Elämää Kuninkaansaaressa

PÄIVIÖ SALO

Nämä muistot on kirjoittanut Päiviö Salo, joka asui Kuninkaansaaressa tammikuusta 1946 toukokuuhun 1953 ja sen jälkeen Vallisaaressa helmikuuhun 1954. Isäni oli ylikersantti ja toimi aluksi Kuninkaansaaressa ja myöhemmin Helsingin laivastoaseman esikunnassa Katajanokalla. Kirjoittaja oli silloin 6-14 vuotias poikanen ja kun nämä muistot on kirjoitettu 50 vuotta myöhemmin pelkästään muistiin turvautuen, niin kirjoituksessa saattaa olla virheitä ja epätarkkuuksia. Saaresta käytettiin silloin nimeä Kuningassaari, jota nimeä käytän menneeseen uskollisena jatkossa. Muistin virkistäjänä ja innoittajana on toiminut Ove Enqvistin kirjoittama Vallisaari Kuninkaansaari historiikki. Talojen tunnisteissa viitataan tämän historiikin kartoissa oleviin viitenumeroihin.

Muutto Kuningassaareen

Muutimme Kuningassaareen tammi-helmikuussa 1946 Oulunkylän Pellavakaskesta, läheltä Pikkukoskea. Perheeseemme kuului isä, kersantti Aaro Salo, äiti Liisa Salo ja minä Päiviö Salo 5 v. Muuttoautona oli armeijanvihreä Ford V8 avolavakuorma-auto, jota ajoi Kalle Tolvanen ja Mäkelä toimi apumiehenä. Tämä kuorma-auto oli käytössä koko sen ajan, jonka saaressa asuimme. Muutimme Kuningassaareen upseeritalo 2:n eteläpäätyyn. Pohjoispäädyssä asui sotilasmestari Sulo Rihma Laina-vaimonsa kanssa. Luoteiskulman huone oli toimistona. Toimistossa oli kaksi työpöytää, ampumatarvikekortisto ja saaren ainoa puhelin sekä kirjoituskone. Myöhemmin Rihmat adoptoivat Eila-tytön ja meidänkin perheeseen syntyi elokuussa 1946 tyttö, joka sai nimekseen Marja-Liisa.

Vastapäisessä lennätintalo nro 5:ssä asui 5-6 värvättyä matruusia, jotka toimivat saaren työmiehinä. Värvätyistä on erityisesti mieleen jäänyt matruusi Pohto, joka oli kotoisin Padasjoelta. Pohdolla oli aina aikaa peuhata meidän lapsien kanssa. Kuningassaaren ammuslataamossa työskenteli Tolvasen ja Mäkelän lisäksi kaksi naista. Ammuslataamon siviili-henkilökunta asui kaupungissa ja kävivät lataamossa töissä.

Kuningassaari oli myös vallisaarelaisilta suljettu paikka. Olihan Vallisaaressa paljon siviiliasukkaita, kuten Suomenlinnan telakkatyöläisiä. Myöhemmin (1952?) myös Vallisaaren eteläkärki muuttui kielletyksi alueeksi, jota Vallisaaressa majoitetut värvätyt vartioivat. Tämän jälkeen emme enää saaneet käydä esimerkiksi Aleksanterin patterilla.

Saaressa oli Helsingin yliopiston lampaita (Garakuru?). Lampaita oli hoitamassa Mäenpään perhe, jotka asuivat vartiotalossa nro 13. Lammassuojat sijaitsivat alueella, jossa merivartiolaitos oli myöhemmin. Kesäisin lampaat kulkivat vapaana ympäri saarta. Lampaat pitivät ruohikot ja pusikot kurissa. Mäenpään perheeseen kuului vaimon lisäksi tytär. Myöhemmin 40-luvun lopulla Mäenpään paikalle muutti kapteeniluutnantti Sipari perheineen. Sipari ei kuitenkaan palvellut saarilla, vaan kävi kaupungissa töissä. Siparin perheeseen kuului vaimo (Kastehelmi) ja kaksi tytärtä.

Kommodori Eino J. Pukkila perheineen piti kesäpaikkanaan saksalaisten rakentamaa pahviparakkia, joka sijaitsi I-patterin eteläpuoleisella kalliolla. Pukkilan perheeseen kuului vaimo, tytär (Eija) ja poika. Heillä ei ollut saaressa radiota ja rouva Pukkila kävi välillä meillä kuuntelemassa mm. Ella Erosen lausuntaesityksiä. Elo saaressa oli aika yksinäistä ja Pukkilan lapset olivat minulle tervetullutta seuraa.

Eläminen saaressa

Vallisaaressa oli Laen rouvan pitämä kauppa, josta saatiin tärkeimmät elintarvikkeet. Äiti kävi töissä kaupungissa ja täydennystä saatiin torilta ja kauppahallista. Tomaatteja kasvatettiin talon seinustalla ja meillä oli kanala saunan rannassa muuntajaa vastapäätä. Lähin kasvimaa oli kallion vieressä lähellä asuntoa. Perunat ym. viljeltiin meren äärellä kaivon vieressä. Tässä kohdassa oli erittäin voimakas multa. Paikalla oli sijainnut Venäjän vallan aikaan kaatopaikka. Lisäksi meillä oli muutama lammas. Kolmea kasvimaata viljeltiin ahkerasti ja talven perunat saatiin omasta maasta. Perunat varastoitiin III-patterin ruutikellarissa, joka oli erinomainen perunakellari. Maitotuotteiden kylmätilana toimi tunnelikasarmi nro 28. Maidonhakumatkat olivat mielestäni pitkiä, kun siellä jouduin käymän useita kertoja päivässä. Nämä noutokeikat olivat minun tehtäviäni.

Elämä oli niukkaa ja lisäansioita yritettiin hankia kaikin keinoin. Rihman Laina toimi lämmittäjänä tunnelivarastoissa (31, 32 ja 33). Yhdessä vaiheessa ommeltiin ruutipusseja valkoisesta laskuvarjosilkistä isoille tykeille. Mihinkähän niitä niin paljon tarvittiin? Myös rannoille nostetut pelastusponttonit harjattiin puhtaiksi ja maalattiin lyijymönjällä. Mitähän nykyajan työsuojelumääräykset sanoisivat tästäkin työstä? Ponttonin sisällä ruostetta teräsharjalla harjatessa pöly oli hirvittävä. Hengityssuojia ei silloin tunnettu.

Nahkasormikkaiden ompelu oli silloin suurta muotia. Nahkat haettiin kaupungista samasta firmasta joka osti takaisin valmiit tuotteet. Jos leikkasi nahat itse tienasi enemmän, kuin jos käytti valmiiksi leikattuja aihioita.

Isä rakensi itse tasaperäisen puisen sotuveneen kerosiinikoneen kasematin vintillä. Venelautojen hankinta oli aika urakka, enkä muista enää mistä ne viimein saatiin. Siitä tuli hyvä vene ja kevyt soudettava. Myös Rihma rakensi itse veneen V-patterin pohjoispuolella sijaitsevassa puurakenteisessa varastossa. Tämä vene koottiin kupariniiteillä ja pikkupojan mielestä se oli upea vene, kun meidän oma vene oli koottu tavallisilla venenauloilla.

Vallisaaressa Luotsitalon vieressä olevassa tiilirakennuksessa Kalevi Huhtala rakensi V-pohjaisen veneen vanerista. Moottoriksi siihen hän kunnosti Austin auton moottorin. Tämä rakenne herätti silloin melkoista ihmetystä. Rakennus toimi muutenkin yleisenä askartelupaikkana. Siellä minäkin tein ensimmäisen kidekoneeni ja yksiputkisen radiovastaanottimen. Radioputkena toimi silloin yleisesti paristovastaanottimissa käytetty triodi DAC21. Ainakin Hernon veljekset olivat silloin innokkaita elektroniikan rakentajia. 1950 ilmestyi Osmo A. Wiion ja Unto V. Somerikon toimittama Harrastelijan radiokirja, joka oli meille tärkeä tiedon lähde.

Asuessamme Vallisaaressa meillä oli hetken aikaan vanhanaikainen puhelinlinja Hernojen, meidän ja Kalevi Kääriön kotien välillä. Yksi tapsi oli ripustettu puihin ja toinen oli maadoitettu. Puhelinkoneet olivat veivattavia ja ne olivat Hernojen omaisuutta.

Pingistä pelattiin iltaisin lammen vieressä olevassa keskusruutikellari no 82:ssa

Koulu

Koulunkäynnin aloitin Suomenlinnassa syksyllä 1947. Samalla luokalla aloitti myös Antero Herno Vallisaaresta. II-luokka oli sitten iltavuorossa ja kotimatkat pimeässä Vallisaaresta Kuningassaareen olivat pelottavia. Kummitusjutut päättömästä everstistä olivat voimakkaina mielessä. Vallisaaren koulu aloitti toimintansa syksyllä 1950, jossa minäkin aloin IV-luokan. Opettajana oli Kauko Valta Ylänne. Osallistuin myös partiotoimintaan. Meidän Saukko-vartio piti partioleirin 1952 kesällä Vallisaaren eteläkärjessä sijaitsevan suojaisan lahden rannalla. Myös näytelmäkerho ja urheiluseura toimivat aktiivisesti. 1952 opettajamme lähetti salaa yhden vesivärityöni koko Suomen kansakoulujen väliseen olympia-aiheiseen piirustuskilpailuun, jonka voitin. Kauko Valta Ylänne oli harvinaisen innostava ja aktiivinen henkilö. Myös hänen vaimonsa oli tiiviisti toiminnassa mukana.

Tammikuussa 1952 opettajaharjoittelijoina toimivat radiotoimittajat S. Koskinen ja M. Ojanen. He tekivät opettajan työstään pari radiojuttua. Tämä oli tietenkin oppilaiden kannalta hauskaa vaihtelua.

Syksyllä 1952 aloitin oppikoulun Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa Kruunuhaassa. Pääsin omakohtaisesti kokemaan hankalat koulumatkat. Alkusyksy ja loppukevät meni hyvin, kun laivaliikenne pelasi. Kotoa lähdettiin klo 6 aamulla ja takaisin tultiin viiden maissa illalla. Välillä vietettiin koko päiviä jumissa jäissä Suomenlinnalaivalla Lonnan edustalla, välillä taas muuten myöhästyttiin muutama tunti. Talvella usein ajoin polkupyörällä jäätä myöten Hevossalmeen, josta oli bussiyhteys keskustaan. Välillä kuljetus jäätilanteen salliessa hoitui kuorma-auton lavalla, jossa oli vanerista tehty suojahytti. Usein käveltiin Vallisaaresta väylän yli Suomenlinnan ja sieltä kapulasiltaa Kaivopuistoon. Kaivopuistosta pääsi jatkamaan raitiovaunulla.

Kerran kun seisoin juuri avatun väylän reunalla Suomenlinnan puolella ja ihmettelin ylipääsymahdollisuutta, niin jäänmurtaja Sisu tuli mereltä ja pysähtyi kohdalleni. Sieltä laskettiin laskusilta, jota myöten pääsin laivaan ja sitten silta alas laivan toiselta puolelta ja näin pääsin väylän Vallisaaren puoleiselle reunalle. Sisu jatkoi matkaansa ja minä pääsin kotiin. Vallisaaressa asuessamme en päässyt nauttimaan lyhyestä koulumatkasta (koulu oli samassa pihapiirissä), koska kävin jo silloin koulua kaupungissa.

Vallisaari

Muutimme Vallisaareen yliupseerirakennus no 48:an toukokuussa 1953. Tämän jälkeen Kuningasaari oli myös minulta suljettu alue.

Torpedohallia hoiti sotilasmestari Manner, joka perheineen asui vieressä mäen päällä olevassa valkoisessa talossa. Toisessa päässä asuivat Savolaiset. Torpedohallilla työskenteli myös kersantti Lehto, joka Airi-vaimonsa kanssa asui talossa 36 lähellä Aleksanterin patteria. Toisessa päässä asuivat Väisäset. Väisänen oli sodan aikana palvellut sukellusveneessä, jonka pienoismalli heillä oli kirjahyllyn päällä.

Torpedohallin laiturissa vieraili usein laivaston aluksia. Usein puupääluokan laivoja, mutta myös miinalaiva Keihässalmi, joka oli aluksista uusin. Kahtena kesänä Vallisaaressa toimi Laivaston sukeltajakoulu. Me pojat katseltiin kun sukeltajat harjoittelivat torpedoaseman laiturilta. Joskus kun pukuun keräytyi liikaa ilmaa, niin sukeltaja pomppasi pintaan kuin korkki. Hankalinta asiassa oli se, että kaveri jäi kellumaan vaakasuoraan asentoon painoista huolimatta. No, hänet vedettiin letkuista ja köysistä rantaan ja nostettiin pystyyn.

Usein saimme myös ihailla laivaston aluksia ankkurissa Kruunuvuoren selällä. Alkuvuosina mukana oli vielä tykkiveneitä. Ne vaikuttivat oikeilta sotalaivoilta, koska niissä oli tykkitornit. Myös Taisto-luokan riisutut torpedoveneet herättivät huomiota, lähinnä melullaan. Kun tällainen alus lähestyi Helsinkiä, niin ensin kuului ääni, sitten näkyi vaahtoava vesi ja lopulta itse alus.

Suomen Joutsen oli ankkurissa Vallisaaren edustalla kahtena kesänä. Kun Ruotsin kuningas saapui Suomeen vierailulla risteilijä Göta Leijonin kannella kahden hävittäjän saattamana, olimme runsaslukuisesti seuraamassa tapahtumaa Kustaanmiekan kalliolla. Suomen Joutsenen mastot olivat miehitettynä. Jokaisen raakapuun nokassa seisoi yksi mies. Tämä oli merkittävä tapahtuma. Se oli ensimmäinen laivastovierailu sodan jälkeen. Kunnialaukaukset ammuttiin ja kunniavartio lippuineen ja soittokunta olivat Suomenlinnan puolella. Kansallislaulut soitettiin ja meillä oli näköalapaikat Vallisaaren puolella. Tosin Ruotsin kuningas seisoi laivan kannella selin meihin päin. Samana kesänä vieraili Helsingissä ensimmäistä kertaa myös ruotsalainen matkustajajätti Gripsholm. Myös tämän laivan saapuminen keräsi katsojia rantakallioille. Taitavat nykyiset ruotsinlaivat olla isompia.

Olimme veneellä merellä Vallisaaren ulkopuolella, kun Suomen sukellusveneet tekivät viimeisen matkansa romutettaviksi Helsinkiin. Ne tulivat hinaajien vetämänä idästä ja aiheuttivat isot aallot, jotka keinuttivat venettämme kovasti. Harmajan edestä nostettiin saksalaisia sukellusveneitä osina, jotka kuljetettiin nosturin nokassa Katajanokan kärkeen romutettaviksi. Silloin Katajanokan edessä toimi laivojen romuttamo suunnilleen nykyisen Suomenlinnan huoltolautan lautan laiturin kohdalla.

Toimistotalon yläkerrassa asui kapteeni Erjola perheineen ja Hernot asuivat lähellä Kustaan­miek­kaa. Luotsitalossa asui pääasiassa telakkaväkeä, mutta asui siellä ainakin kapteeni Kääriö per­hei­neen. Heidän poikansa Kalevi oli luokkatoverinani oppikoulussa. Kapteeni Kääriö työskenteli pääesikunnassa ja oli nopea ratkomaan meidän poikien kehittämiä salakirjoitusmenetelmiä. Eivät tainneet olla kovin monimutkaisia. Asuinrakennuksissa 11 ja 16 asuivat Aaro ja Hannes Lae perheineen, sekä Katajamäet. Sotilasmestari Manner vastasi torpedohallien toiminnasta. He asuivat Vallisaaren upeimmassa talossa rinteessä torpedohallien laitureiden edessä. Rakennus näytti upealta ainakin siksi, että se oli valkoiseksi rapattu.

Saaret olivat kovin suosittuja vierailupaikkoja kesäisin. Vakituisten asukkaiden sukulaiset ja tuttavat vierailivat usein ja saarten elämä oli kovin vilkasta kesäaikaan. Juhannuksen poltettiin juhannuskoko saarten välisellä maasillalla ja sinne oli aina kokoontunut runsaasti väkeä. Varmaan myös alkoholia käytettiin, mutta ilmeisesti kohtuullisesti, koska siitä ei ole jäänyt häiritseviä muistikuvia. Eräänä kesänä maasillan edestä isä löysi laatikon, 12 pulloa Warsovan laulua. Kaikki pullot olivat ehjiä. Mutta näistäkin pulloista tehtiin kristillinen tasajako, eikä löytö mitenkään näkynyt saaren elämässä. Yhden öljyvahingon muistan, jossa öljy lainehti maasillan sulkemassa lahdessa meren puolella. Veden pinnalta sitä kerättiin tynnyreihin, mutta kivikko tahriutui pitkäksi aikaa.