen aikaan. Olin silläkin kertaa kysynyt merivalvontamieheltä, oliko Turun väylää ajettu yön aikana. Valvontamies kertoi jäänsärkijän menneen aamuyöllä Turkuun päin. Mukaani otin nuoren kersantin Erkki Niskasen tutustumaan tien reittiin. Lunta oli satanut hiukan aamulla. Teimme reikiä pienin välein ja kiersimme saarten länsipuolelta. Kun tulimme Tulliniemen luo, pysähdyin varoiksi mielestäni jo riittävän kauas väylästä, noin 2-300 metrin päähän. Kun nousimme pyörän päältä ja kaveri nojasi kairalla jäähän (hänellä oli se matkalla kainalossa), meinasi kaira mennä läpi jään omalla painollaan. Silloin me pojat pelästyimme oikein kunnolla. Sanoin ettei liikuta mihinkään, kun ei kerran vielä upottu. Katseltiin sitten taaksepäin tulojäljille, seisoimme melko lähellä isohkon lautan reunaa. Lautta erottui selvästi vastavalolla. Vieressä oli kapeahko ohuen jään ja lumen peittämä railo. Olimme tulleet onnistuneesti suurempia lauttoja pitkin. Siihen saakka jää oli vain halkeillut, mutta palat eivät olleet erillään. Pysähtymispaikastamme väylälle päin lauttojen raot suurenivat. Emme olleet huomanneet halkeamia, kun aurinko paistoi selän takaa ja lunta oli satanut aamulla jäälle. Jää oli halkeillut jo meidän takanammekin ainakin 50 metrin matkalta. Siinä, mihin pysähdyimme, oli lauttojen välissä sen verran rakoa, että siinä olisi jo voinut kastua. Emme vain onneksemme osuneet raon kohdalle. Jää oli jo niin paksua, etteivät lauttojen reunat meidän painosta lohkeilleet. Siitä sitten vain omia jälkiä takaisin. Sen jälkeen olin entistäkin varovaisempi tutkiessani jäätä ensimmäisen kerran.
Jäänsärkijä ajoi monesti niin lujaa, että ohuemman jään aikana (alle 30 senttiä), peräaalto rikkoi jään melko laajalta alueelta väylän molemmin puolin. Se oli nuorelle miehelle ja vielä itsellekin opettavainen jäänmittausreissu.
Lämmityspolttoaineista
Saaren rakennukset kuluttivat paljon polttoainetta. Niin kauan kuin Russarössä on asuttu, oli 1960-luvun puoliväliin saakka lämmitetty haloilla. Halkoja kuljetutti VAPO 1960-luvun alkupuolella kesäisin kahdella jaalalla (niin kuin todennäköisesti ennekin). Toisen aluksen nimi oli Iiris, toisen nimeä en muista. Samat alukset olivat varmaan hoitaneet halkojen kuljetuksia jo aikaisemminkin. Halkoja kului paljon 600 – 700 m3 vuodessa. Rannasta halot siirrettiin autolla halkotarhalle ja pinottiin sinne. Yhtenä kesänä halkoja tuli kahden vuoden tarpeet. Silloin oli halkopinoja tallilta alkaen tien kahtapuolin ja halkotarhalla niin paljon kuin mahtui. Lisäksi oli sulkeiskentän takareunalla pinoja koko kentän pituudelta. VAPO varautui tuolloin polttoaineen vaihtoon. 1960-luvun puolivälissä alettiin tuoda saareen koksia keskuslämmityskattiloita varten. Sama jaala toi koksit ruumassaan, ruumasta koksi lossattiin autoon ja kuljetettiin oikean jaoksen viereen. Siihen ne oli helppo kipata, kun ajoi auton jaoksen katolle ja kippasi reunan yli. Näin tuotiin koksi vain yhtenä kesänä.
Silloin väheni polttopuiden kulutus alle neljännekseen entisestä. Sitten vain uunilämmitteiset asunnot ja hellat lämpenivät puilla. Kolmessa talossahan oli omat keskuslämmityskattilat ja niissäkin voitiin talvella polttaa koksia. Sitten alkoi VAPO kuljettaa halot ja koksit autoilla Jussi nimisellä kalustolautalla suoraan saareen. Autot tulivat lautassa lasteineen ja purkivat ne ao. varastoihin. Niin jatkui jonkun vuoden, kunnes siirryttiin ainakin kasarmilla lämmittämään öljyllä. Silloin väheni kiinteiden polttoaineiden kuljetus entisestään. Asukkaiden vähentyessä jäivät unilämmitteiset talot tyhjilleen ja kun kasarmin keittiökin sähköistettiin (ei enää puuhellaa), väheni polttopuiden kulutus entisestään.
Miten posti kulki ja miten yksityinen tavarankuljetus oli järjestetty
Elintarvikkeiden hankinta järjestyi ilman kaupunkimatkaakin. Käytännössä tehtiin niin, että sovittiin kauppaliikkeen kanssa tavaran toimittamisesta (oli vain tietyt liikkeet joista tavarat noudettiin tai liike toimitti kuljetustoimistoon). Tilaukset tehtiin puhelimitse. Aluksi olivat puhelinlinjat niin vuotavia, että oli vaarassa tilausten sekaantuminen, jos kaksi henkilöä puhui samaan aikaan. SA- auto kiersi noutamassa ostokset päivittäin ja toimitti kulloiseenkin kuljetukseen. Saaressa hevosmies jakoi paketit ovelle asti. Maksutavan sopi kukin omalla tavallaan. Kaupassa käynti vaati siis vain puhelinsoiton ”helppoa kuin mikä”, jos vain kaupassa osattiin suomea. Joissakin kaupoissa oli vielä 60-luvun alussa vain yksi henkilö joka asioi suomenkielisten kanssa. Muut tavarat tulivat paketissa, mutta maito tuli tonkassa ensin sotilaskotiin, jossa sotilaskodin hoitaja jakoi sen kannuihin. Näin meni jonkin aikaa, sitten maidon jako siirtyi kellariin n:o 21. Siellä jakoi kukin tilaaja vuorollaan maidon. 60-luvun puolivälin jälkeen maito alkoi tulla tilaajille joko pullo tai pussimaitona. Muovipussien käyttö loppui jossakin vaiheessa kun tölkit tulivat käyttöön, aikaa en muista. Laskut käytiin maksamassa kerran kuussa. Se vaati silloin käynnin kaupungissa, jos ei ollut pankin kanssa maksupalvelusopimusta. Niin käytiin kaupungin puolella ainakin kerran kuussa hoitamassa tarpeelliset asiat. Naiset välttivät kaupunkireissuja talvella jäätietä pitkin, se oli varsin vaivalloinen retki. Talvella lähtivät useimmat kaupunkimatkalle vain pakon edessä.
Postin kulku hoidettiin siten, että henkilökohtainen kirje- ja korttiposti vietiin kasarmin ala-aulassa olevaan postilaatikkoon. Kirjuri laittoi siviilipostin lukittuun postisäkkiin, virkapostin hoiti vääpeli samoin lukittuun postisalkkuun. Aamuvuorolla lähti postilähetti kaupunkiin ja toimitti siviilipostin Hangon postiin ja virkapostin esikuntaa. Iltapäivävuorossa tuli saapuva postisaareen. Henkilökunnan siviilipostin jakoivat säämiehet suoraan ovelle. Varusmiesten postin jakoi vääpeli käskynjaolla illansuussa. Postilähetti toimitti tarvittaessa apteekki- tai muita pieniä asioita kaupungin puolella ollessaan.
Vapaa-ajan vietto saarella
1960-luvun alkupuolella ei ollut kesäisin vapaa-ajan ongelmia. Kun työaikaa ei silloin laskettu, oli miesväki melkein jokainen arki-ilta linnaketöitä valvomassa. Tehtiin lentopallokenttä, pienoisgolfrata ja tenniskenttä. Oli halkojen pilkkomista keittiölle ja yksinäisille naisille. Siivottiin ympäristöä turhista rojuista. Kalaankin ehti vain viikonloppuina. Kun työajan laskenta alkoi, loppuivat iltatyöt.
Kalastamista harrastettiin eri tavoin luultavasti jokaisessa perhekunnassa. Parhaita hetkiä olivat kesäillat kun joku tuli ongelta, alkoi savu nousta Kuittisen lahden rannalla olevasta savustusuunista. Kun yhdet kalat oli porukalla syöty tuli joku toinen onkimies ahvenineen ja niin oli taas savustettavaa. Myöhemmin rakenteli melkein jokainen oman savustuslaitteensa omalle pihalleen, silloin loppuivat yhteiset savustusillat.
Viikonloppuina kesällä oltiin kauniilla ilmoilla veneilemässä, tutkimassa lähisaaria ja luotoja, tai oltiin vain muuten rannalla. Otettiin kahvit mukaan, kalastettiin, tai vain nautittiin kesästä. Niin kuin olen jo aikaisemmin maininnut, pidettiin yhteisiä illanviettoja eri juhlapäivien aikaan. Suurimpana tapahtumana on jäänyt saaressa kasvaneille lapsille mieleen kasarmilla vietetyt koko saaren väen yhteiset jouluaaton ateriat. Ne olivat kotioloihin nähden ruhtinaalliset. Muulloin ei lapsilla ollut pääsyä kasarmille, joten se oli kiinnostava paikka ja tapauksesta otettiin kaikki irti. Kyllä niitä jouluaaton yhteisiä aterioita muistelevat aikuisetkin merkkitapahtumina. Olihan se oikeastaan ainoa kerta vuodesta, kun koko saaren väki pienimmästä suurimpaan oli samalla kertaa paikalla, varusmiehet mukaan lukien.
Naisten elämä oli todennäköisesti yksitoikkoisempaa, niillä jotka olivat kotona, osa naisista oli töissä kasarmin keittiöllä. Pimeät talvi-illat olivat pitkäveteisimpiä ennen television tuloa. Aluksi oli televisio vain sotilaskodissa. Sinne tuppasi kerääntymään väkeä välillä liian kanssa. Aika pian televisiot yleistyivät perheissäkin. Silloin katsottiin aluksi tarkkaan melkein kaikki ohjelmat. Pian alkoi kuitenkin ohjelmien valikointi, ei enää kaikki kelvannut kaikille.
Kesäisin oli melkein jokaisella pihallaan ainakin perunoita kasvamassa, jos vain jossakin oli sen verran multaa. Maalla syntyneet ja lapsuutensa viettäneet halusivat ”tonkia” vanhasta tottumuksesta pihallaan. Kukkasia oli melkein joka pihassa. Ne antoivat silmänruokaa ja lisäsivät viihtyvyyttä. Myöhemmin kun alkoi tulla kaupungin kivimuureissa kasvaneita, eivät tulijat välittäneet pihojen hoidosta, halusivat vain talonmiehen lakaisemaan rappunsa edustaa ja luomaan talvella lunta. Se näkyi nopeasti ympäristössä.
Kaikkea sitä tulee mieleen. Ei se linnake- elämä aina niin ruusuista ollut, kun tuuli ja satoi. Talvisin oli 60-luvulla koviakin pakkasia. Töihin piti kuitenkin mennä, oli ilma mikä hyvänsä. Lomat olivat niitä hengähdystaukoja. Loman jälkeen oli taas pitkään kuin uusi ihminen kun oli ollut vähän aikaa poissa työympyröistä. Pisimpään kestänyt myrskyjakso oli kolme vuorokautta kun laivat eivät kulkeneet. Eräs palvelustoveri oli juuri lähdössä lomalle. Kolmena päivänä hän kävi turhaan rannassa katsomassa tuleeko yhteysalus.
Näin siis meni elämä silloin. Näyttää siltä, että oli korkein aika ryhtyä tähän puuhaan, sillä muistajat alkavat harventua, eikä omakaan muisti enää osoita parantumisen merkkejä. Sillä meinasi unohtua muutamia juttuja tuolta ajalta.
Huvittelua nuorempien kustannuksella.
Vanhemmilla aliupseereilla oli tapana jallittaa uusia miehiä, milloin peloteltiin keskijaoksen käytävillä öisin harhailevalla päättömällä kenraalilla tai tehtiin muuta jäynää.
Silloisella patterin vääpelillä oli tapana koetella uskovatko nuoret miehet kaikkea mitä kerrotaan. Oli elokuu ja täydenkuun aika, vuotta en muista. Kerran kahvipöydässä vääpeli kertoi parille nuorelle kersantille, kuinka helppoa kalastaminen on. Menee vain tyynenä täydenkuun yönä Pohjoislahden rannan katajikkoon odottamaan, kun kampelat nousevat katajanmarjoja syömään. Siitä sitten vain valitsee sopivan kokoisia. Vääpeli oli mennyt illalla hyvissä ajoin katajikkoon piiloon odottamaan. Heti illan pimennyttyä olivat kaverukset tulleet paikalle lamppujen kanssa ”kalastamaan”. Aamulla oli riemu ylimmillään vääpelillä kun oli saanut taas paria miestä jallitettu.
Outoja otuksia
Omalta kohdaltani jäi mieleen tapaus, kun soutumiehenä verkonnostossa ollut nuori kersantti pelästyi pahanpäiväisesti verkossa noussutta kutukoreaa sarvisimppua. Kala oli sisämaan miehelle outo otus (niin kuin oli aluksi itsellekin). Kun simppu oikein levitti evänsä, avasi suunsa ammolleen ja ”örähti”, meinasi kaveri hypätä veneestä, pelästyi hän moista otusta niin paljon.
Outoja tapahtumia
Sama kaveri kertoi majakkatalossa vuosia myöhemmin sattuneesta tapauksesta. Hän oli herännyt yöllä oven käyntiin ja askeliin eteisessä. Oli kuulunut kun viereisen asunnon ovi oli avattu ja suljettu. Viereisessä asunnossa ei asunut ketään. Käytyään katsomassa kuka siellä liikkuu, sitten kun sisu antoi myöten, ei siellä ollut ketään.
Vähän samantapaisia tapauksia oli sattunut kaksi. Kerran kahvitauolla kertoi eräs vanhempi kaveri, kuinka hänen polkupyöräänsä tartuttiin takaapäin 150 metrin ampumapaikan kohdalla majakan tiellä, kun hän oli menossa majakalle päin, niin lujasti, että pyörä oli yrityksestä huolimatta pysähtynyt. Silloin oli kaveri kimpaantunut, että kuka per.. siellä leikkii. Katsottuaan taakseen ei tiellä eikä lähimaisemissa näkynyt ketään. Jutun kuultuaan totesi toinenkin kaveri hänelle käyneen samoin ja samassa paikassa. Hän ei ollut siitä aikaisemmin viitsinyt kertoa kenellekään, etteivät häntä aivan höperöksi luule.
Kuka sanoo, ettei kummallisia asioita tapahdu. Ainakin minä pidin molempia kertojia miehinä, jotka eivät pienestä hätkähdä. Molemmat tapaukset olivat sattuneet samana kesänä 1980-luvun puolivälissä, melko pienellä aikavälillä.
Linnakkeen hevosista
Laura-tamma oli ollut vesihevosena kuka ties kuinka kauan ennen kuin menimme saareen. Kun hevosmiehet vaihtuivat kolmen kuukauden välein, oli aina opetettava uudet miehet. Kun Lauran kuskiksi joutui tilapäisesti mies, jota ei ollut ehditty perehdyttää tehtävään, oli ohje lyhyt ja ytimekäs. Piti mennä tallille ja valjastaa Laura-niminen hevonen vesikärryjen eteen ja nousta istumaan vesikärryn nokalle, niin sitten vain katselee mihin mennään. Hevonen oli niin tottunut vedenajo rutiiniin, että se meni ensin rantaan vesisäiliölle ja pysähtyi täyttöpaikalle odottamaan kärryn täyttämistä. Kun kerry oli täynnä, lähti hevonen vedenjako kierrokselle aina samaa reittiä. Hevonen osasi mennä ahtaisiin pihoihin ja peruuttaa kärryn oikeaan paikkaan vesisaavin luo, niin että kärryn letku ylettyi saaville. Sitten kun kärry tyhjeni, melkein aina samassa kohdassa, lähti Laura hakemaan rannasta lisää vettä. Jos ajomies katsoi, että vielä vettä riittäisi seuraavaan taloon ja Laura oli tottunut siihen, että tästä lähdetään hakemaan lisää. Tuli silloin vakava erimielisyys hevosen ja kuskin välille, jossa hevonen veti aina pitemmän korren ja lähti hakemaan lisää vettä.
Eräs työ oli talojen roskisten tyhjentäminen, joka tuli vasta 60-luvun puolivälin jälkeen. Siihen saakka palavat roskat poltettiin ja palamattomat vietiin liiterin taakse tunkioon. Roskisten tyhjentäminen kuului talonmiesten tehtäviin. Kun tehtävä oli outo Lauralle, eikä aina mennyt kuskin mielen mukaan, tuppasi talonmies hermostumaan moisesta tottelemattomuudesta. Kerran oli talonmies suivaantunut niin pahasti, että oli räpsäyttänyt Laura tammaa ohjasperillä lautasille. Siitä ei ollut Laura tykännyt laisinkaan, vaan oli pahastunut niin, että paineli suorinta tietä tallille, pysähtyen vasta tallipihalle. Oli yritetty uudelleen matkaan. Laura oli kyllä lähtenyt liikkeelle, mutta palannut takaisin tallin toisesta päästä. Tielle pääsi tallin molemmista päistä. Pari kierrosta ajettuaan oli talonmies uskonut, ettei tästä nyt tule mitään ja laittanut hevosen talliin.
Hevoset olivat kesäisin laitumella. Aamuisin kävi hevosmies hakemassa hevoset tallille. Joskus sattui niin, että hevosmies ei muistanut ottaa keittiöltä ”vanikan” paloja mukaansa, kun lähti ottamaan hevosia kiinni laitumelta. Lauran sai kiinni ilman leipääkin, mutta Masi ei antanut ottaa itseään kiinni ilman ”vanikkaa”. Kerran oli hevosmiehenä pienehkö varusmies ja taas oli vanikka unohtunut. Olin silloin vääpelinä. Poika tuli toimistoon ja kertoi, että hän ei saa Masia kiinni. Minä kysyin pojalta meneekö hevonen karkuun. Ei se ollut karkuun mennyt, vaan oli nostanut päänsä niin ylös, ettei hän ulottunut päitsiin kiinni (hevosilla pidettiin päitset päässä laitumellakin). Kun ei ollut vanikkaa mukana, niin ei saanut hevosta laskemaan päätän niin alas että olisi saanut päitsistä kiinni. Käskin pojan hakemaan keittiöltä vanikanpaloja ja mennään sitten katsomaan tilannetta. Masi seisoi kaikessa rauhassa sulkeiskentällä. Kun minä kutsuin niin Masi tuli heti luo vähän katuvan näköisenä kun minä kyselin, että mitäs nyt kujeilet. Se poika muisti sen jälkeen ottaa mukaan makupaloja kun meni hakemaan hevosia laitumelta. Masi oli oikea järeän patterin hevonen ja tosi kookas.
Niin taas havaittiin eräs seikka. Hevosetkin ovat yksilöitä, oppivat tiettyihin rutiineihin, vallankin vanhempina ja kun niistä poiketaan voi syntyä erimielisyyksiä.
Aikaisemmin jo pahoittelin sitä, ettei hevosista ole yhtään valokuvaa, niin kuin ei tuolta ajalta ole muutenkaan kuvia linnakkeelta. Syy siihen oli ankara valokuvauskielto linnakkeen alueella. Varusmiestenkin oli linnakkeelle tullessaan luovutettava kameransa vääpelille kassakaapissa säilytettäväksi. Itsekin kuuliaisena otin vain muutamia henkilökuvia.