Vuoksen varrelta Suomenlahden saariin -muistikuvia Kuiva- ja Isosaaresta vuosilta 1980-1997

EEVA-RIITTA KAUTTU

Olen syntynyt Ensossa, Jääsken pitäjässä Vuoksen varrella. Meri oli minulle aina vuoteen 1980 melko vieras elementti. Olin asunut yhden talven mieheni ja pienen Ari-poikani kanssa Vaasan Palosaaressa ja lapsuudessa vieraillut Hilkka-tätini luona Merikadulla Helsingissä. Järvien rannat olivat tutumpia, olihan meidän perheellämme ollut kesämökki Virtasalmella ja olin viettänyt lapsuudessani ja nuoruudessani monia kesäpäiviä evakko-paikkani Pihlajaveden Selkisaaressa.

Kun sitten tyttäreni Anu ja vävyni Arto muuttivat Kuivasaareen, sain ensimmäisen kosketuksen mereen ja kulkemiseen merellä.

Elämä on merkillistä.  Ihmettelin, kun tyttäreni Anu halusi suorittaa Rannikkolaivurin tutkinnon jo ennen Helsinkiin muuttoamme. Anu sekä Arto molemmat ovat syntyneet Keski-Suomessa, kaukana merestä ja suurista vesistä.

Sitten kesällä 1980 kihloissa ollessaan he muuttivat kahden Kuivasaareen, keskelle merta! Hehän viettivät häitään vasta elokuussa 1980. Rakastuneille nuorille riittää ”vain se toinen”, rakkauden kohde, ensimmäinen oma koti ja työ. Ihmeen hyvin he sinne sopeutuivat.

Minä vuorostani taisin jännittää aika tavalla moottoriveneellä kulkemista, varsikin jos hiukankin tuuli. Harvoinhan meri on täysin tyyni.

Mieliin painuvimpia hetkiä olivat varsinkin ensimmäiset käynnit Kuivasaaressa. Anu ja Arto asuivat siellä kahden, vain Ursus-koira seuranaan. (Ursuksen jälkeen tuli hoitoon Helka-tantin vanha Bettina, tuli Aksu ym. Ne kaikki ovat kuolleet ja monet noista koirista on haudattu saareen).

Muita ääniä ei kuulunut kuin lintujen huuto ja meren kohina ja tietysti joskus koiran haukunta ja aika ajoittain kova ammunta.

Luonto on siellä erikoisen kaunis. Saaressa kasvaa erikoisia kasveja, siellä on paljon paljaita kallioita, käkkyrämäntyjä ja ihana kiviranta, josta löytyy kauniita meren hiomia pyöreitä kiviä. Kasematin rinteestä löytyi joinakin kesinä valtavasti metsämansikoita. Tunsin niitä poimiessani itseni aivan pikkutytöksi muistellessani kotona Karjalassa mansikoiden poimintaa. Silloin niitä poimittiin heinään ja vietiin kotiin äidille maistiaisiksi.

Muistan erään alkukesän, kun Anu oli löytänyt uuden kasvin kallion päältä. Kasvissa on yksi kukkavana, joka nousee lehdykän keskeltä ylös. Kukka on valkea, tähtimäinen, hiukan metsätähden mallinen, mutta terälehdet paksumpia ja pyöreäkärkisiä. Kasvi levisi vuosi vuodelta, niin että nykyään ennen juhannusta se peittää koko kallion päällisen ja sitä kasvaa jo ympärilläkin. (Se kuuluu kait Lapin rikko-lajiin ja on rauhoitettu, kuten koko saaren luonto).

Muistan kevään, kun ensimmäiset valkoposkihanhet ilmestyivät rannalle. Nyt ne jo pesivät saaressa. On ollut mukava seurata äiti-hanhien poikasten hoivaamista ja kasvattamista.

Kun kerran saaressa asuttiin, niin pitihän sitä opetella kalastamaankin. Isosaaressa asui ”Kala-Kalle”, joka taisi antaa ensimmäiset neuvot Artolle. Ja sitten ”työ tekijäänsä neuvoo”. Yhdessä he Anun kanssa siellä touhusivat. Laskivat verkkoja, uistelivat ja heittivät virveliä. Useimmiten kalaa tulikin, ja joskus ei. Anu ei ollut oppinut kotona valmistamaan kalaruokia ja niin hän sitten alku-aikoina soittikin minulle ja kyseli asioita. Mutta ei mennyt aikaakaan, kun Anu jo neuvoi minua, miten tuoretta kalaa kannattaa laittaa.

Muistan kerran, kun Anu soitti minulle Lappeenrantaan ja kertoi, että he olivat saaneet oikean ”Pietarin kalansaaliin”. Oli talvisaika ja he olivat laskeneet jään alle verkot, kuten usein tekivätkin. En enää muista, kuinka monta lohta he saivat 25-35 kpl, joista osa oli tietenkin pienempiä, mutta oli joukossa myös aika vonkaleitakin. Niitä sitten jaettiin ystäville, sukulaisille ja tuttavillekin. Osa laitettiin tietenkin pakastimeen. Vieläkin täällä mantereella Anu usein laittaa lohta, varsinkin uunissa. – Turskaa tuli myös alkuaikoina, mutta se oli hankala kala, kun se sotki suuren ja ruman päänsä kanssa verkot. Minun syntymäpäivilläni iltapalana oli kalasalaatti, jossa kalana oli keitettyä turskaa. Hyvää se olikin- ainakin salaatissa.

Ennen perheenlisäystä Anu keksi, että hän haluaisi oppia kutomaan kangasta. Niinpä hän teetti leveät kangaspuut ja kutsui äidin, minut opettamaan kutomista. Samoihin aikoihin päätimme kokeilla lankojen värjäystä luonnonväreillä. Mikä voisi olla parempi paikka? Ostimme harmaita ja valkeita lankoja ja värjäsimme kaikki entiset, valkeat villalangat. Värjäsimme merilevällä, pihlajanlehdillä, koivunlehdillä, kortteella, pajunlehdillä jne. Suuren saunan kaksi teräspataa oli käytössä ja loppuhuuhtelu merivedellä. Langoista tuli todella kauniita. Osan Anu kutoi niistä tauluiksi ja osan shaaliksi, suurin osa odottaa vielä varastossani ”uutta tulemista”.

Silloin alkuvuosina talvet olivat kunnon talvia. Oli paljon lunta ja meri jäätyi. Kävellen ja kelkalla pääsi Kuivasaaresta Isosaareen ja takaisin. Vaikka satoi luntakin jään päälle, niin usein tuuli vei sen mennessään ja jää oli kirkasta ja kovaa.

Kun lähdin Lappeenrannasta saareen, piti matkaan varata monta tuntia. Tavallisesti lähdin aamulla junalla Helsinkiin. Asema-aukiolta lähti bussi Herttoniemeen ja sieltä toinen bussi Santahaminaan. Päätepysäkiltä piti kävellä rantaan. Veneellä Isosaareen, josta Arto tuli hakemaan minut Kuivikseen. Joskus talvella Kuivasaaresta mentiin moottorikelkalla jäätä pitkin Isosaareen.

Meri oli jäässä, mutta Santahaminasta Isosaareen ajavaa laivaa varten aukaistiin väylä.

Kerran alkuaikoina myöhästyin Isosaaren laivasta ja olin Anun ja Arton ystävien luona yötä Santahaminassa. Pääsin aamulaivalla perille.

Yhden kerran jääkelien aikaan Arto tuli hydrokopterilla mantereelle ja otti minut kyytiin paluumatkalle. Meteli oli niin kova, että kuulosuojaimia oli pakko pitää. Kun sitten hydrokopteri laskeutui laivaväylään, tuntui pelottavalta. Onkohan varmaa, ettemme uppoa? Vielä pelottavampaa oli, kuinka pääsemme kiipeämään väylästä jäälohkareiden yli takaisin jäälle. Arto oli rauhallinen ja tarmokas ja osasi asiansa ja niin kaikki meni hyvin.

Jonain talvena Anu taas soitti minulle ”Tuletko äiti seuraksi. Arto lähtee kurssille Turkuun ja minä olen ihan yksin?” Niinpä matkustin saareen.

Sinä vuonna saaressa kokeiltiin sähköisiä valokennoja. Vartiopäällikön tehtäviinhän kuului kiertää pari kolme kertaa vuorokaudessa saari ja tarkastaa, ettei maihin ollut noussut ”luvattomia vieraita” Nyt kokeiltiin uutta ”konstia” vanhan tilalle.

Silloin kun Arto oli poissa, teki Anu tietenkin tarkastuskierroksen.

Jos joku ihminen tai eläin ylitti ”näkymättömän sähkölangan” tuli sisälle hälytys.

Sinä iltana Anu lämmitti saunan, joka oli samassa talorivissä. Ulkona oli kova pakkanen ja lunta paljon. Hipsimme saunan jälkeen sisälle ja asetuimme rauhassa katsomaan telkkaria, kun yht´äkkiä hälytys pärähti soimaan. Anu totesi kylmän viileästi, että hänen on pakko lähteä kahlaamaan ympäri saarta paksussa lumihangessa. Hän laittoi paksun toppapuvun ylleen, saappaat jalkaan ja sitten huomasin, että hän laittoi aseen taskuunsa. Silloin minä säikähdin ja sanoin lähteväni mukaan. En halunnut jäädä odottamaan yksin sisälle. Pelkäsin, että jos siellä onkin vaikka joku vaara ja minä odotan ja odotan eikä tyttöä kuulu. Mitäs minä sitten teen? Niin lähdimme kahlaamaan peräkanaa nivusia myöten lumessa. Missään ei näkynyt mitään, ei edes jäniksen jälkiä. Se oli helpotus, mutta väsyksissä olimme kumpikin, kun sitten n. puolentoista tunnin jälkeen olimme takaisin kotona. Anu vain totesi, että tällaiset herkät ”langat” voi antaa hälytyksen vaikka tuulenpuuskasta tai pakkasesta. Kyseiset ”vartijat” poistettiin seuraavana kesänä.

Olisiko ollut sama talvi, jolloin satoi mahdottomasti lunta. Kun eräänä aamuna yritimme aukaista ulko-ovea, se ei auennutkaan. Lumi oli kinostunut oven korkeudelta eikä ovi mahtunut aukeamaan. Muistaakseni Arto pääsi takaovesta ulos ja sai lapioitua oven auki.

Saarielämä oli erilaista kuin mantereella eläminen. Piti aina muistaa tilata kaupasta tavaraa ajoissa ja aina piti olla ”hätävaraa” kotona. Kelirikon aika oli tietysti pahinta. Usein kun minäkin menin sinne, niin samalla kyydillä tuli kauppatavarat. Nehän piti itse hakea Isosaaresta. Onneksi molemmat Anu ja Arto olivat jo ennen saareen menoa suorittaneet Rannikkolaivurin tutkinnon.

Eräänä kesänä juhannuksen alla matkustimme Anu, minä ja Anun serkku Roope Ahvenanmaalle lomalle. Palasimme Kuivikseen juhannusaattona. Keskikesän juhlaa oli tullut viettämään myös sisareni Helka miehensä Raunon ja toisen poikansa Rikun kanssa. Oli oikein kuuma ja helteinen juhannuspäivä. Merikin oli aivan ”pläkätyyni”. Kannoimme päiväkahvit eteläkärkeen kallioille ja nautimme auringosta. Yht´äkkiä joku huomasi Harmajan puoleisessa lahdessa uponneen veneen, joka keikkui kiven päällä. Ihmettelimme sitä. Edellisen yön aikana oli tapahtunut muutakin ihmeellistä. Arto ja Rauno olivat korjanneet Vuorisien omaa venettä Kotilahdessa myöhään yöhön ja menneet sitten nukkumaan. Aattoaamuna he huomasivat, että vene ei ollutkaan omalla paikallaan ja joku löysi maalta tornin luota vieraan veneen istuintyynyjä. He ihmettelivät, mitä oikein oli tapahtunut.  Arto ilmoitti heti poliisille venevarkaudesta.

Nyt sitten pojat soutivat katsomaan läheltä uponnutta venettä. Arto vielä ihmetteli, kuinka hän ei ollut koskaan huomannut siinä lahdessa olevaa kiveä, vaikka oli kalastellut ja soudellut ympäri saaren moneen kertaan.

Poliisit tulivat ja hinasivat veneen pois. Myöhemmin sen oikea omistaja oli selvittänyt, että se oli ”mukamas” varastettu. Olen kuvitellut, että tapahtuma voisi olla vaikka seuraavanlainen:

Juhannuksen aatonaattona porukka lähtee merelle. Otetaan juomia mukaan ja ollaan iloisia ja huolettomia. Sitten käy niin, että polttoaine loppuu, airoja ei ole, mutta soudetaan jollakin kohti lähintä rantaa. Kuinka sattuukin, vene menee karille. Porukka ui tyynyjen avulla rantaa – siitä kohtaa ei päässyt ylös, missä vene oli, kallio liian jyrkkää – löytää toisesta rannasta käyttökelpoisen veneen, ”lainaa” sitä ja pääsee mantereelle.

Vuorisien vene löytyi myöhemmin Laajasalon rannasta heinikkoon hylättynä. Kaikenlaista sitä sattuu ja tapahtuu!

Vuonna 1983 heinäkuussa vietettiin minun 50-vuotisjuhliani saaressa. Olihan siinä järjestelemistä, mutta erikoinen paikka saari oli monelle vieraalle. Silloin piti olla lupa ennen kuin sai saareen matkustaa, olihan se Puolustusvoimien kiellettyä aluetta.

Vaikka oli keskikesä, tuuli oli niin kova, että vieraita tuonut laiva –taisi olla lasikattoinen Moritz- joutui luovimaan ensin Harmajan majakalle päin ja vasta sieltä pääsi tulemaan päälaituriin. Monet vieraista astuivat saaren rantaan ”nenänpää valkoisena”.

Illaksi tilattu paluulaivakuljetus piti myöhäistää, kun tuuli vain koveni. Lämmintä oli ja aurinkoista, mutta tuulista.

Sitten vuonna 1985 heinäkuun viimeisenä päivänä perheeseen syntyi pieni poika, joka sai kasteessa nimekseen Jyri Aleksi. Poika oli aivan isänsä näköinen.

Jyrin kastejuhla vietettiin Kuivasaaressa. Anun rippipappi tuli hänet kastamaan. Kun tuo suloinen pienokainen kasvoi, kelpasi hänelle mummi kaveriksi, kun muitakaan ei ollut. Hän tosin kulki äidin ja isän mukana töissä, milloin vain se onnistui, tai sitten vanhemmat hoitivat häntä vuorotellen kotona.  Mutta mumminkin seura oli mukavaa. Hänellä oli aikaa istua hiekkalaatikon reunalla ja lukea ja jopa rakentaa legolinnoja, vaikkei kunnon rakentaja ollutkaan.

Kauneimpia muistojani on, kun Jyri pyysi ”Mennään heittämään kiviä lantaa”. (Ensin poika ei osannut sanoa R-kirjainta, mutta aikaa myöten hän senkin oppi) Niin lähdimme kalliolle, jota sanottiinkin ”mummon kallioksi”. Jyri ei saanut mennä koskaan yksin rantaan ja hyvin hän muistikin varoitukset. Jyri tarttui kädestäni, kun äiti oli neuvonut ”Mummia pitää auttaa” ja niin pieni poika auttoi mumminsa liukkaan, sammaleisen kallion yli rantaan. Hän olisi jaksanut vaikka kuinka kauan heitellä kiviä mereen. Mikähän siinä kiehtoo? Onko se ääni, kun kivi molskahtaa veteen, vai tunteeko pieni poika omat voimansa suuremmiksi, kun hän jaksaa heittää kiven? Useimmiten mummi väsyi nopeammin seisomiseen kuin Jyri.

Jyrillä oli ihmeellinen tasapainoaisti. Hän tottui jo ihan pienestä kävelemään epätasaisilla mukulakiviteillä, poluilla ja kallioilla. Kun sitten ”kalakaveri Iiro” tuli vierailemaan saareen, oli pojilla eroa kuin yöllä ja päivillä. Iiro horjui, kaatuilikin, mutta Jyri juoksenteli vapaasti ja onnellisena. Pari kertaa Anun ja Arton ollessa matkalla olimme kahden Jyrin kanssa saaressa. Eihän meillä ollut hätää. Puhelin oli turvana. Sillä olisi saanut apua pikaisesti, jos jotain olisi sattunut. Vasta Isosaaren aikana vanhemmat lähtivät pidemmälle matkalle.

Kun sitten Jyrin kouluaika lähestyi, piti perheen muuttaa Isosaareen, jossa toimi koulu.

Monet joulujuhlat ja kevätjuhlat olen saanut olla katsomassa ja kuuntelemassa koululla. Opettaja-Matti tuli tutuksi laivamatkoilla. Anu ja Arto saivat uusia tuttavia ja ystäviä.

Olin erään joulun alla menossa saareen. Silloin vielä ajoi Moritz-laiva. Meitä oli menossa vain eräs saarelaisrouva, Eija Viipuri ja minä. En tuntenut silloin tuota rouvaa. Olisi ollut mukavampaa jutella jonkun kanssa, niin pelkokin olisi varmaan hellittänyt. Oli kova tuuli. Laineet löivät Moritzin katon yli ja jostakin ikkunan pielestä lirisi vettä sisään. Silloin minä pelkäsin. Perille päästiin. Kun kerroin pelostani Anulle jälkeenpäin, lohdutti hän ”Ei laiva lähde rannasta, jos on liian kova tuuli”. Niin kait se on, mutta tällainen ”maakrapu” ei sitä aina tiedä.

Sattuihan Isosaaressa ikäviäkin asioita. Ensin Anua pisti punkki ja hän sai siitä Kumlingen taudin aivokuumeineen. Tasan kaksi vuotta myöhemmin olimme poimimassa vadelmia Helka-siskoni ja Anun kanssa. Seuraavana päivänä Anu huomasi punkin kainalossani, nyppäisi sen pihdeillä pois, mutta pari viikkoa myöhemmin sairastuin Kumlingen tautiin ja aivokuumeeseen. Onneksi me molemmat selvisimme ilman pahempia jälkiseuraamuksia. Taisimme olla ensimmäiset Isosaaresta taudin saaneita.

Ihania muistoja nuo saaressa vierailut ovat minulle antaneet.  Olen Anun, Arton ja Jyrin poismuuton jälkeen v. 1997 saanut onneksi käydä molemmissa saarissa melkein joka vuosi ainakin kerran. Nykyään saareen pääsyä voi anoa ja olenkin saanut olla järjestämässä kolme kertaa vierailua saariin. Ensin Viipurin piirin Suojeluskunta- ja Lotta-Svärd-perinnekillan nimissä, sitten Arposten sukuseuran nimissä ja vielä Haapamäen Yhteiskoulun vuosiluokan 1949 nimissä. Olemme myös Anun ja Arton kutsusta saaneet nauttia siellä joskus juhannusjuhlia ja viimeksi vietimme Kuivasaaressa Anun 50-vuotisjuhlia v. 2007 ja Arton juhlia Isosaaressa elokuussa 2008.

Saarilla, varsinkin Kuivasaarella on merkillinen lumovoima. Lukemattomia kertoja muuttaneena vanhana ”evakkotyttönä” en ole kiintynyt mihinkään paikkaan nyky-Suomessa, mutta saariin kaipaan.  Muistelen usein rauhallisia kävelyretkiä eteläkärkeen tai retkiä pikku-Kuivaan matalan veden aikaan loppukesästä, tai kalliolla istumista ja meren katsomista. Se on kuin ”tuleen tuijottamista”, se vangitsee mielen ja siitä nauttii, auringon kilosta meren pinnalla, tuulen väreestä ja meren kohinasta. Ehkäpä tuo ääni tuo mieleen äidin kohdun, turvan ja levon siellä, ken tietää?

Eikä mikään ole mahtavampaa kuin myrskysää saaressa. Kun siellä katselee tuulen voimaa, ymmärtää miksi saaren puut on matalia ja voimakasrunkoisia ja leveäjuurisia.

Muistelen suurien orvokkien peittämiä kenttiä, kauniita villiruusuja, ilmaa, jota on helppo hengittää.

Näen sieluni silmillä pienen vaaleatukkaisen pojan heittelemässä kiviä mereen ja tunnen pienen käden tarttuvan mummin käteen auttavaisena. Nuo muistot eivät häviä mielestäni – toivottavasti koskaan!

Olin tänä vuonna viikon Lapissa Pyhätunturilla. Kävellessäni siellä puhtaan valkean lumen keskellä, hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut mitään ääniä, vain ani harvoin ohi hurahtavan auton ääni, tunsin samaa levollisuutta ja rauhaa kuin aikoinaan Kuivasaaressa. Nyt vasta huomaan kuinka paljon olen jäänyt sitä kaipaamaan.