”Kevyitä yleistykkejä”
Suomessa oli pohdittu kevyiden ”yleistykkien” hankkimista rannikkotykistön käyttöön. Tykkien toivottiin soveltuvan rannikkotykistön ohella myös ilmatorjunnan ja laivaston käyttöön. Pääesikunnan tykistöteknillisessä toimistossa työskentelevä yliluutnantti Juhani A. Niska sai tehtäväkseen selvitellä eri vaihtoehtoja. Selvitystyön mukaan esitetyt vaihtoehdot eivät soveltuisi Suomen tarpeisiin, mutta Niska nosti esille neuvostovalmisteisen T-54-panssarivaunun tornin uusiokäytön. Pitkäputkinen, nopean lähtönopeuden omaava tykki soveltui erinomaisesti tarpeisiin ja yliluutnantti Niskan ajatus sai lopulta hyväksynnän.
Epäilijöitäkin tosin riitti, eivätkä kaikki tahot uskoneet kallioon pultatun tornin kestävän rekyyliä. Panssariprikaatin käytössä oli samainen tykki ja suurimmat epäluulot hankkeeseen tulivatkin heidän suunnaltaan. Epäilyistä huolimatta ja yliluutnantti Niskan innostuneisuuden seurauksena Katajaluodon koeampuma-asemalle kohosi T-54-torni.
Koeammuntoja kuvaillaan Kristian Lehtosen kirjassa Tyrskyä, terästä, tekniikkaa seuraavasti:
”…Ratkaisevaa koeammuntaa Katajaluodossa oli seuraamassa suuri joukko upseereita, joukossa useita kenraaleitakin. Yhdeksänmetristä maalilauttaa hinattiin itään päin kymmenen kilometrin etäisyydellä. Sovelletulla kevyellä keskiöllä määriteltiin ammunta-arvot, muistelee ammuntoja Juhani A. Niska. Suuntaus oli suora, ja niin ensimmäiset pari kranaattia iskivät suunnassa; yhden matkan hakukerran jälkeen voitiin aloittaa vaikutusammunta pikatulena. Kaikki parisenkymmentä ammusta iskivät täsmälleen maalin osuma-alueelle, ja hajonta oli olematon. Viimeisen laukauksen iskettyä katsojat, myös hiukan vaivautuneen oloiset Panssariprikaatin edustajat, taputtivat käsiään. Ammunnan suorittanut värvätty miehistö itse tosin häälyi silloin ruutikaasujen vaikutuksesta jossakin tajuttomuuden rajamailla, sillä T-54:n putki oli vailla savunpoistinta, eikä tornia ollut varustettu koneellisella ilmanvaihdolla….”.
”Kevyiden yleistykkien” taipaleella leijui vielä kuitenkin esteitä. T-54-tornien valmistus oli lopetettu eikä niitä voinut enää saada. Ongelma ratkesi neuvostoliittolaisten tarjotessa tilalle T-55-torneja. Myyjäpuoli korosti mallissa olevaa vakautinlaitetta, josta suomalaiset eivät voineet olla aidosti innoissaan. Syynä oli sekä laitteen aiheuttama kustannusten huomattava nousu että vakautinlaitteen tarpeettomuus: kallioon pultattu torni ei huoju. Myyjällehän ei missään vaiheessa kerrottu tornien käyttötarkoitusta – niistä ei tulisi neuvostoliittolaisten olettamia panssarivaunujen torneja. Pitkällisten neuvottelujen seurauksena Suomi sai ostettua erän T-55-torneja ilman kalliita vakautinlaitteita. Monien muutostöiden ja modifikaatioiden myötä käyttöön saatiin ”kevyt yleistykki”, joka tunnetaan nimellä 100 TK.[i]
Teksti: Johanna Pakola
[i] Lehtonen 2007