Eräs sivujuonne Katajaluodon koeammunnassa

Aselajimme kevyt valmiustykkikalusto oli ensisijaisesti englantilais-, venäläis- ja saksalaisperäistä ilmatorjuntakalustoa toisen maailmansodan tai sitä ennen vallinneelta ajalta. Esimerkiksi 76 ItK 31 RT oli jo teknisesti lähestymässä 40. ikävuottaan puhumattakaan englantilaiskalustosta. Rt-miehiä askarrutti kysymys, mistä löytää ajanmukainen ja tykkimiehistölle suojaa tarjoava kalusto. Ruotsin erittäin hyvällä suojalla varustettu 75 mm:n Bofors’in tornikanuuna edusti eräänlaista tavoitetta – ja tosi hintavaa sellaista.

Maahamme hankitut brittiläisperäiset Charioteer- ja Comet-panssarivaunut ajoneuvoteknisesti vanhentuneina saattaisivat tarjota 84 mm: tykkitorneineen erään ratkaisun. Siispä rt-toimiston päällikkö ev K. Miettinen ja oma päällikköni evl I. Holma antoivat ylil Niskalle tehtäväksi selvittää mainittujen tykkitornien soveltuvuuden rt:n keveiden pattereiden käytössä. Olihan ongelmasta aikaisemminkin keskusteltu yleisellä tasolla, eli muistaakseni 1962 Kuivasaaren asemiin laitetun 305 mm:n järeän kaksoistykkitornin koeammunnan yhteydessä silloisten majureiden O. Saaren ja P. Silvastin kanssa.

Tehtävä oli selkeä ja mieluinen. Tiesin, ettei sitä ihmettä tapahtuisi, että voisimme niissä oloissa milloinkaan hankkia ‘sikakalliita’ Bofors-torneja. Pitäisi siis löytää muu ratkaisu. Ikävä kyllä perehtyminen tutkittaviksi käskettyihin kalustoihin ja niiden ampumatarvikkeisiin antoi yksiselitteisen vastauksen: niistä ei ole kvrptrin tykeiksi. Tein selkoa asiasta esimiehilleni, mutta saatoin samalla ilmoittaa, että eräs uusi ajatus on kytemässä. Sain jatkaa toimeksiantoani hieman vinojen hymyjen saattamina.

Alan kirjallisuuteen perehtyminen oli pannut miettimään, että eikö jostakin uudemmasta ps-kalustosta löytyisi ratkaisua. Erityisesti Nl:n kalusto kiinnosti. Olimmehan hankkineet Panssariprikaatille T-54 vaunuja, joissa oli 100 mm:n pitkäputkinen kanuuna, jolla on suuri lähtönopeus, eli liikkuvia maaleja ajatellen lentoajat ja siten ennakot jäävät lyhyiksi. Tällöin osumatodennäköisyys kasvaa verrattuna matalalähtönopeuksiseen aseeseen. Totesin edelleen, että mainittu tykki oli perusballistiikaltaan SNTL:ssa lisäksi laivaston, ilmatorjunnan sekä panssaritorjunnan aseena. Varsinkin laivastokäyttö teki siitä houkuttelevan, sillä sille voisi täten löytyä valmiita merimaali- ja ainakin it:lta aikakranaatteja. Kun vielä selvisi, että panssarit saattoivat käyttää asettaan epäsuoraan ammuntaan kenttätykistön tapaan, alkoi innostus nousta kihelmöiväksi.

Laadin muistion ja piirsin (10.10.66) hahmotelman tuliasemasta, jossa asejärjestelmästä näkyisi ulospäin vain T-54:n torni putkineen. Tykkimiehistö, ampumatarvikkeet sekä suojatilat olisivat betonin ja peruskallion suojassa. Suosittelin innokkaasti ratkaisua. Paperit kourassa kiersin esimiehen luota toiselle, ainoana kriteerinä, että ao. voisi asemansa nojalla auttaa hankkeen realisoinnissa. Ei siinä tullut mietittyä liikuinko ihan virka- tai asetietä myöten. Kai vähäinen sotilasarvoni yliluutnanttina auttoi (…”kuunnellaan nyt tuota poikaa, kun se on noin innoissaan”…), vanhempana olisin voinut astua jonkun herkille varpaille…

Tärkeintä oli, että ajatukseen suhtauduttiin yleensä myönteisesti – paitsi panssarimiesten taholta. Heidän näkemyksensä mukaan torni ensi laukauksella hyppää kallioperustaltaan, heilahtaahan heidän raskas vaununsakin laukaistaessa. Vastaväitteeni, ettei venäläinen sellaista tykkiä tee, jonka jousto- ja palautinlaitteet eivät nielaise rekyyliä, torjuttiin ‘me kyllä tiedämme’ -hymyin.

Asiasta innostuivat kuitenkin niin vahvat tahot, mm. eversti Sarmanne, ettei kestänyt pitkään, kun käyttöömme lainattiin T-54:n torni Katajaluotoon rakennettavaan koeammunta-asemaan asennettavaksi “proof of concept”-koeammuntoja varten. Koko hanke eteni vauhdilla, koska tornin edullinen hinta osana vaunua teki mallin houkuttelevaksi johdolle.

Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta niin vain oli, että suuri joukko upseereita, monta kenraaliakin joukossa, kerääntyi aikanaan ratkaisevaan koeammuntaan Katajaluodon rannikkotykistön Koeampuma-aseman itärannalle. 

Maali (9 m:n lautta) kulki Katajaluodosta itään, karkeasti ottaen noin 10 km:n etäisyydellä ja käytännössä kylkimaalina. Sovelletulla kevyellä keskiöllä määriteltiin ampuma-arvot, suuntaus oli suora ja niin ensimmäiset pari kranaattia iskivät hienosti suunnassa ja yhden matkan hakukerran jälkeen voitiin aloittaa vaikutusammunta pikatulena. Ampumatarvikkeita lie varattu 20 kappaletta ja kaikki iskivät maalin aivan osuma-alueelle.

Viimeisen laukauksen iskettyä katsojat taputtivat käsiään ja PsPr:n edustajatkin liittyivät siihen, tosin lievästi happamin ilmein. Sain radioidut maaliupseerin havainnot, jotka kertoivat vaikutusammunnan olleen aivan maalissa ja hajonnan sangen olemattoman. Annoin lyhyen selostuksen ammunnasta ja korostin tulosten osoittavan kaluston sopivuuden käyttöömme.

Sitten otsikossa mainittuun sivujuonteeseen:

Selostukseni jälkeen tykistön tarkastaja kenrm Roschier halusi myös ilmaista mielipiteensä. Sen mukaan ammunta oli kaiketi katsottava lähes tyydyttäväksi, mutta kun tuli oli monta kertaa lähes ja jopa maalin mitan verran sivussa maalin molemmin puolin. Kuului eräitä puhujaan yhtyviä muminoita. Silloin eufoorinen mieleni hetkessä muuttui ja kiukkuisena totesin, että 1) maalin pituus on 9 metriä, 2) iskemä vajaan maalin verran sivussa vastaa vajaata piirua, 3) tuli on siis ampumaopin lakien mukaan niin hyvin maalissa kuin olla voi ja 4) jos kenttätykistö joskus ampuisi yhtä tarkasti Rovajärvellä, niin saisi pelkkää kiitosta!

Katsojajoukko jäykistyi ja hetken vallitsi kireä hiljaisuus. Sitten sen katkaisi päämajamestarin, kenrm Lauri Sutelan naurunpurskahdus, johon hetken empimisen myötä koko katsojaosasto helpottuneena yhtyi, myös hieman vaikeasti Roschier itse.

Katsojaosasto poistui kahville esikuntarakennukseen ja siinä yhteydessä – aikaa myöten yhä syvemmin arvostamani – Lauri Sutela tarttui hihaani ja totesi, että vaikka nuori upseeri on kuinkakin oikeassa, niin ei sovi julkisesti osoittaa vanhemman herran olevan väärässä, varsinkaan tämän oman alan asioissa. Sen jälkeen Sutela totesi, että hän uskoo nähdyn perusteella täysin tähän ratkaisuun ja tulee toimimaan asian edistämiseksi. Toivottipa onnea. Kiitin kenraalia hänen reiluista sanoistaan.

Syvin oppi, ”sens morale”, oli tässä tapauksessa, että “Pitää ajatella ennen kuin sanoo, ettei sano, mitä ajattelee”. Roschier oli reilu, ei palanut asiaan mitenkään, oli kai ajatellut asiaa ampumaopin kannalta uudestaan.

Hanke lähti toteutumaan vauhdilla ja menestyksellä. Ensimmäisenä lajissaan perustettiin puolustushallinnossa toimeenpanoa varten Pääesikuntaan erityinen projektiryhmä, jonka ensimmäiseksi sihteeriksi minut määrättiin. Nimet, kuten E. Tikkanen/PEaset-os, M.Harvikka/Petväl-os, N.Kohonen/PEpion-os, O.Wiio/PEsähköt-os, O.Irjala/PMrak-os ja O.Vehmas/PEop-os, vain eräitä mainitakseni, olivat aivan keskeisiä hankkeen toteuttamisessa. Kunnia heille! Toteaisin samalla, että tämä ammattitaidollinen kapasiteetti oli käytettävissämme, koska kuuluimme maavoimiin. Maavoimissa riitti kapasiteettia.

Projektityöskentely, jonka ansiosta koko rt:n tykistökalustollinen kehitys lähti liikkeelle, loi rannikkomme keskeisen tärkeille suunnille todella tehokkaan ja taistelunkestävän, T-56:n torniin ja tykkiin (D-10 T2S) perustuvan, modifioidun, puolentoistakymmennen keveän rtptri-linnakkeen järjestelmän. Vielä tänä päivänä FLIR- ja digitaalilaskimin varustettuna se on kova pähkinä mahdolliselle vastustajalle.

Todettakoon, että NL-osapuoli arvatenkin oletti, että hankimme T-56 tornit vakautinlaitteettomille T-54 panssarivaunuillemme ja mitoitti siten vakautinlaitteen hinnallisesti erittäin merkittävän suureksi osaksi tornikomplektia. Kun sitä ei – sattuneesta syystä – haluttu ostaa, loppuosan eli tornin tykkeineen hinta jäi sangen pieneksi. Ins-ev B. Heimbürger ja minä jouduimme kuitenkin allekirjoittamaan vakuutuksen, ettemme tule asettamaan myyjäosapuolen vastuuseen vakautinlaitteen puuttumisesta johtuvista seuraamuksista. Valtiolle koituva säästö oli mittava.

Lopuksi toteaisin RtKoeAs:n värvätyn tykkimiehistön sankarillisen toiminnan koeammunnan yhteydessä. Muistettakoon, että torni oli T-54:n ja putki oli vailla savunpoistinta, millainen sittemmin kuului T-56:n aseeseen sekä asema lisäksi vailla koneellista ilmanvaihtoa. Kiihkeä ammunta täytti aseman kaikkea muuta kuin terveellisillä ruutikaasuilla, jotka liki tainnuttivat miehistön. Tilanteen tärkeyden sisäistäneet värvätyt koeasemamiehet eivät antaneet periksi, vaan jatkoivat tukahduttavissa ja oksettavissa olosuhteissa sinnikkäästi työtään. Todellisia rt-miehiä siis.

Paljon olen eläissäni unohtanut, mutta mieleeni on piirtynyt kenraali L. Sutelan koeammuntatilaisuudessa antama viisas ojennus eli tämän tarinan opettava sivujuonne. On kuitenkin myönnettävä, että olen turhan usein unohtanut sen hetken tuoksinnassa ja saanut katua sitä myöhemmin… Yhtä kaikki, 100 56 TK-hankkeen mukana alkoi tulla aselajissa vahva tunne siitä, että olemme menossa eteenpäin ja muut käynnistyneet ja käynnistyvät projektit syvensivät tätä tunnetta. Olin muiden mukana ylpeä aselajistamme. Olihan kadettiveljeni T. Sario keskeisesti mukana väylätorjuntaohjus “SS-11:n” käyttöönotossa. Kapteeni T. Lahti alkoi puolestaan perehtymisen sittemmin “Mto-66:na” tunnettuun SNTL-peräiseen meritorjuntaohjukseen ja sen käyttöön ottamiseen rannikkopuolustuksessa. Nyt alkoi selvästi tuntua siltä, että rannikkotykistön arvo on ymmärretty ja sen kehittämistä katsotaan määräävillä tahoilla suopeammin kuin ennen.

Kenraaliluutnantti R. Hirva oli ottanut vastaan tykistön tarkastajan tehtävät ja osastopäälliköksi oli määrätty 1966 “vanha” komentajani, eversti V. Vuorela. Pari juttua on syytä kertoa heistä:

Kesällä, liekö ollut 1966, Hirva oli kesämökillään viettämässä lomaa. Kauniina aurinkopäivänä sain käskyn hommata tarkastaja nopeasti ja virkapukuisena Pääesikuntaan. Siispä tilaamaan autoa ja sen tullessa saatoin istuutua upeaan, presidentiltä sotaväelle siirtyneeseen Cadillac’iin. Eipä aikaakaan, niin tulimme kenraalin kesämökille, jossa nousin autosta ja avasin takaoven hänen istuutua autoon. Itse olin menossa etuistuimelle, kuten tiesin adjutanttien tekevän. Mutta kas, sehän ei käynyt, vaan kenraali meni itse istumaan “pelkääjän paikalle”.  –   Aikanamme tulimme lämpöä hohkavalle Etelä-Esplanadille, jolloin kenraali liikenne-esteen sattuessa käski avaamaan ikkunat ja avasi itse omansa. Silloin kaksi arvokasta herrasmiestä pysähtyi kohdallamme ihailemaan upeaa autoa ja näkivät siinä sivussa matkustajatkin. Toinen virkkoi kuuluvasti, että jopas jotakin, taitaa siinä olla kovatasoinen ja tärkeä nuori mies, kun on peräti kenraali adjutanttina! Hirvan asento jäykistyi, vahva puna levisi niskaan ja hän katsoi jäykästi eteensä. Noustessaan autosta ei puhua pukahtanut, mulkaisi vain äkeästi ja meni menojaan. Todettakoon, että olin siviilipuvussa, kuten silloin Pääesikunnassa oli tapana kesäkuukausina.

Toinen juttu: Maahamme oli hankittu “130 K 56”-pitkäputkisia kanuunoja. Niiden ulkoballistiset ominaisuudet suurine lähtönopeuksineen pani rt-miehet tuumamaan, että siinähän olisi oiva tykki moottoroiduille patteristoille. No, olihan kokolailla selvää, ettei tämä ajatus mitenkään ilahduttanut kt-veljiämme, jotka aiheellisesti pelkäsivät “menettävänsä” kalustoa rt:lle. – Muistettakoon, että olimme saaneet käyttöömme Tampella Oy aseosaston kehittämää 122 K 62-kalustoa, suorituskyvyltään hyvän mutta kieltämättä kovin teknisen ja herkän tykin. Sitä oli hankittu patteristollisen verran, mutta siihen se jäi, koska yksinkertaisen ja halvan NL-kaluston mittavat hankinnat päättivät enemmät hankinnat. Suosi kotimaista sanotaan… No, olihan voi kotimaista, joilla mm 130 mm:n tykkejä sanottiin hankittavan.  –   Vuorela ajoi kaikesta vastustuksesta huolimatta asiat siihen malliin, että tykin soveltuvuus liikemaaliammuntaan piti selvitettämän. Eihän kukaan voi tällaista estääkään. 130 K 54 ajettiin asemiin Isosaareen, tykkiryhmä oli koulutettu ja nyt vain ampumaan. Silloin kt-miehet nostivat äläkän. Eihän tykin luona voinut olla ammuttaessa! Paineet ja pauke ja kaikki. Silloin Veikko Vuorela lausahti, että ehkä eivät kt-miehet, mutta rt-miehet kylläkin, ja kysyi meistä läsnäolevista vapaaehtoista. Ennen kuin kukaan ehti mitenkään reagoida, Vuorela ilmoitti itse näyttävänsä, että tykillä voi hyvin olla. Sanoi, meni suuntaajan jakkaralle ja käski ampua. Laukaus kajahti, Vuorela nousi tykiltä ja sillä se ongelma oli hoidettu “Vämpyn” räväkkään tyyliin. Kt-miehet olivat aivan hiljaa… – Tykki osoittautui tietyin teknisin muutoksin mitä parhaimmaksi mtrtpston aseeksi. Liekö tapaus vielä eräiden muistissa, koska nyt on niin kiire riisua rannikkotykistöpatteristot, maamme parhaat ja monipuolisimmat pinta-ammuntayksiköt aseista…? Eivätpä sitten liioin uhkaa kt:n dominanssia Nenosen kilpailussa Rovajärven tykistöleirillä.